Inkeri Kerola syntyi vuonna 1957 Saloisten kunnassa, joka vuonna 1973 liitettiin Raahen kaupunkiin. Hän on Siniluodossa asuneen Kerolan perheen viidestä lapsesta nuorimmainen. Vanhemmat viljelivät maata ja heillä oli karjaa. Kaikki maatalon työt tulivat tutuiksi kaikille talon lapsille.

Huoleton lapsuus maalla

– Meillä ei koskaan lajiteltu miesten tai naisten töitä. Ainoastaan fyysisen voiman tarve rajoitti ”työllistämistä”. Äidillä oli tapana sanoa, että ahkeruus se on, joka kovankin onnen voittaa. Hän viittasi tällä isämme sairasteluun, minkä vuoksi kotonamme käytettiin lapsityövoimaa samoin kuin ulkopuolistakin työvoimaa, Inkeri kertoo. Maatalon töihin kuuluivat kesäisin heinätyöt ja talveen varustautuminen muun muassa marjastamalla ja säilömällä. Vaikka lapset osallistuivat jokapäiväisiin maatilan töihin, heille jäi myös vapaa-aikaa. Inkeri kertoo, että uiminen oli päivittäinen rituaali eri uimarannoilla. Lenkit luonnollisesti pitenivät, kun hän sai ensimmäisen pyöränsä. Se oli ostettu poliisihuutokaupasta, kun hän aloitti ensimmäisen kouluvuoden.

Inkeri kertoo, että lämmin muisto lapsuudesta ovat sunnuntait, jolloin pakollisia karjatöitä lukuun ottamatta ei töitä Kerolassa tehty. Koko katras varustettiin retkipäivää varten. Isommat lapset menivät jo hyvissä ajoin aamusta uimarannalle varaamaan parasta leiripaikkaa. Perunat keitettiin nuotiolla meriveteen, samoin kuin kahvit. Kerran Eeva-äiti sai saalistettua uimareissullaan käsin ison hauen, ja siitä saatiin lisuketta perunoille. – Sitä jaksamme ihmetellä vieläkin, hän huomauttaa.

Inkerille serkkujen naapurustossa oleva koti oli jokapäiväinen etappi leikkikaverien puuttuessa. Hänen kaveripiirinsä oli kesäisin varsin laaja johtuen kesämökkiläisten lapsikatraasta, joka usein vietti päiviä Kerolassa. Lehmäaitauksen ympärillä kiertävä paimenpoikalanka testautettiin joka kesä uusilla kokelailla. Parhaat onkipaikat käytiin porukalla läpi. Lapsikatras tiesi myös sen, missä Siniluodonperän taloista leivottiin minkäkin makuista leipää. Talot kierrettiin vuorotellen leipomispäivinä, ja saatiin kuin saatiinkin lämpimät leipäsiivut maisteltaviksi.

Turakan Ainon leipämaistiaiset ovat vieläkin kaikkien muistissa. Hän käytti aina mustaa baskeria päänsä suojana. Aino otti leivän, asemoi sen rintojensa väliin, voiteli leivän ensin puukolla ja leikkasi leipäsiivun vasta sen jälkeen. Se tapa poikkesi muiden emäntien tavoista.

– Kerolan mummu, isäni äiti oli armoitettu talon- ja lastenvahti, kun muut olivat heinätöissä. Muistanpa eräänkin kerran mummun soittaneen sähkötolpasta poliisille, kun tilanne ryöstäytyi käsistä. Olimme jo kuitenkin sen verran valistuneita, että totesimme mummulle, ettei tolpasta voi soittaa. Naapuriin oli näet hankittu vast`ikään kylän ensimmäinen puhelin, Inkeri muistelee. Mummun tokaisu: ”Kun nuo sikiät ei vääjää vähhääkään”, antoi signaalin, että tilanne ei ole mummun hallinnassa.

Kerolan lapset kasvoivat kurissa ja nuhteessa. Uuninpankon risu oli kyllä aina toimiva, se ei vanhentunut käytössäkään. – En muista, että olisin itse koskaan saanut risua, mutta uhka leijui ilmassa useammankin kerran, Inkeri huomauttaa.

Hän oli suurimpien ikäluokkien rippeitä eikä samanikäisiä tyttöjä enää ollut kovin monta Siniluodossa. Kesän käännyttyä syksyyn alkoivat koulut, ja sen myötä kaveripiiri harveni. – Siksi pyristelin kouluun ennen aikojaan kuunteluoppilaaksi. Kesät kuluivat mainiosti onkien, ja ulkoilmaihmisenä jo silloin luonnossa elellen, mutta talveksi kaipasin kaveriseuraa, hän muistelee.

Saloisten oppikoulun kautta ammattiin

Inkeri aloitti koulutaipaleensa Moilasen Irjan oppilaana Arkkukarissa, vanhainkodin naapurissa alakoulussa, kuten sitä kutsuttiin. Luokkia oli vain kaksi. Kolmannelle luokalle siirryttiin yläkouluun, ja koulumatka piteni huomattavasti Santikinmäen vuoksi. Se oli tosi korkea ja pitkä. Tuohon aikaan oppikouluun pyrittiin, ja neljänneltä luokalta hän siirtyi Keikkasen Vienon opeilla oppikouluun Saloisiin. – Valistunut äitimme oli aina sitä mieltä, että kaikki perheemme tytöt on saatettava opiskelemaan. Tuohon aikaan maksoimme lähes kaikesta opiskelussa, joten vanhempien kukkaro oli tiukilla, hän kertoo.

Inkeri olisi halunnut välttämättä Raahen lukioon, mutta uusi Saloisten lukio oli vanhempien mielestä ehdoton valinta. Sinne siis.

Kielivalinta, jonka hän olisi halunnut, ei mahdollistunut Saloisissa. Pientä kiveä kengässä lukio alkoi kuitenkin sujua ja hän sai painaa valkolakin päähänsä vuonna 1976.

Hän valitsi opettajan ammatin ja Oulun opettajainkoulutuslaitos Kasarmintiellä kutsui seuraavaksi. Sieltä hän valmistui vuonna 1980. Jatko-opinnoilla erityisopettajaksi Jyväskylän yliopistosta hän pokkasi maisterin paperit vuonna 1996.

Vakituinen työpaikka luokanopettajana heltisi Keskuskoululta vuoden kiertokoulu-ajanjakson jälkeen. Tässä työssä hän pysyi vuoteen 1999, jolloin tuli valituksi kansanedustajaksi.

Kunnallispolitiikka kutsui

Inkeri kertoo, että koko opettajanuransa ajan häntä pyydettiin mukaan kunnallispolitiikkaan, mutta aluksi hän ei jaksanut innostua aiheesta. – Minut selätettiin tässä painissa kuitenkin vuoden 1992 kunnallisvaaleissa, joissa tulin valituksi valtuustoon, hän selvittää pitkän poliittisen uransa alkutaivalta. Hän lisää, että oli joutunut kesken kausien vapautuneille luottamusmiespaikoille jo ennen vuotta 1992.

– Tästä alkoi politiikan kiertorata. Ehdin tutustua monen sukupolven paikalliseen päättäjäkaartiin sekä virkamiehiin että -naisiin. Mukavia muistoja heistä kaikista, hän sanoo.

Vuosina 1985-2018 Inkeri toimi lukuisissa Raahen kaupungin luottamustehtävissä, muun muassa kaupunginvaltuuston ja –hallituksen puheenjohtajana. Kunnallisten luottamustehtävien lisäksi hän toimi Pohjois-Pohjanmaan liiton maakuntahallituksen jäsenenä vuosina 1997-2004 ja maakunnan yhteistyöryhmän jäsenenä vuosina 2005-2008.

Pohjoisen Suomen edustajana Inkeri toimi Suomen Satamaliitto ry:n hallituksen jäsenenä vuosina 2013-2016. Hän antoi aikaansa myös Keliakialiiton toimintaan. Hän on toiminut liitossa hallituksen puheenjohtajana, työvaliokunnan jäsenenä sekä monissa työryhmissä vuosina 2013-2019.

Keskustan Pohjois-Pohjanmaan piirissä Inkeri on vaikuttanut pitkään toimien muun muassa johtokunnassa sekä puoluekokousedustajana ja keskustan kunnallisjärjestön johtokunnassa.

Vallan kamareihin Arkadianmäelle

Kun Inkeri toimi kaupunginhallituksen puheenjohtajana, alkoi paikallisten herrojen into latautua kansanedustajavaaleihin. – Yksi syy oli varmasti se, että uskalsin olla kyseenalaistava ja kysyvä, asioiden taustat perkaava päättäjä. Toiseksi moni mies oli yrittänyt ehdokkuutta siinä onnistumatta, ja siksikin oli päädytty kääntymään naisvoiman puoleen, Inkeri selvittää taustoja eduskuntaehdokkuudelleen. Hän jatkaa, että tätä ehdotusta piti kyllä pohtia ja kovasti. Niin kova oli työntö, että lopulta päädyin vastaamaan myöntävästi. Tiesin, että helppo tie ei tule olemaan.

Niin vain kävi, että hän ylitti riman kirkkaasti ensimmäisellä yrittämällä, ja tie tuntemattomaan tehtävään alkoi. – En ollut edes käynyt eduskunnassa, saati seurannut, mitä siellä tapahtuu, hän huomauttaa. Paikallistasolta omaavansa toimintatavan mukaan hän sai luottamusta erilaisiin tehtäviin, ja oppi valtavasti. Hän painottaa, että työ oli mielenkiintoinen ja hän otti sen tosissaan.

– Ajattelin, että kolme kautta olisi hyvä jakso, mutta vankka vetoomus jatkaa sai minut pyörtämään päätökseni. Lupauduin vielä yhdelle nelivuotiskaudelle. 16 vuotta – siis teini-iän verran, vierähti eduskunnassa. Luovuin paikastani ”täysin palvelleena” vuoden 2015 vaaleissa.

Kansanedustajavuosinaan Inkeri toimi eduskunnan puhemiesneuvostossa, puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana useissa valiokunnissa, sekä jäsenenä muun muassa sivistys-, sosiaali- ja terveys-, liikenne- ja viestintä-, ympäristö-, puolustus-, maa- ja metsätalous- sekä valtiovarainvaliokunnassa. Lisäksi hän on työskennellyt valtiovarainvaliokunnan hallinto- ja turvallisuusjaostoissa sekä sivistys- ja tiedejaostossa. Keskustan eduskuntaryhmässä hän on toiminut 1. varapuheenjohtajana sekä keskustan eduskuntaryhmän työvaliokunnassa 1. varapuheenjohtajana.

Elämä jatkuu ruudun takana

Inkeri totesi eduskuntauransa päätyttyä, että vielä ehtii tehdä jotakin erilaista. Hän sanoo, että ruudun takaa eduskunnan elämänmenoa seuraavana olo on huojentunut.

– Toimintatavat ja yksilökeskeisyys ovat jotakin muuta kuin oman jaksoni aikana, hän toteaa ja jatkaa, että kukin elämänvaihe ja siihen vaikuttavat tekijät muodostavat toimintaympäristön, johon tuntee kuuluvansa. Olen kiitollinen juuri omasta jaksostani, minkä sain viettää valtakunnan tolppatalossa, mutta vielä innokkaampi olen nyt touhuamaan omissa kotiympyröissäni.

Inkeri toimii tällä hetkellä yhteiskuntasuhteiden konsulttina Fennovoima Oy:lle. Mielenkiintoinen työ pitää edelleen ajassa kiinni. Alueensa kehittymistä voi seurata nyt eri perspektiivistä.

– Omaa kotikaupunkiani kauempaa seuranneena on moni asia loksahtanut paikoilleen. Hyvät ystävät Helsinki-ajoilta ovat myös opettaneet paljon ja avanneet silmiä antaen selityksen monille asioille Suomessa, hän kiteyttää.

Raahe-seura valitsi Inkerin Raahen Fiiaksi vuonna 2018. Vuonna 2019 Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö nimitti hänet kunnallisneuvokseksi.

Siniluodolle ei löydy vertaa

Kotiseutu ja kotipaikka ovat kuitenkin asioita, joita ei vaihtaisi mihinkään. Ja Meri. Tukahduttamassa tuskan tunteita tai mönkään mennyttä päivää. Se oli Kaivopuistossakin, mutta se ei ollut se sama. Marjomaan Untoa parempaa paikalliskuvaajaa ei merelle, ei Siniluodolle, ole löytynyt.