Silitin varovasti äidin silkinhienoa hopeanharmaata tukkaa. Kosketin hellästi hänen olkapäätään ja toivoin, että saisin hänet hereille. Äiti lepäsi rauhallisen näköisenä Kajaanin terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hän oli joutunut sinne syksyllä vuonna 2001 voimakkaiden kipujen saattelemana. Hänen jalkansa eivät enää edes rollaattoriin tukeutuen pitäneet häntä pystyssä. Olimme Juhanin kanssa sopimassa äidin saattohoidosta ja hoitavalta lääkäriltä pyysimme, että äiti saa sellaisen kipulääkityksen, ettei hänen tarvitse kärsiä tuskia. ”Vaikka pönttö menisi sekaisin”, tokaisi lääkäri. Siitäkin huolimatta, toivoimme niin. Voimakas morfiinipitoinen kipulääkitys heikensi äidin elintoimintoja nopeasti. Vajaan puolen vuoden aikana hänen puhekykynsä hiipui vähitellen. Hän ei enää löytänyt sanoja. Myös syöminen kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi ja lopulta löysän soseenkin nieleminen oli vaikeaa.

Me lapset asuimme eri puolilla Etelä-Suomea. Sovimme, että pyrimme vuorotellen käymään äidin luona viikonloppuisin. Myös lastenlapset osallistuivat käynteihin mahdollisuuksiensa mukaan. Vaikka äiti ei pystynyt juttelemaan näimme, kuinka hän aina ilahtui meidät nähdessään.

Oli helmikuinen viikonloppu vuonna 2002 ja oli minun vuoroni olla äidin luona. Istuin sängyn vieressä ja katselin hiljaisesti hengittävää vanhusta. Kuinka hauraaksi ihminen loppumetreillä meneekään, ajattelin.

Vaivuin mietteissäni äidin elämään.

Lapsuus

Pieni tyttönen parkaisi ensimmäisen kerran 17.2.1918 mustan savusaunan hämärässä Sotkamon korpikylällä, Paakissa. Nimekseen hän sai Anna Heleena. Isosisko Iines Sofia oli jo parin vuoden ikäinen. Lisää sisaruksia syntyi muutaman vuoden välein siskoja neljä ja veljiä kaksi. Toinen pojista kuoli vajaan vuoden iässä ja toinen parhaassa nuoruusiässään. Äidin lapsuudessa perhe asui huonemiehinä eri taloissa. Äidin vanhemmat Emma ja Konstantin Karppanen elättivät perheensä satunnaisilla töillä. Elämä oli niukkaa ja vaatimatonta. Vaikka olikin köyhää, niin perheen ei tarvinnut nähdä nälkää eikä käydä kerjuulla.

Paakin kylälle oli perustettu kansakoulu jo vuonna 1906. Aluksi koulu toimi Alatalon vanhassa pirtissä. Uuteen koulutaloon päästiin syksyllä vuonna 1910. Ensin koulu oli kaksivuotinen. Kun äiti sisaruksineen aloitti koulun, se oli jo nelivuotinen. Äiti kävi koulua mielellään. Erityisesti kauniista käsialastaan hän sai myöhemmin elämänsä varrella paljon kiitosta. Kesälomien aikana jo 11 – 12-vuotiaana hän oli Kontiomäessä kauppiaalla pikkupiikana. Äiti oppi näppärästi tekemään kotitöitä hienon perheen malliin. Palkakseen hän sai sieviä vaatteita. Kun koulu alkoi syksyllä, äiti tepsutti kouluun iloisena uusissa vaatteissaan.

Piikomaan

Koulun loputtua alkoi raskaan työn täyttämä arki. Siihen aikaan köyhät mökin tyttäret työllistyivät piioiksi isompiin taloihin, niin äitikin. Paikat vaihtuivat aina kunkin talon tarpeiden mukaan. Joskus täytyi palveluspaikkaa vaihtaa, koska jossakin talossa kohdeltiin palvelusväkeä huonosti.

Useimmiten äidin tehtävinä olivat sekä sisä- että navettatyöt. Äiti muisteli usein piikomistaan Korholanmäen Kanalassa ja kauppias Mäkisellä. Hänen mielestään erityisen mieluisia olivat paikat, missä sai olla sisäpiikana. Niissä paikoissa hän oppi taitavaksi ruoanlaittajaksi, kattamaan ruokapöydän kauniisti, tarjoilemaan ja muitakin herrasväen tapoja.

Naimisiin lottapuvussa

Äidin parhaita nuoruusvuosia varjostivat talvi- ja jatkosota. Päiväkirjavihkosissaan äiti tilittää tuntojaan ja ajatuksiaan talvisodan ajalta. Niistä voi aistia pelon, huolen ja ahdistuksen, mutta myös pientä toivon pilkahdusta. Mummu ja nuoremmat sisarukset olivat evakossa Haapajärvellä. Äiti odotti heiltä huolestuneena kuulumisia. Pelko hellitti hetkeksi, kun kirje saapui. Välirauhan aikana äiti tapasi isän, Heikki Olkoniemen, ja he menivät naimisiin vuonna 1942. Äidin hääpuku oli lottapuku ja isällä oli yllään sotilaspuku. Kirjeessään rintamalta isä vakuuttaa, että hän kestää kaiken oman rakkaan tyttönsä puolesta ja taistelee ikuisen rakkauden puolesta. Rakkaudella oli ihmeellinen vaikutus ja voima. Lyhyet lomatapaamiset olivat varmasti onnen täyttämiä, mutta kun lähdön hetki koitti, ikävä ja pelko oli suunnaton. Tulisiko seuraavaa tapaamista, myllersi mielessä. Veijo-veljeni syntyi vuonna 1943. Hän sairasteli paljon. Isä oli rintamalla, joten äiti joutui yksin huolehtimaan sairaasta lapsesta. Lisäksi mieltä kalvoi jatkuva pelko isän puolesta. Äiti liittyi jatkosodan alkuvaiheessa lottajärjestöön ja toimi lottana ilmavalvontatehtävissä Sotkamossa. Onneksi Sotkamo ei silloin ollut sotatoimialuetta, mutta taistelut olivat uhkaavan lähellä Suomussalmen ja Kuhmon suunnalla. Iltaisin lotat kutoivat sukkia rintamalle lähetettäviksi.

Pienviljelijän vaimo

Kun sota vihdoin päättyi, isä ja äiti ryhtyivät rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Aluksi perhe asui Sotkamon Torinkylällä vuokrahuoneessa. Isä teki satunnaisia lastaus- ja uittotöitä. Maanhankintalaki tuli voimaan vuonna 1945. Se tarjosi rintamamiehille mahdollisuuden saada oman asutustilan. Isä ja äiti anoivat ja saivat valtion lainoittaman 105 hehtaarin suuruisen soisen ja kivikkoisen tilan. He olivat onnellisia. Oli autuaallista omistaa pala omaa, vaikka lainoitettuakin, maata. Lainaehtojen mukaan tilalle oli rakennettava asuinrakennus ja navetta muutaman vuoden kuluessa. Rakennukset tehtiin pääasiassa talkootöinä. Peltoa oli raivattava vuosien kuluessa kuusi hehtaaria. Tila oli niin kutsuttu kylmä tila eli metsä oli raivattava ennen rakennusten pystyttämistä ja peltojen raivaamista. Se sijaitsi soisen, tiettömän taipaleen takana. Niinpä vuokrattavien raivauskoneiden saanti tilalle oli mahdotonta. Isä ja äiti raivasivat ja kuokkivat pellot käsin. Me lapsetkin olimme töissä mukana sitä mukaa kuin kynnelle kykenimme. Tila sai nimen Koivulehto.

Anneli-siskoni syntyi vuonna 1945. Elämä pienviljelijän vaimona oli rankkaa. Välttämättömät kotiaskareet puutteellisissa olosuhteissa vaativat paljon voimia. Tilallemme ei saatu missään vaiheessa sähköä, koska muuntaja oli niin kaukana ja sähkön vetäminen olisi tullut liian kalliiksi. Kotivaaralta loppui kaivosta usein vesi. Isä joutui talvisin lähtemään metsätöihin kauas Kainuun perukoille. Kaikki kotityöt jäivät äidin harteille. Karjanhoito oli työlästä, kun neljän lehmän ja parin vasikan juomavesi täytyi sulattaa lumesta. Kesäisin likapyykit kuljetettiin jalkaisin metsäpolkua pitkin parin kilometrin päähän naapuriin, Laukkumäen hetteelle. Pesu suoritettiin pyykkilaudan avulla, pyykit kiehutettiin padassa ja huuhdottiin lähdevedellä. Puhtaat pyykit haettiin seuraavana päivänä takaisin. Joskus juomavesikin täytyi hakea naapurin hetteeltä. Äiti uurasti peltotöissä, heinänteossa ja viljan leikkuussa aina, kun muilta kotitöiltä ehti. Synnytykset parin vuoden välein vaativat myös veronsa.

Synnyin jouluaattona vuonna 1947 ja Juhani-veljeni vuonna 1950. Ihmettelin kerran äidille: ”En mahtanut olla kovin toivottu lapsi, kun synnyin kolmantena lapsena keskellä kylmää talvea pieneen saunamökkiin, missä oli monta suuta ruokittavana jo entuudestaan.” Äiti vastasi: ” Siltä saattaa tuntua, mutta yhtään lastani en pois antaisi.”

Äidin hellyys ja sosiaalisuus

Muistan monia, mukavia hetkiä lapsuudestani. Vaikka työtä oli paljon, välillä äiti istahti kiikkutuoliin, otti syliin, lauleli jotain, tai kuunneltiin radiosta lasten tuntia. Äiti oli hyvin seurallinen. Sunnuntaisin hän pistäytyi naapureissa vaihtamassa kuulumisia. Pääsin usein mukaan. Erityisen tärkeää oli käydä Mäkipellolla. Siellä oli emäntänä äidin Iida-serkku. Hän tiesi yleensä, mitä kylällä oli tapahtunut ja äiti sai kuulla tuoreimmat uutiset. Kuulumisten vaihtoa voisi nimittää juoruiluksi. Se ei kuitenkaan ollut pahansuopaista panettelua vaan jonkinlaista kyläläisten tapahtumissa myötäelämistä. Naapurit vierailivat meillä usein. Vierailuista ei sovittu etukäteen, eihän ollut puhelimia. Ihme kyllä, äiti kuitenkin keksi aina pöytään maukasta tarjottavaa. Vilkas puheensorina ja naurunremakka täyttivät pienen tuvan. Äiti yritti parhaansa mukaan huolehtia siisteydestä ja puhtaanapidosta. Silloin tällöin koulussa levisivät täit kulovalkean tavoin. Tunnen joskus nenässäni vieläkin äidin esiliinan hajun, jota jouduin hengittämään, kun äiti painoi pääni syliinsä ja alkoi täikamman avulla napsia pieniä loiseläjiä päästäni. Esiliina ei useinkaan ollut putipuhdas.

Pitokokki

Äiti tunnettiin kotikylällä hyvänä ruoanlaittajana ja leipojana. Kun kyläläiset tarvitsivat juhliinsa: häihin, hautajaisiin tai syntymäpäiväjuhliin pitokokkia, äiti ja Tuupalan Saimi kutsuttiin järjestämään pidot. Varsinkin kesäisin pitojen valmistelu oli suoritettava muutamassa päivässä, koska säilytyspaikat olivat puutteelliset. Ei ollut pakastimia, vaan ruokia säilytettiin kuopassa, lähteessä tai kaivossa. Äiti ja Saimi juhlatalon emännän avustamana tekivät kaikki tarjottavat alusta alkaen itse. He leipoivat leivät, piirakat, pullat, kakut, pikkuleivät ja juustoleivät. He valmistivat kotikaljan, voin, lihasopan ja jälkiruoaksi marjakiisselin. Erityisesti kakkujen leipominen oli työlästä. Ei ollut sähkövatkaimia. Täytekakku kuorrutettiin ja koristeltiin juhlapäivän aamuna.

Äiti ja Saimi kattoivat juhlapöydän ja hoitivat tarjoilun. Heillä oli yllään mustat mekot, valkoiset esiliinat ja hiusten suojana valkoiset pitsireunaiset hilkat. Tarjoilu sujui joutuisasti ja he pitivät huolen siitä, että varmasti kaikki saivat tarpeekseen. Äiti huolehti myös, että me lapset saimme pitoherkkuja mahan täydeltä. Muistan, kuinka ihaillen katselin äitiä työn touhussa. Kun talossa oli hautajaiset, rovasti Räty tuli kirkolta jo edellisenä iltana surutaloon. Hänet majoitettiin talon parhaaseen kamariin. Sinne äiti tarjoili hänelle aamukahvin. Talon emäntä ei rohjennut.

Äidin opit

Äiti taikoi kotona vähistä raaka-aineista herkullisia ruokia. Hän piti myös tärkeänä opettaa kaikkia kotitöitä meille lapsille. Olimme mukana leipomassa, ruoanlaitossa siivouspuuhissa ja navettatöissä heti, kun kynnelle kykenimme. Joskus harmitti. Olisi ollut mukavampaa leikkiä, mutta aikuisena olen ymmärtänyt, miten arvokkaita nämä opit ovat olleet. Leipomukset ajoitettiin yleensä loppuviikolle. Perjantai oli leipäpäivä ja lauantaina tehtiin viikkosiivous sekä leivottiin pullaa. Lauantainen pullantekoperinne säilyi pitkään myös omassa elämässäni. Tuntui, että sunnuntaita ei tule ilman pullan tuoksua. Äiti laittoi viikonlopuksi usein jotain herkkua. Kerran hän teki lakkakiisseliä ja laittoi kulhon kellarinrapussa olevalle hyllylle jäähtymään ja säilytykseen. Lakkakiisseli oli kaikkien herkkua. Veijo kävi pihistämässä sitä aimo annoksen ennen sunnuntaita. Äiti huomasi sen ja päätti tehdä pienen jekun. Hän laittoi kiisselikulhoon luumuja. Hän tuli pirttiin ja huudahti suureen ääneen: ” Harmi, kun kiisseliin on loikannut hiiriä!” Kylläpä kulho säästyi sunnuntaiksi koskemattomana.

Usko

Usko Jumalaan oli äidin sydämessä läpi koko elämän. Se ei varsinaisesti tullut esiin jokapäiväisessä arjessa. Koivulehdolta on matkaa Sotkamon kirkolle 25 km. Linja-auto kylältä kirkolle ei kulkenut sunnuntaisin, joten kirkossa käymiset ajoittuivat juhlapyhiin tai meidän lasten rippijuhliin. Kesäisin äiti kävi kylällämme järjestetyissä helluntalaisten telttajuhlissa. Olin useasti siellä hänen mukanaan. Huomasin joskus, että vaikuttavan saarnaajan julistaessa, äiti pyyki kyyneleitään. Isän kuoleman jälkeen 1990-luvun alkupuolella Kajaanissa äiti alkoi käymään lähellä sijaitsevassa helluntaitemppelissä. Kun äidin liikuntakyky heikkeni, helluntaiseurakunnan edustajat vierailivat hänen luonaan. Heidän avustuksellaan äiti pystyi silloin tällöin käymään myös temppelissä. Äiti teki henkilökohtaisen ratkaisunsa, erosi evankelisluterilaisesta seurakunnasta ja hänet kastettiin helluntaiseurakunnan jäseneksi. Ratkaisustaan äiti kertoi minulle ja Annelille. Pojat saivat tietää siitä, kun järjestelimme äidin hautajaisia.

Sisarrakkaus

Äidillä oli sisaruksiinsa tiivis ja läheinen suhde. He jakoivat keskenään elämässä eteen tulleet ilot ja surut. Koska mummu ja ukki asuivat meillä, sisarukset vierailivat meillä usein. Kun sisaret Tampereen seudulta tulivat kesällä käymään, lähempänä asuvat siskot perheineen tulivat myös meille. Mielessäni on mahtavia muistoja kesäisistä päivistä tätien ja serkkujen kesken. Vaikka kodissamme ei ollut paljon tilaa, kaikille löytyi nukkumapaikka jostakin: pirtistä, kamarista, saunakamarista, luhdista tai vintiltä.

Sairaus ja yksinäisyys

Raskas työ pienviljelijän vaimona verotti äidin terveyttä niin, että hän sai sydänkohtauksen alle viisikymmenvuotiaana. Sen jälkeen häneltä kiellettiin raskas työ. Erilaiset sairaudet vaivasivat äitiä vanhuuden päivinä. Äidillä oli kuitenkin valtava elämänhalu. En tiedä johtuiko se pelkästään halusta elää vai oliko syynä sittenkin suunnaton kuoleman pelko. Äiti ja isä ostivat 1970-luvun lopulla pienen yksiön Kajaanista. He viettivät siellä eläkepäiviään talvisin. Äiti halusi sairauksistaan huolimatta harrastaa. Hän kävi ruokakerhossa, ja yhdessä isän kanssa he osallistuivat eläkeläisten rientoihin. Heti, kun lumet sulivat keväällä, heillä oli kiire kesän viettoon kotiin Koivulehdolle. Isän nopea menehtyminen syöpään vuonna 1990 oli kova isku äidille. Yksinäisyys ja tyhjyys tuntuivat välillä lähes ylivoimaisilta.

Viimeinen keskustelu ja lepo

Havahduin mietteistäni ja huomasin, että äiti avasi silmänsä. Äidin syntymäpäivä oli seuraavana päivänä. Olin hankkinut onnittelukortin, mihin olin kirjoittanut kaikkien lasten ja lastenlasten nimet. Näytin korttia äidille.

”Huomenna on sinun syntymäpäiväsi ja tässä on kortti meiltä kaikilta. Muistatko, meidän kaikkien nimet?”

Hämmästyin, kun äiti alkoi puhua ihan selkeästi:

”En muista, kun teitä on niin paljon.”

Luettelin meidät kaikki ja kun äiti näytti jaksavan jatkoin kyselemistä:

”Muistatko, kun elettiin Koivulehdolla?”

Äidin kasvoille levisi hymy:

”Muistan, se oli mukavaa aikaa.”

”Niin oli, mutta paljon oli tehtävä raskasta työtä”, jatkoin

”Niin, mutta porukalla tehtiin. Kesällä tehtiin heinää ja lakkoja poimittiin. Oletko käynyt Koivulehdolla?” Äiti kyseli.

”En ole käynyt nyt talvella. On paljon lunta eikä tietä ole aurattu”, vastasin.

”Sitten kesällä mennään”, äiti huokaisi.

Silitin äidin otsaa ja sain vaivoin sanotuksi: ”Niin, sitten kesällä mennään.”

Juttelimme vielä jonkin aikaa äidin sisarusten perheistä. Äiti muisti heitä ja heidän kanssaan

yhdessä vietettyjä aikoja oikein hyvin.

Vähitellen äidin ilmeet kävivät tuskaisiksi. Kutsuin hoitajan. Äiti sai kipulääkettä ja vaipui uneen.Katselin vielä jonkin aikaa sängyssä lepäävää, katkonaisesti hengittävää vanhusta, äitiäni. Aavistin, että äsken käymämme keskustelu oli viimeinen. Oli liikuttavaa havaita, että vaikka kuolema kolkutteli jo ovella, äiti kaipasi yhä kotiin Koivulehdolle.

Äiti ei nähnyt seuraavaa kesää, eikä päässyt enää Koivulehdolle. Hän nukkui ikiuneen ja siirtyi taivaan kotiin vajaan viikon päästä 84-vuotiaana 23.2.2002. Toivomuksestamme äidin siunasi haudan lepoon evankelisluterilaisen seurakunnan pappi. Läsnä siunaustilaisuudessa olivat myös helluntaiseurakunnan edustajat. Muistotilaisuudessa pappi puhui ja helluntaiseurakunnan edustajat lauloivat kauniisti. Uskon, että näin äitikin olisi halunnut.

Loppupohdinta

Tekikö äitini elämässään mitään yhteiskunnallisesti merkittävää? Jo nuorena neitona lottana toimiessaan hän vaikutti pienellä työpanoksellaan siihen, että saamme elää vapaassa maassa. Sodan jälkeen äiti raivasi isän kanssa kylmään korpeen asutustilan. Hän synnytti meidät, neljä lasta, ja hoiti meitä puutteellisissa olosuhteissa. Hän opetti meitä tekemään työtä ja kantamaan vastuuta. Hän rakasti meitä ja näin lahjoitti meille rakastamisen taidon. Hänen vanhempansa elivät samassa taloudessa ja äiti piti heistä huolen loppuun asti. Hän eli elämänsä pienellä syrjäkylällä eikä voinut osallistua maailman parantamiseen. Sen sijaan hän huolehti lähipiiristään. Eikö sekin ole merkittävää?