Maire Irene Luusua syntyi Sallan Vuorikylässä 1936 esikoisena metsätyönjohtaja Uuno Luusuan ja talollisen tytär Helvi Hoikkalan perheeseen. Vuorikylä sijaitsi Vuorijärven ja Nannakkajärven välissä Neuvostoliiton rajan kupeessa. Vakinainen asutus oli syntynyt 1800-luvulla, kun hyvät luonnonolosuhteet kalaisine järvineen houkuttelivat sinne suomalaisia etelästä päin. Samaan aikaan lappalaiset muuttivat pohjoisemmaksi alueelta.

Vuorijärven suojaisilla rinteillä viljeltiin ohraa. Ympäröivistä metsistä pyydystettiin riistaa, jopa karhuja. Kylän asukkaat saivat elantonsa maataloudesta, poronhoidosta ja turkisten myynnistä. 1930-luvun lopulla Vuorikylä oli vaurastuva ja vireä kylä, jonne metsätyömaat ja rajavartiosto toivat muualta väkeä. Mairen varhaisin muistikuva liittyy siihen, kuinka isä rakensi uutta kotia ja nosti hänet rakennuskuopan pohjalle ihmettelemään sen perustuksia.

Marraskuun viimeinen päivä 1939 muutti 3-vuotiaan Mairen elämän muiden suomalaisten tavoin. Koulusta palaavat naapurin lapset toivat kotiin tiedon, että sota oli syttynyt. Sitä oli osattu uumoilla, koska rajan takaa oli kuulunut epätavallisia rakentamisen ääniä syksyn ajan. Helvi-äiti oli ottanut Mairen ja vuotta nuoremman Kaukon mukaan iltalypsylle navettaan ja istuttanut heidät isoon pyykkipataan vaatien vitsalla uhaten täydellistä hiljaisuutta, ikkunoissa olivat pimennysverhot. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pelännyt joutavansa venäläisten maalitauluksi.

Myös Vuorikylän asukkaat joutuivat suin päin jättämään kotinsa, kun vihollinen oli jo tulossa 20 kilometrin päässä. Maire vilkutteli kylän yllä kaartelevalle vihollisen lentokoneelle ja oli innoissaan päästessään hevosen kyytiin: lapsen mieli oli leikkisä, eikä se ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Kylän asukkaat pakenivat kuka hiihtäen, kuka kelkoilla ja hevosilla. Viimeisillään raskaana olevalla Helvi-äidillä ei apuvälineitä ollut – hän käveli hevosen perässä. Matkalaiset näkivät, kun taakse jäävä taivas värjäytyi punaiseksi: suomalaiset sotilaat olivat sytyttäneet rajakylien talot palamaan, jotta vihollinen ei saisi niistä asemapaikkaa.

Matkan ensimmäinen etappi oli Sallan kirkonkylä, josta matka jatkui linja-autolla Rovaniemelle ja junalla Tornioon. Mairen pikkuveli oli nukkumassa tavarahyllyllä, kun yksi junan vaunuista syttyi palamaan ja synnytti matkustajissa pakokauhun. 

Lopulta Mairen perhe sai asuinpaikan ison maatalon salista Ala-Torniolta, jossa se viipyi talvisodan ajan.

Lapsuus sodan varjossa

Talvisota päättyi samana päivänä, jona Maire täytti neljä vuotta. Koti jäi uuden rajan taakse, joten perheelle oli löydyttävä uusi paikka, jonne voisi asettua ja jatkaa keskeen jäänyttä elämää. Perhe asutettiin aluksi Kemijärven Levärannalle.

Tämän jälkeen asuinpaikat vaihtuivat useaan otteeseen, mutta turvalliset vanhemmat ja sukulaiset säilyivät turvaverkkona Mairen ja nuorempien sisarusten, Kaukon ja Tertun ympärillä pehmentäen näin sodan kauhuja. Vaihtuvat ympäristöt tarjosivat lapsille uusia kokemuksia ja seikkailuja. Evakkomatkoista pisin suuntautui Lapin sodan aikana Keski-Pohjanmaalle Kälviälle, jonne oli sijoitettuna yli 2000 Sallan evakkoa muodostaen oman yhteisönsä omine seurakuntineen ja sairaaloineen.

Jatko-sodan aikana perheen asemapaikkana oli pitkään Rovaniemi, jossa perheen isä toimi armeijan huoltotehtävissä. Saksalaisten sotilaiden läsnäolo kaupungissa oli näkyvää. Isä saikin saksalaisilta aseveljiltä elintarvikkeita kotiin. Äiti kieltäytyi syömästä säilöttyä lihaa, koska epäili sen olevan peräisin keskitysleireiltä.

Saksalaisilla oli tapana heitellä autoista karamelleja tien sivussa seisoville lapsille. Kerran Maire halusi varmistaa paremman kiinniottopaikan itselleen, ja hän lähti ryntäämään tien yli. Hän kuitenkin jäi korkean maastoauton alle. Hän ei loukkaantunut, mutta tajuntansa menetti. Myöhemmin hän heräsi naapuritalossa saksalaisten sotilaiden ympäröimänä. Sotilaat olivat ystävällisiä – he veivät lapsen lääkäriin tutkittavaksi, jossa hänen todettiin selvinneen onnettomuudesta pelkillä naarmuilla.

Sodasta huolimatta elämä jatkui. Se tunkeutui lasten arkeen, kun ilmahälytyspilli alkoi soida, jolloin kiirehdittiin maakellariin suojaan ja kuunneltiin räjähteleviä pommeja. Erään kerran Maire pelkäsi sydän pamppaillen sänkyyn nukkumaan jääneen pikkuveljensä puolesta, vaikka äiti rauhoitteli, ettei hänelle kuinkaan käy.

Pommitukset saivat Mairen vihaamaan sotaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä sydämestään. Sota-aikana kuolema oli aina läsnä, vaikkei lähiomaisia rintamalla ollutkaan. Kuolema kosketti perhettä muutoin: Martta-vauva kuoli kuukauden ikäisenä ripuliin. Helvi-äiti kokosi lapset katsomaan, kun vauva sulki silmänsä. Äiti selitti vauvan menevän taivaaseen. Ei se heti kuitenkaan mihinkään taivaaseen lähtenyt, saunaan se vietiin odottamaan hautaamista. Tämä aiheutti Mairelle suuren tiedollisen ristiriidan. 

Merkittävä vaihe Mairen elämässä alkoi, kun hän aloitti kansakoulun. Ensimmäinen luokka päättyi ehtoihin, sillä hän ei ollut oppinut lukemaan haaveillessaan tunneilla aapisen kuvista. Erityisesti mieleen jäi Jörö-Jukka, joka ei antanut leikata tukkaa. Äiti osti uuden aapisen, josta Maire oppikin sitten heti lukemaan. Samasta aapisesta hän myöhemmin opetti lukemista lapsenlapsilleen.

Omaa elämänpolkua etsimässä

Rauhan saapuessa kodittomaksi oli jäänyt 4000 Sallan evakkoa. Rajan taakse oli jäänyt pitäjän luonnon rikkain osa. Vastineeksi menetetyille viljaville maille evakoille osoitettiin pala synkkää ja kesyttämätöntä korpea, jonne uusi koti piti raivata omin voimin.

Luusuan suku asettui ensin Salmivaaraan ja myöhemmin Vitikkoon. Kauppakoulun käynyt Uuno-isä perusti sekatavarakaupan, joka menestyi aluksi hyvin, kun kaikesta tavarasta oli pula. Kaupankäynti hiipui rakennuskauden päättyessä ja perhe sai myöhemmin elantonsa maataloudesta, karjanhoidosta ja Helvi-äidin lisätienestistä, kyläkoulun siivoamisesta. Mairelle syntyi sodan jälkeen neljä sisarusta.

Maire ei kotiutunut ankeisiin olosuhteisiin, joita varjosti isän alkoholin käyttö ja äidin työtaakka uudella asutustilalla. Hän halusi hakea oppikouluun, mutta äiti ei antanut, koska tarvitsi apulaisen kotitöihin. Maire kuitenkin alkoi suunnitella itsenäisesti omia elämän polkujaan ja opiskeli Kansanvalistusseuran kirjekursseilla kirjallista esitystaitoa, piirustusta ja aritmetiikkaa.

Hän hakeutui Peräpohjolan kansanopistoon vuonna 1953. Siellä hän kohtasi kannustavia opettajia ja oppi monipuolisia taitoja kuten esiintymistä illanvietossa ja sikojen hoitamista. Hänessä virisi ajatus hakea Kemijärvelle perustettuun opettajaseminaariin. Myös taideakatemiaan hakeminen siinsi hänen haaveissaan.

Maire Luusua halusi rahoittaa elämisensä ja opiskelunsa. Niinpä hän eräänä päivänä hyppäsi pyörän selkään ja lähti kyselemään töitä läheisestä osuuskaupasta; olihan hän harjoitellut myyjättären tointa jo aiemmin isänsä kaupassa. Myymälänhoitaja otti hänet harjoittelijaksi, ja muutaman viikon jälkeen kesäapulaiseksi, jonka tehtävänä oli niin lihan leikkaaminen kuin bensan myyntikin.

Sinnikäs Maire Luusua yleni Koillis-Lapin osuuskauppojen kiertäväksi kesälomittajaksi. Tämä takasi hänelle opiskeluaikoina lisätulot, joilla hän saattoi aina ostaa itselleen ihailemiaan tyylikkäitä vaatteita.

Kiertävänä kesälomittajana Maire Luusua päätyi Kemijärven Juujärven kylään kesällä 1955. Eräänä päivänä kauppaan tömisteli poikajoukko katsomaan uutta kauppaneitiä. Joukon viimeisenä oli sinisilmäinen hymyilevä nuorukainen, joka osti kenkälankkia. Maire hämmentyi niin, ettei osannut antaa oikeaa vastarahaa. Niinpä asiakas itse laski oikean summan.

Se oli rakkautta ensi askelien kuulemisesta alkaen. Soini-niminen nuori mies tuli auttamaan opintoihin kuuluvan kasviston keräämisessä. Yhteydenpito jatkui opiskeluaikana satunnaisina tapaamisina ja kirjeenvaihtona. Soini opiskeli ensin maamieskoulussa ja sitten maanmiesopistossa Hyvinkäällä valmistuen sieltä agrologiksi vuonna 1959.

Opiskelu Kemijärven seminaarissa

Vuosina 1950-1970 toiminut Kemijärven seminaari perustettiin vastaamaan sodanjälkeiseen opettajapulaan syrjäseuduilla. Sen odotettiin auttavan opettajien pysymistä ja viihtymistä Pohjois-Suomessa sekä täyttävän Lapin kulttuurityhjiötä. Seminaarin perustamisella oli myös julkisuudessa arvostelijoita, jotka irvailivat: ”Mitähän niistäkin opettajista tulee, kun korvessa ovat syntyneet, korvessa kasvaneet, korvessa käyvät koulunsa ja vielä syvemmälle korpeen menevät.” 

Suurin osa seminaarista valmistuneista opettajista oli kotoisin Pohjois-Suomesta ja sijoittui Lapin ja Oulun lääneihin suunnitelman mukaisesti. Seminaari oli alueella kulttuurin kasvualusta: siellä järjestettiin taidenäyttelyjä ja konsertteja. Se innosti opettajia toimimaan luovina ja esittävinä taitelijoina.

Kansakoulupohjainen seminaari avautui Maire Luusualle opiskeluväyläksi vuonna 1954. Seminaariin oli runsaasti hakijoita: vain seitsemän prosenttia heistä läpäisi pääsytutkinnon. Opetus oli monipuolista. Tulevien kansankynttilöiden tuli hallita niin englannin alkeet kuin telinevoimistelukin sekä soiton ja kotitalouden taidot. Luusua paneutui erityisesti kuvaamataidon opetukseen ja sai palkintoja opettajanvalmistuslaitosten välisissä kilpailuissa.

Seminaarin henki oli perinteisiä kristillisiä arvoja, uutteruutta, vaatimattomuutta ja kotiseuturakkautta korostava. Opiskelijoiden keskuudessa oli hyvä yhteishenki ja seminaarissa solmittiin avioliittoja ja elinikäisiä ystävyyksiä. Opiskelu huipentui elokuussa 1958 opintomatkaan, joka suuntautui Keski- ja Etelä-Eurooppaan, aina Roomaan asti.

Matkalla tutustuttiin historiallisiin nähtävyyksiin, museoihin ja taidekokoelmiin. Samalla opiskeltiin myös maantiedettä, geologiaa ja ”eri kansojen elämää, elinkeinoja ja taloutta koskevia seikkoja” sekä vierailtiin Brysselin maailmannäyttelyssä. Frankfurtissa raju ukkosmyrsky yllätti teltoissa yöpyvät matkalaiset. Junamatka Firenzestä Roomaan teki Maire Luusuaan vaikutuksen. ”Ennen kuin uskoimmekaan, seisoimme ikuisen kaupungin asemalla. Ihmeeksemme täälläkin ihmiset olivat aivan ihmisten näköisiä, kaksijalkaisia”, kirjoitti hän luokan pakinapäiväkirjassa.

1960-luvun alussa tapahtui Maire Luusuan elämässä merkittävä muutos. Yksi hänen oppilaistaan oli kuollut tapaturmaisesti jäätyään traktorin alle. Luusua meni käymään oppilaan kotona surukäynnillä. Talon emäntä julisti hänelle synnit anteeksi. Pudasjärvellä vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä oli vankka jalansija ja nuorison keskuudessa esiintyi voimakkaita herätyksiä. Pirtit täyttyivät Siionin lauluja laulavista nuorista. Lestadiolainen usko oli tuttua Maire Luusualle jo lapsuudesta, kun mummilassa oli pidetty isoja seuroja. Hän oli nähnyt kuinka Fia-mummi ja Jussi-ukki pyysivät toisiltaan syntejä anteeksi. Uskosta tuli sittemmin Maire Luusuan elämään tärkein, iloinen ja voimavaroja antava asia.

Kansankynttilästä peruskoulun opettajaksi

Valmistumisen jälkeen Maire Luusua toimi vuoden ajan opettajana Sallassa Selkälän koululla, jonka jälkeen hän haki Pudasjärvelle opettajaksi Pärjänsuon koululle. Se sijaitsi uudella asutusalueella ja pursusi lapsia muiden kyläkoulujen tavoin. Opettajatoverit olivat myös nuoria ja innostuneita, muualta kylälle muuttaneita.

Maire Luusua nautti kansakoulun opettajan kokonaisvaltaisesta työstä ja vietti vapaa-aikaansa hiihdellen ja opiskellen. Suuri rakkaus Soini Juujärvi muutti Pudasjärvelle porotalousneuvojaksi vuonna 1960 ja heidän tiensä jälleen yhdistyivät. Maire ja Soini solmivat avioliiton vuonna 1963 ja perheeseen syntyi viisi lasta: Soile, Peitsa, Mikael, Heidi ja Tiina. Perhe rakensi ensin omakotitalon Livojoen rannalle ja myöhemmin Iijoen tuntumaan kuntakeskukseen Kurenalle. Maire loi kotiin viihtyisyyttä sisustamisella, leipomisella, huolenpidolla ja huumorilla.

Opettajan työ oli Maire Juujärvelle kuitenkin kutsumus, joka antoi elämään sisällön. Perheen ja työn yhteensovittamista helpottivat luotettavat kotiapulaiset ajan tavan mukaan. Äidin roolimalli on välittynyt lapsille, joista neljä on eri alojen opettajia.

Maire Juujärvi toimi opettajana Pärjänsuon kansakoulussa ja ala-asteella vuosina 1960–1980 sekä Kurenalan asteella vuosina 1980–1996. Suurin muutos hänen uransa aikana oli peruskoulu-uudistus vuonna 1972, johon liittyi laaja opettajien täydennyskoulutus, ns. SIVA-koulutus. Kouluviikko oli muuttunut viisipäiväiseksi edellisenä vuonna.

Maire Juujärvi oli vaativa, mutta innostava opettaja. Hän pyrki tukemaan lasten yksilöllistä oppimista ja persoonallisuuden kehittymistä. Hän kehitti erityisesti äidinkielen ja kuvaamataidon opetusta. Erityisesti hän paneutui siihen, millä tekniikalla kukin lapsi oppisi parhaiten lukemaan. Hän arvosti oppilaiden käytännön taitojen harjaannuttamista akateemisten taitojen ohella. Kasvattajana hän puuttui voimakkaasti koulukiusaamiseen ja käytti siinä luovia keinoja. Kerran yhtä oppilasta kiusattiin hienoja vaatteiden vuoksi. Maire-opettaja kävi ostamassa samanlaisen hatun kuin tytöllä oli ja tuli se päässään luokkaan, jolloin vaatteille naureskelu loppui.

Elämää eläkkeellä

Lasten varttuessa Maire Juujärvelle jäi aikaa herätellä henkiin vanha harrastus, maalaaminen. Aikoinaan hän oli haaveillut taiteilijan urasta, mutta valitsi kuitenkin opettajan työn, koska se mahdollisti paremmin perheen perustamisen ja elannon. Juujärven maalaukset ovat impressionistisia kukkia ja maisemia, joissa seikkailee ihmishahmoja. Erityisesti Lapin kotoisat tunturimaisemat ovat olleet innoittajana.

Eläkevuosiensa alussa Maire Juujärvi toimi Helvi-äidin omaishoitajana useita vuosia, mitä hän piti kunnia-asianaan. Hän oli nuoruudessaan jättänyt äidin selviämään yksin työtaakkansa kanssa tämän vastusteluista huolimatta. Näin hän oli katkaissut sukupolvien uhrautumisen ketjun.

Eläkevuodet ovat kuluneet kotipiirissä rakkaan puolison kanssa kotiaskareita tehden, marjastaen ja kukkivaa puutarhaa hoitaen. 2000-luvun alussa Tunisian-matkat katkaisivat pitkät talvet. Siellä Maire ja Soini Juujärvi saivat uusia ystäviä ja pääsivät nauttimaan kaipaamastaan etelän lämmöstä.

Maire Juujärven elämään ovat tuoneet sisältöä laaja ystäväpiiri sekä lasten ja heidän perheidensä elämän seuraaminen. Erityisen rakkaita ovat 23 lastenlasta, joita hän on kannustanut opiskelemaan. Hänen omalla sukupolvellaan opiskelu oli väylä parempaan elämään ja tarjosi pysyvän henkisen pääoman turvatun toimeentulon ohella.

Maire Juujärvi on osaltaan kantanut ja vienyt eteenpäin lapsuudessaan omaksuttuja sota-ajan arvoja: itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisuutta, yhteen hiileen puhaltamista ja toisten auttamista, tavoitteellisuutta ja uutteruutta sekä luottamusta Jumalaan. Hänen huolenpitonsa lapsia kohtaan kiteytyy kysymykseen: ”Onko sinulla marjoja?”

Metsästä poimitut marjat ovat ahkeruudella hankittua elämän eliksiiriä.