Kävelen maantieltä pihaan, villiintyneessä ruohikossa on vielä muistuma pihatiestä. Vertaan rakennusta kädessäni olevaan vanhaan valokuvaan. Rakennus on ränsistynyt, maali hiutunut seinistä miltei olemattomiin, katto paikkailtu monenlaisilla pellinpalasilla, kaksi viistoon naulattua riukua pitää koossa kuistin seinää. Mutta rakennus on tunnistettavissa. Tähän pihaan äitini Hilda, silloin vielä Ahokas, tuli elokuussa 1934 21-vuotiaana, kesäkuussa Sortavalan seminaarista yläkoulun opettajaksi valmistuneena. Silloin rakennus oli kaunis ja hyväkuntoinen, rakennettu alun perin jo vuonna 1894, laajennettu vuonna 1926. Kortelan koulu Jaakkimassa, Sortavalasta Viipuriin menevän päätien varrella, Sortavalaan 25 km, Lahdenpohjan kauppalaan vain 15 km, muutama linja-autokin päivittäin, äiti korosti koulua muistellessaan.
Katson rakennuksen vanhemman osan leveää päätyä. Portaat ovat samat kuin kuvassa, kaiteista ovat jäljellä vain pystytolpat, kapeahko pariovi on sama, siro kaareva suojakatos repsottaa reunoiltaan, päädyn kookas kuusiruutuinen ikkuna on ehyt, samoin vintin hauska pieni ikkuna. Äidin ensimmäinen oma koti, opettajan asunto koulurakennuksessa. Ovi on salvattu riippulukolla.
Toisella seinustalla kuistin leveä parioven puolikas lenksottaa raollaan, sisäovista luokkiin muistuttavat vain saranoiden paikat. Oletan äidin opettaneen kotinsa vieressä olevassa luokassa. Kalusteet on viety pois, peltikuorinen, pyöreä uuni ulottuu miltei korkealla olevaan kattoon. Pikkutyttönä äiti oli monena iltana koonnut kaikki pienet nukkensa tyynynsä alle ja rukoillut, että ne heräisivät yön aikana eloon. Seisoessaan ensimmäisen kerran luokassaan oppilaittensa edessä hän muisti rukouksensa. Se oli kuultu.
Palaan pihalle. Kävellessäni päätielle katson vielä kerran päädyn portaita, ovea, ikkunaa. Katson päätien toisella puolella rantaan viettävän rinteen takana päilyvää Kortelanjärveä. Nousen bussiin. Matka äidin elämään jatkuu.
Seminaariin
Tätä samaa tietä äiti pyöräili tapaamaan rakkaan Aino-siskonsa perhettä ja ystäväksi tullutta entistä opettajaansa Hilma Solehmaista, ajattelen bussin ajaessa Lahdenpohjan kautta Lumivaaran kirkonkylään Kumolaan. Bussi pysähtyy kaupan eteen. Oven yläpuolella haaltuneessa maalissa erottuu yhä vielä katkonaisesti, miltei arvaamista vaativasti Jaakkiman Osuuskauppa. Kävelen muutaman sata metriä äidin lapsuuskotiin. Pihassa kukkivat vanhat omenapuut, ehkä jostakin löytyy vielä luumu- ja kirsikkapuitakin ja kasvimaa. Kookas kaunis talo on kunnostettu. Seinät on vastikään maalattu vaaleanpunertaviksi, molemmat ovet, ikkunoiden puitteet ja koristelistat valkoisiksi, musta kattokin näyttää uudelta. Talossa asuu ystävällinen venäläisperhe. Saan katsoa ison tuvan, kamarit, toisen kerroksen tilavan aulan ja päädyn kukkatapettisen kamarin. Äidin isä, karjalaisittain sanottuna Juho-ukkoni, hankki nuorena miehenä rahat maatilan ostoon hopeakaivoksissa Amerikassa.
Talosta ja pihasta äiti kipaisi lapsena loivan rinteen polkua pitkin kouluun. Koulurakennus on suuri ja komea, mutta ränsistynyt. Siinä kuitenkin asutaan, en koputa millekään sen ovista. Äidin isä oli koulun johtokunnan puheenjohtaja äidin kansakouluajan, äidin äidin isä oli ollut perustamassa yläkoulua ja toimi vuosia puheenjohtajana sen ensimmäisessä johtokunnassa. Äidin vanhemmat olisivat halunneet tyttärensä jatkavan opiskelua Lahdenpohjan yhteiskoulussa, ja oma opettajakin oli siitä puhunut. Äiti ei suostunut. Lahdenpohjaan oli matkaa vain 14 km, mutta silloisten kulkuyhteyksien vuoksi viikot olisi pitänyt asua siellä, ja äiti olisi ikävöinyt liikaa rakasta kotiaan, vanhempiaan, siskoaan.
Äidin ollessa viidentoista hänen isänsä möi maatilansa ja muutti perhe mukanaan rakennusyrittäjäksi Viipuriin. Siitä oli jo tullut äidin vanhimman, ompelijaksi valmistuneen ja Viipuriin avioituneen, omaa muotihuonetta suunnittelevan Helmi-siskon rakas kaupunki, mutta äiti ei viihtynyt siellä. Keväällä 1929 hän päätti pyrkiä Sortavalan seminaariin, syksyllä seminaarin alkaessa hän täyttäisi alaikärajan 17 vuotta.
Myös äidin opettaja Hilma Solehmainen oli valmistunut Sortavalan seminaarista. Opettaja oli syntynyt Viipurissa, käynyt tyttökoulun ja Helsingin suomalaisen jatko-opiston, valmistunut seminaarista hospitanttina vuoden opiskelulla ja toimi sitten miehensä rinnalla Kumolan yläkoulun monitaitoisena opettajana melkein kolme vuosikymmentä, talvisotaan asti. Äiti halusi tulla samanlaiseksi opettajaksi, haaveili myös yhtä kauniista kodista kuin opettajalla oli ja suunnitteli ostaa lapsuuskotinsa takasin. Kun sitten kirje Sortavalasta tuli, äiti alkoi itkeä. ”Elähä sie itke, siehä oot viel niin nuor, pyrit ens kevväänä uuvestaa”, lohdutti äidin äiti. ”Enhä mie sitä itke, vaa sitä ko mie pääsin ja tulloo niin ikävä teitä kaikkii,” vastasi äiti.
Sortavalan seminaarissa
… yhteisöllisyyttä
Muistellessaan seminaariaikaansa äiti ei kuitenkaan puhunut ikävästä. Hän kertoi ensimmäisten päivien arkuudestaan ja ystävystymisestä luokkatoverinsa kanssa. Hän muisteli seminaarilaisten retkiä Laatokan rantamien ihanaan luontoon. Äidin valokuvissa tytöillä on metsäisillä rinteilläkin mekot ja korkokantakengät, joillakin myös kevyt takki, pojilla puvut kravatteineen. Tyttöjen kesken rantakallioilla oltiin sentään avojaloin, jotkut tytöt uimapukusillaan. Kaikilla retkillä laulettiin, moniäänisesti, kertoi äiti, Karjalassahan oltiin.
Syksyisin tehtiin koko seminaariväen syysretki. Joka viides vuosi se tehtiin Valamoon, että kaikki oppilaat pääsisivät käymään siellä edes kerran. Silloin tarvittiin kolme höyrylaivaa ja pyykkikoreittain eväsleipiä, retkeläisiä oli nelisensataa. Sortavalan seminaari oli ajoittain maan suurin.
Retkillä ja seminaarin ohjelmallisissa iltamissa tytöt ja pojat saivat olla yhdessä, mutta seurustelusuhteita ei seminaariaikana sallittu. Mies- ja naisasuntolat, ruokalat, voimistelusalit ja harjoituskoulut olivat eri rakennuksissa seminaarin laajalla puistoalueella Laatokan rannalla.
Asuntolaan pääsi asumaan korkeintaan kolmeksi vuodeksi, asuminen ruokailuineen oli miltei ilmaista ja suureksi avuksi vähävaraisille seminaarilaisille. Äiti pääsi asuntolaan kahdeksi vuodeksi, kun hänen isänsä varat vähenivät rakennusyrityksen alamäen myötä. Äidin viisi vuotta vanhempi talouskoulun käynyt Aino-sisko työskenteli tuolloin Jaakkimassa ja alkoi avustaa rakasta pikkusiskoaan pienestä palkastaan omia hankintojaan syrjäyttäen. Saamansa avustukset äiti maksoi runsaasti takaisin pian valmistuttuaan.
Asuntolassa asuminen oli hauskaa. Alakerrassa oli johtajattaren asunto, ja silloin tällöin johtajatar kutsui asuntolan kaikki 46 tyttöä luokseen viettämään iltaa. Myöhäiseen siellä viihdyttiin laulaen ja jutellen. Joululomaa edeltävän yön traditioihin kuului nunnakulkue. Valkoisiin kaapuihin puettuina kynttilät käsissä vaellettiin hitaasti ja vakavina pieni kierros seminaarialueella hymniä laulaen lukuisten katselijoiden seuraamina.
Eniten äiti muisteli loistavia opettajiaan. Sortavalan seminaarista kirjoitetut teokset täydentävät ja laajentavat hänen muisteluitaan.
… omaperäistä luovuutta
Seminaari perustettiin vuonna 1880 Raja-Karjalan, myöhemmältä nimeltään Laatokan Karjalan henkiseksi herättäjäksi. Sen syntyyn vaikuttivat opettajapulan lisäksi isänmaalliset ja kansalliset pyrkimykset estää väestön venäläistäminen. Seminaarista tulikin huomattavin vaikuttaja ”Karjalan ihmeeksi” sanottuun Laatokan Karjalan henkiseen ja taloudelliseen nousuun vuosina 1880-1940.
Seminaarin lehtorit perustivat kirjapainon ja Sortavalan ensimmäisen sanomalehden Laatokka jo vuonna 1881, myöhemmin muitakin sanomalehtiä, kirjoittivat niihin ja aikakauslehtiin, suomensivat, tekivät oppikirjoja, vaikuttivat kunnalliselämässä. Seminaarin jokakeväiset lopettajaiset konsertteineen ja oppilastöiden näyttelyineen olivat kaikille avoimia juhlahetkiä, joihin tultiin Sortavalan ulkopuoleltakin. Myös seminaarin avoimet luentokurssit olivat suosittuja. Lehtorit tekivät runsaasti opintomatkoja eri tahoille Eurooppaa, muutamat Amerikkaankin. Sortavalan seminaari oli tunnettu opetusmenetelmien kehittäjänä.
Seminaarista valmistuneet opettajat olivat mukana paikkakuntiensa aatteellisessa ja aineellisessa järjestötyössä. Karjalaisella innolla, herkkyydellä ja ihanteellisuudella valistettiin kansaa itsekasvatukseen ja oman kulttuurin vaalimiseen seurauksena aineellinenkin vaurastuminen.
Sortavalan seminaarin johtajat olivat miltei poikkeuksetta Itä-Suomen kasvatteja ja loivat seminaariin omaperäisen luovan hengen. Sen idealistisessa ja samalla realistisessa karelialismissa oli vahva suomalaiskansallinen korostus. Yhteiskunnallisia ongelmia ei kärjistetty, hyvän ja oikean voittoon luottaen pyrittiin lievittämään epäoikeudenmukaisuuksia ja karkeuksia.
Seminaarin henki näkyi sittemmin äidin kirjakaapissa. Jo lapsena sieltä erottuivat silmiini muita kirjoja kookkaampina kuusiosainen kirjasarja Oma maa kultakoristeisine nahkaselkämyksineen, punamustakantiset Karjala muistojen maa ja Rakas entinen Karjala, joiden kuvia katselin, kaksiosainen Suomen kansanomaista kulttuuria pellavanvärisine kangaskansineen, Kalevala sekä Sortavalan seminaari 1880-1940.
… ansiokas johtaja, ansiokkaita opettajia
Äidin opiskeluvuosien aikana seminaaria johti FK Kaarlo Saarialho. Hänenkin juurensa olivat Karjalassa: hänen isänsä oli syntynyt Sortavalassa, valmistunut Sortavalan seminaarista ensimmäisten ryhmässä ja työskennellyt opettajana Impilahdella. Saarialho tuli johtajaksi seminaarin historian nuorimpana, vain 31-vuotiaana, mutta oli jo ehtinyt työskennellä matematiikan opettajana oppikoulussa, luonnonopin eli fysiikan ja kemian lehtorina ja varajohtajana Jyväskylän seminaarissa sekä kirjoittanut oppikirjoja. Sortavalan vuosinaan hän oli Karjalan kansanopistoseuran johtokunnan puheenjohtaja sekä Raja-Karjalan Säätiön hallituksen jäsen. Laatokka-lehteen hän kirjoitti kaksiosaisen artikkelin kansansivistystyön tuloksista. Hän piti myös vaikuttavia puheita. Seminaarin avajaisissa syksyllä 1933, äidin viimeisen seminaarivuoden alkaessa, puheen otsikkona oli ”Mitä sivistys on?”
Opintomatkoillaan Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa Saarialho oli vakuuttunut, että luonnonoppia pitäisi opettaa siten, että kysymykset heräisivät oppilaissa ja vastaukset haettaisiin yhdessä. Sitä menetelmää hän sovelsi oppikirjoihinsakin. Menetelmä näyttää sopineen äidille: luonnonopin numero päästötodistuksessa on kiitettävä.
Saarialho kehitti myös seminaarin harjoituskoulujen ohjaustyötä. Opetusharjoittelun arviointia täsmennettiin. Uutta oli myös se, että jokainen opettajakokelas sai muutamia harjoituskoulun oppilaita, joiden luonnetta, lahjakkuutta ja taipumuksia hänen tuli seurata. Tarkkailun tulokset esitettiin kokouksissa, joissa kasvatusopin lehtori, kokelaita ja harjoituskoulun opettajia oli läsnä. Äidin seminaariaikaisessa albumissa on valokuva, jossa äiti ja kolme tyttöä istuvat käsinojallisissa tuoleissa, takana seisoo kolme poikaa. Kuvassa lienevät äidin tarkkailemat oppilaat.
Saarialho toi seminaariin myös erityistyöt. Jokainen oppilas valitsi itselleen mieluisensa aiheen, neuvotteli siitä asianomaisen lehtorin kanssa, ilmoitti aiheen johtajalle ja alkoi tutkia aihettaan mahdollisimman itsenäisesti. Äidin erityistyö käsityönopettaja Tyyne Valveen johdolla oli nimeltään ”Kansallispuvun valmistus ja selostus kansallispuvuista”. Erillisessä todistuksessa erityistyöstä ”Hilda Elviira Ahokas omisti erittäin hyvää ahkeruutta ja huolellisuutta, saavutti siinä erittäin hyvän tuloksen sekä arvosteltiin hänen kehityksensä omintakeiseen työskentelyyn tämän johdosta hyvin hyväksi.” Seminaariajan kuvassa äiti seisoo kansallispuvussaan hentona ja vakavana ehkä seminaarin kevätnäyttelyssä. Käsitöistä tuli hänen lähes intohimoinen harrastuksensa.
Historian ja yhteiskuntaopin lehtorilla oli toki huomattava vaikutus seminaarin henkeen. Kiihtelysvaarassa syntynyt FT Aatu Laitinen oli opettajana myötätuntoinen, laajakatseinen ja suvaitsevainen. Oppitunneilla hän johdatteli oppilaitaan keskustelemaan, kyselemään ja etsimään ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin, antoi elämänohjeita ja väläytteli värikkäästi tietorikkauttaan niin, että oppilaissa heräsi halu hankkia itse lisää tietoa. Hänen mielestään itsenäinen opiskelu kuului seminaarityöhön. Seminaarin kirjaston hoitajana hän innosti kirjojen käyttöön ja hoitoon niin, että äiti suoritti kirjastonhoitajan tutkinnon, josta todistuksen kirjoitti lehtori Laitinen.
Kaikki lehtorit eivät toki olleet karjalaisia. Käsitöiden ja piirustuksen opettaja Tyyne Valve oli Pirkanmaalta, hänen puolisonsa, kasvatus-ja opetusopin sekä sielu- ja siveysopin lehtori FK Eetu Valve oli helsinkiläinen. Tyyne Valve kirjoitti laajan artikkelisarjan Tyttöjen käsityöt ja sisarensa kanssa kirjan Kansakoulun käsityöt. Eetu Valve oli Sortavalan kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja, kaupunginhallituksen jäsen ja sosiaalilutakunnan puheenjohtaja. Hän kirjoitti sanoma- ja aikakauslehtiin ja oli Laatokka-lehden vakituinen kirjallisuusarvostelija. Myös Eetu Valveen oppiaineet kiinnostivat äitiä tuloksena kiitettävät numerot.
Eniten äiti kuulosti ihailleen Kymenlaaksosta kotoisin olevaa musiikin lehtori FT Wilho Siukosta. Äidin ensimmäisen seminaarijoulun lähestyessä vuonna 1929 Siukonen ja hänen vaimonsa ohjasivat Huugo Jalkasen joulumysteerion ”Pyhä yö”. Äiti ei mysteeriossa esiintynyt, mutta vaikuttui esityksestä. Seminaarin Iltakuoroon hän uskaltautui. Siinä lauloi yli sata opiskelijaa, nimi tuli kolmena iltana viikossa pidetyistä harjoituksista. Kuoro konsertoi joka joulukuun 8. päivä, Sibeliuksen syntymäpäivänä, esiintyi muulloinkin, teki konserttivierailuja ja kuului Suomen johtaviin sekakuoroihin. Äidin albumissa on juhlava kuva kuorosta vuonna 1930 seminaarin juhlasalin kaunismuotoisella lavalla flyygelin takana, tytöt valkoisissa mekoissa, pojat tummissa puvuissa.
Siukonen oli Suomen johtava musiikkipedagogi. Hän sävelsi, kirjoitti useita oppikirjoja ja väitöskirjan Koululasten laulukyvystä. Hän oli Laatokka-lehden vakituinen musiikkiarvostelija ja Raja-Karjalan Säätiön varapuheenjohtaja. Hänen musiikkikursseilleen osallistuttiin myös Virosta. Johtaja Saarialho muisteli vielä 85-vuotishaastattelussaan, että Siukonen kuului seminaarin huippuvoimiin, oli täysin antautunut alalleen ja jaksoi harrastaa myös yleisiä asioita.
Samana kesänä 1934, jolloin äiti valmistui opettajaksi, Saarialho lähti kahteen kertaan pyydettynä kouluhallitukseen kansanopetusosaston kouluneuvokseksi. Lähtö tuntui keventävältä, kun seminaarin piti edelleen olla vaativan opettajakasvatuksen lisäksi Karjalan nousun edistäjänä. Mutta ei työ kouluhallituksessakaan helppoa ollut. Saarialho pettyi vähäisiin vaikutusmahdollisuuksiin valtioneuvoston ratkaisuissa, kun ministerit vaihtuivat eivätkä aina ymmärtäneet tai ehtineet paneutua asioihin. Ilona hänellä oli mahdollisuus olla kosketuksissa laajan opettajajoukon kanssa, myös entisiin oppilaisiinsa. Sama altis vakavuus ja harrastuneisuus omiin tekemisiin, mikä oli vallinnut oppilaissa, jatkui heissä opettajina. Paikkakunnan ja kansan parhaaksi oltiin mukana myös aatteellisissa ja aineellisissa järjestöissä sekä kulttuuriharrastuksissa, palkkiota saamatta ja pyytämättä. Äiti oli yksi sellaisista opettajista.
Kortelassa
Äidin valmistuessa opettajaksi hänen vanhempansa asuivat rakennusyrityksen epäonnistumisen vuoksi erittäin niukoissa oloissa. ”Myö lähetää yhess Kortelaan”, äiti sanoi heille tultuaan valituksi Jaakkiman Kortelan kouluun opettajaksi. ”Ootkos sie ihan tosissais?” kysyi äidin isä. ”Oon mie.” Kortelassa äidin isä kalasteli läheisellä järvellä, perusti puutarhan, teki äidille kangaspuut. Äidin äiti puuhasteli kodin sisätiloissa ja puutarhassa.
Vanhempien apu oli tarpeen. Kortelan koulu oli kaksiopettajainen supistettu koulu. Alakoulun opettaja opetti 1. ja 2. luokkaa, äiti luokkia 3-6 sekä jatkokursseja. Koulukuvassa vuodelta 1937 yläkoululaisia oli 49. ”Kyllä siinä työtä on ollut ylenmäärin”, totesi äitiä muistellessaan Kortelan ajan oppilas Airi Jaatinen, itsekin opettajaksi valmistunut, ”mutta Hilda oli tarmokas, hyvä ja pidetty opettaja.”
Jo ensimmäisenä syksynään äiti perusti Kortelan Marttayhdistyksen ja toimi sen puheenjohtajana. Innostuksen marttatyöhön hän oli todennäköisesti saanut seminaarin luonnonhistorian, maatalouden ja maantiedon lehtori Frigga Maria (Maija) Honkapirtiltä. Lehtori oli syntynyt Sortavalassa, vanhemmat olivat seminaarin opettajia. Nuorena maisterina hän oli työskennellyt kaksi vuotta presidentinrouva Ester Ståhlbergin yksityissihteerinä ja kaksi vuotta Salmin vastaperustetun keskikoulun lehtorina. Opintomatkoja hän oli tehnyt Pohjoismaihin, Saksaan, Sveitsiin, Italiaan, Itävaltaan ja Tšekkoslovakiaan. Salmissa hän tutustui rajakarjalaisen naisen asemaan ja tarpeisiin. Marttatyöstä tuli hänen sydämenasiansa. Hän näki kotitalouden kohottamisen suurena kulttuuritekona. Vuonna 1934 hänestä tuli Laatokan Karjalan Marttapiiriliiton puheenjohtaja.
Hyvät valmiudet marttatyöhön oli antanut myös kotitalousopettaja Helmi Hannula, joka oli opiskellut talousoppilaitoksissa Ruotsissa, tehnyt opintomatkoja Yhdysvaltoihin asti ja kirjoittanut kolme oppikirjaa.
Kortelan martat kokoontuivat kansakoululla. Keitto-, kutoma- ja kasvimaakursseja pidettiin. Marttojen järjestämät joulujuhlat, myyjäiset kevättalvella ja äitienpäiväjuhat olivat vuoden kohokohtia, joihin kyläläiset saapuivat suurin joukoin. Eräs martta muistelee Jaakkiman Sanomissa 8.6. 2013, että hän oli jo nuorena tyttönä äitinsä kanssa mukana martoissa. Keittokursseja oli joskus pidetty hänen lapsuuskodissaankin, ja veli oli todennut, että kyllä siskon kannattaa olla martoissa, kun oppi keittämään niin hyvää maitokiisseliä. Oma kasvitarhakin hänellä oli, ja hän sai 2. palkinnon sokerijuurikkaan kasvatuksesta.
Sekä marttojen ohjausta että oman kotinsa kaunistamista ajatellen äiti täydensi kankaankudontataitojaan Jaakkiman Kristillisen Kansanopiston kesätyökaudella vuonna 1936. Kurssillako vai sen jälkeen hän kutoi pellavaisen, 2,5 metriä pitkän ruokapöytäliinan, liinoistani kauneimman. Lieneekö äidin isä perustanut pellavapellon, lieneekö äidin äiti, Anni-mummoni, kehrännyt ohuet pellavalangat. Liinan pinta hohtelee himmeästi. Taidokasta pellavanväristä ruudutusta korostavat ohuet oranssiset ja keltaiset raidat, reunoja kiertää turkoosi ruudutus.
Kirjaston hoitamisen ja laulukuoron äiti peri edeltäjältään koulun pitkäaikaiselta, 68-vuotiaana eläkkeelle jääneeltä opettajalta, joka myös oli valmistunut Sortavalan seminaarista. Kesällä 1935 oltiin mukana Sortavalan laulujuhlilla, jotka samalla olivat Kalevalan riemujuhlat Kalevalan täyttäessä 100 vuotta. Seminaarin Iltakuorokin juhlilla lauloi, ja äiti sai mielessään elää uudelleen omaa aikaansa siinä.
Kesällä 1938 äiti ja isäni Toivo Mäenpää avioituivat pitkään seurusteltuaan. Lokakuun alussa 1939 isä kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisodan syttymisen aattona 29.11.1939 koulutyö lakkautettiin toistaiseksi. Äiti kirjoitti isälle ”siellä jossakin”:
”Kuule, elimme ihanan koulupäivän. Lapsikullat riippuivat kuka kaulassa kuka kädessä anteeksi pyytäen ja Jumalan siunausta opettajalle toivottaen. Nyyhke kävi koko luokassa. ”Pahatkin pojat” itkien pyysivät anteeksi aivan itsestään. Vaikka selitinkin, että ei hätää, oli heistä ikävä erota sittenkin. Kaikki lupasimme rukoilla palavasti Korkeinta. Mentyäni hämärässä luokkaan, oli taululle joku pieni käsi piirtänyt ”Jumala varjelkoon kouluamme”.”
Äiti ei suinkaan jäänyt joutilaaksi koulutyön lakkauttamisen jälkeen. Hän kuului Jaakkiman Lahdenpohjan lottien Reuskulan-Kortelan kyläosastoon. Äidin seminaarivuosien molemmat johtajattaret kuuluivat järjestöön, harjoituskoulun yliopettaja Fanni Luukkonen valittiin vuonna 1929 koko järjestön keskusjohtokunnan puheenjohtajaksi, seminaarissa oli oma Lotta-Svärd. Äidin kansakouluajan opettajansa, sittemmin ystävänsä Hilma Solehmainen oli Lotta Svärd -järjestön paikallisosaston puheenjohtaja Kumolassa.
Hakemuksessaan Suomen Naisten Huoltosäätiön kuntoutukseen vuonna 1997 äiti kirjoitti:
”Toimin opettajana Kortelan koulussa, joka sijaitsi Viipuri-Lahdenpohja-Sortavala -maantien, siis Karjalan päätien ja sodanaikaisen tärkeän huoltotien varressa. Olin valinnut käsityöihmisenä varushuollon ”aselajikseni”. Niinpä ensimmäiseksi annettiin tehtäväksi järjestää kylän naisten voimin lumipukujen ompelimo. Aluksi koululle tuotiin ompelukoneet ja naiset kokoontuivat töihin. Kun ilmahyökkäykset ulottuivat huoltoteihin ja kun luokkahuoneita tarvittiin sotilasmajoitukseen kanttiineineen, katsoimme parhaaksi hajottaa ompelukset koteihin. Kokosin puvut, pakkasin ja toimitin eteenpäin. Koulumme toimi myös ilmavalvontapisteenä, joten kiirettä riitti.”
Kortelan martat ahkeroivat äidin ohjaamassa lumipukujen ompelemisessa. Jaakkiman Sanomat uutisoi 6.3.40 Kortelan Marttayhdistyksen valmistaneen ja lähettäneen ”sinne jonnekin” 23 lumipukua, 31 päähinettä, 34 paria sotilaskäsineitä, 30 paria terikkäitä, 26 paria sukkia, 34 joulupakettia, sekä 2 hevoslointa ja turkisliivitarpeita. Emännät ovat myös paistaneet ja lähettäneet rintamille mm. 56 kg vehnästä ja 46 kg lanttukukkoa. Myös äiti kertoo kirjeessään isälle neuloneensa tusinan päähineitä sekä sukkia ja lapasia.
Raskas rauha Moskovan kanssa solmittiin 13.3. 1940, ja luovutettu alue oli evakuoitava muutamassa päivässä. Äidin työ lottana jatkui. Hakemuksessaan kuntoutukseen hän kirjoitti: ”Kun sitten jouduimme lähtemään, kerättiin koululle yksinasuvat ja huonokuntoiset lähtövalmiiksi. Huolehdin heistä aina päämäärään, Kemin maalaiskuntaan asti.” Huolehdittaviin kuului myös äidin oma isä, jonka syöpä oli edennyt niin pitkälle, että häntä kuljetettiin paareilla. Äidin äiti toki oli apuna. Isä ei päässyt avuksi, hänen palveluksensa liikekannalle pannuissa joukoissa jatkui toukokuun alkupäiviin asti.
Evakossa
Kemin maalaiskunnassa äiti sai Punaiselta Ristiltä tehtäväksi kutsua paikallisen opettajan kanssa evakkonaiset ompelemaan alusvaatteita armeijalle. Ompeluun oli varattu 50 pakkaa flanellia.
Heinäkuun lopulla kouluhallitus määräsi äidin opettajaksi Urjalan kirkonkylän kouluun. Virkamääräyksen ohessa äiti sai uuden koulupiirinsä tarkastajalta tämän laatiman painetun ohjeistuksen ”Kansakoulujen Johtokunnille, Opettajille ja Kunnanviranomaisille”. Ohjeistus perustui evakko-opettajien sijoittamisesta 21.6.1940 annettuun lakiin sekä kouluhallituksen 26.6. kunnanviranomaisille lähettämään kiertokirjeeseen.
Ohjeistuksessaan tarkastaja kehotti luomaan opetussuunnitelmiin jotain uutta ja omintakeista, mikä ottaisi huomioon oppilaiden omatoimisuuden ja yksilöllisen opetustavan vaatimukset sekä paikalliset olosuhteet ja siirtoväen tarpeet. Eduskunnan toivomuksen mukaisesti tarkastaja muistuttii kouluaterian tärkeydestä varsinkin siirtoväen lapsia ajatellen. Lopuksi tarkastaja toivotti alueluovutuksen takia piiriinsä tulleet opettajat tervetulleiksi ”hyvään ja hedelmälliseen sekä molemmin puoliseen luttamukselliseen yhteistyöhön”. Hän totesi olosuhteiden voivan olla monessa suhteessa toisenlaiset, mutta ”rakkaus lapsiin, rakkaus koteihin aateloi Teidän työnne”. Johtokuntia ja virkatovereita tarkastaja kehotti ottamaan tulokkaat ystävällisesti vastaan, sillä ”näin säilyy kodin ja koulun hyvä yhteistyö, jolle ensi lukuvuonnakin toivotan Jumalan siunausta”.
Urjalan ajasta tuli onnellinen. Talvisodan ja sen jälkeisten kuukausien jälkeen äiti ja isä saivat vihdoin asua yhdessä omassa kodissaan. Maatalousministeriö oli jo kesän alussa määrännyt isän Nokialle järjestämään sinne evakuoitujen asuinoloja, ja isä voi hoitaa työtään Urjalasta käsin. Oppilaat olivat kultaisia niin kuin oppilaat ovat joka paikassa, äiti muisteli. Ystäviäkin löytyi. Joululomalla äiti hankkiutui Helsingin yliopistolliseen sairaalaan tutkimuksiin lapsettomuuden vuoksi. Tutkimukset johtivat isoon leikkaukseen ja kuukauden sairaslomaan. Heinäkuussa Kemin maalaiskunnassa äiti oli menettänyt rakkaan isänsä, maaliskuussa 1941 uusi elämä ilmoitti tulostaan.
Mutta kesäkuussa 1941 isä kutsuttiin jälleen palvelukseen liikekannalle pantuihin joukkoihin. Äidin väliaikainen virka Urjalassa päättyi heinäkuun lopussa, ja kouluhallitus määräsi hänet vakinaiseen virkaan Toivakan Paloskylän kouluun. Isän kirjeistä ”sieltä jostakin” kuvautuu jatkuva suuri huoli, miten raskaana oleva äiti selviytyy muutosta ilman häntä. Äidin huoli isän varjeltumisesta hengissä keveni, kun isä sai elokuussa juuri ennen kolmatta tulitaistelua yllättäen siirron pois rintamalta Hiitolaan järjestämään takaisin palaavien karjalaisten asuinoloja. Siirto ei merkinnyt siviiliin pääsyä, isä oli Päämajan sotilashallinto-osaston maatalousosaston palveluksessa. Lomia hän ei saanut, ja uutena huolena hänellä oli, miten äiti selviytyy synnytyksestä, jos ei mene jo etukäteen Jyväskylään, saako ajoissa apua Toivakan korpeen. Kokeneen kätilön avulla äiti selviytyi kotisynnytyksestä, minä synnyin.
Takaisin Kortelaan
Kirjeissään äidille kevätkaudella 1942 isä raportoi Karjalan koulujen valmistautumisesta jatkamaan keskeytynyttä toimintaansa. Toukokuun lopulla äiti kirjoitti varanneensa ajan vauvan rokotuksiin Karjalaan pääsyä varten ja jatkaa: ”Vaikka tokkopa osaisi täältä lähteä, ennen kuin on sieltä minulle työstä tietoa. Kaunista on kesällä täällä, niin ihmeen kaunista tuonne rantaan päin varsinkin illalla. Ranta on kuin satumaata.”
Heinäkuun alussa äiti sai kutsun ja valtakirjan entiseen virkaansa. Paluu ei ollut kouluhallituksen määräämä. Se oli äidin oma tahto.
Heinäkuun puolivälissä isä kävi katsomassa Kortelan koulurakennuksen tilannetta ja kirjoitti: ”Ikkunat kaikki tuhkannuuskana, ovia rikottu, uunit huonossa kunnossa, pahvit ja tapetit revitty, puutarha huonossa kunnossa, mansikkamaa polkuja täynnä ja melkein ahona, kaivo roskia täynnä ja pihamaa aivan roskan vallassa. Siellä keittiössä on majaillut sotaväkeä, mutta yhtä siivottomia kuin ryssät. Voi olla, että elokuun alkuun saavat huoneet kuntoon.”
Rukous, jonka pieni oppilas oli kirjoittanut taululle Talvisodan aattona, oli kuultu: koulu ei tuhoutunut. Heinäkuun lopussa se oli remontoitu kuntoon, ja isä kävi hakemassa perheensä Toivakasta Kortelaan. Mukana oli myös äidin äiti, joka oli ollut Toivakassa turvana ja apuna.
Kortelalaiset olivat alkaneet palata jo syksyllä 1941. Vuonna 1942 otetussa kuvassa hymyilevä opettaja Hilda ja kolmekymmentä oppilasta seisovat opettajan kodin portailla. Iloisin hymy on tytöllä, joka tuolloin oli viidennellä luokalla ja vielä 89-vuotiaana muisti, että historiakirjoja ei ollut, vaan opiskeltiin muistiinpanojen avulla. Mutta opettaja ja oppilaathan olivat itkussa ja ilossa itse eläneet ja elivät edelleen historiaa, jota ei vielä oppikirjoissa voinut ollakaan. Ja opettaja oli seminaarissa lehtori Laitisen historian ja yhteiskuntaopin tunneilla oppinut pohtimaan ajankohtaisisa asioita yhdessä oppilaiden kanssa heidän kysymystensä pohjalta.
Karjalan uuteen menetykseen asti Kortelan martat jatkoivat innokkaasti toimintaansa äiti puheenjohtajana. Kuoro viritti äänensä, kirjasto avautui. Opettajan perhe täydentyi poikavauvalla.
Juhannuksen 1944 oli jälleen lähdettävä evakkoon. Isä pääsi avustamaan lähdössä, mutta hänen työnsä sisäasiainministeriön siirtoväenasiain tarkastajana piti hänet vielä Jaakkimassa. Äidin apuna matkalla olivat hänen äitinsä ja Helmi-siskonsa. Helmi oli joutunut lähtemään rakkaasta Viipuristaan ja tullut Kortelaan, kun Viipuri oli pitänyt evakuoida kolmessa päivässä 15.6. alkaen.
Pohjanmaalla
Kouluhallitus määräsi äidin Vähäkyrön Merikaarron koululle väliaikaiseksi opettajaksi lukuvuodeksi 1944-1945. Isä siirtyi maatalousministeriön asutusasiainosaston palvelukseen. Sodan jälkeen luovutettujen alueiden evakkoja oli n. 420000. Yli puolet heistä oli maanviljelijöitä, ja heille sekä rintamamiehille oli saatava uudet maatilat, mikä merkitsi Suomen historian suurinta maanomistusreformia. Asutusasiainosasto johti, käytännössä työn suunnittelivat ja toteuttivat maanlunastuslautakunnat. Isä työskenteli puheenjohtajana lautakunnassa, jonka alueena olivat Kala- ja Pyhäjokilaakso, toimisto sijaitsi Ylivieskassa. Äiti sai viran naapuripitäjä Alavieskan kirkonkylän kansakoulusta.
Asutusasiainosaston hieno pyrkimys oli säilyttää siirtoväen kyläyhteisöt. Jaakkimalaiset ja lumivaaralaiset sijoittuivat pääasiassa Etelä-Pohjanmaalle, kortelalaiset Ylistaroon ja lumivaaralaiset Alavudelle. Avoimeksi jää kysymys, miksi äiti ja isä hakeutuivat tai joutuivat erilleen yhteisöistään. Alavieskaan asettui vain isän sisko perheineen ja väliaikaisesti joitakin lumivaaralaisia ja Lapin sodan evakkoja.
Kortelan martat jatkoivat Ylistarossa toimintaansa. Eräs heistä, äidin entinen oppilaskin, muisteli lehtihaastattelussa vuonna 2014: ”Hankimme isot kangaspuut. Kasvatimme aineet ja kudoimme liinavaatteita, mattoja ja isoja ryijyjä. Sukkulat kiidättivät kaihon, ilon ja kiitollisuuden raitoja.” Toinen martta muisteli, että parasta marttatyössä on aina ollut hyvä yhteishenki.
Alavieskassa alkuaikoina jako paikkakuntalaisiin ja evakoihin kantautui minun ja pikkuveljenikin korviin. ”Onks tuo meijän kuu vai onks tuo paikkakuntalaisiin kuu”, kysyi pikkuveli kuutamoisena talvi-iltana. ”Etkös sie tiiä, et meijän kuuha jäi Karjalaa”, vastasin.
Äidiltä jäi Karjalaan Kortelan koulu ja unelma ostaa lapsuuskotinsa takaisin. Alavieskassa hän maalautti valokuvan perusteella akvarellin lapsuuskodistaan. Kehystettynä se pysyi seinällä hänen vuoteensa yläpuolella hänen elämänsä loppuun asti.
Nopeasti äiti kuitenkin opetteli naapuritalon emännän neuvojen mukaisesti keittämään Kalajokilaakson erikoisuuden, juhannusjuuston, ja tarjoilemaan sitä yhdessä karjalanpiirakoiden kanssa. Leikkkikavereiden myötä minun ja veljeni murre muuttui keskipohjalaiseksi.
Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, mutta äiti ehti Alavieskassakin osallistua ja vaikuttaa kylän elämään koulutyön ja kodin ohella. Pula-aikana tarvittiin huolenpitäjiä. Kunnan huoltolautakunnan ja seurakunnan diakonaattitoimikunnan jäsenenä äiti voi yhdistää huolenpidon apua tarvitsevista kyläläisistä, oppilaistaan ja omien lastensa kasvatuksesta tasa-arvoon ja avuliaisuuteen.
Eräänä syksynä äiti huomasi oppilaansa tulleen kouluun toisenakin pakkasaamuna käveltyään kolmisen kilometriä rikkinäisissä tennareissa, ohuiksi kuluneissa sukissa ja housuissa. Sen päivän aikana äiti hankki pojalle monot, villasukat ja lämpimät housut.
Herkkyydellään ja tarmokkuudellaan äiti yritti kaikkensa saatellakseen oppilaitaan ja omia lapsiaan eteen päin kohti hyvää elämää kunkin omien taipumusten mukaisesti. Oppilaiden monipuolista havainnoimistahan hän oli saanut harjoitella jo Sortavalan seminaarissa. Muistan, miten hän muutaman kerran palasi alakuloisena kotiin epäonnistuttuaan yrityksessä taivutella lahjakkaan oppilaan vanhemmat lähettämään lapsensa oppikouluun.
Myös työyhteisöstään äiti huolehti. Alavieskassa ei ollut oppikoulua, ja 1960-luvun puolivälissä perustettiin kunnallinen keskikoulu, että vähävaraisillakin oppilailla olisi mahdollisuus jatkaa opiskelua. Teoksessa Alavieskan 100-vuotias koululaitos kerrotaan: ”Kun syksyllä 1966 Alavieskan keski- ja kansalaiskoulukompleksi oli lähimain valmis ja monet toisillemme uudet ihmiset tulimme taloon, samassa pihassa toimivan kansakoulun johtajaopettaja Hilda Mäenpää kutsui kaikki kirkonkylän kansakoulun sekä keski- ja kansalaiskoulun opettajat kotiinsa kahville ja samalla yhteiseen tutustumistilaisuuteen. Tämä oli kerrassaan mukava aloitus, ja näin heti aluksi pääsimme tutuiksi ainakin päällisin puolin.”
Muitakin nuoria kuntaan tulevia virkailijoita äiti otti siipiensä suojaan. Tutustuttuaan koulun naapurissa terveystalolla asuvaan terveyssisareen äiti vihjasi tälle mukavasta, eteen päin yrittävästä, komeasta nuoresta alavieskalaismiehestä, entisestä oppilaastaan. Parin vuoden kuluttua juhlittiinkin häitä, joihin äiti kirjoitti hauskan kalevalamittaisen kronikan.
Äidin ja hänen oppilaittensa suhteesta kertoo myös lyhyt merkintä hänen pienessä Päivän tunnussana -kirjassaan vuodelta 1968: ”Pete kävi luonani ja toi ihan kuin elämän kipinän mukanaan.” Äiti odotti kivuliaana ja kuolemaankin valmistautuneena vaikeaa leikkausta Oulun yliopistollisessa sairaalassa. ”Pete” opiskeli lääketiedettä ja muisti kansakouluaikaisen opettajansa, miten lienee huomannut äidin olevan sairaalassa.
Mielenkiinto uuden oppimiseen – todistuksia työhönsä tarvitsematta – säilyi äidissä myöhäisiin vuosiin. Raahen seminaari antoi hänelle vuonna 1959 kelpoisuuden kansalaiskoulun tuntiopettajaksi. Oulun kesäyliopistossa hän suoritti vuonna 1969 kouluhallituksen hyväksymän peruskoulupedagogiikan kurssin ja sosiologian approbaturin. Eläkkeelle jäätyään hän suoritti perehdyttämiskurssin kansalaisopiston tuntiopettajaksi ja ohjasi kolme lukukautta kudontapiiriä, käsityö- ja askartelupiiriä sekä vanhusten kuntopiiriä.
Työ kansalaisopistossa ja tarvittaessa myös sijaisena tutussa kansakoulussa päättyi, kun äiti ja isä muuttivat vuonna 1975 Ouluun samaan kerrostaloon kuin heidän alavieskalainen ystäväpariskuntansa.
Alavieskalaisille pitkäaikainen opettaja jäi mieliin niin, että vuonna 1982 hänet pyydettiin puhumaan Alavieskan koululaitoksen 100-vuotisjuhlaan. Puheen käsikirjoitus löytyi äidin jäämistöstä.
”Hyvä kouluväki, rakkaat entiset koulupiiriläiseni, naapurini, ystäväni. Samalla kun tuon onnentoivotukseni 100-vuotiaalle koululaitokselle, sallinette minun tuoda esiin muutamia muisteluksia entisiltä ajoilta.
Kun 38 vuotta sitten tulin evakkona tänne Alavieskaan opettajan tehtävää hoitamaan, olivat olot täällä aivan toiset kuin nyt. Vanha, sinänsä arvokkaan näköinen, kaunis koulutalo seisoi keskellä avaraa tonttia seuranaan opettajien lehmille varustettu navetta ja koulun puukäymälärakennus. Keskellä pihaa oli kaivo, sivulla kellari ja sauna. Koulua pidettiin kahdessa vuorossa ja lisäksi oli koulun käytössä Ventelä, vanha rukous- ja kokoushuone.
Kun luokkahuoneet olivat ainoat tilavat kokoontumistilat, olivat luokat ahkerassa käytössä mitä moninaisimpiin tarkoituksiin, ja niin joskus sattui jälkeenpäin muistellen hauskojakin tilanteita. Kerrankin keskiluokka, joka toimi koulukeittolana, voimistelusalina ja poikien käsityösalina, oli otettu kutsuntatilaisuuden käyttöön. Yläkoululla oli lupapäivä, mutta alakoululla Ventelässä koulupäivä. Kuinka lienee tiedonvälitys ollut niin heikko, ettei Ventelässä tiedetty kutsunnoista. Ja kuinka ollakaan, Ventelän vanha vahtimestari Hanna pyyhälsi ottamaan selvää, miksei ruokaa tuoda. Hän meni suoraa päätä keskiluokkaan ja keskelle ilkosillaan lääkärin vastaanotolla olevaa poikaparvea. Käsin kasvojaan peitellen ja äänekkäästi hätäänsä purkaen hän syöksyi pihamaalle pakoon moista näkyä.
Niin ikään panin eräänä kesänä kankaan pystyyn luokan eteiseen. Pujottaessani illan suussa niisiä kaiteeseen sain kuulla, että aamulla alkaa koululla röntgentarkastus. No eipä muuta kuin yöksi kutomaan, ja aamu kuudelta oli 8 m pyyheliinakangasta selvää, yhdeksään mennessä kangaspuut aitassa ja eteinen siistitty.
Alkuaikoinakin pidettiin vanhempain kokouksia kuten nykyisinkin. Mutta ne olivat ex-tempore tapauksia, kulloisenkin tilanteen luomia tapahtumia, joskus hyvinkin kuumin tuntein värittyneitä, enimmäkseen aina yhteisymmärrykseen sulautuneita tilaisuuksia.
Nykyisin käydään tiuhaan keskustelua tasa-arvosta ja sen toteutumisesta. Menneinä vuosikymmeninä saattoi samalla koululla olla opettajina poikamies ja naisopettaja, jolla oli lapsia vaikka 10. Miesopettajalle kuului 3h+k asunto, naisopettajalle 2h+k. Omalta kohdaltani muistan lähes 20 vuotta sitten tapauksen, joka teki kipeämpään kuin mikään muu täällä asuessani. Kun tyhjeni tilava asunto, pyysin sitä itselleni. Tein johtajan tehtävät, olin virassa vanhin ja perheeseeni kuului 7 henkeä. Kuitenkin käytiin kysymässä juuri tulleelta miesopettajalta, halusiko hän sen. Hän tiesi, että pykälät olivat muuttuneet minun edukseni, eikä halunnut muutoinkaan maksaa tarpeettoman suuresta asunnosta vuokraa.
Tasa-arvo on kauniisti toteutunut Alavieskan ja koko Suomen lasten hyväksi peruskoulun muodossa. Jokaisella on ulkonaiset mahdollisuudet päästä tiedon portaita ylös. Kun kuopukseni, käytyään entisen keskikoulun ja lukion, ei ottanut ylioppilaslakkia, oli se outo tapaus siihen aikaan. Enkä minäkään täysin ymmärtänyt hänen menettelyään. Vasta jälkeen päin, kun lehtimiehet tiedustelivat häneltä syytä, hän selitti, ettei hän missään nimessä protestoi koulua, opettajia eikä ketään vastaan, vaan on sitä mieltä, että hänellä on ollut onnea syntyä kodissa, josta on voitu antaa mahdollisuus koulunkäyntiin. Ansio ei ole hänen. Hän ei katso voivansa erottua heistä, joilla olisi ollut ehkä paremmat mahdollisuudet menestyä, mutta eivät olleet olosuhteet myönteiset. Se oli kuopukseni ilmaus tasa-arvon puolesta. Tuohon ei ollut minulla lisättävää. Minulle hän sanoi, älä pahoita mieltäsi, äiti, kyllä minä tohtorin hatun otan, se on jo sitten omaakin ansiota.
Tasa-arvon tiellä Alavieska on kunnostautunut esimerkillisesti ottaen huomioon, että valtuuston puheenjohtaja on nainen.
Koulupiiriläisiäni ja kaikkia alavieskalaisia kiitän siitä, että”
Äidin puheen viimeinen liuska tai liuskat eivät ole tallessa. Kiitokset olisivat osaltaan kertoneet, mitä Alavieskan aika merkitsi hänelle.
Ympyrä sulkeutuu
Kortelan ajan oppilaat kutsuivat vuonna 1992 äidin jaakkimalaisten juhlaan Seinäjoelle onnitellakseen 80 vuotta täyttävää opettajaansa. Siellä äiti piti puheen kortelalaisille:
”Tällaisena päivänä tuntuu tutulta Vänrikki Stoolin ajatus: ”Viel entisaikaa muistamaan mun usein mieli palaa, niin moni tähti tuikettaan tutusti sieltä valaa.”
Varsinkin ne meistä, jotka olemme joutuneet elämään erillään kyläyhteisöstämme, poissa naapuriemme ja tuttujemme luota, tunnemme läpi elämämme olevamme siirtolaisia. Olemme saattaneet kotiutua, mutta emme juurtuneita, kuten jaakkimalainen opettaja Heikki Haakana kerran sanoi.
Tällainen juhla on meille kuin kuunsilta, joka vie meidät muistojen satumaahan. Miten ihanaa on nykäistä naapuria kyynärpäähän: Muistat sie sitä kun… No muistanha mie tok sen.
Vanhimmat meistä, jotka elämme vielä täällä mukana, elimme parasta miehuuttamme koti-Karjalassa. Te nykypolvi, jotka lapsina tai nuorina sieltä läksitte, olette meille kuin kallis perintö koti-Karjalasta.
Minulle kasvojenne piirteet ja ilmeet kertovat niistä rakkaista ihmisistä, joiden keskuuteen nuorena ja kokemattomana kohtalo johdatti työhön. Niistä piirteistä löydän ja tunnen ne tytöt ja pojan vesselit, joita yritin opettaa, ja jotka opettivat minua.
Vanha lehtorimme sanoi kerran meille seminaarin kohta lopettaville opettajakokelaille: Kuulkaahan tytöt! Se paikka, jonka saatte ensimmäiseksi, on se Jumalan antama paikka tehdä työtä, ja hän antaa avun oikeaan aikaan, että jaksatte kestää vaivat ja vastukset, mutta itse jos lähdette parempaa hakemaan, on sitten oma vastuu.
Tunsin silloin ja tunnen nytkin, että se koulu oli Jumalan antamaa, enkä varmaan olisi koskaan paikkaani vaihtanut. Koulupiirinä Kortela oli aivan omaa luokkaansa. Koulu oli vanha, ja monet silloiset vanhemmat olivat itse istuneet samoissa pulpeteissa. Vanhempanne aivan kuin käsillään kantoivat sekä koululaitosta että sen työntekijöitä.
Ei niinä vuosina, jotka siellä olin, kukaan vanhemmista kertaakaan tullut opettajaa moittimaan, vaikka olisi monesti ollut syytäkin kokemattomuuteni vuoksi. Mutta sitäkin useammin pidettiin pienimuotoisia vanhempain kokouksia, sellaisia kahdenkeskisiä hetkiä kahvikupin ääressä rakkaudessa kysyen: Onkos se meidän tyttö tai poika osant miten ja onks olt kiltti. On osant ja on olt kiltti. Niin hyvät muistaen, muut unhottaen puolin ja toisin entistä suurempaan yhteenkuuluvaisuuteen suljettiin lapsemme ja itsemme. Mitä sit siel luokas tapahtu, jos viikarit vähän ylty, mie taisin vaik´ vähä hattauttaa päävilloist, eikä siitä sen enempää haastettu puolin eikä toisin.
Kuinka kaipaankaan heitä, jotka lapsuuskotejanne hallitsivat. Olisin tahtonut vanhempianne käydä kiittämässä kaikesta hyvästä täällä heidän uusissa oloissaan, mutta puurtaminen ison perheen ja työn parissa vei aloitekyvyn lähteä ja ajan. Nyt kun on aikaa, ei ole heitä, joita sitä suuremmalla kiitollisuudella olen muistanut, mitä etemmäs olen elänyt.
Eivätkä vain vanhempanne, vaan myös mummot ja papat ovat rakkaassa muistossa.
Kortelan kylän lapset, te nykypolvi täällä, teillä on juuret erittäin hyvässä maassa. Lapsuuskotinne Karjalassa olivat sitä luokkaa, että vertaista saa hakea, olkoon kysymys henkisestä tai aineellisesta hyvästä. Sieltä löytyi kuoron runsaslukuinen jäsenistö. Martat toimivat tehokkaasti ja emänniltä ja isänniltä kävi laatuun vaikka näytelmän esitys. Multalan musta vasikka koki kerrassaan hienon tulemisen lavalta käsin. Voimakkaana ja ikimuistoisena kaikui virsi isoissa tuvissa usein toistuvissa seuroissa, mutta myös muulloin kun yhtehen yhyttiin.
Varmaan samoja arvaamattoman kalliita perinteitä jätätte täällä syntyneille lapsillenne. Rikkautta on lastenne elämässä myös se, että varttuvat täällä saaden vaikutteita toisten kansamme heimojen ja asuinalueiden kulttuurista. Hyväähän on olla täällä, minne kukin on kotinsa perustanut, samaa isänmaata, samaa kansaa on naapurimme, mutta kuitenkin sydämessämme nousee huokaus, siellä olisin tahtonut elää ja siellä kuolla ja levätä naapurin kanssa kuin käsi kädessä tutussa kirkkomaassa esi-isiemme seurassa.”
Juhlassa otetun kuvan taakse kirjoitti sen lähettäjä: ”Kiittäen pidettyä ja hyvää opettajaa ja ystävää.”
Viimeiset vuotensa äiti ja isä asuivat omassa talossaan Oulaisissa lääkäripoikansa pihapiirissä hyvässä huolenpidossa. Keväällä 2000 saattelimme äidin siunattavaksi Alavieskan kirkkoon hänen entisen kotinsa ja koulun pihan kautta. Vävy Markku Niku siunasi. Arkulla ja sitten hautakummulla Alavieskan hautausmaalla erottui kukkakimppujen joukosta Kortelan ajan oppilaiden lähettämä havuseppele, nauhoissa Karjalan värit punainen ja musta.
Kirjoittaja
Annikki Niku
Lähteet
Hilda Mäenpään ansioluettelo, käsikirjoitukset, valokuvat ja todistukset. Annikki Nikun hallussa.
Hilda ja Toivo Mäenpään kirjeenvaihto vuosina 1939-1942. Annikki Nikun hallussa.
Annikki Nikun muistitieto
Airi Jaatisen haastattelu 16.3.2020
Jaakkiman Sanomat 5.12.2001, Kortelan koululaisia
Jaakkiman Sanomat 8.6.2013, Marttatoimintaa Karjalassa osa 3
Jaakkiman Sanomat 8.2.2018, Jaakkiman ja Lumivaaran kansakoulut, Kortelan koulu
Jaakkiman Sanomat 8.4.2018, Jaakkiman ja Lumivaaran kansakoulut, Kumolan koulu
Kodin Pellervo 9/14 syyskuu 2014, Koti piirtyi järven pintaan
Iivo Härkönen, K. H. Pankakoski, Väinö Seppä (toim.) 1940: Sortavalan seminaari 1880-1940
Aimo Lahti (toim.) 1930: Sortavalan seminaari 1880-1930
Kerttu Lämsä 1983: Alavieskan 100-vuotias koululaitos
J. N. Mikkola (toim.) 1960: Sortavalan – Itä-Suomen seminaari1880-1960 Juhlajulkaisu
Irma Sinerkari (toim.) 2006: Jaakkiman Sanomat 100 vuotta 1906-2006
Urho Somerkivi (toim.) 1980: Ajat muuttuvat Sortavalan seminaarin perustamisen 100-vuotisjuhlajulkaisu
Ilmari Virolainen (toim.) 1999: Lumivaaran kirkonkylä Kumola
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.