Auli Kananen (o.s. Niemi) teki mittavan työrupeaman Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusopiston johtajana ja rehtorina. Hänen johdollaan koulu kehittyi valtakunnallisesti tunnustetuksi ja arvostetuksi opinahjoksi.

Käsityöläisten sukua

Toivo ja Anni Niemi saivat neljä lasta, joista Auli on toiseksi vanhin. Hän syntyi 2. maailmansodan päättyessä 24.8.1945 Pöytyällä, jossa hänen isänsä Toivo (s. 1912) työskenteli puuseppänä. Auli on tutkinut sukuaan ja saanut selville, että Paulus Tuomaanpoika Niemi (Aulin isoisä, s. 1883) oli ammatiltaan puuseppä, joka valmisti huonekaluja, kangaspuita ja keinutuoleja. Hän toimi myös räätälinä valmistaen miesten vaatteita. Puoliso Josefina oli kylän kankuri toimien myös lapsenpäästäjänä, pitokokkina ja ruumiinpesijänä. Kun mennään suvussa taaksepäin yksi sukupolvi, niin tiedetään, että Tuomas Jaakonpoika Kittilä, myöh, Niemi (Aulin isoisoisä, s. 1843) oli ollut ammatiltaan puuseppä ja räätäli. Hänen isänsä Iisakki Tuomaksenpoika Honkaniemi (Aulin isoisoisoisä, s. 1811) tunnettiin taitavana puuseppänä ja nikkarina. Hänen töistään on tiedossa Isojoen kirkonkylän kellotapulin vaivaispoika vuodelta 1845.

Kouluvuodet monella paikkakunnalla

Sodan jälkeen Toivo Niemi perheinen palasi Isojoelle, josta suku on lähtöisin. Sinne Niemi rakensi rintamamiestalon vuonna 1947. Omassa uudessa kodissa he asuivat vuoteen 1951 saakka, jolloin isä Toivo sai työpaikan Soinista. Soinissa Auli kävi 5 luokkaa kansakoulua ja pyrki sitten Karstulan oppikouluun. Hän asui koulukortteerissa naapurin tytön kanssa seuraavat kaksi vuotta.

Isän työn vuoksi Niemet muuttivat Alavudelle, jossa Auli jatkoi oppikoulua 3. luokasta eteenpäin. Tämän jälkeen hän opiskeli Alavuden Naiskotiteollisuuskoulussa vuoden ja siirtyi sitten Isonkyrön Naiskotiteollisuuskouluun jatkamaan opintojaan vuoden ajaksi. Hyvän opettajan ansiosta hän kiinnostui erityisesti kudonnasta. – Isän äiti oli taitava kankuri. Hän myös värjäsi lankoja kasviväreillä, Auli kertoo. Aulin opinnot jatkuivat Fredrika Wetterhoffin käsiteollisuuskoulun kudontaosastolla vuosina 1964-1967. Hän kertoo, että 16 oppilaan ryhmässä oli oppilaita eri puolilta Suomea. Tuolloin valmistuneet käsityönopettajat ovat pitäneet yhteyttä näihin vuosiin asti kokoontuen noin 10 vuoden välein.

Aulin opiskellessa Hämeenlinnassa Niemen perhe palasi vuonna 1964 takaisin Isojoelle, jonne rakennettu talo oli ollut vuokralla, kun perhe asui Toivo-isän työn vuoksi Soinissa ja Alavudella.

Koulun jälkeen työelämään

Aulin ensimmäinen työpaikka oli Kuopion Kotiteollisuuskoulussa kudonnan kesäkurssin opettajana. Ensimmäinen vakituinen työpaikka löytyi Ruukista, jossa hän työskenteli Paavolan kunnallisen keskikoulun käsityönopettajana. Eräänä viikonloppuna Auli lähti Wetterhoffilta kylään tulleen opiskelukaverin kanssa käymään ravintola Pekassa kohtalokkain seurauksin: hän tapasi siellä Alpon, tulevan aviomiehensä. Alpo asui tuolloin Kokkolassa, jonne Aulikin muutti. Hän sai työpaikan Kokkolan talouskoulun käsityönopettajan äitiyslomittajana.

Vuonna 1970 Kanaset muuttivat Raaheen. Vuonna 1973 valmistui omakotitalo Pattijoelle. Perheeseen syntyi kaksi tyttöä. Auli palkattiin Raahen työväenopistoon tuntiopettajaksi. Työhön sisältyi 8 vuoden ajan käsityöpiirien järjestäminen eri kaupunginosissa ja kylissä. – Kotiuduin Raaheen helposti, kun tutustuin käsityöpiirien kautta raahelaisiin naisiin eri puolilla kaupunkia, Auli toteaa. Rautaruukki oli juuri aloittanut toimintansa ja monet nuoret äidit ompelivat vaatteita itselleen ja lapsilleen. Kudonta- ja ompelupiirit kiinnostivat monen ikäisiä naisia.

Työuransa aikana Alpo oli paljon matkatöissä Ruotsissa, Norjassa, Etelä-Suomessa ja viimeksi Venäjällä. Auli oli tyttöjen kanssa paljon keskenään, koska Ruotsista ja Norjasta ei joka viikonloppu päässyt kotona käymään. Suomessa työskennellessään Alpo kuitenkin halusi aina viikonlopuiksi kotiin. Viimeiset työvuodet hän oli työnjohtotehtävissä raahelaisissa yrityksissä, jotka tekivät paljon Rautaruukille alihankintatöitä.

Kun lapset olivat pieniä, perheen lomamatkat suuntautuivat Pohjois-Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan. – Yövyimme joko teltassa tai mökeissä. Tällainen lomailu oli tyypillistä 1970-luvulla, Auli muistelee. Sitten 1980-luvulla tehtiin aurinkomatkoja joko Kanarialle tai Kreikan saarille.

Lybeckerille rehtoriksi

Kun Kerttu Husu (1914-2011) jäi Lybeckeriltä eläkkeelle vuonna 1978, Auli valittiin kudonnan ammattiopettajan virkaan. Tehtäviin kuului myös koulun johtajan tehtävät, perustettuun rehtorin toimeen hän siirtyi vuonna 1981.

Auli kertoo, että vuonna 1978 koulussa oli 2 päätoimista opettajaa. Koulu toimi Reiponkadulla 1800-luvulla rakennetussa puutalossa, jota nykyään kutsutaan Sofian taloksi. Taloa vuokrataan nyt käsityöläisille työtilaksi. Yhdessä huoneessa on pieni koulumuseo.

Vuonna 1979 alkoi Suomessa ammatillisen koulutuksen uudistus, johon Lybeckerin koulu pääsi mukaan. Auli teki yhteistyötä Oulun ja Kalajoen vastaavien oppilaitosten rehtorien kanssa. Ohjeita tuli ammattikasvatushallituksesta. Koulun toiminta laajeni niin, että aloitettiin 2-vuotinen kudontalinja ja 2-vuotinen ompelulinja, joihin tuli rahoitusta valtiolta. Koulun pääpaikka oli edelleenkin Reiponkadulla. Lisätilaa koulu sai vuokraamalla entisen tullikamarin tilat. Nyt koulussa oli 2 opettajaa ompelupuolella ja 2 opettajaa kudontapuolella.

Kun ammattikasvatushallituksen tarkastaja totesi koulun tilat niin huonoiksi, etteivät ne täytä nykyajan vaatimuksia, aloitettiin uuden koulun suunnittelu. Lybeckerin koulu siirtyi säätiöltä Raahen kaupungin omistukseen. Uusi koulutalo rakennettiin vuosina 1983-1984.

Ammattikasvatushallituksen tarkastaja oli sitä mieltä, että koulussa tuolloin toimineet kudonta- ja ompelulinjat tarjoavat liian suppeat koulutusmahdollisuudet. Koulu ei olisi ollut elinkelpoinen, ellei toimintaa olisi laajennettu.

Vuonna 1985 aloitettu ylioppilaspohjainen piirtäjälinja oli uusi aluevaltaus. Sadan tytön joukkoon tuli pari poikaa. Opettajana toimi Petteri Niskanen. Jo ensimmäisenä vuonna oppilaat menestyivät hyvin valtakunnallisessa kilpailussa. – Oppilaiden hyvä kilpailumenestys oli koululle tärkeä, Auli pohtii. Hän lisää, että graafiselta alalta valmistuneet ovat työllistyneet hyvin. Vuonna 1994 toinen käsityöalan uusi aluevaltaus oli sisustussuunnittelukoulutuksen käynnistäminen. Lisätiloja vuokrattiin eri puolilta kaupunkia.

Auli jäi eläkkeelle vuonna 2008. – Lybeckerillä on ollut antoisaa työskennellä, kun on saanut elää mukana ja olla vaikuttamassa koulun elämään. Noilta vuosilta on paljon mukavia muistoja, hän tiivistää. Aulille myönnettiin Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan Ansioristi vuonna 2003. Raahe-seura valitsi hänet Raahen Fiiaksi vuonna 2010.

Työn ohessa ehti myös harrastaa

Kun kysyn Aulilta harrastuksista, hän vastaa, että on opiskellut kesäyliopistossa taidehistoriaa ja monia muita aineita. 30 vuoden jälkeen hän palasi aikuisopiskelijana Wetterhoffille suorittamaan rehtorin työn ohella Käsi- ja taideteollisuuden ammattikorkeakoulututkinnon. Eläkkeellä ollessaan hän on opiskellut Raahe-opistossa saksaa ja verhoilua. Käsillä tekeminen on aina ollut hänelle tärkeää.

Zonta-naisissa ja Inner Wheel -järjestössä Auli on tykännyt toimia, koska kummassakin järjestössä hyväntekeväisyydellä kerätään rahaa tyttöjen koulutuksen ja hyvinvoinnin avuksi. Järjestöt ovat avustaneet Raahen Turvakotia ja diakoniatyön kautta kerättyjä varoja on käytetty joulupaketteihin. Onpa Auli antanut aikaansa kunnallispolitiikkaankin toimien Pattijoen kunnanvaltuustossa kaksi kautta.

Alpon ja Aulin yhteisiin harrastuksiin on kuulunut oleellisena osana kasvimaan hoito kesällä ja marjastus syksyllä. Pakastimeen on kertynyt erilaisia marjoja: mesimarjoja, vadelmia, lakkoja, tyrnejä, mustikoita ja puolukoita. Alpo oli perheen kokki ja tutki ahkerasti keittokirjoja.

Aulin harrastuksissa lukeminen on ollut aina mukana. – Nyt ihmettelenkin, mihin laitan kaikki kirjat, jos jossain vaiheessa muutan pienempään asuntoon, hän pohtii.