Oululaissyntyinen Liisa Jaakonsaari on yli kolme vuosikymmentä kestäneen parlamentaarikon uransa aikana paneutunut erityisesti kansainvälisiin kysymyksiin. Hän on toiminut eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja kahdeksan vuotta (1999–2007), eli pitempään kuin kukaan toinen. Hän on ottanut rohkeasti kantaa niin suomalaiseen Nato-keskusteluun kuin Euroopan unionia vaivaavaan demokratiavajeeseenkin.

1990-luvun laman keskellä Jaakonsaari tuli tunnetuksi lanseeraamalla julkisuuteen ns. Liisan listan. Sen tarkoituksena oli saada kansalaiset ymmärtämään, että sosiaalietuuksiin olisi pakko tehdä leikkauksia, jotta valtiontalous saataisiin tervehtymään. Lipposen sateenaarihallituksessa 1995–1999 Liisa Jaakonsaari sai hoitaakseen työministerin salkun. Työttömyysaste oli kaikkien aikojen korkein, lähes 17 prosenttia työvoimasta.

Liisa Jaakonsaaren kotona ei puhuttu politiikkaa, eivätkä hänen vanhempansa olleet millään tavalla poliittisesti aktiivisia. Karjalaissyntyinen äiti oli harras kristitty ja kuului metodistiseurakuntaan. Isä äänesti vaaleissa SKDL:ää aina siihen asti, kunnes tytär oli 1972 ensi kertaa SDP:n ehdokkaana Oulun kunnallisvaaleissa. Noihin aikoihin kansandemokraateilla oli Oulussa muutoinkin selvästi vahvempi kannatus kuin sosiaalidemokraateilla.

Opintielle pääsy ei ollut työläisperheen tyttärelle 1950-luvun alussa mitenkään itsestään selvää. Äiti kuitenkin kannusti kovasti, ja tytöllä itsellään oli kova halu: oppikouluun oli päästävä.

Jaakonsaaren lukiovuosina Oulu oli vielä syrjässä helsinkiläisen opiskelijaradikalismin tuulahduksista. Jaakonsaarta se kuitenkin alkoi kiinnostaa, ja asiaan perehtyäkseen hän kävi ostamassa rautatieaseman kioskista Ylioppilaslehden. ”Oli inspiroivaa lukea helsinkiläistä hengenlentoa”, on Jaakonsaari muistellut.

Hän keräsi rahaa opettamalla saksaa heikommille oppilaille.  Rahoilla hän matkusti Helsinkiin katsomaan Arvo Salon ”Lapualaisoopperaa”. Tuota ylioppilaskesänään 1966 tekemäänsä matkaa hän pitää maailmankuvansa kannalta käänteentekevänä: ”Se räjäytti minunkin tajuntani. Se oli suuri sukupolvikokemus ja ensimmäinen kerta, kun aloin jotenkin tajuta omia työväenluokkaisia juuriani ja tuntea yhteenkuuluvuutta sukuni historiaan.”

Vaikka Jaakonsaarella ei ollut kotitaustansa kautta kosketusta SDP:hen, hänestä tuli sosiaalidemokraatti. Häneen tekivät vaikutuksen erityisesti 1960- ja 1970-luvun suuret sosiaaliuudistukset, peruskoulu ja kansanterveyslaki, joiden toteuttamista SDP voimakkaasti ajoi. Jaakonsaari koki uudistusten käänteentekevän vaikutuksen myös oman perheensä kautta. Hänen äidillään oli vaikea keuhkoastma, ja perheen rahat menivät lääkkeisiin ja sairaalamaksuihin. Sairausvakuutuksen voimaantulon myötä erityisesti vähävaraisten ihmisten elinolot kohentuivat huomattavasti.

Jaakonsaari tempautui nuoriso- ja opiskelijapolitiikkaan ja sitä tietä 1970 Oulun ylioppilaslehden vt. päätoimittajaksi. Germanistiikan opinnot Oulun yliopistossa jäivät kesken, ja toimittajan työstä tuli Jaakonsaarelle ammatti, kun hän sai 1974 vakituisen paikan oululaisesta Pohjolan Työstä. Tuohon aikaan Pohjois-Suomen sosiaalidemokraattien äänenkannattaja ilmestyi viidesti viikossa.

Jaakonsaari pääsi ensi yrittämällä Oulun kaupunginvaltuustoon 1972. Eduskuntaan hänet valittiin ensimmäisen kerran vuoden 1979 vaaleissa. Jaakonsaaren ura eduskunnassa kesti katkeamatta 30 vuotta, kunnes hänestä vuonna 2009 tuli Euroopan parlamentin jäsen seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.

Eduskuntatyössä Liisa Jaakonsaari ei asettautunut pelkästään pohjoisen Suomen edustajan rooliin. Hän ei myöskään halunnut profiloitua vain tasa-arvoasioiden tai sosiaaliuudistusten ajajaksi, vaikka hän koki nämä asiat erittäin tärkeiksi. Siitä on osoituksena se, että Jaakonsaari toimi Sosialidemokraattisten naisten keskusliiton puheenjohtajana koko 1990-luvun.

Jaakonsaaren omimmaksi alueeksi muodostuivat kansainväliset asiat, ulko- ja puolustuspolitiikka. Hän kuului eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan miltei yhtäjaksoisesti 20 vuotta 1989–2009 – työministerikautta 1995–1999 lukuun ottamatta. Valiokunnan puheenjohtaja Jaakonsaari oli 1999–2007. Tehtävä on yksi eduskunnan arvostetuimpia ja halutuimpia. Siksi ulkoasiainvaliokunnassa istuvat yleensä puolueiden kaikkein kokeneimmat kansanedustajat.

Vuoden 1995 eduskuntavaalien lähestyessä Suomi rämpi syvässä lamassa. Valtionvelka oli vuodesta 1991 nelinkertaistunut ja vastasi bruttomäärältään kahta kolmasosaa maan vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Edessä olivat ankarat säästöt ja leikkaukset.

Jaakonsaaren mielestä tämä oli kerrottava äänestäjille mahdollisimman selväsanaisesti. Siksi hän julkisti 10-kohtaisen ”Liisan listan” niistä sosiaalietuuksista, joista SDP mahdollisesti joutuisi leikkaamaan, jos se pääsisi hallitukseen.

Hyvinvointivaltio oli ajautunut rahoituskriisiin, josta ei ollut muuta ulospääsyä. Tämän tosiasian tunnustaminen oli SDP:lle ideologisesti vaikeaa, koska puolue oli edellisinä vuosikymmeninä alituisesti pyrkinyt vain kasvattamaan sosiaalietuuksia. Jaakonsaaren ulostulo sai aikaan valtavan huomion valtakunnan mediassa, eikä vähiten siksi, että leikkauslistan esittäjä oli sosiaalidemokraatti.

SDP sai vuoden 1995 eduskuntavaaleissa suurvoiton ja sen edustajamäärä nousi 63:een (lisäystä 15). Paavo Lipponen muodosti viiden puolueen ns. sateenkaarihallituksen ja Liisa Jaakonsaaresta tuli sen työministeri. Haasteellisempaa tehtävää ei olisi noissa oloissa ollut helppo löytää: maassa oli puoli miljoonaa työtöntä ja työttömyysaste historian korkein, lähes 17 prosenttia.

Hallitus joutui leikkaamaan sosiaalietuuksia, korottamaan veroja ja ottamaan lisää velkaa miljardiluokkaan kohonneen pankkikriisin kustannusten hoitamiseksi. Hallituksen toimet ja kansainvälisen talouden myönteinen kehitys vaikuttivat yhdessä siihen, että valtiontalous alkoi kohentua ja työttömyysaste putosi neljässä vuodessa yli kolmanneksen, noin 10 prosenttiin työvoimasta.

Työministeri Jaakonsaarelle suurinta huolta aiheutti sitkeä pitkäaikaistyöttömyys, jonka seurauksena kymmeniä tuhansia etupäässä vähän koulutettuja työntekijöitä syrjäytyi työmarkkinoilta pysyvästi.

1990-luvun mittaan Liisa Jaakonsaari esiintyi usein julkisuudessa aktiivisesti kantaa ottavana keskustelijana. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan paikalta hän käytti painavia ulko- ja turvallisuuspoliittisia puheenvuoroja muun muassa vaatimalla selvitystä mahdollisen Nato-jäsenyyden hyödyistä ja haitoista.

Hän on myös ehdottanut vaalikausittain laadittavien turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen korvaamista vuosittaisilla pääministerin ilmoituksilla, koska hänen mielestään sitoutuminen selontekoon neljäksi vuodeksi jäykistää turvallisuuspoliittista keskustelua.

Jaakonsaari on yhtenä harvoista johtavista suomalaisista poliitikoista halunnut keskustella avoimesti Natosta eikä ole pelännyt äänestäjien reaktiota. Meillä käydyssä Nato-keskustelussa häntä on häirinnyt se, että asiasta oli tullut eräänlainen mörkö. Natolla on lietsottu pelon ilmapiiriä ja ”mitattu kuin alkometrillä, kenen hengityksessä on Natoa”.

Jaakonsaaren mukaan Natoon pätee sama, minkä Nalle Puh sanoi hunajasta: sitä joko on tai sitä ei ole, eli joka ollaan jäseniä tai ei olla. ”Vasta sitten ollaan lähempänä Natoa, kun haetaan jäsenyyttä.” Jaakonsaari on sanonut itse ottavansa lopullisen kannan vasta sitten, kun riittävä analyysi Nato-jäsenyyden todennäköisistä hyödyistä ja haitoista on tehty. Kun Jaakonsaaresta tuli 2009 Suomen Atlantti-seuran puheenjohtaja, pidettiin sitä uutena todisteena siitä, että hän lukeutuu Nato-jäsenyyden kannattajiin.

Vuoden 2009 eurovaaleihin Liisa Jaakonsaari asettui SDP:n ehdokkaaksi. Vaikka vaalitulos oli puolueen kannalta heikko, vain kaksi paikkaa, Jaakonsaari tuli valituksi yli 45 000 äänimäärällä. Ehdokkuuteen häntä innosti lähinnä kaksi asiaa: Euroopan tulevaisuus ja eurooppalainen ulkopolitiikka.

Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen myös Euroopan parlamentin asema oli vahvistunut. Jaakonsaaren asialistalla ovat europarlamentissa olleet myös työelämän kysymykset ja ympäristö. Hänen mielestään markkinavapauksien vahvistamisen rinnalla on muistettava kiinnittää huomiota myös työntekijöiden oikeuksiin.

Euroopan parlamentissa ratkaisuun tulleista ympäristöpoliittisista kysymyksistä merkittävin on ollut rikkidirektiivi, joka hyväksyttiin parlamentissa syyskuussa 2012 murskaluvuin 606–55. Lai­vo­jen polt­to­ai­neen rik­ki­pi­toi­suutta on vuoteen 2015 mennessä las­ket­ta­va ny­kyi­ses­tä yh­des­tä pro­sen­tis­ta 0,1 pro­sent­tiin Itä­me­rel­lä, Poh­jan­me­rel­lä ja Eng­lan­nin ka­naa­lis­sa. Tä­mä tar­koit­taa si­tä, et­tä lai­vo­jen on ryh­dyt­tä­vä käyt­tä­mään vä­hä­rik­kis­tä polt­to­ai­net­ta tai puh­dis­tettava sa­vu­kaa­sun­sa rik­ki­pe­su­reil­la.

Niiden asentamisesta tai vähäpäästöiseen polttoaineeseen siirtymisen on arvioitu koituvan satojen miljoonien eurojen kustannukset suomalaisille varustamoille. Siksi yhdeksän suomalaista europarlamentin jäsentä vastusti direktiiviä. Di­rek­tii­vin puo­les­ta ää­nes­ti­vät Liisa Jaakonsaari, vihreiden Satu Has­si, RKP:n Nils Torvalds ja kokoomuksen Sirpa Pietikäinen.

Jaakonsaari on kummastellut myös Suomen EU-politiikkaa vuoden 2011 hallituksenvaihdoksen jälkeen. Onko Suomesta tullut änkyrä, jonka linjaa ei enää oikein ymmärretä? Miksi Suomen vakuusvaatimukset ärsyttävät muita jäsenmaita? Jaakonsaaren kysymyksenasettelu on sitäkin kiinnostavampi, kun Suomen vakuusvaatimuksia on ollut tarmokkaimmin ajamassa hänen oma puolueensa SDP.

Liisa Jaakonsaari kuuluu niihin, joiden mielestä Euroopan unionissa vallitsee paheneva demokratiavaje. EU:sta on tullut etäinen, epädemokraattinen ja teknokraattinen. Pitkittyneet yritykset hoitaa euromaiden ylivelkaantumisen aiheuttamaa kriisiä ovat tuoneet näkyviin epäluottamuksen EU:ta kohtaan.

Se näkyy myös johtajuuden puutteena: kriiseihin on reagoitu liian hitaasti ja otteet ovat olleet turhan lepsuja. Epäluottamus koko EU:ta kohtaan uhkaa nousta yli äyräiden, ja epäluottamus ruokkii uutta epäluottamusta. Jaakonsaaren mielestä johtajuuden puute on erityisen murheellista juuri nyt, kun maailmassa valtaa ja mahdollisuuksia jaetaan uudelleen.