Mummoni perhe muutti Kittilän Kaukosen kylästä aluksi Sodankylän Kierinkiin, sieltä Sodankylän Unarin Uimaniemeen. Unarissa syntyi perheeseen tyttölapsi, jolle annettiin nimeksi Helena Matilda. Isä Michael Ranta osti sieltä talon Marttiini (nykyään Martin), sitten hän muutti Sodankylän Seitajärvelle, joka siihen aikaan kulki virallisesti nimellä Sodankylän Sompion kylä. Hän osti siellä Arajärvi-nimisen maatilan.
Helena Matildan isä perheineen oli kylän ensimmäinen todella rohkea uudisraivaaja, kylän ainoan talon omistaja. Perheen sukunimeksi tuli Arajärvi. Kylän kauneus ilmeisesti viehätti 1800-luvulla Helena Matildan vanhempia. Maatilan sijainti on kahden järven, Seita- ja Arajärven välissä.
Helena Matildan isä Ranta-Mikko oli Kittilästä lähtöisin. Hänen puolisonsa Brita oli syntynyt Kittilän Alakylässä. Kirjailija G. A. Andersson kertoo tavanneensa 1886 Arajärvellä 76-vuotiaan Mikko Arajärven, joka oli on esitellyt kirjailijavieraalle saamelaisten aikaisia pakopirttejä vihavenäläisten tunkeutuessa 1700-luvulla muinaisten arajärveläisten asuinpaikoille.
Norjaan töihin kalastusalukselle
Vuonna 1859 vain 14-vuotias Johan (Juhani) Värriö hiihti aikuisten eli ”raavaitten” miesten perässä Sodankylästä nälkäisenä sekä pitkän hiihtomatkan uuvuttamana Norjan Pykeijaa (kirjoittajan olettamus, ei tarkkaa tietoa paikkakunnasta) kohti. Aina välillä joutuivat aikuiset hiihtäjät odottamaan tätä sisukasta poikaa, Sodankylän Keminkylässä huutolaispoikana ollutta Juhoa tämän lepotaukojen vuoksi.
Pykeijaan matkasi myös nuori 17-vuotias talon tytär Helena Matilda Arajärvi vuonna 1873. Kalanpyyntialuksella tehtiin ahkerasti työtä ankarissa olosuhteissa. Siellä Helena Matilda työskenteli monien muiden suomalaisten tapaan hankkien rahaa itselleen. Norjalaiset antoivat suomalaisille työntekijöilleen myös paikan laivassa asua ja nukkua.
Helena Matilda tutustui kalastajalaivalla 11 vuotta vanhempaan Juhani Wärriöön. Nuorten rakkaus syttyi, pari meni laivalla kihloihin. He päättivät palata takaisin Suomeen ja solmia avioliiton.
Sodankylän seurakunnan arkisto kertoo: Vihityt: Itsellinen, nuori mies Juhani Wärriö Keminkylästä ja talon tytär Helena Mathilda Arajärvi Sodankylän Sompion kylästä vihittiin avioliittoon 25.12.1880. Vihkimisen toimitti Sodankylän kirkkoherra Samuel Porthan. Nuoret menivät ilmeisesti joulumarkkinoille ja samalla käytiin vihillä! Helena Matilda oli tuolloin 24-vuotias.
Nuori aviopari tuli kävellen ostamansa lehmän kanssa Värriön kylästä (nykyään kylä kuuluu Savukosken kuntaan) suuntana pieni Korvasen kylä Sodankylän pitäjän pohjoisosassa. Helena Matildasta tuli maatilan emäntä ja suuren lapsiperheen kasvattaja.
Korvasessa löytyi paikka pysyvän kodin perustamiselle
Nuori pari asettui lehmänsä kanssa Korvasen kylään, jossa oli iso maatila myytävänä. Se oli joutunut valtion omistukseen maksamattomien verovelkojen vuoksi. Helena Matilda on kertonut myöhemmin lapsilleen yli 2200 hehtaaria käsittävän tilan ostohinnaksi ”samansuuruisen summan kuin mitä hänen vihkisormuksensa maksoi”. Kun nuori pari osti talon vuonna 1884, heidän sukunimensä muuttui maatilan nimen mukaan Alakorvaksi.
Vanhassa pärekattoisessa Alakorvan asuinrakennuksessa oli pirtti ja tupa sekä hyvin pitkä käytävä. Onnellisesti solmitun avioliiton ensimmäinen lapsi syntyi perheeseen vuonna 1883, ja hän sai nimekseen Maria Elina. Äiti Helena Matilda Alakorva, jota Tiltaksi kutsuttiin, oli 27-vuotias.
Lapsia Tiltan ja Juhon – Junnuksi kutsutun – perheeseen syntyi yhteensä yhdeksän. Kolmantena lapsena joulun aatonaattona vuonna 1887 syntynyt Brita Jemina jaksoi elää vain vajaa kolme kuukautta. Se aiheutti 31-vuotiaalle äidille suurta surua. Tilta ja Junnu saivat 1883–1900-välisenä aikana Brita Jeminan lisäksi vielä kaksi poikaa ja kuusi tyttöä. Jokainen perheen kahdeksasta lapsesta solmi avioliiton. Monet heistä saavuttivat hyvin korkean iän.
Tilta Alakorvan synnytti 44-vuotiaana identtiset kaksoistytöt, jotka varmaan kaikkien vuosien uurastuksien ja maatilan raskaiden jokapäiväisten vaativien töiden lisäksi tuottivat pieninä vauvoina melkoisen suuren lisätyötaakan ahkeraakin ahkerammalle äidille. Suuressa perheessä kasvoi kaksoistytöistä hyväntuulisia ja aina hymyileviä tulevien perheiden äitejä. Minulla on ollut monta kertaa vaikea erottaa, kumpi näistä sisaruksia, tädeistäni on Lyyti- ja kumpi Senja-täti.
Naiset ja lapset hoitivat kotityöt miesten ollessa poro- ja heinätöissä
Ruokaa talossa oli omasta takaa, jopa myyntiin saakka. Alakorvan talon isäntä, ukkini Juho, valittiin Sodankylän pitäjän kunnallisiin luottamushommiin, ainakin vuosiksi 1908–1910. Suuren maatilan emäntä joutui lapsiensa ja kotiapulaisten, ”piikojen”, kanssa olemaan paljon ilman aviomiestään myös aviomiehen kunnallisten vastuunalaisten kokouksien vuoksi. Kun matka Sodankylän kirkolle kesti jokireittejä pitkin pari kolme päivää, kului kirkonkylän reissulla esimerkiksi joissakin tärkeissä veronmaksamisasioissa lähes viikon verran.
Porometsissä ollessaan perheen isä oli viikkokaupalla porojen etsinnöissä, poroerotuksissa ja porojen vasottamistöissä. Naisten huolena oli varustaa metsiin töihin menneille miehille viikon eväät miesten uurastaessa metsissä. Miesten poissaolon aikana vaati talon kaikki muut työt naisväen käsiä ja paljon voimia pitää taloutta toimimassa.
Samoin kesäisin mentiin Luirojoen luonnonniityille viikatteet ja haravat mukana työkaluina, jokiveneet kulkuneuvoina. Lehmät ja hevoset tarvitsivat pitkien talvien ajaksi heinää. Lyhyen kesäkauden aikana niittyladot saatiin täyteen tuoksuvaa kuivattua heinää – ellei niittosarkojen heiniä jouduttu paikan päällä haasioimaan sadekesän niin vaatiessa. Kesäisissä niittohommissa talon miesväki viipyi ainakin maanantaista lauantaihin saakka.
Talon uuden puolen rakentaminen ja – kylän kaunistus – tuulimylly
Tilta Alakorvan perheessä lasten lukumäärän ohella kasvoi myös navetassa lehmien lukumäärä, hevonen ilmestyi talliin ja poroluku alkoi suureta. Tarvittiin lisää elintilaa ja asuinhuoneita.
Puuseppä Saarela oli Pohjanmaalla tunnettu ammattilainen. Kun uuden talon hirret oli pihapiirissä (pihaa sanottiin kartanoksi) sahattu, tilattiin rakennuksen suunnittelijaksi ja työnjohtajaksi kokenut ja tunnustettu Saarela.
Kun rakennus sitten koko komeudessaan valmistui vuonna 1913, kysyivät naapurit ja kylään osuneet kulkijat, mistä syystä talossa pitää olla noin komea lasikuisti. Junnu oli vastannut kyselijöille: ”Kun nuoret miehet tulevat kylään, talon kuisti on heille osoitteena, mistä talosta löytyvät nuoret naimaiässä olevat kauniit tummat tyttäret mahdollisiksi aviovaimoiksi.”
Ja kyllä kuisti vetikin puoleensa. Kaikki kuusi tyttöä purjehtivat avioliiton satamaan. Alakorvan (Junnulan) tyttäristä neljä solmi avioliiton 20-22-vuotiaina, yksi tytöistä oli 24-vuotias, ja yksi 28-vuotias. Tiltan ja Junnun pojista nuorempi solmi avioliiton 29-vuotiaana ja vanhempi poika isäni Eemeli (Junnulan Eemeli) ollessaan jo reilusti vanhapoika eli 36-vuotiaana.
Kun Junnu Alakorva huomasi taitavan Saarelan olevan oikea ammattilainen, päätti hän yhdessä tyttärensä Lyydian aviomiehen isän, Alakorvan talon naapurin isännän Matti Korvan kanssa rakentaa kylän keskelle tärkeän rakennuksen, tuulimyllyn. Tarvitsivathan kyläläiset jauhoja elämiseen eikä myllyn vuoksi tarvinnut enää matkustaa erämaakylästä jonnekin kauas suurempiin maalaiskyliin. Punainen tuulimylly valkoisine koristeineen seisoi kylän keskellä vuodesta 1913 alkaen.
Tuulimylly oli niin kaunis kylän ”nähtävyys”, että entiset aseveljemme, joista tuli Lapin sodassa vihollisiamme, jättivät myllyn kylän keskelle tuhoamatta. Kaikki muut rakennukset poltettiin. Vain savupiiput törröttivät keväällä 1945 palattuamme evakosta kotiimme. Onneksi sitä hävityksen kauhistusta ei suuren ja arvokkaan elämäntyönsä Korvasessa uurastanut mummoni tarvinnut enää kokea – kaiken muun sodan kauhujen lisäksi.
Rakennusten pärekatot syttyvät helposti palamaan pienestäkin tulikipinästä
Talon uuden puolen rakennukseenkin tehtiin pärekatto. Jos olivat vanhan asuinrakennuksen katolle johtavat tikapuut vahvat, sai uusi rakennus sekä pirtin että salin puolelle tukevaakin tukevammat tikapuut. Talon emäntä Tilta piti huolen, että vesiämpäri toisessa kädessä kiivettiin katolle, kun talossa pirttien uuneissa paistettiin leipää ja muita herkkuja.
Varsinkin kesäaikaan päre kuumentui auringossa. Se oli vaarallinen sytyke savupiipusta lentäville kipinöille. Pärekatot kasteltiin perusteellisesti Tilta emännän kontrollin alla. Tikapuut – täysi vesiämpärisysteemi piti tulipalot loitolla.
Mummon kertomaa: miten oli siihen aikaan vaikeaa, kun valolähteenä oli kuiva pitkä päre, hän sanoi. Hän opetti jo hyvin varhaisessa vaiheessa, taaperoiässä, lapsilleen miten pitää tarkkailla ja varoa palavaa pärettä, ettei vain syttyisi tulipalo. Pirtin avotakassa (takka tunnettiin sanalla ”piisi”) puut paloivat iloisesti ja loivat valoa, ihrakynttilät auttoivat keittiössä. Mutta päre toimi valona saunassa, navetassa ja tallissa.
Keväällä auringon jo antaessa riittävästi valoa, talossa alkoi suuri kevätsiivous: hirsiseinien pesut ja koko huushollin suursiivoukset. Hyvinä puhdistusluutina toimivat varsinkin pirttien puuhirsiseinien puhdistuksessa vihreälehtiset katajaluudat.
Sitten koitti valolähteen suhteen suuri mullistus: taloon ostettiin 1900-luvun alkupuolella petroolilamppuja ja -lyhtyjä. Öljylamput toimivat sisätilojen valona, lyhdyt olivat ahkerassa käytössä ulko- ja navettatöissä. Se valokeksintö toi Junnulan talon suurelle perheelle aikamoisen helpotuksen.
Voita oli talon ruokapöydässä vain sunnuntaisin
Isoäiti muisteli aikaa, jolloin lapset olivat pieniä ja rahaa piti hankkia elämisen moninaisiin tarpeisiin. Vaikka porojen lukumäärä kasvoi, ja metsä antoi linturiistaa eli monenlaista lihaa oli kotona tarjolla yllin kyllin, kalaa pyydettiin kylän ympärillä virtaavasta Luirojoesta, maitoa tuli omasta navetasta, mutta rahaakin tarvittiin. Sekä perunaa että voita jouduttiin myymään ulkopuolisille ostajille.
Voikaravaani Norjaan oli yleistä. Kuljetukset suuntautuivat yksinomaan Pohjois-Norjaan. Alakorvan talon ruokapöydässä voita oli sekä omalle väelle että työmiehille tarjolla vain sunnuntaisin ja juhla-aikoina. Kunnes sitten koittivat suuret Lapin savotat, ja ruokaa ja heinää tultiin hakemaan suoraan talon pihapiiristä. Mutta se tapahtui siihen aikaan, kun isovanhempani olivat tilansa jo luovuttaneet pojillensa.
Kun Juho Alakorva oli 69-vuotias ja Helena Matilda 58-vuotias, he päättivät luopua tilan omistuksesta. Näin perheen molemmat pojat saivat vuonna 1914 omistukseensa koko maatilan, ja heidän vanhempansa siirtyivät eläkeläisiksi. Isäni Eemeli oli siihen aikaan 29-vuotias ja setäni Hannes 23-vuotias.
Olettamukseni on, että suurin ja vaikein maatilanhoidossa oli ennen kaikkea poronhoito, josta syystä – kenties – koko tila luovutettiin nuoremman miespolven harteille. Ehkäpä ne kunnan luottamushommatkin alkoivat viedä osan Junnu-ukin ajasta eikä porometsille viikkokausia kestäviin hakuhommiin enää tahtonut riittää aikaakaan. Juho (Junnu) Alakorva kuoli 2.2.1921. Hän oli kuollessaan 75-vuotias.
Mummolle oma kamari
Vanhan puolen pitkän käytävään isäni rakensi Tilta äidilleen oman hellahuoneen, jossa hänellä oli oma rauha ja oma itsenäisyys. Huoneeseen johti sisäkäytävästä kaksi porrasaskelmaa ja se oli korotettu eteislattian korkeudesta, ehkä paremman lämpöeristyksen vuoksi? Ikkunasta näkyi lavealle perunamaalle sekä Luirojoen niemeen, joka teki melkein U-käännöksen virraten Alakorvan talon rantaa kohti. Ranta oli meille lapsille mieluinen uimaranta ja aikuisille perheen naisille oivallinen pyykkipaikka kirkasvetisen hiekkapohjaisen virtaavan joen äärellä.
Pienen 10-12 taloa käsittävän kylän talot oli rakennettu siten, että jokaisella talolla oli oma joenrantansa, pyykki- ja veneranta. Omasta rannasta lähdettiin kokemaan verkkoja, odottaen hyvää kalasaalista tarjottavaksi ruokapöytään. Ja monet kerrat kalaa tulikin. Lähtö heinäntekoon veneillä oli oikea suurtapahtuma.
Koska Luirojoki tulvi keväisin, olivat kylän vanhimmat asukkaat osanneet rakentaa asuinpaikkojensa rakennusrykelmät siten, ettei tulva yltänyt talojen ulkorakennuksiin, esimerkiksi aittaan, varastoihin tai navettaan saakka. Lapsuudenkodissani suurinkin kevättulva pysähtyi kaksikerroksisen punaiseksi maalatun vilja-aitan taakse eikä pihan ympärillä olevilla rakennuksilla ollut mitään vaaraa.
Kaksivärinen kevyt käyrä piippu – naisten piippu
Mummo poltti käyrävartista piippua, jossa oli kaksi väriä eli piippu oli mustaruskea. Kun kysyin häneltä, miksi hänellä on noin kaunis pieni kevyt kaksivärinen piippu, vastasi hän: ”Tämä on naisten piippu.” Lääkäri oli suositellut tupakkaa, sillä se esti rintataudin. Tupakka kuului siis lääkkeisiin.
Hänen pukeutumisensa osalta muistan pitkän hameen ja puseron eli ”röijyn”. Hameessa kuului olla aina kaksi suurta taskua. Toisessa taskussa oli piippu ja tupakkavehkeet, toisessa oman kamarinsa, mummonkamarin, iso avain.
Mummolla kaksi omaa kamaria
Kun olin pieni, ei isoäitini asunut meidän perheemme luona. Hänellä oli kuitenkin kaksi kamaria, joiden nimet olivat vanhan puolen mummonkamari ja uuden puolen mummonkamari. Kuljin taas kerran äitini kintereillä – kuten tapanani oli – ja kysyin, mistä syystä mummolla on kaksi kamaria. Äiti kertoi hänellä – vanhempi sisareni sanoo hänen nuoruutensa aikana 1920-luvulla perheemme puhuneen mummusta – olevan kaksi kamaria siitä syystä, koska hän palatessa kotiin saa itse valita, missä huoneessa hän haluaa asua.
Niinpä koitti sekin aika, jolloin pääsin mummoa katsomaan tätini Senjan perheen taloon. Matkaa sinne oli ehkä pari kilometriä. Hän oli tyttärensä pieniä poikia hoitamassa. Siksi isoäiti ei asunut meillä. Olin ehkä viisi vuotta vanha, kun naapuritalojen serkkujen kanssa sain ensimmäisen kerran (ilman äitiäni) luvan lähteä ”mummolaan”.
Vierailu tapahtui yleensä sunnuntaisin aamupäivällä. Tultuamme tätini taloon, hän istui keittiössä halkolaatikon päällä ja poltti piippua. Helena Matildan tytär, tätini Senja, 35-vuotias, oli juuri valmistamassa sunnuntaiateriaa perheellensä. Mummo sanoi heti tyttärelleen: ”Tuo lapsille juustoa (leipäjuustoa) ja kampanisuja.” Senja-täti viilletti kellariin ja makoisat herkut asetettiin korkeajalkaiseen lasiseen tarjoiluvatiin. Toiselle vadille tulivat vielä sokeririnkilät.
Mummo kyseli kuulumiset ja me neljä serkusta kilvan kerroimme kotiemme tuoreimmat kuulumiset. Talon isäntä makoili toisessa huoneessa oven ollessa auki keittiöön. Hän kysyi heti alkajaisiksi: ”Mitä prinsessoille kuuluu?” Ah, olipa se pienestä lapsiressukasta iloista kuultavaa.
Talvisin sain ihan yksin hiihtää latua pitkin isäni äidin luokse sen kahden kilometrin matkan. Kai se varoitus siitä ladulla pysymisestä oli samalla turvana, etten tieltä eksyisi.
Kun talvisodan evakuoinnin jälkeen olimme saaneet palata jälleen kotikyläämme, näin eräänä keväisenä päivänä 83-vuotiaan mummoni kävelevän lähimmästä naapuritalostamme, hänen tyttärensä talosta, keppi kädessä ja hyvin käyrässä. Hän meni varmanoloisena suoraan vanhan puolen taloomme. Menin hänen perässään, 9-vuotias utelias tyttö. Hän avasi vihdoin sen salaperäisen lukossa olleen kamarinsa oven avaimellaan. Ja ah, olin päässyt näkemään hänen huoneensa, jota olin kovin pitkään odottanut. Mummo tuli kotiin! Minkälaiset tapetit siellä olivatkaan: täynnä mielenkiintoista luettavaa! Vanhojen sanomalehtien sivut olivat huoneen tapetteina katosta lattiaan.
Isosiskoni oli jo siivonnut ja tuulettanut huoneen. Kukkamaljakko oli mummoa toivottamassa tervetulleeksi. Kun hän pani piippunsa palamaan, aloin lukea ”mielenkiintoisia ikivanhoja tapetteja” enkä malttanut lopettaa tietoseikkailuani. Hän antoi minulle astiapyyheliinan alla olevasta sokeritopasta sokerisaksilla leikkaamansa sokeripalan ja sanoi haluavansa levätä. Minun oli jätettävä se lukuhomma kesken.
Kun postiauto tuli iltapäivällä pihallemme tuomaan postia ja äiti, kylän postinhoitajana, oli saanut lajitelluksi saapuneet postilähetykset oikeisiin osoitteisiin, antoi äitini minulle ja pikku siskolleni tehtävän mummon nimellä tulleen Lapin Kansa-lehden viemisen hänelle hänen omaan nimikkohuoneeseensa. Mikä onni! Nythän pääsin jatkamaan kamarin tapettien lukemista.
Äitini opetti meitä lapsia isoäidin luokse mentäessä: ”Muistakaa koputtaa ensin ovelle ja odottaa, että mummo vastaa.” Mummo sanoi: ”Ei tarvitse koputtaa!”
Keksin aina jotakin hommia päästäkseni siihen mielenkiintoiseen huoneeseen, sillä tapeteissa riitti lukemista, historiallisia asioita. Kerran viisas isosiskoni pyysi minua käymään siivoamassa ja pesemässä eli luuttuamassa mummon huoneen. Minä vain vitkastelin, koska tiesin hidastelun auttavan. Kun huone oli taas puhdas, menin viemään hänelle paistettua lämmintä leipäjuustoa, joka oli hänen herkkuaan. Kerroin rehellisesti, etten halunnut tulla siivoamaan. Se leipäjuuston tuominen pelasti minut pinthestä. Näin sain jatkaa tapettien kirjoituksia. Mummo monilapsisen perheen kasvattajana huomasi lapsen käytöksen. Sanoja ei tarvittu. Laiska pikku tyttö odotti helpompaa tapaa mennä jälleen hänen luokseen. Luuttuaminen oli työtä!
Yritin kuitenkin puhdistaa omaatuntoani ja kävin tyhjentämässä puolillaan olevan laskiämpärin. Halusin sittenkin olla kiltti. Täyttä laskiämpäriä en saanut äidin kiellon vuoksi kantaa. Se oli isojen ihmisten hommia. Mutta ei se lukemisen ilokaan kauan kestänyt. Isä laittoi mummonkamarin seiniin pinkopahvia. Lehdet peittyivät niiden alle.
Ellakat maistuvat parhaimmilta
Kun Junnu-ukki oli jo siirtynyt keskuudestamme pois ikuisuuteen, mummo pyysi keväisin isältäni hänelle itselleen omien perunapenkkien tekemistä samaan aikaan kun oranssinvärinen Taru-hevonen aurasi mahdottoman pitkiä ”pottupenkkejä”, joihin sitten istutettiin Lapin puikuloita ja muitakin lajeja sekä omaan talouteen että myytäväksi tarkoitettuja. Äitini piti hevosen ohjaksista kiinni ja isä ohjaili auran eli veltan varresta.
Omasta kamarinsa ikkunasta Tilta mummo katsoi perunapenkkien syntymistä. Ja hän varmaan odotti päivää, jolloin taas voi istuttaa mieluisia ellakoitaan, idätyslaatikoissa vahvat idut saaneita siemenperunoita. Arvelen hänen tunteneen käsissään pehmeän juuri kynnetyn multaisen penkin ja ajatelleen mieluisaa keväistä pellon tuoksua. Niin, kohta hän itse pääsee hyörimään tutulle perunamaalle!
Miksi hänellä piti olla ne omat perunapenkit? Syynä lienee ollut tottumus. Mummon isä eli Ranta-Mikko (Mikko Ranta) oli kerran tuonut housujensa taskussa sukulaisiltaan Kittilän Alakylästä potaatteja omalle tilalleen Sodankylän Kierinkiin. Näin hän oli ensimmäinen ihminen, joka alkoi viljellä perunoita Sodankylän pitäjässä.
Ja mitä ne Ranta-Mikon tuomat perunat olivat? Ne olivat (luultavasti) ellakat. Mummolle koko elämänsä ajan kelpasivat vain ellakat. Vanha viljelykasvi kuten nauris sai vähitellen väistyä. Mutta ellakkaa parempaa laatua toiset perunalajikkeet eivät korvanneet. Ne muut perunat eivät olleet sitä oikeaa laatua. Olihan Tilta Alakorva ilmeisesti oppinut lapsuudesta lähtien määrättyyn perunan makuun. Olettaa saattaa kyseessä olleen tämä perunalaji, joka tunnettiin nimellä ellakka. Tottumus on toinen luonto!
Lauantaiset saunomisrituaalit
Kun talon miehet olivat ensin käyneet saunassa, seurasi lapsuudessani naisten vuorot. Meillä saunaan menon muodosti neljän hengen ryhmä eli mummo, äiti, pikku sisko ja minä. Ennen kuin äiti alkoi pestä meidän lasten tukkia, äiti pyysi minua pesemään mummon selän. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin vamppu eli pesusieni kädessäni koskettaa käyrässä olevaa selkää. Kysyin, koskeeko selkään kipeästi pesusienen hankaus? Hän naurahti ja antoi luvan pestä niin kovaa kuin jaksan. Miten vapauduinkaan pelostani! Selkään ei siis koskenut kipeää.
Sodan julmuuksia
Vuoden 1944 kesällä jo lähes 88-vuotias mummo sai kuulla sodan julmuuksista, jotka koskettivat häntä läheisesti. Hän vietti lapsuutensa aina 17-ikävuoteen saakka tässä rauhallisessa kylässä, Savukosken Seitajärvellä. (Silloin vielä nimellä Sodankylän Sompion kylä.)
Seitajärven kylään saapui Neuvostopartisaanien joukko perjantaina 7.7.1944 varhaisena aamuyön hetkinä. Kello 3.30 alkaa hurja ampuminen, joka herätti koko kylän väen: vanhukset, äidit ja lapset. Aikuiset miehet olivat sodassa, rintamalla. Tuona aamuna tapettiin Arajärvi-nimisiä naisia ja pieniä lapsia yhteensä yksitoista henkilöä. Surmattuja oli yhteensä 14. Koko kylän väki oli samaa sukua. Isäni oli koko sen päivän, jolloin saimme radiosta kuulla surmantyöt, erittäin hermostunut. Hän oli shokissa. ”Kohta on meidän vuoro”, hän sanoi.
Ehti kulua vain viikko, kun perjantaina 14.7.1944 iltapäivällä auringon paistaessa isä huomasi pihalla ollessaan naapurikylämme Lokan suunnalta nousevan pilvettömälle taivaalle savua, joka vain laajeni ja tummeni. Isä huusi meille kaikille talon asukkaille: ”Lokka palaa.” Äiti soitti heti naapurikylään Vuotsoon kysyäkseen, joko siellä tiedetään asiasta. Ei tiedetty – vielä.
Sinä iltapäivänä Lokan kylässä omaan taloonsa ammuttiin Helena Matilda Alakorvan esikoistyttö, Maria Elina, 61-vuotias tätini, samoin serkkuni 13-vuotias tytär Irma, yhdessä mummonsa Elinan kanssa. Koko Lokan verilöylyssä ammuttiin kuoliaaksi 22 henkilöä. Kaikki tällaiset sodan julmat hirmuteot joutui mummo lähes 90-vuotiaana kokemaan ja kestämään. Lokkaan oli 17 kilometriä Korvasesta.
Evakuointi Korvasesta alkoi välittömästi
Ehkä jo seuraavana päivänä, joka tapauksessa kiireimmiten, tuli pihallemme ruotsalainen kuorma-auto, jossa ajajana oli ruotsalainen sotilas vapaaehtoisena meitä viemässä turvallisemmille oleskelupaikoille. Mummoni kiipesi tikapuita pitkin kuorma-auton lavalle kylän lasten ja vanhusten kanssa.
Kuorma-auto pysähtyi Korvasessa jokaisen talon pihalla keräten meidät pakoon pyrkivät lavalle. Samana päivänä iltana meidän perheemme pakolaiset (henkilökohtainen muistoni) otettiin hyvin ystävällisesti vastaan Sodankylän Syväjärven Syväjärvi-nimisessä talossa. Vastaanottajana oli ”maailman ystävällisin talonemäntä”, emäntä Syväjärvi, kaunis esiliina yllään, hymy kasvoilla ja tervetuloa-sana toivotuksena jo talon ulkoportailla, kun kuorma-auto jakeli meitä evakuoituja eri paikkoihin, Sodankylän järvikylien taloihin.
Syyskuulla 1944 jouduimme toisen kuorma-auton kyytiin suoraan Syväjärven evakkopaikasta. Nousimme taas tikapuitten avulla ylös auton lavalle. Suuntana oli Kokkolan lähettyvillä Kannus. Olihan alkamassa Lapin sota, jolloin entisistä aseveljistämme jatkosodan loppuvaiheessa tulikin ”yön yli” vihollisia. Sodan nimi muuttui Talvisodasta jatkosotaan, sitten Lapin sotaan – kaikki sodat muutaman vuoden sisällä. Niinkin voi käydä!
Lopullinen sijoituspaikka oli Välikannuksen kylä. Siellä meidät otti vastaan taas uusi isäntäväki, joka osoittautui alusta alkaen ystävälliseksi ja halusi auttaa evakuoituja. Missään evakkopaikassa emme saaneet tuntea olevamme joitakin tunkeilijoita. Hollanti-niminen talonväki löysi meille talonsa peräkamarin, jossa oli hella. Ihanteellista! Näin äiti sai alkaa heti kokata meille: mummolle, pikku siskolleni ja minulle. Ihmeen hyvin Tilta mummo kesti matkan rasitukset.
Joulun jälkeen huomasimme kuitenkin mummon voimien alkavan huomattavasti heikentyvän. Äiti soitti mummon Saima-tyttärelle kysyen neuvoja. Äiti meni Kannuksen sairaalaan. Siellä kerrottiin, että tyhjiä hoitopaikkoja kyllä löytyy. Mutta kaikki paikat olivat varattuja sodassa haavoittuville sotilaille. Niin äiti hoiti mummoa, kunnes lauantaina 13.1.1945 Nuutin päivänä aamulla äidin juuri valmistaessa hellan äärellä aamiaisruokaa mummo henkäisi syvään. Viimeisen henkäyksensä. Hänen pitkä työntäyteinen ja vastuullisesti suuresta perheestään huolehtinut elämänsä päättyi omassa evakkovuoteessaan.
Vuonna 1945 edesmennyt mummoni ei onneksi nähnyt kauheaa Lapin sodan tuhoa, jolloin hänen perheensä kotitalo ja kaikki muut Korvasen kylän talot oli tuhottu perin pohjin.
Kylä rakennettiin sodan jälkeisinä vuosina uudelleen. Mutta vuonna 1967 tuli kyläläisille taas pakkomuutto, uusi ”evakuointi”. Korvaseen laskettiin virtaamaan suuret vesimassat, jolloin kylä peittyi veteen. Lokan allas alkoi varastoida vettä Suomen sähkövoimalaitosten tarpeisiin. Kylän yllä alkoivatkin liikennöidä veneet ja yhteen aikaan jopa matkailijoiden kuljetukseen ostettu järvilaiva.
Kirjoittaja
Siiri Alakorva-Balagović
Lisätietoja
Kuvat: Siiri Alakorva-Balagovicin valokuva-arkisto.
Lähteet
Sodankylän seurakunnan kirkonkirjat, Syntyneet 1850 – 1883
Sodankylä seurakunnan kirkonkirjat Vihityt
G.A. Andersson: Tietoja Sodankylän ja Kittilän pitäjien aikaisemmista ja myöhäisemmistä vaiheista. Lapin Kansan Kirjapaino, 1955
Aimo Kehusmaa, Samuli Onnela: Suur-Sodankylän historia I. Jyväskylä, 1995
Reijo Lukkarinen ja Kaisa Mattila: Kittilän vanhimmat suvut, Alan ja Mokon suvut Kittilän Alakylästä
Samuli Paulaharju: Wanhaa Lappia ja Peräpohjolaa. SKS, 2010 (Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1923)
Michael Ranta (sukunimet Ala/Ranta/Marttiini/Arajärvi
//fi.wikipedia.org/wiki/Seitajärvi
Ville Tikkanen: Partisaanien uhrit. Gummerrus, 1997

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.