Paula Ruutu - Makarin opettajasta kansanedustajaksi

Makarin koulua käyneen Elsa-tätini päästötodistus toukokuussa 1925 on kirjoitettu kauniilla pyöreällä pystyllä käsialalla. Allekirjoittajana on koulun johtaja Hertta Gran. Udellessani Makarin asioita Aino Valoselta (os. Hämäläinen) kysäisin, josko hän sattuisi tietämään jotain tästä opettajasta. Ja tiesihän Aino. Kysymyksessä oli henkilö, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Paula Ruutu.

Aloin etsiä Pälkjärveläistä varten jutun aineksia Paula Ruudusta. Ja löytyihän niitä. Vietin heinäkuussa 2014 muutaman helteisen päivän Joensuun maakunta-arkistossa Paula Ruudun arkistoa tutkien. Olen kirjoittanut tämän jutun arkistolöydösteni perusteella ja tarkistuttanut sen Paula Ruudun pojalla Kari Ruudulla.

Kertoessani valittuja paloja Hertta Granin elämänvaiheista, käytän hänestä koko ajan nimeä Paula Ruutu.

Lapsuuden perhe

Paula Ruutu syntyi perheen kuopuksena Värtsilässä lokakuun 23. päivänä 1906 ja sai kasteessa nimen Hertta Pauliina. Paula sai kumeikseen äidin nuorimmat sisarukset Susanna ja Aukusti Avoniuksen, jotka Paulan kertoman mukaan pitivät hänestä hyvää huolta.

Paulan äiti, ”Katri” Ida Katariina Avonius (1872–1954) oli makarilaisten Liisa ja Heikki Avoniuksen tytär. Isä Johan Alfred Gran oli tullut Ruotsista marttiinimestariksi Wärtsilän tehtaalle. Paulalla oli kaksi veljeä, Leo ja Aulis. Leo kuoli nuorena tapaturmaisesti, ja Aulis haavoittui sodassa. Perheen sukunimi Gran muutettiin myöhemmin Vannilaksi.

Mummonsa Liisa Avoniuksen (1852–1917) Paula Ruutu muistaa terhakkana, elämän kypsyttämänä naisena, joka hoivaili ja neuvoi tyttärensä lapsia. Paulan ollessa masentunut jostain vastoinkäymisestä mummo lohdutti sanoen: ”Älä ole milläskään, tuulessa variksenpoika vahvistuu.” Isoisä Heikki Avonius (1831–1901), taitava puu- ja rautaseppä, oli kuollut muutamaa vuotta ennen Paulan syntymää.

Granin perheellä oli 1900-luvun alussa Makarissa maatila, jonka tilanhoitajana oli Paulan eno Juho Avonius. Vuonna 1909 Granit myivät tilansa Vornasille. Perhe asui Värtsilässä tehtaan omistamassa talossa. Talon toisessa huoneistossa asui valssimestari Eskola vaimonsa ja viiden poikansa kanssa. Paula Ruutu kirjoittaa lapsuudestaan: ”Vartuin siis poikajoukossa. Talvella rakensimme lumilinnoja ja kävimme lumisotaa, kesällä oli omat leikkinsä. Innokkaasti olimme mukana palokunnan harjoituksissa kannatellen letkuja, minä ainoana tyttönä joukossa. Lukuun ottamatta makarilaista Helvi-serkkuani minulla ei leikkivuosinani ollut ketään muuta tyttökaveria.”

Kesäisin Paula oli usein Makarissa. Vuotta nuorempi Juho-enon tytär Helvi oli kuin sisar Paulalle, tytöt viihtyivät hyvin yhdessä. Paula Ruutu kirjoittaa: ”Makariin liittyy myös eräitä varhaisimpia muistojani. Leikkiessäni Helvin kanssa pihakaivolla putosin kaivoon. En pelästynyt enkä huutanut, ajattelin, että nyt kuolen ja pääsen taivaaseen. Mutta Helvi päästi äläkän ja minut vedettiin kaivosta.”

Toinen Paulalle rakas kesänviettopaikka oli Susanna-kummin luona Pietarsaaressa. Siellä oli aava meri, jota Paula oppi rakastamaan. Siellä hän sai saman ikäisiä tovereita ja pääsi purjehtimaan.

Nuori opettaja

Paula Ruutu suoritti Värtsilän keskikoulun erinomaisin arvosanoin. Päästötodistuksen keskiarvo hipoi yhdeksää. Paulan ollessa vielä keskikoulussa, isä joutui jäämään sairauden vuoksi eläkkeelle. Niinpä Paulan piti varojen puutteen takia keskikoulun käytyään keskeyttää koulunkäyntinsä. Hän oli vain 15-vuotias aloittaessaan kansakoulunopettajan työt. Paula oli ensin viransijaisena Kontiolahden Varparannan ja Enon Kuisman kansakouluissa.

Syksyllä 1923 Paula Ruutu tuli Makarin koulun opettajaksi. Samana syksynä hän täytti 17 vuotta. Syntymäpäivänsä iltana nuori opettaja kirjoitti pohdiskelujaan sinikantiseen vihkoonsa: ”Ulkona on kuutamo. Syksyn kalvava riuduttavan ihana yö. Sielun sisimmästä nousee polttava kysymys: Ihminen mitä olet tehnyt? Olenko noussut ylöspäin vai olenko menettänyt nekin muruset mitkä ennen oli kerjäläislapsen ainoana aarteena. Yö kurkistaa sisään totisena ja vakavana: tee nyt tili kaikesta. Sinä joka olet niin varma itsestäsi. Ja repaleet, ne kurjat markkinarepaleet, joita elämä on leikiten viskonut lapselleen, ne riistetään kerjäläiseltä. ”Olen yhtä köyhä kuin syksy, yhtä autio ja armoton.”

Paula Ruutu toimi Makarin koulun opettajana kolme vuotta, lukuvuoden 1924–1925 johtajaopettajana. Elsa-tätini lisäksi hänestä vuotta nuorempi isäni on ollut hänen oppilaanaan. Opettajavuosinaan Paula otti osaa kaikkiin maaseudun rientoihin ja tutustui perin pohjin sen arkipäivään.

Ensimmäisen vuoden opettajatoverina Makarissa oli Iida Aalto, joka piti Paula Ruudusta äidillistä huolta. Ystävyys säilyi Iidan lähdettyä Makariista, ja kuulumisia vaihdettiin kirjeitse. Iida ikävöi Makarin koululaisia, kyselee heidän kuulumisiaan ja lähettää terveisiä. Eräässä kirjeessään Iida miettii, että jokohan Jalmari, Tauno, Sulho, Aulis, Onni, Eino, Kuuno, Olavi, Väinö ja Einari ovat tupakoineet. Omassa mielessään Iida uskoo, että pojat ovat pitäneet lupauksensa olla tupakoimatta.

Tuohon aikaan saatettiin varsinkin kauempana asuvat lapset panna varsin myöhään kouluun. Niinpä jotkut Paula Ruudun oppilaista olivat opettajaansa vanhempia. Isot pojat huolehtivat kuitenkin oma-aloitteisesti järjestyksestä välitunnilla. Kellon soidessa välitunnin päättymisen merkiksi ja opettajan ilmestyttyä rappusille, kuului komento: Rivit suoriksi ja hiljaa.

Paula Ruutu oli pidetty opettaja. Siitä ovat todisteena lukuisat arkistosta löytyneet Makarin ja Naatselän lasten kirjeet rakkaalle opettajalleen hänen lähdettyään Makarista. Oppilaat kertoivat ikävöivänsä opettajaansa ja niitä hauskoja aikoja, joita he yhdessä viettivät. Joku kertoi uusien opettajien olevan hyvin ankaria.

Paula Ruudulta kyseltiin myös neuvoja. Elma Hämäläinen kirjoitti syksyllä 1927: ”Kuulkaapas hyvä opettajani, kun minulla on yksi asia jota olen aikonut kysyä Teiltä. Minä olen ajatellut että jollekin alalle minun pitäisi käydä lukemaan, mutta kun minä en tiedä mihin minä oikein kykenisin ja mihin ei tarvittas hyvin paljon varoja. Eikä minulla ole ketään keltä neuvoa kysyä tähän asiaan kuin Te. Äiti ja isä ovat niitä vanhan kansan ihmisiä, eihän he kykene oikein ajattelemaan sellaisia asioita.”

Hellyttävien kirjeiden joukosta löytyi myös kirjoitusvihkosta irti repäisty ja pieneksi mytyksi taiteltu lehti, johon Eino Hämäläinen on kirjoittanut lyijykynällä: ”Kunioituksella tarkoitetaan sitä, että olla hyvin kohtelias opettajalle. Sitä voi osoita parhaiten siten että sano aamusilla hyvää huomenta opettajile.”

Muistellessaan opettaja-aikojaan Paula Ruutu kirjoittaa: ”Makarin vuodet olivat merkittäviä kehitykseni kannalta. Työni, jonka otin vakavasti, ja sen aiheuttama eettisyyden vaatimus sekä uskonnon omaksuminen varjelivat minua. Se ”panssari” suojeli nupussa olevaa nuorta ihmistä antaen samalla mahdollisuuden kehittää omaa minuuttaan.”

Opintokerho

Paula Ruutu aloitti Makarissa nuorison sivistys- ja kasvatustyön perustamalla opintokerhon ja toimimalla sen ohjaajana. Työkauden 1925–1926 toimintakertomuksesta selviää, että varsinaisena opiskeluaineena kerhossa oli Rauhalan Isänmaan kirja, josta kuusi kerholaista suoritti tutkinnon.

Kaikkiaan kerholaisia oli tuolloin 26. Laadittiin myös kirjanpito kerhon taloudesta sekä harjoituksena maatalouden kirjanpito. Ohjelmaan kuului opiskeluaineille määrättyjen tuntien lisäksi laulua ja läksyyn soveltuvia kaunokirjallisia esityksiä. Alustuksia ja keskusteluja oli mm. metsänhoidosta, karjalaisista häätavoista, suomalaisesta kansanluonteesta, toveruudesta, huvituksista, isännän ja emännän velvollisuuksista ja kerhotyön päämääristä. Luettiin vuorolukuna Kiven Seitsemän veljestä, Lehtisen Luonteenkasvatuksesta ja joitakin lukuja Topeliuksen Maamme kirjasta. Pienien puheiden pitoa harjoiteltiin myös. Joskus kerhoillan päätteeksi leikittiin piirileikkejä – mutta vain puolituntia kerrallaan.

Varojen saamiseksi kerholaiset järjestivät maksullisia iltamia. Varoilla hankittiin kirjoja ja kirjakaappi. Kirjoja lainattiin myös kyläläisille. Kulmakunnalla ei ollut ennestään minkäänlaista kirjastoa.

Kaikille avoimia tilaisuuksia olivat kerhon järjestämät raittius-, kalevala- ja äitienpäiväjuhlat. Juhlissa oli väkeä tungokseen asti. Kerholaisten keskeisiä illanviettoja järjestettiin useampia; oli jäähyväisillanvietto kansankorkeakouluun lähtevälle toverille, pikkujoulu, vappuillanvietto ja kerhotyön lopettajaisiksi retki erään kerholaisen kotiin Jänisjärven saareen. Iljalan kerholaisten vierailun kunniaksi järjestettiin myös illanvietto. Luokkahuone koristeltiin kaikkia juhlatilaisuuksia varten, ja tytöt huolehtivat tarjoilusta. Illanviettojen päätteeksi leikittiin piirileikkejä.

Juhlissa ja illanvietoissa oli runsaasti ohjelmaa. Paula Ruutu sepitti juhliin pieniä näytelmiä ja vuoropuheluja, jotka hän ohjasi ja esitti itse näytelmien naispääosat. Näytelmiä käytiin esittämässä myös oman koulun ulkopuolella aina Värtsilässä saakka. Ruutu oli suosittu puhuja jo tuolloin, ja häntä pyydettiin usein puhumaan myös oman kylän ulkopuolelle. Puheissaan hän kannusti mm. lukemaan sanoen: ”Portit tiedon mittaamattomille kentille ovat avoinna meille kaikille. Hyvien kirjojen arvoa ei voi kyllin korkealle mitata. Me voimme saada niistä suuria henkisiä rikkauksia. Kirjoista voimme ammentaa itsellemme tietoja ja niin ilman kouluja saavuttaa viisautta ja oppineisuutta.”

Paula Ruutu päättää toimintakertomuksen toteamalla: ”Allekirjoittanut ei erehtyne sanoessaan, että kerhotyöllä on tälläkin paikkakunnalla tavattoman tärkeä merkitys henkisenä herättäjänä ja toverihengen kasvattajana ja että se on jo osoittanut kykenevänsä siihen.”

Opintokerhoneuvojana

Keväällä 1929 Paula Ruutu vieraili rakkaassa Makarin kerhossaan opintokerhoneuvojan ominaisuudessa. Hän teki tuolloin laajan neuvontamatkan Pohjois-Karjalan opintokerhoihin. Makarissa kerhoa johti opettaja Toivo J. Leini. Aiheena oli vierailun aikaan moraali. Kerholaisista olivat läsnä Taavetti Asikainen, Hanna Nousiainen, Aarne Miettinen, Einari Nousiainen, Tauno Auvinen, Hanna Miettinen, Sylvi Asikainen ja Selma Miettinen.

Kerhoillan raporttiin Paula Ruutu kirjoittaa mm: ”Opiskelu otetaan vakavalta kannalta. Työ on perinpohjaista. Kerhonjohtajan vaikutuksesta kokouksilla on harras, uskonnollishenkinen leima. Tämä tekee kyllä työmuodosta yksipuolisen, mutta muutenhan siitä on pelkkää hyvää sanottavaa.”

Jouluun saakka kerhossa oli työskennellyt yliopettajana Helvi Avonius edustaen hän hilpeyttä ja monipuolisuutta työssä ja ollen kerhon hyvä hengetär, kuten opettaja Leini asian ilmaisi.

Luonto ja lyriikka

Makarin aikoja muistellessaan Paula Ruutu kirjoittaa: ”Luonto on ollut lähellä minua lapsuudesta saakka. Luonnontunne voimistui Makarin vuosina. Muistan mikä riemu oli hiihdellä huurteisessa metsässä tai kesäisin kulkea metsän halki läheiseen järveen uimaan. Olin vielä siksi paljon lapsi niinä vuosina, että oli tärkeätä päästä silloin tällöin käymään äidin luona Värtsilässä. Muutaman kerran enoni antoi luvan ottaa hänen tallistaan hevosen. Valjastin sen ja riisuin matkalta palattuani. Mutta enimmäkseen hiihdin tuon 20 kilometrin matkan talvisin ja keväällä sekä syksyllä kävelin. Jos alkutalvena Jänisjärven jäädyttyä ei ollut lunta, kiidin luistimilla välkkyvää jääpintaa myöten Värtsilään.”

Runoja Paula oli sepitellyt jo kansakouluaikoina. Keskikoulunaikaisista ainevihkoista löytyy runollisen kauniita kuvauksia, kun hän ylistää Karjalan kansaa ja luontoa. Aineensa ”Syksyinen luonto” Paula lopettaa sanoihin: ”Monet ihailevat kesän loistoa, talven kimmeltävää valkeutta ja kevään lempeää vihreyttä, mutta harvoja viehättää syksyinen luonto, Ja kuitenkin se on kaunis, kaunis erikoisuudessaan ja ihmeellisyydessään. Syksyä minä ihailen, sen kauneutta rakastan. Ei se virvoittele toiveita niin kuin riemuisat kevätpäivät, ei se herätä kaihoa niin kuin valoisat kesäyöt. Omalla tavallaan syksy lohduttaa, sulkee ihmisten toiveet ja pettymykset salaperäisten öittensä tummaan hämäryyteen.”

Eräässä aineessaan Paula kertoo mieliaskareensa koulutyön lomassa olevan kirjallisuuden harrastamisen. Tuolloin Paulan mielestä Aleksis Kiven tekstit olivat kauneinta mitä suomenkielellä on kirjoitettu. Useampaan kertaan luettu Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta oli kunniapaikalla hänen kirjahyllyssään. Hilja Haahti oli myös yksi nuoren Paulan suosikkikirjailijoista.

Muistelmatekstissään Paula Ruutu kertoo: ”Mieltymykseni kohteet lyriikassa ovat suuresti vaihdelleet, kehittyneet kypsymisen myötä. Keskikouluaikoina jumaloin Koskenniemeä. Kuljin iltaisin Värtsilän syrjäisillä teillä lausuen hurmioituneena ”Yksin oot sinä ihminen” ja muita hänen runojaan. Myöhemmin Koskenniemi jäi syrjään ja mielirunoilijoikseni tulivat Eino Leino, Otto Manninen, Juhani Siljo, L. Onerva sekä nuoremmasta polvesta tulenkantajat Katri Vala, Elina Vaara, Uuno Kailas ja Lauri Viljanen.”

Paula Ruutu kuului Nuoren Voiman liittoon ja tapasi runoilijoita. Kun Paavo Haavikon esikoisteos ”Tiet etäisyyksiin” ilmestyi 1951, Ruutu piti siitä heti. Hän kertoo hankkineensa kaikki Haavikon runoteokset heti ilmestymisen jälkeen, ja kokoelma kokoelmalta mieltymys Haavikon runoihin voimistui. Harrastus lyriikkaan säilyi voimakkaana koko elämän. Hän kertoo löytäneensä paljon iloa ja virkistystä myös uusimmasta runoudesta.

Takaisin opintielle

Paula Ruutu säästi opettajan palkastaan jokaisen liikenevän pennin päästäkseen jatkamaan opiskeluaan. Näillä säästöillä hän jatkoi koulunkäyntiä ja suoritti Joensuun yhteiskoulussa kahdessa vuodessa kolmen vuoden oppikurssin päästen ylioppilaaksi 1928.

Paula Ruudun entiset oppilaat kyselivät kirjeissään, onko koulussa hauskaa ja mitä siellä opetetaan. Myös terveydestä kyseltiin ja eräs oppilas kirjoittikin, että terveys on kalleinta ihmisen elämässä. Hän päätti kirjeensä sanoihin: ”Voikaa hyvin. Jätän teidät Herran siunaavien käsien suojeltavaksi.”

Ylioppilaaksi päästyään Paula Ruutu oli jälleen ansiotöissä, mm. opintokerhoneuvojana Pohjois-Karjalassa kierrellen eri pitäjiä ja joutuen siten tutustumaan laajemmaltikin kotimaakuntansa oloihin. Tämä tutustuminen lujitti hänessä ajatuksen, että hän haluaa työskennellä Pohjois-Karjalan maaseudun hyväksi.

Paula Ruutu aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa 1930. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1935 ja vuotta myöhemmin hänestä tuli filosofian maisteri.

Työtä Pohjois-Karjalan hyväksi

Paula Ruutu tunsi kotimaakuntansa kuin viisi sormeaan. Lapsuus- ja nuoruusvuodet tutustuttivat hänet läheisesti rajamaakunnan elämään ja oloihin niin nykyisillä kuin menetetyilläkin rajan pinnan alueilla.

Perehtyessään Pohjois-Karjalan oloihin Paula Ruutu tuli siihen tulokseen, että ensimmäinen edellytys taloudelliselle kehitykselle oli kulkuyhteyksien parantaminen. Keskeisimpänä niistä oli rautatien rakentaminen Joensuusta itäisille rajaseuduille.

Paula Ruudun sydämenasia oli koululaitoksen kehittäminen. Hänen työllään on ollut ratkaiseva merkitys sillä, että sotavuosien jälkeen maakuntaan perustettiin uusia valtion kouluja: Pohjois-Karjalan emäntäkoulu, Nurmeksen maanviljelyskoulu, Pohjois-Karjalan keskusammattikoulu ja Tohmajärven keskikoulu. Lisäksi Joensuun tyttölyseo sai uuden koulurakennuksen.

Samoin hän työskenteli jatkuvasti myös sairaalaolojen parantamiseksi, ennen kaikkea riittävän laajan ja nykyaikaisen keskussairaalan maakuntaan saamiseksi. Vuonna 1953 valmistunut Pohjois-Karjalan keskussairaala oli maan ensimmäinen keskussairaala. Paula Ruutu toimi keskussairaalan rakennustoimikunnan sihteerinä.

Paula Ruudun sydäntä lähellä oli karjalaisen siirtoväen asema. Niinpä hän toimi vuonna 1940 mm. siten, että pälkjärveläisten sijoituspaikaksi tuli Pohjois-Karjala niiden Oulun pohjoispuolella olevien seutujen asemasta, jonne pälkjärveläiset aiottiin silloisesta sijoituspaikastaan Maaningalta siirtää.

Tarmokas organisaattori

Paula Ruutu teki merkittävän työn Pohjois-Karjalan Maakuntaliiton toiminnanjohtajana liiton perustamisesta 1936 aina vuoteen 1953 saakka. Hän kuului aloitteentekijöihin tätä kuntien sivistys- ja taloudellisten järjestöjen sekä eri aloilla toimivien laitosten yhdyselintä perustettaessa. Tehtäväkenttä oli laaja ja rohkeatkin tavoitteet toteutuivat. Parannukset koulu-, liikenne-, sairaala- ym. oloihin olivat siitä todisteena.

Käsin kirjoittamassaan työtodistuksessa tammikuussa 1953 Maakuntaliiton hallituksen puheenjohtaja Antti Kukkonen ylistää Paula Ruutua: ”Tämän tuloksen on tehnyt mahdolliseksi vain se, että maisteri Ruudun kyky nopeasti perehtyä sivistyksellisen, taloudellisen ja sosiaalisen elämän tarpeisiin ja ongelmiin on poikkeuksellisen suuri. Kaikilla näillä aloilla hän edustaakin maakuntamme parasta asiantuntemusta. Kun hänen lahjakkuuteensa liittyy erinomainen organisaatiotaito, esitys- ja edustuskyky sekä perusteellisuus ja vaikeuksia väistämätön tarmo, on ilmeistä, että saavutukset eivät ole onnellisten sattumien tuote, vaan työntekijän henkilökohtainen aikaansaannos.”

Mesikkapitäjä

Paula Ruutu oli Pälkjärven pitäjäseuran jäsen. Hän on ollut muutaman kerran juhlapuhujana seuran vuotuisissa kesäjuhlissa.

Puhuessaan pälkjärveläisille heinäkuussa 1963 Paula Ruutu kertoo käyneensä Pälkjärvellä kesällä 1944. Ensin junalla Joensuusta Pälksaareen ja sieltä polkupyörällä Makariin. Pälkjärveläiset ahersivat tuolloin rauhallisina ja tyytyväisinä rakkaassa kotipitäjässään. Keskeneräisellä uudisraivauksella hehkuivat vieri vieressä tuoksuvat keltaiset ja punaiset mesimarjat, koko laaja alue oli täynnä niitä. Kului vain muutamia viikkoja, kun pälkjärveläisten oli jälleen jätettävä kotiseutunsa.

Monet pälkjärveläiset muistelevat kaiholla valkovuokkojen lisäksi myös mesikoita. Niin Paula Ruutukin juhlapuheessaan: ”Pälkjärvi on aina ollut minulle mesikkapitäjä. Mesimarjan kuulaudessa, pehmeydessä ja raikkaudessa on jotakin, mikä on ominaista tuolle vehmaalle, luonnonkauniille pitäjälle. Eikä sodan uhraus, joka vei meiltä Pälkjärven, ole pystynyt himmentämään sen päivänpaisteista kuvaa, ei teidän mielessänne, eikä minun mielessäni. Pälkjärvi, sen vesistöt, lehdot, keväisin solisevat purot, monien sukupolvien aikana raivatut pellot, pirtit ja pihapolut omistamme nyt ainoastaan muistoina, mutta ne muistot ovat rikkautta. Tämän pääoman arvoa todistaa mm. se että näin joka vuosi kokoonnutaan yhteisiin juhliin. Mutta muistot eivät elä ainoastaan juhlahetkinä, ne seuraavat meitä myös arkipäivinä, ne ovat osa meitä. Mutta ne velvoittavat meitä myös johonkin. Ne velvoittavat meitä jokaista toimimaan sen säilyttämiseksi, mitä sanomme karjalaisuudeksi.”

Kauneudesta valoon

Paula Ruutu vietti nuoruudessaan yhden talven ja kaksi kesää Suojärvellä, rajakarjalaisessa ortodoksipitäjässä. Suojärvellä asuessaan hän oppi kunnioittamaan ortodoksista uskontoa, sen hartautta ja elämänläheisyyttä. Koulussa saatu kirjatieto muuttui eläväksi.

Paula Ruutu sai myös todeta, miten syvästi ortodoksisuus ja perinteiset karjalaiset elämäntavat kietoutuivat toisiinsa. Tuonilmanen, kuten suojärveläiset taivasta kutsuivat, säteili lukemattomien pikku tapojen kautta harmaimmankin arkipäivän lomaan; ristinmerkki taloon tultaessa, ruoalle käydessä, siitä noustessa ja paastoaikojen noudattaminen.

Kaikki nämä kokemukset muodostivat alun prosessille, joka johti siihen, että Valamon luostarin johtaja arkkimandriitta Panteleimon voiteli Paula Ruudun pääsiäisenä 1988 ortodoksisen kirkon jäseneksi. Ruutu oli oppinut tuntemaan ihailemansa ortodoksisen kirkon ulkoisen kauneuden lisäksi myös sen sisäisen kauneuden.

Paula Ruutu siirtyi Tuonilmasiin juhannusaattona 1990, kesän ollessa kauneimmillaan. Päivä oli myös Paulan nimipäivä.