Eila Vainikainen (s. 1938 o.s. Karjaluoto) on Raahen tyttöjä. Hän asunut vuosikymmenet Vaasassa, mutta siteet Raaheen eivät ole katkenneet.

Merimiehenkadulta Saloisiin

Aili ja Aarne Karjaluoto asuivat Merimiehenkatu 4:ssä, kun heille syntyi Eila-tyttö. Talon toisessa päässä asuivat Aarnen vanhemmat Antti ja Helmi Karjaluoto.

Sota-ajasta Eilalla ovat jääneet mieleen ilmahälytykset. Pommeja lähdettiin pakoon Mettalanmäelle. Mutta aina ei ehditty edes perille, kun hälytys oli ohi ja tultiin takaisin kotiin. Oulun pommituksia mentiin katsomaan rautatielle. Kipinät näkyivät taivaalla.

Kun Aili-äiti sai työpaikan Saloisten Osuuskaupasta, perhe muutti Saloisiin. Aarne-isä oli ammatiltaan muurari, joten hänen työpaikkansa olivat milloin missäkin Raahessa ja lähiympäristössä.

Eila kertoo, että hän pyöräili usein Saloisista mummulaan Merimiehenkadulle. – Minä olin niin laiha, että mummu ruokki aina minua ja pauhasi, ettei äiti ehdi lastaan ruokkia, kun käy töissä, Eila muistelee. Hän aloitti koulunsa Saloisissa.

Takaisin kaupunkiin

Isä osti 1950-luvun alussa Korpelan Joonalta tontin ja rakensi talon. Osoite oli Rantakatu 58. Eilan koulutaival jatkui Seminaarin Mallikoulussa. Vastaavana opettajana toimi Liisa Japisson. – Meillä oli melkein joka tunti eri opettaja, sillä opettajakokelaat opettivat meitä, Eila kertoo.

Kansakoulun jälkeen Eila meni Lybeckerille, koska hän oli niin nuori, ettei päässyt muualle. Ei hänestä ompelijatarta silti tullut. Kun ikää oli karttunut 16 vuotta, hän pääsi töihin Osuuskaupan maitokauppaan, joka sijaitsi Brahenkadun ja Kauppakadun kulmassa. Äiti työskenteli tuolloin Osuuskaupan leipomossa kadun toisella puolella. Sieltä hän toi tuoksuvia herkkuja maitokauppaan myytäväksi. – Maito mitattiin asiakkaalle tonkasta litran astialla, myyjätär selvittää.

Hyvä ihminen

Iita Meskus asui Valokuvaamo Oinosen talossa. Raahessa tiedettiin, että Iitalta löytyy apu viinantuskaan silloinkin, kun muut viinahanat ovat kiinni. Eilan isälläkin oli tapana hakea pimeä pullo Iitalta aina silloin tällöin.

Koitti sitten se päivä, jolloin Iita siirtyi ajasta iäisyyteen. Hänet oli viety Haaralan siunauskappeliin odottamaan hautaamista.

Aarne-isä oli vähän – tai ehkä paljonkin – maistissa ja päätti jättää kunnioittavat jäähyväiset Iitalle. Hyvässä myötälaitaisessa hän harppasi Haaralaan. Iltahämärissä hoiperrellessaan hän pudota mätkähti Iitalle kaivettuun hautaan. Omin voimin hän pääsi ylös haudasta ja oli yltä päältä kurassa kotiin saapuessaan.

Elokuviin ja tansseihin piti päästä

Rippikoulua käytiin Kirkkokadulla seurakunnan omistamassa talossa. Rippikoulu kesti illalla kahdeksaan asti. Se oli harmillista, sillä elokuvat alkoivat Bio Huvimyllyssä juuri samaan aikaan.

Eila keksi oivan keinon. Hän kävi salaa kääntämässä seinäkelloa vartin eteenpäin. Kun seinäkello näytti olevan kahdeksan, hän ilmoitti, että oppitunti loppuu nyt! Pappi Hannu Kotilainen vilkuili rannekelloaan ja kummasteli, kun se oli vasta varttia vaille. – Elokuviin teki mieli, Eila perustelee ja lisää, etteivät kaverit paljastaneet hänen toimintaansa papille.

Tansseihin oli myös kova hinku päästä, vaikka kotona oltiin vihassa. Tytöt tekivät tanssireissuja jopa Ruukkiin ja Paavolaan. Raahessa he nousivat junaan polkupyörien kanssa ja jäivät pois Tuomiojan asemalla, josta pyöräilivät Paavolaan.

Raahen vanhassa työväentalossa järjestettiin usein tansseja, ja siellä Eila tapasi elämänsä miehen. Eräänä iltana työväentalon uunin nurkasta ilmestyi pitkä vaalea nuorukainen, Tauno Vainikainen, joka tanssitti vuoroin Eilaa, vuoroin hänen parasta kaveriaan Margitia.

Sitten tuli naisten haku. Alkoi kova kilpajuoksu, jonka Eila voitti. Hän ehti niiata niksauttaa Taunolle ennen Margitia. Tuona kohtalokkaana iltana Eila ja Tauno solmivat suhteen, joka kesti kunnes kuolema heidät erotti.

Merivartioston laiva oli ankkuroitunut Ruonan rantaan. Laivassa työskenteli myös kuopiolainen Tauno Vainikainen. Illan vilakassa aluksen miehistö päätti käydä työväentalon tansseissa pyörittelemässä paikallisia tyttöjä.

Tauno oli hakeutunut asevelvollisuuden suoritettuaan töihin Rajavartiolaitokseen ja siirtynyt sieltä Merivartiolaitokseen, jossa teki pitkän työuran eläkepäiviin saakka.

Papin aamenille Raahessa

Elettiin vuotta 1959. Eila ja Tauno vihittiin kristilliseen avioliittoon Raahen kirkossa. Kun kenelläkään ei ollut autoa, kirkkoon mentiin Kallion Matin taksilla.

Kirkon edessä taksinkuljettaja löi auton oven kiinni sellaisella kiireellä, että sulhasen käsi lutistui oven väliin. Nuoret astelivat kirkkoon suunnitelman mukaan, kun sulhasen kädestä ei valunut verta. Tauno tunsi olonsa huteraksi mutta ajatteli, ettei tässä ole mitään hätää. Alttarilla kalpea sulhanen huojui uhkaavasti, ja Eila pelkäsi, että hän pyörtyy. Mies pysyi onneksi tolpillaan lyhyen seremonian ajan.

Vihkimisen jälkeen nuoripari meni sakastiin, jossa pappi moitti kovin sanoin sulhasta alkoholin käytöstä. Eila yritti puolustaa vasta vihittyä miestään, mutta selitykset kaikuivat kuuroille korville.

Pappi oli niin äkeissään, ettei antanut parille vihkiraamattua. Niine hyvineen he saivat poistua Herran huoneesta. Eilan kotona Rantakadulla juotiin kahvit sukulaisten kesken.

Kaupungilla lähti liikkeelle huhu: Muurarin tyttö vihittiin kaatumatautisen kanssa.

Koti Vaasassa

Elämä kuljetti Eilan ja Taunon Vaasaan monien mutkien kautta. Sinne he kotiutuivat. Syntyi kolme lasta. Elämä oli mallillaan. Tauno nukkui ikiuneen vuonna 2004.

Eila on pitänyt yhteyttä Raaheen kaikki nämä vuodet ja eräällä Raahen reissulla hän tuli kertoneeksi avioliittonsa ensi askelista ystävälleen Helena Pieskälle.

Helenaa jäi vaivaamaan se, että nuoripari oli jäänyt ilman vihkiraamattua ja hän otti yhteyttä Raahen seurakuntaan. Eila, joka oli tuolloin jo leski, sai vastaanottaa vihkiraamatun viisi vuosikymmentä vihkimisen jälkeen. Eila kuoli 14.5.2017 Vaasassa.