Ensimmäisenä naispuolisena lähetyslääkärinä Ambomaalla toiminut Selma Rainio (ent. Lilius, 1873-1939) syntyi Saarijärvellä Tarvaalan pappilassa Liliuksen pappisperheeseen. Suuresta lapsikatraasta varttui aikuiseksi kymmenen, kaikki tarmokkaita ja lukuhaluisia nuoria. Vanhimmasta tyttärestä tuli Hämeenlinnan tyttökoulun ja myöhemmin Jyväskylän seminaarin johtajatar, toinen opiskeli seminaarissa, ja Selma aloitti 11-vuotiaana kotikoulun jälkeen Jyväskylän tyttökoulussa. Hän pääsi sieltä 1890 ja palasi kotipappilaan hoitamaan vaikeasti sairastunutta isäänsä. Isän kuoleman jälkeen Selma opiskeli yksityisesti, pääsi ylioppilaaksi 1896 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1908.

Selma Lilius oli saanut suomalaisuusherätyksen ja suomensi nimensä Rainioksi. Lisäksi hän oli saanut uskonnollisen, raittiusasian ja naisasian herätyksen. Selma oli opiskellessaan asunut rouva Ida Veikkolinin luona. Tämän mies oli ollut Ambomaan ensimmäisiä lähetyssaarnaajia, ja hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa lähetystyöstä. Selma sai virikkeitä myös Ylioppilaiden Kristillisestä Yhdistyksestä, jossa puhuttiin paljon lähetystyön siunauksellisuudesta.

Juuri Selman valmistuessa lääkäriksi etsittiin lähetyslääkäriä sekä Afrikkaan ja Kiinaan. Hän ilmoittautui Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja pyysi päästä Afrikkaan. Selma matkusti Hampuriin trooppisten tautien klinikalle täydentämään opintojaan ja oppimaan saksan kieltä, sillä Ambomaa kuului Saksan Lounais-Afrikkaan.

Lokakuussa 1908 Suomen Lähetysseura lähetti Selma Rainion ja muutaman muun naistyöntekijän Afrikkaan. He saapuivat  Ondongan alueelle Olukondan asemalle, jota johti tohtori Matti Rautanen. Sieltä matka jatkui Oniipaan, jonne oli tarkoitus perustaa lähetyssairaala. Selma sai heti hoitaa kymmeniä potilaita päivittäin, eikä aikaa jäänyt juuri kielen opiskeluun tai hengelliseen työhön. Hän oli lääkäri, apteekkari ja sairaanhoitaja samanaikaisesti. Ensimmäiset puoli vuotta lähetysasemalla kärsittiin lääkepulasta, sillä varasto jäi tulvien vuoksi saapumatta. Alueella vallitsi suuri kurjuus ja nälkä, eikä lähetysasema pystynyt auttamaan kaikkia.

Selma Rainio pystytti vastaanoton asuntoonsa. Potilaat odottivat kuistilla, kun hän hoiti sairaita keittiössään, josta oli tehty laboratorio. Kroonikkoja varten hän rakennutti sairasmajoja, mutta ne olivat epähygieenisiä, joten oli rakennettava oikea sairaala. Se sai katteekseen peltikaton, eikä lääkärin enää tarvinnut pelätä, että katosta varisee pölyä, roskia tai hyönteisiä avoimiin haavoihin. Sairaalan varusteet saatiin sukulaisilta ja ystäviltä Suomesta. Uusi sairaala valmistui 1911, ja sinne saatiin pian suomalaisia sairaanhoitajiakin. Mutta pian rakennus oli jo liian pieni, ja Selma alkoi ilman Lähetysseuran siunausta rakentaa poliklinikkaa, sairaalasalia ja uusia sairasmajoja, ruokavarastoa ja ulkohuonetta. Urakka valmistui, mutta Selma sairastui malariaan, joka vaivasi häntä ajoittain elämän loppuun asti.

Ensimmäinen maailmansota vaikeutti sairaalan toimintaa. Yhteydet kotimaahan katkesivat ja kaikesta oli pula. Kymmenvuotiskautensa päätteeksi Selman piti matkustaa Suomeen 1919. Hänen oli vaikea luopua elämäntyöstään, ja jo vuonna 1922 hän oli jälleen Ambomaalla. Sodan jälkeen lähetysasemalle tuli heinäsirkkaparvi, salama tappoi pari lasta, spitaali alkoi levitä, malaria vaivasi ja tuli pernarutto, influenssaepidemia, tuhkarokko sekä keuhkotuberkuloosi. Maa oli joutunut sodan jälkeen Englannin alusmaaksi, mutta hallitukselta ei hellinnyt apua sairaiden hoitamiseen. Myös Selma sairastui yhä uudelleen. Ennen toisen kymmenvuotiskauden päättymistä alueelle iski vielä rutto. Rokotuskampanjan jälkeen epidemia saatiin aisoihin 1932. Pian Selma jätti paikkansa seuraajalleen ja matkusti Suomeen. Silloin asemalla oli jo kokonainen kylä.

Selma Rainio oli 60-vuotias ja malarian rasittama, mutta vuonna 1936 hän oli jälleen Ambomaalla. Nyt hän asettui Engelan lähetysasemalle, missä oli kahden sisaren hoitama 15 majan sairaala. Selma Rainio ehti aloittaa sairaalan laajennuksen, mutta joutui itse sairasvuoteelle keuhkosyövän vuoksi. Hän sairasti kaksi vuotta, mutta pyrki silti hoitamaan myös lääkärin työtään. Hän kuoli loppiaisaattona 1939, ja hänet haudattiin Onandjokuen hautausmaalle. Hautajaisiin saapui kansaa kaikista seitsemästä amboheimosta, ja myös kaikki eurooppalaiset piirit olivat edustettuina. Kun Selma Rainiota oli varoitettu liiasta työnteosta, hän vastasi: ”Mitä siitä, jos loppuupi kerran, kunhan vain on hetkenkin verran saanut loistaa soihtuna Herran.”