Olga Salmi joutui 12-vuotiaana jättämään kotinsa, sukunsa ja vanhempansa Vienan Karjalaan valtakunnan rajan mentyä kiinni 1922. Hänestä tuli pakolainen, joka koti-ikävänsä ja lapsuutensa kokemukset kirjoitti muistiinpanoihin, runoihin, kertomuksiin ja kirjeisiin. Näistä muodostui lapsen näkökulmasta katsottuna matka, joka on yksi tarina pakolaisten suuressa kertomuksessa.

Lapsuus Vienan Karjalassa

Oljona (Olga) Helena Nikitin syntyi Nikitinin sukuun Oulangan kylässä Kiestingin kunnassa Vienan Karjalassa Vienanmeren länsipuolella vuonna 1909 lähellä Suomen rajaa. Nikitinin suku tulee Suojärveltä ja he olivat vanhauskoisia. He joutuivat pakenemaan Vienaan uskontovainojen vuoksi. Monet Oulangan suvut ovat pakoon lähteneiden tai sinne pakolla siirrettyjen jälkeläisiä.

Vienan Karjala on pohjoinen osa Itä-Karjalaa, lännessä rajan takana Kuusamo. Valtakunnan raja oli satojen vuosien ajan ollut helposti ylitettävissä. Suurin osa Vienan karjalaispitäjistä sai ansionsa Suomessa harjoitetusta laukkukaupasta. Laukkurit ”laukkuryssät” olivat kierteleviä, karjalan kieltä puhuvia kauppiaita, jotka toivot pohjoisen erämaa-asukkaille mahdollisuuden ostaa harvinaisia tavaroita. Laukkureiden keskuspaikka oli Vuokkiniemi.

Olgan omien sanojen mukaan äiti Usti oli tärkein ihminen kotona. Elämä Karjalassa oli työntäyteistä, puutteellista mutta myös turvallista. Isä Iivana oli paljon poissa kotoa työnsä vuoksi. Perheessä asui myös sukulaissetä Riikolan Ilja, joka oli kasvattajana ankara ja joka piti tärkeänä venäjänkielisen Raamatun lukemista lapsille. Kotitalo ei ollut kummoinen kooltaan, vain suuri pirtti ja eteinen.

Oljonan kotikylä Oulanka oli vaarojen ympäröimä kylä karjalaistyylisine taloineen. Kylän halki virtasi Oulankajoki, Suomen puolelta Sallasta alkunsa saanut ja Venäjän puolelle Pääjärveen laskeva joki. Kylässä oli kirkko, venäjänkielinen koulu, pappila, virastorakennuksia. Pääelinkeinot olivat kalastus ja maanviljelys.

Olga muistelee teoksessa ”Kuvakirjani renkaita” lapsuuden joulua. Ote runosta:

Muisto joulusta

Ennen joulua lapsuuteni

maassa oli vallankumous:

Seurasi valkokapina,

kurjuus ja nälkä.

Meillä ei vietetty joulua,

ei syöty jouluruokia,

eikä menty joulukirkkoon.

Joulupukki oli tuntematon:

Kertoivat pakkasukon

juuttuneen kinokseen.

Pako Oulangasta

Miksi Vienasta paettiin? Venäjällä oli levotonta, uusi valta syrjäytti vanhan vallan ja seuraukset olivat sen mukaisia. Venäjän keisari Nikolai II joutui luopumaan vallastaan 1917. Bolševikit saivat haltuunsa Pietarin ja Moskovan syyskuussa 1917 ja Venäjän tasavalta syntyi. Vuonna 1918 Venäjä luopui rauhansopimuksessa Saksan kanssa Suomesta, Virosta, Puolasta ja Ukrainasta. Bolševikkivalta vakiintui 1921-1922. Neuvostoliitto muodostui 31.12.1922. Vallanvaihto vaati uhrinsa.

Tsaarivallan kukistumisen jälkeen Karjalaan muodostettiin vapautusrintama. Oulangan asukkaat jakautuivat kahteen leiriin: Karjalan vapautusrintamaan (lahtarit, valkoiset, karjalaiset) ja Neuvosto-hallituksen kannattajiin (venäläiset, punaiset). Rintamalinjat kulkivat sukujen ja jopa perheiden sisällä. Karjalan valkoiset joutuivat perääntymään Kokkosalmen tappion jälkeen ja joukkopako Oulangasta Suomeen alkoi. Melkein kaikki valkoisten perhekunnat pakenivat ja punaiset miehittivät tyhjentyneet talot ja tilat. Tosin omistussuhteet muuttuivat jälleen kommunistisen hallinnon toimesta.

Vienankarjalainen Nikitinin suku liittyi osaltaan Venäjän suureen kertomukseen. Alkutalvesta 1922 helmikuun paukkupakkasilla 11 perheen ryhmä pakenee Oulangasta Suomeen. Mukana mm. 12-vuotias Oljona, 10-vuotias Stepanie Kemova ja myöhemmin Suomessa tunnetuksi tullut runonlaulaja Marina Takalo, jonka tytär Stepanie oli. Oljonan äiti oli viimeisillään raskaana.

Pitkä saattue naisia, lapsia, vanhoja miehiä ja kotieläimiä oli matkalla turvaan talvitietä pitkin Kuusamon suuntaan. Näiden kolmen henkilön, Oljonan, Stepanien ja Marinan, valtakunnan rajan ylittäminen ratkaisi heidän elämänsä suunnan. Stepanien vaari haki pois takaisin Vienaan. Vasta vuonna 1965 Stepanie tapasi äitinsä Marinan Leningradissa.

Oljonan perhe palasi takaisin elokuussa, koska vanhin lapsista oli jäänyt Venäjän puolella, samoin koti ja hevonen. Oljona itse jäi piiaksi Suomen puolelle Kuusamoon haikein mielin. Hän ei saanut enää koskaan yhteyttä vanhempiinsa. 1500-luvulta asti oli raja ollut avoinna, nyt se sulkeutui. Moni perhe jakautui, osa perheestä Suomen puolelle, osa jäi Venäjälle. Vasta vuonna 1983 Olga käy ensimmäistä kertaa paikassa, jossa ennen oli ollut Oulangan kylä.

Olga kirjoittaa novellissa ”Ensimmäinen kirje joka ei saapunut perille” siitä hetkestä, jolloin isä jätti hänet Uusitalon veräjälle ja lupasi tulla myöhemmin hakemaan olojen parannuttua: ”En ymmärrä miksi jäin, vaikka pala oli kurkussa, eikä itku ollut kaukana. Jos olisin kertonut, ei isä varmaan olisi jättänytkään. Vähin erin opin ymmärtämään, ettei se ikävöiminen lohduta, oli vaan opittava sopeutumaan talon tapoihin. Isäntä Eetulta sain kuulla, että raja on suljettu.”

Pikkupiikana kuusamolaisessa talossa

Oljona jäi siis kuusamolaiseen Uusitalon taloon pikkupiiaksi kahdeksi vuodeksi, ensin vanhan emännän talouteen ja vuodeksi talon nuoremman tyttären luo järven toiselle puolelle. Palkkaa luvattiin 12-vuotiaalle lapselle 300 markkaa vuodessa, yhdet kengät, kaksi paria villasukkia ja kesäisin leipäjuustoa. Talon emännällä oli pieniä lapsia ja vanhempaa työväkeä ei talossa ollut. Joten Oljonan tehtäviin kuului kaikenlaista työtä, myös raskasta navettatyötä ja heinänkorjuuta.

Olga muistelee myöhemmin, että vaikeinta oli, kun hän ei osannut suomen kieltä. Hän puhui vain karjalan murretta, lukea ja kirjoittaa hän ei osannut. Kotikylässään häntä ei päästetty kouluun, koska pieniä sisaruksia täytyi hoitaa ja katsoa perään. Myös teitittelyä piti opetella, sinuttelua ei suvaittu. Puutteellisen kielitaidon takia Oljona oppi vaikenemisen taidon. Emäntää hän muistelee kuitenkin hyvällä kaikesta huolimatta. Ikävä oli, koska muita karjalaisia ei ollut lähettyvillä lohduttamassa.

Kun Oljona oli 13-vuotias, tuli hänen mittansa täyteen. Riihessä oli viljanpuinti kesken, oli pölyistä ja kuumaa. Oljona pyörtyi. Emäntä vihastui ja sanat jäivät mieleen vuosikymmeniksi: ” Teitä ryssiä vielä aiotaan ilmaiseksi kouluttaakin, kun me saamme tehdä työtä eteenne niin paljon kuin jaksamme.” Ymmärtäväinen isäntä maksoi kuitenkin vuosipalkan.

Oljona pakkasi vähät tavaransa ja lähti kärrytietä pitkin jo kotikylästä tutun Kerosen perheen luokse.

Pakolaiskoulussa neljä vuotta

Kerosilla hän sai kuulla, että Kuusamon kirkolle oli perustettu Karjalan pakolaislapsia varten kansakoulu. Tästä ei edellisessä paikassa oltu kerrottu, vaikka kirje oli lähetetty. Eihän Oljona osannut lukea eikä kirjoittaa eikä emäntä kertonut. Mutta lukemaan hän halusi oppia. Naapurin tutun isännän kanssa lähdettiin jalkapatikassa 15 kilometrin päähän kirkolle. Koulussa vierähti vuosi. Koulu oli vaatimaton, muutamille karjalaisille lapsille tarkoitettu. Asunnon ja ruokaa sai opetuksen lisäksi. Oljona viihtyi hyvin omiensa parissa, se oli hauskaa ja huoletonta aikaa kirjoittaa hän novellissaan ”Pakolaislapsen koulutie”.

Koulu siirtyi seuraavana vuonna Oulujoelle Maikkula-nimiseen paikkaan, joka oli entinen vankila piikkilankoineen päivineen. Mahtoi pakolaisia pelottaa uusi ympäristö! Oppilaita oli seitsemän tyttöä ja kolme poikaa iältään neljästätoista seitsemään ikävuoteen. Matka Kuusamosta Ouluun oli pakolaislasten ensimmäinen automatka. Koulussa ei ollut suomalaisia, vaan rajaorpojen lisäksi karjalaismummoja ja karjalaisia työntekijöitä. Tämä toi turvallisuutta, monilla oma perhe oli jäänyt rajan taakse. Pakolaisuus, oma murre ja kohtalo yhdisti. Karjalan heimolehdestä voi lukea Olgan haastattelun vuonna 1992 siitä hetkestä, kun tultiin uuteen kouluun.

”Illan pimetessa havaitsimme, että kuulumme kaikki yhteen. Kaikilla meillä oli samat eväät elämään. Kuulin kuinka tytöt haastoit karjalan murretta. Se tuntui kotoiselta. Haimme ulkovajasta olkia, jotka levitimme lattialle. Filtti alle, toinen päälle ja tyyny pään alle.”

Kemi ja Laitakari

Kemiin saapui vuosisadan alussa paljon pakolaisia Itä-Karjalasta. Alkava teollisuus tarvitsi työvoimaa ja Karjalan pakolaiset ohjautui ja ohjattiin tänne töihin. Heistä muodostui kolme keskittymää työpaikkojensa ympärille. Kemi Oy:n sahalla työskentelevät asuivat pääasiassa Karihaarassa, Laitakarin sahasaaressa oli vahva karjalainen asutus ja Veitsiluodossa oli kolmas keskittymä. Kemin alueella oli vuosisadan alussa noin kahden sadan karjalaisen perheen muodostama yhteisö.

Laitakarin saari Kemin edustalla oli vuokrattu sahanpaikaksi vuonna 1859. Saarella asuvat muodostivat oman yhteisön, oltiin melkein omavaraisia. Siellä oli asunto, työ, kauppa, naapureita, karjaa. Kelirikkoaikana oltiin eristyksissä mantereesta. Se oli kansainvälinen saari: saha oli ruotsalaisomistuksessa ja saarella puhuttiin ruotsia, suomea, karjalaa ja venäjää. Laivat veivät puutavaraa ympäri maailmaa, merimiehiä kävi urheilemassa ja pelaamassa jalkapalloa. Laitakariin joutui Karjalan pakolaisten ohella myös Neuvostoliitosta paenneita Venäjän eri kansallisuuksien edustajia. Tähän saareen vuonna 1926 joutui myös Olga sekä Marina Takalo perheineen ja muita Oulangan pakolaisia.

Oljona kertoo novellissa mm. ”Tyttö tuli sahalle” tuloaan Kemiin ja Laitakarin saarelle. Hän palaa näihin hetkiin useassakin eri kertomuksessa. Olgan ikävä alkoi helpottua, kun hän pääsi Laitakariin töihin. Kemi-yhtiö oli rakentanut työntekijöilleen kokoontumistiloja, oli joulu-ja kevätjuhlia, joissa mm. Marina Takalo pääsi esiintymään. 1930-luku oli Karjala-kerhojen ja Laitakarin suojeluskunnan toiminnalle hyvää aikaa. Myös tanssittiin, hiihdettiin kilpaa, kuuluttiin raittiusseuraan.

Yhteishenki oli hyvä, saarella sai puhua omaa karjalan kieltä ja opetettiin paikallisille nuorille jopa piirileikkejä, oltiin osa täkäläistä porukkaa.

Novellissa ”Muisteluksia joulujuhlien vietosta Laitakarissa” kirjoittaa Olga: ”Vaan ikäiseni huokaavat usein muistoissaan vieläkin – hyvähän meän oli siellä eleä, kun oli rahvas rakastava, aina ystävä lähellä, käsi valmis auttamassa, sydän murheessa mukana.”

Laitakarissa Olga menetti tapaturmassa sahalla vasemmasta kädestä neljä sormea. Hän oli tuolloin ”lampparina” katkaisusirkkelillä. Sirkkelin terä ei toiminut kunnolla. Niin siinä sitten kävi, että sirkkeli katkaisi neljä sormea. Vuosi oli 1931. Sairaalassa meni kahdeksan viikkoa ja mieli oli matalalla, jopa itsemurhasyytökset tulivat mieleen.

Olga asui Laitakarissa vuosina 1928-1944 muutamaa jaksoa lukuunottamatta siis yhteensä 16 vuotta.

Avioliitto Toivo Salmen kanssa

Tapaturmasta seurannut masennus ja apaattisuus häipyivät, kun Olgan elämään astui Alatorniolla syntynyt ja poliisina työelämässä vaikuttanut Toivo Ensio Salmi (1915-1998). Avioliitto oli tärkeä käännekohta. Ihan oma perhe: aviopuoliso ja lapset ja myöhemmin lastenlapset. Lasten myötä tuli tunne elämisen tarpeellisuudesta.

Runossa ”Elokuun iltana” elämän ehkä tärkein kohtaaminen on ikuistettu tähän runoon. Voiko rakkautta enää kauniimmin kuvata? Se on maanläheistä, arkista ja ikuista.

Elokuun iltana

Sinä tulit höyhentyyny

kainalossa.

Minulla oli omani.

Ulkorakennuksen päässä huone,

jossa punaiset ikkunaverhot.

Pöytä ja pari jakkaraa, pesukomuuti.

Nurkassa sisään savuttava hella.

Mutta sinä tulit jäädäksesi,

niin meitä oli kaksi

ja edessä koko elämä.

Avioliitto solmittiin vuonna 1936 aikamoisen paperisodan jälkeen. Nimittäin Olga oli ortodoksi ja papintodistukset olivat milloin Vaasassa, milloin Oulussa. Kotikarjalassa uskonto ei ollut ollut läsnä arkielämässä, kirkoissakin saarnattiin venäjäksi. Mutta toisin oli Maikkulassa, siellä pastori Talsta saarnasi suomeksi ja ortodoksisuudesta tuli Olgan oma uskonto aina 1960-luvulle saakka, jolloin hänestä tuli luterilainen 50-vuotiaana. Ihmettelyä uskonnon vaihto aiheutti jopa perhepiirissä. Vuonna 1994 kaksi viikkoa ennen kuolemaansa se vaihtui jälleen. Olga Salmi palasi ortodoksiseen kirkkoon ja hänet haudattiin ortodoksisin menoin kesällä 1994.

Lapsista Tapio syntyi 1937 (k. 1989), Ahti 1939 (k. 1993), Ulla-Maija 1948 ja Riitta 1953.

Kemin työväen purje- ja moottoriveneseura (KTPS) perustettiin keväällä 1964 ja sen toiminnassa olivat Olga ja Toivo mukana. Seuran naisista kulttuurillista puolta piti alkuaikoina yllä Olga, jonka runot olivat seuran tilaisuuksissa monesti esillä. Hänen käsialaansa on myös KTPS:n marssin sanoitus. Toivo puolestaan osallistui seuran majan rakentamistalkoisiin useamman vuoden aikana.

Käynnit rajan takana

Omat vanhemmat, sisarukset ja suku jäivät rajan taakse 1922. Vasta 1930-luvulla Olga sai ensimmäisen yhteyden kirjeitse siskoonsa, joka oli Petroskoissa opiskelemassa. Yhteys loppui sisaren kuolemaan. Toisen sisaren, nuorimmaisen, Olga tapasi ensimmäisen kerran vuonna 1968. Murmanskissa Olga kävi tapaamassa siskoa, muutamia serkkuja ja vieraili veljensä haudalla 1983. Talvella 1986 hän vieraili Karjalassa. Mutta ei ollut kylä enää samanlainen kuin lapsuudessa, kaikki oli muuttunut. ”Se oli venäläinen kylä.” Jopa lapsuudenkoti ja vanhempien hauta olivat veden peitossa. Runossa Syntymämaa muistelee Olga kotikyläänsä:

Syntymämaa

Kotikyläni, pirttiset pienoiset nuo,

on satujen mennyttä taikaa.

Savusaunat ja lauhkeat suviset yöt,

silloin elivät entistä aikaa.

”Se juurettomuus ja alinomainen kalvava koti-ikävä ajoivat kirjoittamaan”

Kemin leipätehtaalla vietettiin 27. päivänä marraskuuta 1991 kirjan julkistamistilaisuus. Olga Salmen runoista, novelleista ja lauluista koottu teos ”Kuvakirjani renkaita” julkistettiin arvokkaassa tilaisuudessa. Samana päivänä paljastettiin Marina Takalon reliefi Kemin kaupunginkirjastossa. Se päivä oli vienankarjalaisten juhlapäivä Kemissä.

Milloin kirjallinen tuotanto sai alkunsa? Olgan elämä sai ison käänteen, kun hän avioitui. Hän oli jo pakolaiskoulussa kirjoittanut ensimmäisen runonsa opittuaan suomea, se oli muisteliaisruno kuolleelle vanhukselle ja se runo luettiin haudalla.

Toivon tavattuaan esiliinan taskut ja laatikot täyttyivät kirjoituksista, osa poltettiin tosin saunan pesässä. Mutta kirjoittamiseen oli nyt saatu voimaa ja tarvetta. Eläkkeellä oli aikaa kirjoittaa ja kirjoituskone tietysti ostettiin perheeseen. Ja niitä kirjoituksia ja runoja ei suinkaan jätetty laatikkoihin vaan lähetettiin kilpailuihin. Olgasta ei tullut pöytälaatikkorunoilijaa. Hänestä tuli kirjoittava kertoja.

Olga voitti toisen palkinnon Yleisradion järjestämässä Ikäihmiset-kirjoituskilpailussa vuonna 1978. Seuraavana vuonna hän liittyi kirjoittajaryhmä Rinkiin, joka on vuonna 1973 perustettu merilappilainen kirjoittajayhdistys, joka muuten yhä edelleenkin on aktiivinen yhdistys. Olga Salmi oli löytänyt oman kirjoittajayhteisön.

Ringin toimintaan hän osallistui aktiivisesti 1980–1990-luvuilla. Lisää palkintoja oli tulossa: 1980 toinen palkinto Lounais-Lappi kirjoituskilpailussa, 1981 hän voittaa Kemi-aiheisten laulelmien kilpailun, 1985 toisen palkinnon Yleisradion Kalevalamitalla-kilpailussa. Ringin antologioihin hän kirjoitti innokkaasti. Olga esitti omia runojaan eri tilaisuuksissa. Rinkiläiset osallistuivat myös koulutuksiin ja seminaareihin sekä matineoihin. Muutenkin Rinki oli näkyvästi esillä tuomalla jäsentensä uutta tuotantoa Kemin kulttuuritapahtumissa, he osallistuivat jopa Kemin taiteiden yöhön esittämällä omia tuotoksiaan. Olga kuului myös Ringin Runo ja ajatus -ryhmään aktiivisesti 1980-luvulla.

Olga Salmen kirjallinen tuotanto

Kirjoitukset Kirjoittajaryhmä Ringin antologioissa:

Veräjällä II, 1980

Railoja, 1982

Lähellä ja kaukana, 1984

Hetkessä kulkija, 1986

Tuhat tietä…, 1988

Vaulan kukkia, 1989

Ylityksiä, 1990

Vaulan kukkia II, 1991

Portailla, 1992

Omakustanne:

Kuvakirjani renkaita

Osa teksteistä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmassa (5589-5593)

Sanoituksia lauluihin on julkaistu mm. Pohjolassa 1. Ruotsin suomalaisen Ahti Salmen laulelmia.

Erityisesti laulu ”Syntymämaa”, jonka teksti on Olgan ja sävellys Ahti Salmen on tunnettu Karjalan pakolaisten keskuudessa. Runo kertoo Karjalasta ja Karjalan ikävästä.

XIII:n Tie Vienaan -symposium

Karjalan Sivistysseuran organisoima XIII:n Tie Vienaan -symposium järjestettiin Kuusamossa, Kuusamo-opistolla 24.−25.8.2024. Symposiumin teemana oli ”Raja railona ja reittinä”, aina ajankohtainen niin valtioiden kuin yksittäisten ihmistenkin kannalta. Symposiumissa kuultiin esitelmiä Vienan reiteistä rajan yli, rajan taakse kadonneista, rajasta, joka erottaa ja yhdistää sekä rajasta, joka ei pidättele. Ohjelmassa oli mm. kirjailija, näyttelijä Eppu Nuotion ja FT, opettaja Katja Hyryn ideoima Pitkästä ikävästä – kohtauksia Vienan naisten pakomatkalta. Olga Salmen tytär Ulla-Maija Tervonen o.s. Salmi oli kuuntelemassa esitystä tyttärensä Anutiinan kanssa:

”Kuunnellessani Katja Hyryn ja Eppu Nuotion esityksiä tunsin syvää liikutusta. Nyt puhuttiin vanhempieni historiasta ja minun juuristani. Se tuntui hyvin, hyvin henkilökohtaiselta ja surumielisyys oli ehkä päällimmäisenä. Olin myös hyvin ylpeä luonteeltaan vaatimattoman äitini rohkeudesta tuoda esiin elämänsä rankimpia kokemuksia.

Tunsin myös kiitollisuutta siitä, että äidin kirjoitelmat ovat selventäneet myös omaa taustaani. Kun olin lapsi noista asioista ei juurikaan puhuttu ja todennäköisesti suurin osa niistä olisi jäänyt unholaan.

Tunsin kiitollisuutta myös asiaan tarttuneita Katja Hyryä ja Eppu Nuotiota kohtaan. Heidän ansiostaan äitini selviytymistarina elää ja saanee jatkoa Eppu Nuotion kirjoittaman näytelmän mahdollisen esityksen  myötä.”

Kirjoittajaryhmä Ringin jäsen Elsa Partala muistelee Olgaa

Kirjoittajaryhmä Ringin monivuotinen hallituksen jäsen ja ahkera kirjoittaja kemiläinen Elsa Partala (s. 1948 ) muistelee Olgaa lämmöllä ja kiitollisuudella.

”Menin syksyllä 1987 ensi kertaa Rinkiin ja olin aika peloissani, koska en tuntenut muita kuin nyt edesmenneen Kalevi Sipolan. Olga näki arkuuteni ja otti minut heti ’kainaloonsa’. Eli hän huomioi toiset ja varsinkin aloittelijat. Hänen tekstinsä olivat, muistini mukaan, valoisia vaikka käsittelivät vakaviakin aiheita. Ikävä Karjalaan heijastui usein niissä. Hän ei tyrmännyt koskaan kenenkään kirjoitusta, vaan löysi aina jotain positiivista sanottavaa. Esiintyjänä en oikein muista häntä, mutta ainakin Ringissä hän oli hyvin rauhallinen ja kaikkien pitämä, hän oli Ringin kunniajäsen.”

Elsa Partala kirjoitti Olgan muistotilaisuuteen 1994 runon Hiljaisuus.

Hiljaisuus

Lähdit kuin morsian

kääriytyneenä kevääseen

kesän ensikukat kutsuttuina.

Seisoimme vieraassa paikassa, saattoväkenäsi,

kuunnellen vierasta messua,

mutta Sinulle se oli tuttua,

olit palannut takaisin.

Ikonien katseet ympärillä,

pyhä tuoksu, äitiheimosi laulu

ja rukoukset puolestasi.

Sinun sylisi oli punainen kukka

ja ajatuksesi puutarha, jonka kätköistä

kokemukset kasvoivat renkaiksi,

muuttoparviksi valkealle taivaalle.

Jätit rakkauden katseen puolisosi silmiin

ja läheistesi kosketuksiin kätesi lämmön.

Lähdit pois kylläisenä elämästä.

Meren kaisloissa keinuu laulusi sävel

ja rantakivet kertovat toisilleen

millaista unta näet.

Nyt pihlaja kukkii

ja Sinä osaat jo hiljaisuuden.

Ortodoksiset hautajaiset

Olga Salmi haudattiin Kemiin ortodoksisin menoin kesäkuun 18. päivänä 1994. Samassa haudassa lepäävät myös aviopuoliso Toivo ja vanhin lapsista Teuvo Tapio Kullervo.

Lisälukemiseksi voisin suositella Juha Pentikäisen teosta Marina Takalo; Runolaulaja ja näkijä. Marina Takalo pakeni samassa kulkueessa kuin Olga Salmi ja hän oli tukena ja turvana 12-vuotiaalle Olgalle niin pakomatkalla kuin Laitakarissakin.

FT Katja Hyry on kirjoittanut väitöskirjan Meistä jäi taas jälki; Miten Vienan pakolaiset etsivät paikkaansa, kertoivat kokemastaan ja tulivat kuulluiksi 1900-luvun Suomessa. Väitöskirjassa on Olga Salmen haastattelu ja otteita hänen tuotannostaan.