Arja Katriina Ylänkö – leskirouva ja aktivisti

Synnyin toivottuna, suunniteltuna lapsena pula-aikojen lopussa. Isä oli meijeriauton apumies ja äiti tehdastyöläinen. Sain kummivanhemmikseni vanhempieni parhaat ystävät, kummitäti oli kotiäiti ja kummisetä linja-auton kuljettaja. Elinikäinen vanhempieni ja kummivanhempien syvä ystävyys oli minulle laaja kasvualusta.

Isovanhempani isän puolelta olivat tehtaassa työnjohtajia ja äidin puolelta isäpuolensa oli metsuri ja äitinsä entinen piika.

Perhejuhlissa oli läsnä ainoastaan suku – ei yhtäkään naapuria tai työnantajaa. Tunnelma oli tiiviin läheinen – olimme itsemme elättäviä. Siis – synnyin työväenluokkaan.

Heti varhaislapsuudessani isäni menetti työpaikkansa eikä saanut uutta työtä Tampereelta. Työn ehtona hänelle olisi ollut liittyä Sos.dem.-puolueeseen. Hän ei kelvannutkaan meijeriauton apumieheksi ja puolueeseen liittymisehto pohjautui siihen, että äitinsä, mummoni oli huomattavan ryhdikäs luottamustoimessa Messukylän holhouslautakunnan jäsenenä.

Isä suuttui ja lähti Helsinkiin etsimään asuntoa perheelleen ja työtä itselleen. Onni potkaisi, saimme yläkerta-asunnon rintamamiestalosta ja isä sai työn hiekkakuoppakuljettajana.

Muistan, kuinka kankkuuni usein sattui istuessani äidin pyörän tarakalla, kun häädön saatuamme äiti ja minä kilometritolkulla etsimme asuntoa tähyillen yläkertojen verhottomia ikkunoita. Häädön aiheutti äitini poikkeavan voimakas itsetunto ja kauneus – vuokraemäntämme tuli raivoisan mustasukkaiseksi. Onni potkaisi – saimme asunnon samalta suurelta omakotialueelta pienestä rintamamiestalosta, yläkerran erittäin kapein portain.

Aloitin kansakoulun. Ensimmäisenä opettajani oli lestadiolainen, viehättävä, monilapsisen perheen äiti. Minulla oli ystäviä monista varallisuusluokista, mutta uskovan opettajani kuolema leukemiaan teki minuun syvän epäilyn varmuudesta.

Isä otti riskin, osti velaksi tontin ja rakennutti talon. Muistan yhä, kuinka illan hämärässä poistin nauloja sokkelilaudoista ja miten välikatto oli luja, paksuin koolingein.

Jatkoin kansakoulua Tapanilassa – mutta suru sydämessäni ensimmäisen opettajani leukemiakuoleman vuoksi. Luin kaikki kirjaston kirjat, tein eläinsatuja ja hiihdin paljon. Vieläkin on muistoja englantilaisesta romaanista, rikkaruohona ruusutarhassa sekä Anni Swanin romaaneista Iiris rukka ja Tottisalmen perillinen.

Sain veljen. Autoin äitiä – vieden muun muassa veljeni kaupungin kesäleikkikentälle. Olin aina huomattavan tarkkaavainen ihmisten suhtautumisessa veljeeni. Isän keskittyessä autoilijana talouteen ja äidin pitäessä huolen kodista.

Kituutimme kaikki neljä suurta pankkilainaa lyhentäen. 

Neljännellä luokalla opettajani lähetti lapun vanhemmilleni: ei tule onnistumaan oppikoulussa. Isäni suuttui ja totesi ykskantaan, että sehän nähdään. Siis pyrin onnistuneesti Oulunkylän yhteiskouluun. Kesäisin olin työssä ja vietin viikonloput vanhempieni hankkimalla kesämökillä Sysmässä.

Valmistuin ylioppilaaksi, työteliään kahdeksan lukuvuoden jälkeen. En tiennyt minne jatkaisin opintojani.

Olin alaikäinen ja isä määräsi minut menemään Lohjan kauppaoppilaitokseen ja järjesti vuokrahuoneen asunnokseni.  Lohjalla oli todella yksinäistä mutta huomasin ajattelevani oikeustieteellisen hakeutumista. Minulla oli tosin tuttavuuksia, jotka toivat opintopäiviin lämpöä. Konekirjoitustaidon opettajaa vihasin, en vieläkään kirjoita kymmensormijärjestelmällä.

Lohjan jälkeen noudin oikeustieteellisen hakukirjat, mutta syvennyttyäni huomasi, että juridiikan opinnoissa ei painotettu tarpeeksi oikeustajun kehittämistä, joten palautin kirjat. Lakikirjan ulkoa oppiminen ei ole tajuntaa. Oikeustoimessa toimivien tulisi olla voimakkaasti oikeushakuisia, motivoituneita.

Menin postiin töihin. Yritin postimieheksi, mutta työhönotto totesi, että koska olen ylioppilas, en pääse kuin postivirkailijaksi. Suutuin – paiskasin toimiston oven kiinni. En poistunut, vaan palasin ja suostuin postivirkailijaksi. Työn lomassa rohkaisin ja autoin rinnalla olevia postimiehiä arvostaen heitä suoruudella ja auttaen työtehtävissä mahdollisuuksien mukaan.

Työpaikalla kohtasin erään postimiehen, joka oli varovaisen kohtelias ja kunnioittava. Aloimme tapaamiset ja päätimme avioitua. Mennessämme maistraattiin aviomieheni yllätti – osti kodiksemme yksiön Kruunuhaasta. Olin kohdannut huolehtivan, kunnioittavan aviomiehen. Hän pelasi koripalloa SM-liigassa, Karhunpojissa.

Äitini innostui valtavasti – osti yksiöömme mitä tyylikkäimmät verhot. Elämä kulki, mutta alkoi tulla vastoinkäymisiä ja lopulta monien onnettomuuksien jälkeen mieheni kuoli. Olin 21-vuotias leski. Lämpimänä, rakkaudellisena muistona muistan hänen urheilulliset käsivartensa ympärilläni ja sanansa: Tee aina se, mitä tahdot.

Olin käsityksessä, että avioliittomme olisi koko elämän pituinen. Haudallaan isäni tukemana totesin arkkuun tuijottaen: En jätä sinua koskaan.

Muutin Tampereelle, sillä tunsin voimakkaasti, että en kykene jatkamaan elämääni yhteisessä kaupungissamme. Hakeuduin kirkkoon töihin ja menestyi: osallistuin terapiakoulutukseen. Lähdin syventämään opintojani Suomen kirkon sisälähetysseuran diakoniaopistoon Pieksämäelle.  Opiskelin ahkerasti – nautin tutkimuksen teosta ja tenteistä. Minut määrättiin kesäharjoittelijaksi Kangasniemelle. Oli yksinäistä, mutta kiintoisaa ja sain kiitettävän arvosanan.

Tapasin seurustelukumppanin ja muutimme yhteen, kihlauduimme.

Olin työtön Mikkelissä. Sain kutsun projektiin Mikkelin tuomiokirkkoseurakuntaan ja tein opiskelukaverin kanssa pienen projektin Mikkelin lääninvankilaan. Menin kahvilaan ja aukaisin Länsi-Savon. Siinä oli ilmoitus virasta Tuustaipaleen huoltolaan, kuntainliittoon. Hain ja sain viran.

Olin tyytyväisen motivoitunut työhöni, avioiduin, sain tyttären. Minulla oli perhe. Erosin avioliitosta mieheni uskottomuuden takia. Yksinhuoltajuuden niukka talous ei pelottanut.

Järjestäydyin SDP:n jäseneksi ja eräs aktivisti pyysi minua järjestäytymään myös SNS:n jäseneksi. Minua nimitettiin johtokuntiin ja piiritoimikuntiin. Olin ehdolla kunnallisvaaleissa ja tulin varavaltuutetuksi ja raittiuslautakunnan puheenjohtajaksi. Elämä oli voimakasta ja etenevää.

Isäni ilmoitti yllättäen ostaneen lisämaata Helsingin kaupungilta ja rakentavansa talot – minulle vuokralle ja veljelleni työsuhdeasunnoksi. Siis suuri panos isältäni aiheutti muuttoni Helsinkiin tyttäreni kanssa.

Olin taas työtön. Tein hakemuksen ja minut hyväksyttiin Helsingin sosiaalidemokraattisen raittiuspiirijärjestön toiminnanjohtajaksi. Sivutoimenani oli myös Uudenmaan sosiaalidemokraattisen raittiusliiton toiminnanjohtajuus. Nautin työstäni – sisältö oli monitahoista. Toteutin muun muassa työpaikkavierailuja tehden ennalta ehkäisevää elämäntapatiedotusta. Tuli pysähdys – Veikkaus poisti tuen palkkaukseeni.

Olin taas työtön – palkaton yksinhuoltaja. Hakeuduin postiin postimieheksi, jotta tyttäreni harrastuksiin olisi varoja. Olin tyytyväinen. Seurasin postimiehenä edesmenneen aviomieheni työyhteisöä. Sain laittoman lopputilin. Jouduin työhauilla ikärasismin kohteeksi – otin antaa mennä-asenteen ja minulle annettiin eläke.

Yllättäen isäni kuoli. Suruni oli syvä. Isäni ei kovinkaan kauan saanut levätä eläkkeellä.

Kaiken lomassa olin kunnallisvaaleissa ehdolla ja puolueen eri tasoissa luottamustoimissa sekä vanhustoimessa, asuntolautakunnassa, pelastuslautakunnassa, vaalilautakunnissa ja yhdenvertaisuustoimikunnassa

Tyttäreni avioitui ja sain ensimmäisen lapsenlapseni, pojan. Olin onnellinen. Tyttäreni avioitui toisen kerran ja sain toisen lapsenlapseni, pojan. Minulla oli kaksi vävyä ja kaksi lapsenlasta.

Äitini sairastui jaloistaan – joutui amputaatioon ja Kustaankartanon palvelutaloon. Lyhyehkön laitosajan jälkeen hän yllättäen kuoli. Surussani minulla oli veljeni, tytär, vävyt ja lapsenlapset. Monien sairaalakäyntien jälkeen veljeni kuoli liian nuorena, 55-vuotiaana. Tunsin olevani aivan yksin – tosin tyttäreni tuomien perheiden ympäröimänä.

Toimin tänäänkin puolueen eri tasoissa ja olen yhdenvertaisuustoimikunnan jäsen. Kyllä – olen nainen- tosin tiukasti tasa-arvoa ajava, vaativa – niin aina leskirouva.

Elän naisena loputtomassa ristiriidassa: kohdatessani SAK-aktiivin, hän muistaa, että olen Akavan jäsen ja kohdatessani Akava-aktiivin, hän muistaa, että olen vain, aliarvostetun sosiaali- ja terveystoimen, ammattilainen. 

Ihmiskunta menettää paljon, mikäli naisiin kohdistuva epätasa-arvo jatkuu.