Saara Mikkola 17.5.1927 Kaustinen – 15.12.2012 Hämeenlinna
Äidiltäni Saara Mikkolalta jäi muistelmien kirjoitus kesken. Paljon hänellä oli kuitenkin muistelmiensa kirjoituskonetekstiä ja otsikoksi luonnoksia, joista valitsin tämän ”Isän tyttärestä itsenäiseksi vaikuttajanaiseksi”. Isänsä kirkkoherra Jussi Annalan rooli oli suuri koko äitini elämässä alusta loppuun. – Helsingin Sanomissa otsikoin lyhyen muistokirjoituksen otsikolla ”Sosiaalipolitiikan tienraivaaja oikealta”. Se oli suppeampi ja korosti äitini roolia eduskunnan silloisen sosiaalivaliokunnan varapuheenjohtajana.
Saara Sinikka Mikkola, s. Annala, valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1951 ja työskenteli äidinkielen opettajana Jokioisissa, Urjalassa ja Hämeenlinnassa. Monet ns. lyseon pojat Hämeenlinnasta muistavat edelleen hyvällä vanhan ajan äidillistä opettajaansa. Alkuaan eteläpohjalainen Saara Mikkola teki pitkän järjestöuran Marttaliitossa 1950-luvulta lähtien ensin Etelä-Hämeessä ja sitten koko Marttaliiton puheenjohtajana 1969–75. Marttaliiton kunniapuheenjohtaja hänestä tuli 1999.
Saara Mikkola oli Hämeenlinnassa pitkäaikainen kaupunginvaltuuston ja –hallituksen jäsen 1970-luvulta vuoteen 2000. Kansanedustajana hän toimi vuosina 1975–87 ja presidentin valitsijamiehenä 1978 ja 1982. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1991.
Hänestä kehkeytyi aikanaan kokoomuksen merkittävimpiä sosiaalipolitiikan asiantuntijoita. Heitä ei ollut monta 1970-luvun eduskuntaryhmässä. Ajan henki oli silloin toinen. Heitä ei ollut monta 1970-luvun Kokoomuksessa. Hän kertoi professori Heikki Wariksen Helsingin yliopistossa 1940-luvun lopulla luennoiman sosiaalipolitiikan jo silloin kiinnostaneen. Koko eduskunta-aikansa hän istuikin sosiaalivaliokunnassa, viimeisen kauden varapuheenjohtajana Tarja Halosen ollessa puheenjohtaja.
Naisnäkökulma tuli esiin erityisesti sosiaalipolitiikassa. Hän puhui painokkaasti perheenemännän sosiaali- ja eläketurvan puolesta. Eduskunnassa tekemissään aloitteissa hän esitti, että kotona suoritettu hoito- ja palvelutyö olisi laskettava mukaan kansantuloon. Sosiaalivaliokunnan lisäksi hän oli jäsenenä suuressa valiokunnassa, sivistys- ja pankkivaliokunnassa sekä eduskunnan kirjaston hallituksen puheenjohtajana. Maakunnallisia luottamustehtäviä oli runsaasti.
Saara Mikkola oli tarmonpesä. Hän osasi aikanaan varsin modernilla tavalla yhdistää poliitikon, virka- ja järjestönaisen, papinemännän ja perheenäidin roolit. Energiaa hänestä pursusi vielä harrastuksiinkin, joihin kuuluivat lausunta, marjastus, sienestys ja taidokkaat käsityöt. Huumori oli hersyvää – eduskuntatoverit kyselivätkin uudelleen ja uudelleen: ”Miksi Saara nauroi?”
Saara Mikkolan kodin perintö
Äitini muisteli lapsuudenkotiaan Teuvan pappilassa: ”Perheemme muutti Teuvalle vapunpäivänä 1935. Vappu oli ennen vanhaan pappien muuttopäivä. Lapsen silmissä uusi koti näytti todella suurelta rakennukselta. Tuolloin 1930-luvulla pappien muutto oli vielä tapahtuma. Pihassa oli vastassa paljon väkeä ja kirkkokuoro lauloi. Muuta ei siitä päivästä mieleen jäänytkään. Pappilaan asettuminen sujui kai normaalijärjestyksessä.
Saaran leikkivä isä
Jussi Annala (1897–1967) oli kirkkoherrana Kaustisella 1927–29, Soinissa 1929–35, Teuvalla 1935-57 ja vielä Laihialla 1957-65. Hän oli vapaussodan invalidi ja maalaisliiton kansanedustaja 1930–39 ja 1945–51, Kekkosen vastustaja samassa eduskuntaryhmässä, sekä useasti presidentin valitsijamiehenä.
Saara oli isänsä tyttö.
”Isä osasi olla leikkivä ihminen. Vaikka alati kiireisten töiden ajamana, hän kuitenkin otti ajan rakosista aikaa lapsille. Miten monenlaisia pelejä hän meille opettikaan! Ne olivat hänen lapsuutensa elämänpiiristä opittuja. Vanhanaikaiset ulkoleikit ja -pelit olivat hänelle ja lapsille mieluisimpia. Erityisen suosituksi tuli kuoppa- eli krouppipallo pihanurmikolla. Lukioluokkien tyttökaverini Teuvan vierailullaan ihastuivat tähän peliin ja ennen kaikkea isääni, joka viitsikin huhtoa murrosikäisten tyttöjen parvessa. Harva oli moista kokenut omassa kodissaan. Meillä kaikilla oli niin mukavaa!”
Saaran äiti oli käsityöihminen
Selma Annala, s. Toivola (1897–1964) oli käsityön taitaja siitä nauttija. Äitini muisteli äitinsä usein sanoneen, että ”jokapäiväisistä taloustöistä ei jää mitään pysyvää jäljelle: syödään mitä keitetään, sotketaan mitä siivotaan, se on ikuista oravanpyörää. Mutta kaunis käsityö jää, se elää.” Tällä hän tarkoitti lähinnä korutöitä, merkattuja liinoja yms.
Saara Mikkola muisteli:
”Äidillä oli aina jokin käsityö menossa, valmisteilla. Tietenkin oli ns. välttämättömyystöitä, paikkaamista ja parsimista, uusien vaatteiden ompelemista, kun kaikki tehtiin kotona ja vanhasta muokattiin uutta. Olen oppinut parsimaan sukkani ihan pienestä pitäen, paikat vaatteissa eivät olleet lapsuuteni aikana harvinaisia eivätkä halveksittuja. Varsinaisia lasten valmisvaatteita ei vielä ollut olemassakaan, vaan lasten vaatteet ommeltiin aikuisten vanhojen vaatteiden ehjistä kohdista. Hurmaavat silkkipuvut saimme Eeva-sisaren kanssa äidin vanhojen takkien vuorista. Somisteeksi mekko sai esimerkiksi käsin virkatun kauluksen. Tämän silkkipuvun mallin muistan elävästi: siinä oli ryppyvyötärö! Minun pukuni oli tummansininen ja Eevan oli vaalean turkoosi.”
”Äiti oli aikaansa edellä monissa ravitsemusasioissa, ja Vaasan Naisopisto oli vuosisadan alussa osannut valmentaa kasvattinsa seuraamaan aikaansa ja olemaan ennakkoluuloton kokeilija. Äiti kasvatti vihanneksia, joita ei hänen muu sukunsa harrastanut. Hän keräsi ja valmisti sieniä, joita Etelä-Pohjanmaalla yleensä halveksittiin ihmisruuaksi kelpaamattomina vielä viime sotiin saakka, kunnes karjalainen siirtoväki avasi näkemyksiä. Äiti tunsi sienet, me lapset, siis vielä alle kouluikäiset, esittelimme hänelle löytämiämme. Ei toki 1930-luvun alkupuolella vielä tunnettu niin runsaasti syötäviä sienilajeja kuin minä nyt sieniretkilläni lastenlasteni kanssa tunnistan. Myöhäissyksyn saalistuskohteeni suppilovahvero tuli tunnetuksi vasta pari vuosikymmentä sitten”, Saara Mikkola muisteli omaa äitiään esikuvanaan.
Itse muistan äitini Saara Mikkolan hyörimässä elementissään marttapuku yllään. Halu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tuli verenperintönä isältä Jussi Annalalta – mutta kotitalousosaaminen ja niiden uudet ajatukset ehdottomasti äidiltä Selmalta.
Sota sotki koululaisten elämän Kauhajoella
Äitini muisteli talvisotaa:
”Antin-päivänä marraskuun viimeisenä syttyi sota. Meille koululaisille ilmoitettiin vain, että saimme toistaiseksi lähteä kotiin. Eduskunta oli jo silloin matkalla evakkoon Kauhajoelle. Koulutaloni muuttui eduskuntataloksi koko sotatalveksi. Kauhajokiset ovat aina vaalineet isänmaallisia asioita, ja siellä toimii nykyisinkin isänmaallisten tilaisuuksien toimikunta. 1984 joulukuun 12. päivänä vietettiin suurella huolella valmistellut eduskunnan istuntosalimuseon avajaisjuhlallisuudet. Olin silloin itse kansanedustajana. Menin puhemies Erkki Pystysen luokse kertomaan, että olin mielenkiintoinen tapaus: Olin silloin oppilaana Kauhajoen yhteislyseossa, kun talvisota alkoi ja meidät ajettiin kotiin eduskunnan tieltä. Nyt olen ensimmäinen kansanedustajaksi tullut sen oppilaitoksen entinen oppilas.”
Äitini muisteli, että rauhallisella maaseudulla elänyt lapsi koki talvisodan pääosin vapaaksi kotielämäksi. Oli paljon lunta, ja siksi he kaivoivat lumilinnoituksia jokitörmässä. Talo täyttyi evakkoon tulleista, ja pappilassa olivat kaikki monella tasolla työllistettyjä. Esimerkiksi karjalaisten evakkolehmien luetteloiden pito oli Saaran vastuulla, jonka hänen kirkkoherraisänsä delegoi esikoistyttärelleen. Selkeästä käsialasta oli hyötyä vasta 12-vuotiaalla pikkulotalla.
Hän jatkoi muistelmiaan sodasta:
”Väkevin lapsenmuistoni on päivästä, jolloin tuli raskas rauha, maaliskuun 13. päivänä 1940. Äiti oli lähettänyt minut kauppa-asialle Porvarinpaikalle. Oli huikaisevan kirkas talvipäivä, kuten niin monesti pommitusten pelossa oli ollut koko ankaran pakkastalven. Vastaantulevat ihmiset itkivät. Painoin pääni alas enkä oikein uskaltanut katsoa ketään, sillä lapsen mielessäni tunsin itseni kovin avuttomaksi, en osannut sanoa mitään.”
Välirauhan vuoden jälkeen alkoi jatkosota, joka sotki äitini Saara Mikkolan koulunkäynnin Kauhajoella. Hän aina minulle kertoi, kuinka vajaaksi kouluvuodet jäivät. Hän muisteli:
”Linja-autot eivät kulkeneet. Yksityisautoja ei ollut liikenteessä, ei siis vuosiin isänkään auto; bensiiniä ei jaettu, se tarvittiin rintamalla. Junat kulkivat, mutta kulkivat vain myöhästelevien aikataulujen mukaan. Kun illalla Seinäjoelta tuleva juna oli kovin myöhässä, ystävälliset asemamiehet päästivät meidät lapset torkkumaan varaston puolelle ja huolehtivat sitten saapuvaan junaan. Äiti lähetti joskus Kauhajoen ystävällisille asemamiehille paketteja kiitokseksi lasten huolehtimisesta. Kun sitten sunnuntai-iltana palattiin junalla Kauhajoelle, meillä oli mukana paljon muonaa. Koska koulutalomme Kauhajoella oli sotasairaalana, pidettiin koulua ympäri pitäjää hajasijoitetusti.”
Sodanjälkeiseen Helsinkiin opiskelemaan
Saara Mikkola pääsi Kauhajoen yhteislyseosta ylioppilaaksi 1946. Hän pääsi Helsingin yliopistoon opiskelemaan suomea ja kirjallisuutta. Usein äitini kertoi sodan jälkeisestä pula-ajasta Helsingissä, jossa yliopiston päärakennus oli 1944 pommitettu ja luennot oli hajasijoitettu ympäri kaupunkeja kaikenlaisiin tilapäisiin tiloihin, jopa kaupunkitalojen ulkovajoihin.
Hän muisteli: ”Kaksi vuotta asuin Saaran kanssa, toisena meitä oli jopa kolme Saaraa yhdessä. Samaan huoneeseen ahtautui vielä Kokemäeltä kotoisin oleva Saara Karra, kauppiaan tytär, jolle kaikki asiat ja esineet olivat jonkin hintaisia.” Tämä toinen Saara oli Saara Antila, s. Hannuksela, joka sittemmin asui Hauholla perheystävänämme.
Äiti muisteli hengellistä kotiaan Helsingissä:
”Seuraavana talvena kuitenkin menoni muuttuivat. Osakunta jäi kovin vähälle. Suuntasin Fredrikinkatua eteenpäin Evankelisen ylioppilasliiton toimintaan Luther-talolle. Olin jo kesällä osallistunut Ilmajoella suureen EYL:n kesäkokoukseen, ja sen henki veti minua. Lapsenuskoni vahvistui. Tarvitsin hengellisen kodin. Aloin käydä säännöllisesti raamattutunneilla ja lauantain illoissa. Sitten ikään kuin sidoin itseni kiinni ilmoittautumalla halukkaaksi emännän tehtäviin. Niin sitten olin keittiöpuuhissa jokaisena lauantaina.”
EYL:n parista löytyi sitten 1947 Antti Mikkola, teologian ylioppilas Lopelta, mikä johti kihloihin 1949 ja tulevien vanhempieni vihkimiseen Teuvalla 1951.
Äitini valmistui Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi 1951 ja isäni vihittiin Helsingissä samana vuonna papiksi.
Nuoripari asui 1951–53 pikkupappilassa Teuvalla, jossa isäni Antti oli nuorena pastorina kirkkoherra Jussi Annalan, appiukkonsa, alaisena ja kovassa komennossa. Teuvalla syntyi vanhempi veljeni Jussi Mikkola (1952–2024) 26.8.1952. Äitini oli lujatahtoisen isänsä ja oman aviomiehensä välissä. Oli aika muuttaa lapsuudenkodista itsenäisiin oloihin.
Muutto Hämeeseen:
Jokioinen (1953–56) ja Urjala (1956-64)
Hämeeseen nuori perhe muutti Jokioisille 1953. Siellä syntyi vanhempi sisareni Maria Vuorio, s. Mikkola 30.12.1954. Urjalaan nelihenkinen perhe muutti 1956. Siellä Huhdin pappilassa synnyin minä Jaakko Mikkola kuopuksena 23.3.1961.
Äitini muisteli Urjalaa:
”Urjalan kappalaisenpappila sijaitsi rautatieaseman vieressä Huhdin kylässä. Huhtia pidettiin muuttomme aikaan kasvavana kyläkuntana, etenkin rautatien vuoksi. Kirkonkylä Laukeela oli silloin hiljaisempi. Kirkkoherranpappila taas sijaitsi 13 kilometrin päässä Honkolassa, suuren kartanon naapurina, tuossa Väinö Linnan sittemmin tutuksi tehneessä kylässä. Kirkkoherranvirastokin oli silloin vielä Honkolassa saakka. Nyttemmin sekä virasto että papin asunto sijaitsevat Laukeelassa.’Tämä on kylmää ja kovaa Hämettä’, kertoi nelivuotias Jussi puhelimessa isovanhemmilleen, kun soittelimme ensi kertoja uudesta kodista Teuvalle. Poika oli kuullut tuon rovasti Arvo Liesmaalta, silloiselta Urjalan kirkkoherralta.”
Saara Mikkola jatkoi muistojaan Urjalasta: ”Kyllähän Urjalassa sellainen vanha jäykkyys oli havaittavissa vanhojen sukutilojen ihmisissä. Jotkut olivat kovin arvonsa tuntevia, mutta loppujen lopuksi harvat jäivät sillä tavalla etäisiksi. Vapaussodan, eli kuten toiset sanoivat kapinan, aikaisia muistoja vielä kerrottiin ja näytettiin punaisten ampumien luotien jälkiä. Uudet sotakokemukset ja Urjalaankin runsaasti asutettu karjalainen siirtoväki täyttivät mielet uusilla aiheilla. Honkolan kartanon maista oli tietenkin otettu paljon siirtoväelle. Suuret talot olivat myös joutuneet pakkolunastuksiin.”
Marttoihin äiti meni jo Urjalassa 1956 ja nousi pian Etelä-Hämeen marttapiiriliiton ja 1969 koko Suomen Marttaliiton puheenjohtajaksi. Hän toimi Etelä-Hämeen Marttapiiriliiton puheenjohtajana vuosina 1965–81, Marttaliiton valtuuskunnan varapuheenjohtajana 1963–69 ja puheenjohtajana 1969–75. Kunniapuheenjohtajuus vuodesta 1999 säilyi kuolemaansa saakka. Minulla onkin mielikuva äidistä juuri marttapuvussa häärimässä, mielikuva äidistä parhaimmillaan. Marttapuvussaan hän on siinä ison naisjoukon ympäröimänä – ja kaikkien edessä puhujapöntössä. Marttaliitto ja kaikki järjestötoiminta, mikä siihen liittyi, oli äidille kaikki kaikessa.
Ainakin sisareni Maria ja minä lapsina olimme hänen marttamatkoillaan ympäri Suomea mukana. Näihin muistoihin liittyy perheessä klassikkotarina äidin joutumisesta Kiteellä mustaanmaijaan, kun olimme matkalla edeltäjänsä Vieno Simosen luokse Liperiin. Äiti oli hyvä ajaja, mutta kaasujalka hänellä oli herkässä – lujaa ajettiin. Myös sukuloimaan Etelä-Pohjanmaalle Töysään, Teuvalle ja muualle äiti ajoi aina lujaa.
Urjalassa äiti meni myös politiikkaan. Hänet valittiin ainoana naisena ja minua odottaessaan Urjalan uuteen kunnanvaltuustoon, joka aloitti tammikuussa 1961. Hän sanoi isänsä mallin kutkuttaneen, vaikka itse ei siihen mennessä vielä ollut politiikkaan osallistunut, ei edes opiskelijapolitiikkaan. Puoluekin oli selvä – ja isänsä, maalaisliiton pitkäaikaisen kansanedustajan kirkkoherra Jussi Annalan täysin hyväksymä. Poliittisen uransa alun ja minun syntymäni äiti aina puheissaan kytki yhteen. Se oli hänen yksi tapansa hahmottaa elämänsä käännekohtia.
Äiti kertoi, että häntä, eteläpohjalaista vapaussoturin tytärtä, kauhistuttivat ensimmäiset näkemänsä punaiset liput täällä eteläisessä Hämeessä – se oli ollut Jokioisissa vappuna 1954. Yleensä sittemmin kiersimmekin sellaiset kulkueet kaukaa. Äiti kuitenkin osasi politiikassa tehdä yhteistyötä kaikkiin suuntiin ja sai asenteestaan nimenomaan muista puolueista runsaasti kiitosta. Parhaat eduskunta-ajan tosi ystävät tuntuivatkin olevan silloisia Etelä-Hämeen SDP:n ja SKDL:n kansanedustajia.
Hämeenlinna (1964–2012)
Perheemme muutti Hämeenlinnaan kesällä 1964. Omat varhaisimmat muistikuvani ovat äidinisän Jussi Annalan viimeisestä virkapappilasta Laihialla, mutta myös muuton valmistelu Urjalassa kohti Hämeenlinnaa on jäänyt mieleeni.
Ensimmäisiä muistikuvia äidistä
Tummanpunainen lankakerä. Vaasan keskussairaala elokuussa 1963. Äiti vietti lapsineen kesää isänsä pappisuran viimeisessä virkapaikassa Laihialla, jossa isä Jussi Annala toimi kirkkoherrana. Lapsen turvallisuudentunteeni oli järkkynyt yksin sairaalaan joutuessani, traumaattinen kokemus turvallisen Laihian pappilan jälkeen 2½-vuotiaalle – punainen lankakerä assosioitui äitiin, turvaan. Ensimmäinen tietoinen muistoni äidistä – tai muistoni ylipäänsä mistään – liittyy tähän umpisuolileikkaukseen Vaasan sairaalassa. Olin kuulemma karannutkin äitiä etsimään ja päässyt sairaalan ovelle saakka. Myöhemmin sain kuulla, että äiti kutoi veljelleni Jussille tummanpunaista villapuseroa valvoessaan pinnasänkyni vieressä niin kauan kuin tuon ajan sairaala salli vanhemman viipyä.
Varhaisia muistikuvia äidistä Hämeenlinnassa
Ahveniston hautausmaa. Lämmin kesäpäivä 1960-luvun puolivälissä. Äiti ja Lopen mummu – anoppi ja miniä – kulkemassa käsikynkkää hautausmaalla, minä juosten iloisena oravien kanssa hautakivien ympäri äitiä ja mummua seuraillen. Äiti itkee ja äidin on paha olla! – Lapsi ei kaikkea ymmärrä. Mutta huoli on äidistä – kultainen Lopen mummu lohduttamassa.
Myöhemmin ymmärsin, että äidin tuska liittyi kaikkiin niihin syihin, minkä vuoksi hänen ei ollut helppoa 1960-luvulla aloittaa julkista toimintaansa – politiikassa tai muussakaan. Naisen asema oli tuolloin vielä ihan erilainen kuin nykyään. Pappilat olivat erilaisia. Yhteiskunta oli erilainen. Ymmärsin tästä kaikesta vain sen, että äitiä piti tukea ja ymmärtää. Äiti itse myös tarrautui minuun. Siksi ehkä meistä tuli niinkin läheisiä. Äiti ei olisi ollut sama äiti ilman yhteiskunnallista osallistumistaan.
Lapsuuden koulutiet ja -matkat ovat herkkiä havaintoalueita ja siksi jäävät varmaan jokaiselle mieleen. Hämeenlinnassa äitini kertoi kulkeneensa vanhaan lyseoon lähes 12 vuoden ajan, kun samaan aikaan kaikki kolme lasta kulkivat omiin kouluihinsa. Monet yhteisetkin muistot meillä oli Hämeenlinnan kaduista koulumatkoilta.
Syksyllä 1964 muutettiin Lahdensivun pappilaan, jota oli remontoitu pitkäaikaisen kappalaisen Yrjö Oliver Joutsin jälkeen. Lahdensivun pappilasta muutimme omaan kotiin Karhuntielle Kettumäkeen 1973. Virkatalojen aika alkoi olla ohi.
Hämeenlinna äidin elämäntyönä
Äiti haudattiin Hämeenlinnan syntymäpäivänä 19.1.2013. Hämeenlinna oli äidille rakas kaupunki, samoin koko eteläinen Häme, jossa hän teki elämäntyönsä. Eteläpohjalainen äiti toki aina oli, se on selvä, mutta elämäntyön myötä Hämeestä tuli hänen kotimaakuntansa lähes kuudeksi vuosikymmeneksi (1953–2012). Etelä-Hämeessä oli myös elävää karjalaisuutta, koska siirtoväkeä oli täällä niin paljon. Itsekin sitkeä äiti aina jaksoi ihailla karjalaisten sitkeyttä.
Äiti nautti saadessaan monet kerrat esitellä kaupungin vieraille Hämeenlinnan raatihuonetta. Kunnallisneuvos-arvonimestään 1991 hän oli hyvin onnellinen, isot juhlat järjestettiin. Äidille sellaiset juhlat plaseerauksineen kaikkineen olivat mieleen. Kunnallisneuvos-arvonimi ikään kuin kruunasi hänen pitkän kunnallisuransa eri puheenjohtajatehtävissä kaupungin ja kuntayhtymien hallinnossa sekä kaupunginvaltuuston puheenjohtajistossa. Luottamustehtäviä eri tasoilla oli paljon.
Äiti oli poikkeuksellisen tarmokas koko terveen osan pitkästä elämänkaarestaan. Ihan viimeisiä tehtäviä hänellä oli 2000-luvulla ennen Alzheimerin taudin puhkeamista Hämeenlinnan Lottaperinneyhdistyksen puheenjohtajuus. Äiti sanoi ponnekkaasti vielä 2000-luvun alussa (jätettyään Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston): ”Jatkan osallistumistani loppuun saakka niin kauan kuin ikinä jaksan!” Hän ei silloin tiennyt, että hän tulisi sairastamaan vielä pitkät vuodet, noin 7 vuotta. Lieneekö Jumalan tarkoitus ollut näin vähitellen valmistella meitä läheisiään hänen lopulliseen kotiinlähtöönsä.
Eduskunta
Saara Mikkola muisteli: ”Keskeisin työpaikkani eduskunnassa oli sosiaalivaliokunta. Se oli myöskin kaikkein suurinta työtaakkaa vetävä valiokunta, koska sillä oli vuosittain valmisteltavana enemmän lakeja kuin esimerkiksi valtiovarainvaliokunnalla. Osallistumiseni vuosina tehtiin suuret eläkeuudistukset, kansaneläkkeen kolme vaihetta, erityiseläkkeet merimiehille ja sotaveteraaneille. Joka vuosi budjetissa tapeltiin lapsilisien suuruudesta ja mukana olivat äitiyslomat, joihin liitettiin sitten isyyslomatkin. Ikuisesti muistan ensimmäisen lakiesityksen ’Autonkuljettajan työaikalaki’. Oli vaikuttavaa kuunnella asiantuntijoita ja vielä jännempää pitää ensimmäinen puheenvuoro täysistunnossa ihan istuntosalin puhujapöntöstä.”
Äidin eduskuntakausi 1975–87 oli Kokoomuksen oppositioaikaa. Jotain tuosta Kokoomuksen korpivaelluksen tai yleisten syiden ajasta häntä jäi kaivelemaan, kun hän tuhahteli niille monille keskustapuolueen emännille, joita hyvin vähäisellä kokemuksella noukittiin ministereiksi keskustavetoisiin tai punamultahallituksiin. Äiti myös harmitteli sitä, että 1987 jättäytyi vaaleista, kun Kokoomuksen hallituskausi vihdoin alkoi ja vaalit olisivat muutenkin olleet voitolliset. Tässä äidin ministerikaipuussa on analogia hänen isänsä eduskuntakauteen, jolloin hänkään ei Kekkosen persoonan ja silloisten yleisten syiden vuoksi 1940-luvun lopun vaaran vuosina yltänyt ministeriksi.
Innokkaasti lähdin isän kanssa vaalien alla iskemään Hämeen keväthangille äidin vaalimainoksia ja nitojalla ampumaan äidin vaalikuvia ladonseiniin. Lapsen näkökulmasta se oli valtavan hauskaa. Vaaleja oli – kiitos Kekkosen tasavallan – tiheästi 70-luvun alussa, ja äiti tuli Etelä-Hämeen maaseudullakin yhä tutummaksi. Myöhemmin 1979 ja 1983 vaaleissa olin isän ohella myös äidin kuskina vaalikentillä. Autossa kävimme tulevat asiat läpi. Yleensähän hänellä oli kova kiire Hämeenlinnan rautatieasemalta suoraan maakuntaan. Erikoisimmat vaalinsa koskaan olivat vuoden 1978 presidentinvaalit, ne ns. Kekkos-vaalit, joissa hän – Jussi Annalan, aikanaan Kekkosen oman puolueen näkyvän Kekkosen vastustajan, tytär – oli nyt Kekkosen valitsijamiehenä. Elettiin vaihtoehdottomuuden aikaa.
Hämeenlinnan kaupunginvaltuustossa, puheenjohtajistossa ja sosiaalilautakunnassa sosiaalipuolen asiat olivat samoin kuin eduskunnassakin äidille läheisimpiä. Toki eduskunnan kirjaston puheenjohtajuus, suuren valiokunnan sekä pankki- ja varsinkin sivistysvaliokunnan jäsenyys olivat äidin mieleen. Koulutuspuolella Hämeenlinnan uuden ammattioppilaitoksen rakentaminen taas oli niitä monumentteja, jonka äiti ammattioppilaitoksen kuntainliiton 16-vuotisena puheenjohtajakautenaan tarmokkaasti sai ajetuksi valmiiksi. Kunnallisneuvosjuhlat pidettiinkin juuri äidille tärkeässä ammattioppilaitoksen uudessa päärakennuksessa. – Myöskään ei voi olla mainitsematta äidille tärkeää Lepaan emäntäkoulua, jonka puheenjohtajana hän oli 21 vuotta. Luottamustehtävien luettelo on kolme liuskaa. Hän otti ne kaikki tosissaan eikä monen poliitikon tapaan haalinut itselleen sellaisia tehtäviä, joita kuitenkaan ei ehtisi hoitaa.
Kanaemo
Mutta äiti ei todella ollut pelkkää Marttaliittoa, politiikkaa tai luottamustehtäviä, vaikka yhteiskunnallinen toiminta lohkaisikin melkoisesti hänen ajastaan. Yleensä vain migreeni pysäytti äidin valtavan energian. Äiti harrasti lausuntaa, marjasti ja sienesti ahkerasti, teki omenahilloa ja -mehua, luki uutta kirjallisuutta ja koko ajan teki käsitöitä. Hän neuloi koko ajan jollekin meistä jotain, vaikka Annalan sukuvika nivelrikko sittemmin hiipi äidin sormiin.
Äiti oli myös lintuemo, kanaemo, joka haali siipiensä suojaan meidät perheenjäsenet ja vielä paljon muitakin. Eduskunta-aikana isälle ja minulle oli aina koko viikon valmis ruokalista teipattuna jääkaapin oveen, ruuat valmiina. Äiti kestitsi vieraansa hyvin ja huolehti samalla myös keskusteluista. Syömättä ei koskaan lähdetty äidin luota, ei kotoa eikä eduskuntatalosta. Äiti ruokki meitä opiskelijoita paitsi eduskunnassa joskus myös vähän hienommin Helsingissä. Yleensä hän kuitenkin esimerkiksi minut haki syömään eduskunnan kirjastosta, jossa luin tentteihini. Lastenlapsista usea oli mamman mukana Keikkulassa Turun Kakskerrassa. Siellä myös pidettiin vanhempieni kultahääpäivä kesäkuussa 2001. Vasta viimeisten vuosien muistisairaus teki lopun äidin alituisesta huolehtimisesta ja ruuanlaitosta.
Keittiössä me aina puimme äidin kanssa maailmantilannetta ja Suomen vaikeaa asemaa. Puheenaiheita riitti. Suomen historiaa käytiin läpi uudelleen ja uudelleen. Samoin keittiössä juttelivat äidin kanssa veljeni Jussi ja sisareni Maria. Äiti oli lisäksi niin hyvä kokki, että pikkupoikana mietin äidille selviytymiskeinoa, jos Suomen kuitenkin vielä kävisi huonosti ison naapurinsa kanssa – niin iso oli pelko Neuvostoliiton todellisia aikeita kohtaan. Kuinka kävisi Jussi Annalan tyttären Neuvosto-Suomessa? Äitiä nauratti, kun keksin keinon, jonka mukaan hän kyllä selviytyisi oloissa kuin oloissa: äitihän oli mainio kokki – ja hyviä ruuanlaittajia tarvittaisiin varmasti myös Neuvostoliiton kolhooseissa. Äidin nauru oli runsasta ja hersyvää.
Äidin kanssa myös aina pelattiin. Vanhoja tuttuja ja uusiakin pelejä aina kokeiltiin kaikesta uudesta kiinnostuneen äidin kanssa. Lastenlapsetkin tämän tiesivät. Naurua riitti.
Omissa virkatehtävissäni olen tavannut useita Hämeenlinnasta lähtöisin olevia harmaantuneita herroja, ns. lyseon poikia, jotka kertovat olleensa äidin oppilaita ja muistavat häntä hyvällä – huolehtivana opettajana, eräänlaisena kanaemona Hämeenlinnan lyseostakin. Äidin tarmoa ja huolenpitoa riitti monille.
Äiti jatkoi viimeisinä terveytensä vuosina 2002–2006 järjestötoimintaansa Kansallisessa Senioriliitossa, mutta aloitti myös kokonaan uuden toiminnan Suomen Lottaperinneliitossa. Myös Suomalaisuuden liitto oli senioreitten, lottien perinnejärjestön ja aina rakkaitten marttojen lisäksi hänen viimeisiä luottamustehtäviään ennen kuin muisti ja voimat kokonaan hiipuivat.
Ennen kaikkea äitini Saara Mikkola oli martta, entinen Marttaliiton puheenjohtaja, kuolemaansa saakka kunniapuheenjohtaja. Marttatyö oli hänelle rakkain harrastus suurimman osan koko elämäänsä Urjalasta alkaen. Marttana hänet ensisijaisesti muistettakoon. Siksi hankin Ahveniston hautakiveen Marttaliiton merkin.
Hän piti vielä kauniin puheen esikoiselleni Helmille hänen ylioppilasjuhlassaan 2006. Omassa perhepiirissä pidetyssä 80-vuotisjuhlassaan Aulangolla 17.5.2007 mamma piteli käsissään Teuvan pappilan kuvaa, valokuvataulua, jossa pihamaalla näkyi hänen rakas lapsuudenperheensä kesällä 1950. Puhe ei enää kulkenut, mutta kuva kertoi tunteista ja muistoista. Dementia oli 2007 edennyt näkyväksi.
Heinäkuusta 2008 toukokuuhun 2009 äitini ja isäni asuivat yhdessä kerrostalossa Keinusaaressa, mutta sitten äiti muutti pysyvästi Tanhuakotiin Loimalahteen.
Laulun lahja säilyi äidillä pisimpään. Jouluaattona 2008 hän vielä heläytti ”Enkeli taivaan” ulkoa alusta loppuun kuten ennenkin. Huumori säilyi laulun lahjan ohella hyvin pitkään.
Vuodet 2007–2012 olivat Saara Mikkolan lopullisen hiipumisen aikaa. Raskasta aikaa kaikille läheisille. Hän ikään kuin vähitellen siirtyi esiripun taakse, otettiin vähitellen meiltä pois, vaikka fyysisesti hän vielä oli täällä maailmassa. Persoonallisuutensa muuttui: poissa oli se iloinen ja energinen martta, terävä havainnoija ja aina uteliaan kiinnostunut uusista asioista. Tilalla oli yhä syvempään dementiaan vaipuva ilmeetön olemus. Hetkittäin tosin sain hänet vielä nauramaankin, mutta se nauru ei enää ollut entisenlainen heleä ja iloinen nauru. Yhteys kuitenkin säilyi loppuun saakka.
Joulukuun 15. päivänä 2012 olimme Tanhuakodissa äitimme kuolinvuoteen äärellä kaikki hänen kolme lastaan Jussi, Maria ja Jaakko sekä isä-Antti. Kuoleman hetkellä tuskat kaikkosivat. Laskeutui ihmeellinen rauha. Taivaallinen Isä otti äidin luokseen taivaan kotiin iäiseen iloon. Tammikuussa 2013 kovilla pakkasilla äiti, mamma, siunattiin Hämeenlinnan Ahveniston hautausmaan siunauskappelissa ja viikon kuluttua uurna laskettiin samalle hautausmaalle.
Jeesuksesta laulan (Vk. 276)
Äitini hautajaisissa laulettiin hänen mielilaulunsa, virsikirjassakin oleva vanha Siionkin kanteleen laulu. Lauluun liittyi paitsi äidin omia myös kirjoittajan omia hyvin varhaisia muistikuvia äidistään ja hänen heleästä lauluäänestään:
Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan,
jolta syyni suuret anteeks sain ja saan,
jolta syyni suuret, anteeks sain ja saan.
Hän mun syyni suuret poisti verellään,
otti synnin orjan armoon, elämään,
otti synnin orjan armoon elämään.
Katkoi verkot valheen, kahleet kuoleman,
vangin vapautti, laps oon Jumalan,
vangin vapautti, laps oon Jumalan.
Lapsi oma Herran, taivaan kuninkaan,
kruunun perin kerran, valtakunnan saan,
kruunun perin kerran, valtakunnan saan.
Pääsen asukkaaksi kultakaupunkiin,
viedään vierahaksi häihin iäisiin,
viedään vierahaksi, häihin iäisiin.
(Säv. Martti Hela 1920. San. Simo Korpela)
Tämä pienoiselämäkerta on yhdistelmä Saara Mikkolan kirjoittamista muistelmien osista sekä minun kirjoittamistani Helsingin Sanomien muistokirjoituksesta ja muistopuheesta äitini muistotilaisuudessa Poltinahon seurakuntakeskuksessa 19.1.2013.
Jaakko Mikkola
Saara Mikkolan poika
Maakuntaneuvos (DI, VTM)
Kymenlaakson maakuntajohtaja
Porvoo
Kirjoittaja
Jaakko Mikkola

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.