Aira Heinänen, o.s. Huhtala, syntyi vuonna 1932 työläisperheeseen Helsingissä. Isä oli kotoisin Porista ja ammatiltaan makkaramaakari eli Elannossa työskentelevä lihanleikkaaja. Äiti oli kotoisin Porvoon tienoilta, silloin kotona, mutta hän oli myös ompelija, jolla oli myöhemmin muitakin ammatteja.

Airalla on yksi veli, puolitoista vuotta vanhempi Aarno. Perhe asui Kalliossa Hämeentien numerossa 26, noin 27 neliön yksiössä.  Isän työpaikka oli kadun toisella puolella Elannon makkaratehtaassa. Siinä perhe asui siihen saakka, kunnes Aira oli kuusivuotias. Sitten muutettiin Agricolankatu viiteen, josta ostettiin työläisperheelle iso, noin 64 m² asunto. Sinne jouduttiin heti kuitenkin ottamaan vuokralaisia. Vuokrapoikia oli molemmissa kamareissa, pieni perhe joutui olemaan keittiössä.

”Vuonna 1939 tuli sota ja kaikki asiat muuttuivat. Meillä ei ollut verkostoja, ei setiä, tätejä eikä isovanhempia. Vanhemmat erosivat kaksi kertaa. Isä lähti ensin nostelemaan puoleksi vuodeksi vuonna 1937 minun ollessani viiden vanha. Isä tuli kuitenkin takaisin ja silloin ostettiin Agricolankadun asunto.”

Vuonna 1945, kun sota oli jo päättynyt, vanhemmat erosivat uudelleen äidin aloitteesta. Äidille tuli uusi elämä, ja Aira ja Aarno-veli jäivät asumaan isän kanssa Agricolankadun asuntoon. Siihen aikaan oli suuri tapaus, että lapset jäivät avioerossa isälle. Kun lapset päättivät, että haluavat jäädä isän luo, se oli kauhea järkytys äidille, vaikka hän jo silloin seurusteli erään miehen kanssa, jonka kanssa marraskuussa 1946 sai lapsen. Hänestä tuli siis avioton äiti ja perheestä todellinen avioeroperhe. Aira oli silloin kolmetoistavuotias, ja hänestä tuli ikään kuin perheen äiti.

”Rakastin isääni, vaikka hän olikin alkoholisti. Olin tavallinen lapsi siihen saakka, kunnes vanhemmat päättivät erota. Isä ja äiti olivat menneet naimisiin, koska äiti odotti lasta eli Maire-siskoa. Hän eli kuitenkin vain lyhyen aikaa, joten minusta tuli perheen toinen lapsi. Voi sanoa, että meidän lapsuutemme oli kummallinen ja hektinen. Siihen vaikutti paitsi sota-aika, myös tietty varattomuus, semmoinen, että oltiin vähän surkimuksia. Sitten tulivat erotaistelut, jotka olivat ihan hulluja.”

Näiden seurauksena Aira oli avioerolapsi, jolla oli avioliiton ulkopuolella syntynyt siskopuoli. Isä oli tuurijuoppo, joten lapset tutustuivat siihenkin elämään. ”Ja huomaa, että minä menin Ensi Kotien liittoon vuonna 1972 ja Aarno-veljestä tuli Selviämisaseman johtaja 1940-luvulla, missä työssä hän oli 35 vuotta. Minä olin lisäksi kolmekymppinen, kun menin A-klinikkasäätiön tiedotussihteeriksi, joten lapsuuden tapahtumat varmasti vaikuttivat uranvalintaan.”

Lapset kävivät kuitenkin koulua ylioppilaaksi saakka, mikä ei työläiskodeissa ollut tavallista, ja molemmat valmistuivat yhteiskuntatieteen maistereiksi. Aarno meni kouluun kaksi vuotta aikaisemmin kuin Aira, joka osasi jo silloin lukea. Kotona marjapuuron värinen almanakka oli ainoa painotuote, ja siitä Aira opetteli lukemaan. ”Minä osaan tänäkin päivänä ulkoa kaikki nimipäivät, Aapeli, Elmo, Ruut ja niin edelleen.”

TUL:n toiminta pelasti juurettomuudelta

”Isä oli urheilija – niin kauan kuin sitä aikaa kesti, hän oli TUL:n painijoita, ja ihan hyvin sijoittui.  Kun isä oli Elannossa töissä, me mentiin sitten veljeni kanssa Elannon Iskun riveihin. Mä olin jo kuusivuotiaana jumppatouhuissa, Aarno oli siellä myös poikavoimistelijoissa. Hänestä tuli sitten koripalloilija ja niin minustakin. Elannon Isku oli meille sellainen maaperä, joka pelasti meidät. Varmaankin suuri osa oli silloin demareita. Ei siellä politiikkaa niinkään puhuttu. TUL:stä Toivo ’Topi’ Mustonen kävi meitä valistamassa, mutta lapsiahan me vielä olimme.”

Airan isä oli kyllä demari ja mukana ammattiyhdistyksessä. ”Kyllä meillä varmaan sellainen sosialidemokraattinen henki oli. Sellainen muistikuva minulla on, että joku mänttäläinen painija tuli meille joskus yöksi, niillä oli varmaan yhteisiä painihommia isän kanssa. Tällä painijalla oli Aarnon ikäinen poika, joka oli siis minua vähän vanhempi, ja hän oli Keijo Liinamaa, myöhempi valtakunnansovittelija. Keijo jäi meidän kanssa leikkimään, kun isät lähtivät painimaan.”

”TUL:n toiminta pelasti meidät jonkinlaiselta juurettomuudelta. Perhetutut olivat vähäiset, koska vanhemmat olivat Porvoosta ja Porista. Varsinkin, kun me jäätiin isän kanssa kolmistaan, meidän huusholli oli sellainen, että jos siellä joitain vieraita kävi, ne olivat isän työtovereita, muita makkaramaakareita.”

Sen sijaan taloyhtiö Agricolankatu viidessä, jossa perhe asui, oli yhteisöllinen. Muun muassa kansanedustaja Matti Paasivuori asui siellä. ”Se oli oikein itsetuntoisten työväenliikkeen vaikuttajien kotitalo. Se oli valmistunut 1927, ja rakennuttajat varmaankin olivat tätä väkeä. Sitten oli Sirolan neiti, jonka veli oli myöhempi kommunistijohtaja Yrjö Sirola.”

Kallion kirjasto oli tyyssija, johon mentiin karkuun, kun kotona tapeltiin. Aira oli viisivuotias hakiessaan ensimmäisen kirjastokortin.

”Kirjaston tädit sanoivat minulle, että kyllä sinun äidin pitäisi olla mukana eikä vielä viisivuotiaalle voi antaa korttia, täytyy osata lukea. Minä pamautin, että kyllä minä osaan lukea, ja ne luetuttivat minulla jotakin. Muistan myös, kuinka kävimme kirjastonhoitaja Saloviuksen satutunneilla. Niille oli haettava liput. Pojille ja tytöille oli eriväriset liput. Liput loppuivat aina kesken. Se oli meille kuin televisio-ilta, kun harmaahapsinen täti Salovius luki.”

”Kallion kirjasto oli minulle turvapaikka, jossa luin ylioppilaaksi. Äiti kävi Työväenopistossa Miina Sillanpään torstaikerhossa, jossa käsiteltiin yhteiskunnallisia aiheita, ja muistan kun vuonna 1938 hän jostain syystä vei minut mukaan. Äiti vannotti, että minun tuli olla puhdas, kädet ja kaikki, ja hiljaa piti olla, kun Miina-täti puhuu. Miina-tädistä muistan, että sillä oli harmaa tukka, musta leninki ja irtonainen pitsikaulus, ja minä mietin koko ajan, että onkohan tuo kaulus kiinni puvussa, kun se liikkui niin omituisesti.”

Sota-ajan päiväkirja

”Vuonna 1943 eli jatkosodan aikana aloitin päiväkirjan. Lapsen vaappuvalla käsialalla ja huonolla mustekynällä jaksoin kirjoittaa vain kevääseen saakka. Aloitin 1.1.1943: Ulkona on 14º pakkasta. Hain voita aamulla ja se on niin hyvää. Laskimme isän kanssa prosenttilippuja. Saa nähdä paljonko niistä saa.

Loppiaisena kirjoitin: Olimme illalla ulona. Leikimme sellaista, että tytöt kaatoivat poikia ja pojat tyttöjä lumihankeen. Isä oli humalassa.

8.1: Klo 10–11 oli hälytys. Illalla luistelemassa Brahen kentällä, sinne maksaa 3 mk. Luistinmerkki maksaa 80 mk. Isä oli taas humalassa.

9.1: Sain uuden esiliinan joka maksoi 57 mk. Leikimme pimeässä kellarissa piilosta. Illalla pääsimme Marbiin (ravintola osoitteessa Acricolankatu 5) mehulle kun olimme talon halkotalkoissa.

11.1: Kallion kansakoulu alkoi. Menimme kouluun kello 8. Ensimmäiset tunnit oli käsitöitä, kuuntelimme radiota. Kouluun oli tullut kaksi kiitoskirjettä rintamalta, kun olimme lähettäneet tuntemattoman sotilaan joulupaketin. Toisen oli lähettänyt joukkueensa puolesta hiihtäjä luutnantti Mannerheim-ristin ritari Olavi Remes 26.121942. Mutta hän kaatui pian sen jälkeen. Koulun ruokalassa oli kaalikeittoa.

16.1: Koulussa oli tänään kauravelliä. Isä oli humalassa.

17.1: Illalla olin luistelemassa. Koska sain hokkarit tänään. Isä osti ne Kinokselta ja maksi niistä 250 mk. Sain lievän aivotärähdyksen. Olen tämän viikon järjestäjänä.

31.1: Uusi vuokralainen on otettu. Isä osti Tuulikilta voita 300 mk. Isä oli humalassa. Klo 19 oli hälyys. Nukuimme vaatteet päällä.

15.2:’Aamuyöllä oli 3 hälytystä. Kuuntelimme presidentin vaalia klo 3. Presidentiksi tuli Ryti.

23.2: Oli neljä hälytystä. Illalla hiljaisen hälytyksen aikana leikimme sokkoa. Menimme kouluun vasta yhdeltätoista kun hälytykset kestivät yöhön. Semmonen on sääntö.

28.2: Oli 2 hälytystä. Olin pikkukengillä hyppäämässä parpia.

21.3:’Yöllä oli 8 tuntia kestävä hälytys. Sain puhtaustarkastuksessa 10-. Meillä oli raittiuskilpakirjoitukset. Meillä oli yksinlaulukokeet. Lauloin ihan pommiin.

”Tässä kohtaa huomaa, miten sota toi lastenkin kieleen sodanomaisia sanontoja!” Päiväkirja päättyy Vappuun: Olimme illalla ulkona ja leikimme munaa. Silloin jäin pyörän alle ja uudet sukkani menivät rikki.

Opiskelu

”Lapsuus ja nuoruus olivat oikeastaan melko hauskaa aikaa, koska kaikilla oli vähän huonoa. Sodanjälkeistä aikaa leimasi tietynlainen sallivuus, joka oli suurempi kuin koskaan. Kellään ei oikein ollut varaa ylpeillä. Kallion kansakoulussa luokkaerot eivät näkyneet millään tavalla. Sitten pyrin Kallion Yhteiskouluun ja pääsinkin. Juuri vietimme 65-vuotisjuhlaluokkakokousta. Meitä oli nyt jäljellä yhdeksän.”

”Luokkaerot eivät silloin koulua käydessä tuntuneet, se oli kai niin tasapäistä. Kallion Yhteiskoulua kutsuttiinkin duunarien yliopistoksi. Siellä oli lapsia vankoista työläisperheistä, sitten oli myös rassukoita, jotka joutuivat olemaan vapaaoppilaina, mutta ei siitä koskaan pidetty meteliä. Se oli hyvin demokraattinen koulu, vaikka myöhemmin olen saanut paljon tietoa opettajien kovastakin porvarillisuudesta. Meitä oli varmaankin kaksi oppilasta meidän luokalla, jotka emme kuuluneet kirkkoon, mutta en minä siitä kärsinyt. Istuin uskontotunnilla kuten muutkin, ja yo-kirjoituksissa vedin kirkkohistoriasta täydet pisteet.”

”Meillä oli ihme luokka, mikä on varmasti vaikuttanut myöhemminkin. Äskeisessä luokkakokouksessa käytin juuri puheenvuoron siitä, mitä merkitsee, kun pääsee oikein hyvään luokkaan. Luokalla olivat Paavo Haavikko, Anu Kaipainen, Seppo Nummi ja Ritva Valkama. Ne olivat sellaisia valovoimaisia persoonia, jotka eivät mitään briljeeranneet, mutta tunsin, että minäkin kuulun tähän kouluun ja ne veivät mukanaan meidät perässähiihtäjätkin.”

”Historianopettajamme oli Martti Ruutu, joka toimi sittemmin opettajakorkeakoulussa. Kun me olimme viidennellä luokalla, hän kirjoitti Suomen historiaa juuri lukiolaisia varten ja hän niin kauniisti sanoi, että tehdään se yhdessä. Hän testasi meitä ja minulle on jäänyt mieleen keskusteluja, joita hän kävi Paavo Haavikon kanssa. Kallio oli loistokoulu, mutta se varmaan johtui siitä, että meidän luokkamme oli niin ihmeellinen. Myöhemmin kuudennelle luokalle tuli myös Suomen Lontoon-suurlähettilään Eero A. Wuoren tytär Sessa, ja hän oli ollut Lontoossa!”

”Ruotsinopettaja Matilda Tikkanen oli kyllä täysi porvari. Hän oli moittinut Martta Salmela-Järvisen poikaa Topia, joka oli myös meidän luokalla. Topi kuitenkin jäi luokalle niin monta kertaa, että hän jäi sitten pois koulusta. Matilda Tikkanen sanoi: ’Kuinka sinä voit olla noin tyhmä, kun sinun äitisikin on niin viisas.’ Hän antoi siis tunnustusta Martalle, vaikka ei varmaan ollut asioista samaa mieltä tämän kanssa.”

”Opettajakuntahan tuollaisessa koulussa oli aika oikeistolaista. Kirkkohistoriassa oli opettajina paljon pappeja, jotka olivat hirveän sotilaallisia. Sitten oli A. K. Loimaranta, joka oli liberaalien Helsingin apulaiskaupunginjohtajanakin. Vuonna 1946 rakennettiin Lastenlinnaa ja oli koulujenvälinen kilpailu, jossa lapset pantiin keräämään rahaa sairaalalle. Loimaranta oli kuin luutnantti, piiskasi meitä ja sanoi, että hän on kyllä tottunut komentamaan. Meidän piti ne rahat kerätä, ja Kallion Yhteiskoulu voitti kilpailun. Sitten oli melkein paraati.”

Uskonto ja maailmankatsomus

”En muista, että minua olisi koskaan kohdeltu eri lailla siksi, että en kuulunut kirkkoon. Menin kaikkiin hartauksiinkin Kallion kirkkoon. Luokalla oli yksi kommunistityttö, joka ei myöskään kuulunut kirkkoon, mutta ei sitä koskaan julkisesti kysytty.”

”Minun tarinanihan on aika kiva: synnyin 1932 toukokuussa ja isä oli ollut yhdeksän kuukautta lakossa. Aarno oli jo kastettu – vanhemmat kuuluivat tietysti kirkkoon. Isän äiti Porissa oli hyvin uskovainen, niin olen kuullut. Faija meni sitten kirkottamaan minua. Kallion seurakunnassa oli pastori Hurmerinta, joka oli ihan aitosuomalainen. Oli käynyt ilmi, että isä oli lakossa ollut työläinen ja pappi oli alkanut haukkua koko ammattiyhdistysliikettä. Silloin isä oli sanonut, että me lähdetään sitten pois koko perhe. Siitä oli sitten tullut uhkauksia minuun liittyen, että jos lasta ei kasteta, niin sille tapahtuu kauheita. Niinpä minua ei ole kastettu! Isän äidille ei kerrottu, että hänellä on pakanalapsenlapsi.”

”Olen aina ollut hirveän kiinnostunut kirkoista, erityisesti kirkkotaiteesta, ja edelleen käyn kirkot sisältä ja kapakat ulkoa. Kalevi taas erosi kirkosta vuonna 1949, jolloin koko koripallojoukkue meni ja sanoi itsensä irti herran huoneesta. Pojat olivat vain keskenään vähän vitsinomaisesti päättäneet asian ja joutuivat siitä puhutteluun. Meillä oli siten siviilivihkiminen eikä meidän lapsiakaan kastettu. Mutta kun tyttäreni Satu meni nurmijärveläisen professoriperheen pojan kanssa naimisiin, niin hän kävi rippikoulun ja oli kuin Barbie hääpuvussaan. Satu on myös kirjoittanut taidepakinoita Kirkko ja Kaupunki -lehteen.”

”Ei minulla ole muistikuvaa, että olisin yhtään kärsinyt kirkkoon kuulumattomuudesta. Se oli minulle niin luontainen olotila, etten edes kadehtinut heitä, jotka pääsivät ripille. Vuodesta 1998 saakka olen kirjoittanut Merimieskirkko-lehteen. Joka numerossa on Meritaide-niminen pakina. Koko ajan on ollut hyvät välit pappienkin kanssa.”

Avioliitto ja perhe

”Keskikoulun viimeisinä kuukausina aloin vakituisesti seurustella Kalevi Heinäsen kanssa. Sitten minulla oli Elannon Isku ja pelasin koripalloa. Aika harva urheiluseuralaisistakaan jatkoi koulua kovin pitkälle, joten minua käytettiin mielellään johtokunnassa ja muissa luottamustehtävissä. Siitä muodostui jo tärkeä asia, paitsi urheilusta, myös hallinnoimisesta.”

”Oli alusta saakka selvää, että koulun jälkeen halusin jatkaa yliopistossa. Kun seurustelin Kalevin kanssa, hän oli keskikoulun käynyt. Kun olin päässyt ylioppilaaksi, hän kosi minua. Minä vastasin: minä en mene naimisiin ennen kuin olen valmistunut. Tämä oli siis 31.5. Toinen päivä kesäkuuta olin jo kihloissa. Kun lopulta suostuin, niin Kalevi kertoi, että hänellä on jo sormukset teetettävänä. Joulukuun 22. päivä 1951 meidät vihittiin.”

”Avioliittomme oli hieno ja kesti pitkään. Vuonna 1948 aloimme seurustella ja Kalevi kuoli lopulta 2008.  Tytär Sointu syntyi 1958 ja toinen tytär Satu 1964. Kalevilla oli vähän samanlainen perhe ja lapsuuden kokemukset, sama juurettomuus, joten sovimme hyvin yhteen. Tutustuimme alun perin urheiluseurassa. Kalevi valittiin vuosina 1949 ja 1950 Suomen parhaaksi koripalloilijaksi, ja hän osallistui 38 maaotteluun. Kalevi meni sitten Elantoon töihin oltuaan pitkään Elannon Iskun jäsen ja edusti Elantoa myös UPI:ssa, joka oli firmojen urheiluliiga.”

”Koulun jälkeen menin suoraan Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun, joka oli ihan meidän talon takana. Otin historian pääaineeksi, muita olivat sosiaalipolitiikka, kansansivistysoppi ja sosiologia. Kansansivistysoppia opetti itse Urpo Harva. Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun pääsi, vaikka ei ollut ylioppilas. Sieltä valmistui sosiaalihuoltajia, joiden koulutus alkoi joko sodan aikana tai heti sen jälkeen. Siellä oli myös toimittajakoulutusta. Itse en opiskellut journalismia, koska minulla oli se käsitys, etten ollut mitenkään merkillinen kirjoittaja.”

Politiikka

”Olen kai aina uskonut olevani sosialidemokraatti. Vuonna 1946, kun oli TUL:n liittojuhlat, minulla oli jo paljon tehtäviä, vaikka olin vasta 14-vuotias. Koko ajan oli sellainen tunne liittojuhlilla, että tässä nyt mennään punaisen lipun alla. Se oli minulle itsestään selvää. Samalla lailla, kun joskus urheiluseurassa tuli jotain äänestyksiä, niin tiesin kyllä, että varmaan olen demari. Puolueeseen olen liittynyt vasta 1970-luvun alussa, kun asuimme jo Laajasalossa. Minulla ei ollut puolueen jäsenkirjaa, eikä sitä kukaan koskaan kysynyt. ”

”Vuonna 1955 luin Työväen Sivistysliiton lehdestä Työläisopiskelijasta, että Manchesterissa järjestetään kolmen kuukauden pituinen koulu sosiaalisista ja yhteiskunnallisista asioista. Olin juuri silloin saanut maisterin paperit ja mietin, jatkanko vielä lukuja Kauppakorkeassa. Kalevi kävi töissä Pohjolan Pesulassa eikä ollut vielä lapsia.”

”Minut valittiin kurssille, mutta sitten, kun tuli rahoituksesta kyse, sanottiin, että minä olen ylikompetentti. Mielellään voisin kuitenkin lähteä sinne. Olin kolme kuukautta Manchesterissa Holy Royd Collegessa. Se oli upea laitos, meitä oli neljä suomalaista ja edustajat muistakin Pohjoismaista. Se oli hyvin antoisa kurssi, oli kerta kaikkiaan kivaa, että lähdin sinne opiskelun paahtamisen jälkeen.”

”Kun tulin Suomeen, Kalevi oli ulkomailla, muistaakseni Unkarissa edustamassa Suomea maajoukkueessa. Puhelin soi, ja TUL:n naistoimikunnan puheenjohtaja Greta Rajala-Rinne kysyi minulta, tulisinko naissihteeriksi. Se oli taas ihan ihme juttu minun elämässäni, että minulle lautasella tarjottiin TUL:n naistoiminnan johtajan paikkaa, vaikka ajatus oli varmaan, että olen demari. Se tiedettiin, koska olin silloin jo mukana Työväen Palloilijoissa.”

”TUL oli mahtavan antoisa työpaikka opin kannalta, se oli ensimmäinen työpaikkani valmistumisen jälkeen. Menin sinne nuorena 23-vuotiaana maisterina. Pekka Martin oli pääjohtaja. Sitten oli eri jaostoja urheilulajien mukaan, kuka palloilu-, kuka painisihteeri ja niin edelleen. Yhteensä seitsemän miestä ja minä. Olin ainoa, joka osasi kieliä edes vähäsen ja ainoa, jolla oli akateeminen loppututkinto. Hyvin ne miehet ottivat minut vastaan. Joulujuhlissakin meillä oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Hirmu paljon minua käytettiin. Oli pulaa ihmisistä. Tänä päivänä on niin paljon koulutettua väkeä ja minä olin vielä suururheilijan vaimo.”

”TUL:n naistoimikunta koostui hirveän fiksuista ihmisistä, jotka olivat eri puolilta maata. Niillä oli vankka usko TUL:n naisiin, sieltä näki, mitä toiminta oli ruohonjuuritasolla. Vuonna 1956 olivat kauheat ajat, jolloin puolue hajosi leskisläisiin ja skogilaisiin. Se oli minun aikanani, olin jo 1955 heinäkuun alusta sinne mennyt ja 1956 meillä oli suuret naisten liittojuhlat, jotka olivat jotain aivan ihmeellistä. Ne pidettiin Tampereella. TUL oli silloin jo ihan ’down’, pelkkää junttaamista ja taistelua. Miehet meitä irvailivat, mutta se oli mahtava tapahtuma. Siinä minulla varmaan kehittyi tiedottamisen taito, josta olen myöhemmin saanut tunnustusta. Se oli pakko oppia, samoin kuin yhdessä tekemisen taito.”

”Siellä oli mahtavia naisia, joista suuri osa demareita, mutta myös hyvin vahvoja SKDL:n ryhmittymiä. Se ei estänyt millään lailla yhteistyötä. Johto oli demarinaisten kyllä, mutta oli paikkakuntia, joissa oli ihan mahtavia skodeleffinaisia. Demareista osa jäi leskisläisiin, jotka perustivat myöhemmin kilpailevan rinnakkaisjärjestön TUK:n. Minä olin nuori, vasta 25-vuotias, joten minua ei vedetty mukaan törkeimpiin juttuihin. Siellä oli määrätyn lainen fiksuus, ja minä säästyin verisimmiltä yhteenotoilta. Oli hirveän tärkeätä, että naisilla oli silloin näyttöä, kun omat tappelivat keskenään.”

”Meillä oli myös uusia ideoita. Minun aikanani aloitettiin Ikinuoret-toiminta. Naistoimikunnassa Ritva Rajala-Rinne ja Helvi Raatikainen olivat vahvoja, mutta eivät ihan kuin siskokset. Siinä oli vähän kilpailuhenkeä heidän välillään. Kolmas vahva nainen oli kova kommunisti Vieno Aaltonen. Sitten oli kaksi koulutusohjaajaa, Helvi Puukko ja Raili Pakarinen ja ihania tuki-ihmisiä, kuten pari säestäjää, Toini Jalonen ja Sylvia Lehtoranta-Pietilä. Ja Eevi Kaasinen, liikunnanopettaja, koreografi ja runonlausuja, jolla on erittäin merkittävä osuus ryhmävoimistelun kehittämiseen. TUL:n naiset olivat silloin omassa lajissaan huipulla.”

”Ennen minua naissihteereinä olivat Rajala-Rinne ja Ulla Tiilikainen, joka oli taas leskisläisiä ja myöhemmin Miina Sillanpää -säätiössä mukana. Ullan kanssa ei ollut mitään yhteistyötä; hän oli niin siinä leskisläiskomerossaan. Minulla taas ei ollut mitään noloutta, kun menin uutena sinne tekemään töitä. Moni asia oli silloin niin ajassa – me naiset oltiin kuin tilaus TUL:le. Alun pilkan jälkeen me saimme myös tunnustusta, vaikka ukot alussa naureskelivat, kun me yritettiin.”

”Me oltiin kaikki köyhiä, mutta vapaaehtoinen into ja kerääminen oli vahvaa. Ei miehillä enää ollut semmoista, pelkkä keskinäinen tappelu. Ne käsittelivät isoja rahoja, Veikkauksen tuottoja ja muita. Me mentiin ihan alkeellisella tasolla, mutta saatiin paljon aikaan. Ja täytyyhän sen olla jonkinnäköistä feminismiä, että me naiset luotetaan toisiimme.”

Työura

”TUL:ssä olin kaksi vuotta, kunnes minun oli pakko lähteä pois. Siellä katkaistiin yhteistyösopimukset urheilijoille ja se tuli niin poliittiseksi, että minä en vain voinut jatkaa siellä. Se liittyi puoluehajaannukseen ja myös kommunistit vaativat sitä ja tätä.”

”Olin aina haaveillut, että minusta tulisi jonkin kansalais- tai työväenopiston johtaja ja menin Helsingin työväenopistoon auskultoimaan. Auskultoin pätevyyden ja samaan aikaan tuli tarjous Puhelinlaitosten liiton tiedotussihteerin työpaikasta. Olin siellä melkein kaksi vuotta, mutta sain kyllä tarpeekseni siitä.”

”Halusin sosiaalialalle ja sitten tuli A-klinikkasäätiö, joka haki tiedottajaa. Siellä olin kymmenen vuotta. Se oli ihan unelmapaikka. A-klinikkatoiminta oli alkanut kokeellisesti vuonna 1955 ja minä menin sinne 1962. Luulen, että olin toinen sosiaalijärjestöön valittu tiedottaja Suomessa. Sydäntautiliitolla oli tiedottajana Kullervo Heiskanen, jonka minäkin tunsin oikein hyvin.”

”Silloin ei oikeastaan ollut muita tiedottajia. Totta kai järjestöt olivat tiedottaneet, mutta vasta 60-luvulla tiedottajista tuli oma ammattikuntansa. A-klinikkasäätiöllä olin 10 vuotta ja sinä aikana minusta tehtiin sellainen guru sosiaalitiedottamisen alalle, kirjoitin joka Sosiaaliturva-lehteen ja perustettiin erilaisia ryhmiä ja toimikuntia. Kullervo Heiskanen kehotti minua liittymään Tiedotusmiehet Ry:hyn. Sen olivat perustaneet sota-aikaiset TK-miehet, joka oli oikein oikeistolainen porukka.”

”Kun olin A-klinikkasäätiön ensimmäinen tiedottaja, jolle kuului sekä sisäinen että ulkoinen tiedotus, näin, että siellä oli paljon tekemätöntä työtä. Minä olin nuori ja varmaan jollain tavalla kekseliäs. Ja aina oli niitä, jotka sai lähtemään mukaan, vaikka oli niitäkin, jotka vastustivat. Esimerkiksi lääkärikuntahan ei sietänyt, että tiedotetaan.”

”Vuonna 1965 me aloitettiin krapulahoitokokeilu, josta meidän ylilääkärikin oli kauhean vihainen minulle. Asiasta ei saanut puhua näin leväperäisesti, että alkoholismia voi hoitaa jollain aamuvastaanotolla, joita me kehitettiin. Se on vakava, pitkäaikaista hoitoa vaativa sairaus ja kaikki muut asiat paitsi lääkärin hoito oli kielletty. ”

”Amerikastahan me otettiin mallia, ja myös AA oli syntynyt 50-luvulla Suomeen. Se oli tuonut sitä hyvää ideaa vertaistuesta. Perustettiin myös Tiimi-niminen lehti. Kokeiluja oli tämä krapulahoito ja myös nuoret huumeiden käyttäjät tulivat A-klinikkatoiminnan piiriin nuorisoasemien kautta.”

Ensi- ja turvakodit

”Vuonna 1977 tein Lontooseen opintomatkan. Amsterdamissa oli maailman turvakotitoiminnan kokous, jossa oli 200 naista. Minä olin ainoa suomalainen.  Jo siihen mennessä olin käynnistänyt meillä keskustelun perheväkivallasta. Meillä oli toimikunta, jonka tekemällä suunnitelmalla edettiin. Oin silloin myös Raha-automaattiyhdistyksen hallituksessa ja saatiin raha-automaattiavustusta turvakotiprojektiin. Sen jälkeen oli kolmivuotinen turvakotikokeilu Helsingissä, jonne perustettiin erillinen turvakoti ja Oulussa Ensi Kodin yhteydessä ja sitten Turkuun.”

”Me katsoimme, että turvakotitoiminta oli lasten parhaaksi ja lastensuojelua. Myöhemminhän ikäihmisetkin tulivat mukaan kolkuttelemaan meidän ovillemme. Siitä alkoi vanhusten turvakotitoiminta. Pientä vastustusta turvakoteja kohtaan oli, kuten aina silloin, kun esitetään uusia asioita. Joku sanoi, ettei saa puuttua tällä tavalla ihmisten yksityisasioihin tai ’jokainen taaplaa tyylillään’. Mutta ei meitä suuremmin vastustettu. Tärkeintä oli, että saatiin rahaa; ei se helppoa ollut, mutta me onnistuimme siinä.”

”Olihan niitä sellaisia, jotka päivittelivät tai pelkäsivät.  Omassakin porukassa oli vähän empimistä, että kuuluuko meille tuollainen. Minä sain itse kakkapostia, vessapaperia, johon oli pyyhitty ja aika paljon pilkkapostia, jotka olivat miesten lähettämiä. Eivät kaikki sitä heti oitis hyväksyneet, koska saattoi olla omia vaikeuksia.”

”Kun me puhuimme perheväkivallasta ja sanoimme, että tämä on lastensuojelutyötä, niin äärifeministit eivät pitäneet tästä puheesta. Jouduin koville tästä erilaisissa tilaisuuksissa, joissa esitettiin äärimmäisiä kantoja siitä, kuinka se on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Me kyllä jo varhain nostimme esiin lastensuojelunäkökulmaa ja puhuimme perheen hoidosta.”

”Feministinen liike muissa maissa korostaa nimenomaan naisten itsetunnon kohentamista ja voimakkaasti painottaa naisten omatoimisuutta. Meillekin on tietysti tärkeää naisen itsetunnon kohotus, mutta kyseessä ei ole naisasia sinänsä. Meillä lähdetään perheenhoidon ja lastensuojelun näkökulmasta. Perheväkivalta nähdään koko perheen ongelmana, sen kaikkia jäseniä koskettavana. Perhe voi päätyä avioeroon, mutta tämänkaltaiseenkaan ratkaisuun ei turvakodin taholta mitenkään yllytetä.  Miessukupuolen mustamaalaus ja naisten epärealistinen virheettömyyden korostus eivät yksipuolisina näkökulmina sovi turvakotitoiminnan tavoitteeksi.” 

”Väkivallalla käsitettiin jo silloin kaikkia väkivallan muotoja. Varsinkin sitten, kun vanhusten kaltoin kohtelu tuli mukaan, asiasta käytiin keskustelua. Alaotsakkeita olivat taloudellinen hyväksikäyttö, fyysinen ja henkinen väkivalta, hylkääminen ja niin edelleen. Meillä oli paljon viisaita tässä mukana, muun muassa ihania psykologeja kuten Pirkko Lahti ja perheterapeutteja, kuten Ritva Winter. Me teimme yhteistyötä myös poliisien kanssa ja kehiteltiin erilaisia kohtaamismuotoja. Todella myönteiset tuulet puhalsivat meille silloin. Kansa käsitti kyllä, mistä oli kysymys.”

”Turvakotitoiminnassa toistui ensikotityössä hankittu ammattitaito: itse kunkin itsetunnon kohentaminen ja hoitohenkilökunnan taidot. Koulutettu, empaattinen hoitajakunta ja yhteistyö jonka merkitystä me hurjasti korostimme. Turvakodilla pitää olla yhteistyöverkosto, jota varten oli hienoja kokeiluja poliisin kanssa ja asiasta puhuminen. Kyllähän sitä pitää olla realisti, kun kovia tosiasioita lähtee muuttamaan. Jos meillä on oikein hienot menetelmät, niin ei se vielä sillä lähde.”

”Tänä päivänä ensikotitoiminnassa otetaan tukemisen kohteeksi maahanmuuttajat. Se on sellainen jatkumo; kun kerran on valinnut sen tien, että ihminen on kaveri ja kaveria autetaan. Ennaltaehkäisy tässä on tärkeää, niin kuin kaikissa asioissa. Mutta yksi ensi- tai turvakoti ei tietenkään vielä riitä. Se on pitkä tie, siihen tarvitaan muitakin tahoja.”

”EU on selkeästi ilmaissut, että Suomessa pitäisi olla paljon enemmän turvakoteja, mutta poliittiset päättäjäthän nämä asiat ratkaisevat. Meillä on kokeiltu myös vanhusten turvakotitoimintaa Suvanto-yhdistyksen kautta, mutta siitä luovuttiin, ja todettiin, ettei perusteta erillisiä vanhusten turvakoteja, vaan koetetaan pärjätä nykyisillä keinoilla.”

”En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt feminismiä, mikä se lopullinen tarkoitus siinä on. Silloin kun me aloitettiin ensi- ja turvakotitoiminta, jonka tarkoitus oli perheväkivallan estäminen, sillä käsitettiin vain naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.  Olin silloin jo erilainen kuin unionilaiset, tuli julkisestikin esille, että minun olisi pitänyt joidenkin mielestä olla toisenlainen ja pelkästään tällaista naisnyrkkiä heiluttava. Mutta minä en voinut. Rakastin alkoholisti-isääni ja veli oli minulle hyvin tärkeä, samoin aviomies. En olisi ikinä sellaisia miesvastaisia tekstejä voinut hyväksyä enkä syyllistynytkään sellaiseen.”

”Minulle oli hirveän tärkeä juttu se, kun me aloitettiin turvakotitoiminta, niin Martta Salmela-Järvinen oli 40 vuotta Ensi kotien toiminnanjohtaja. Hän täytti 80 vuotta ja hänen piti luopua tehtävästä. Minut valittiin hänen seuraajakseen, ja Martta seurasi kivalla tavalla meidän touhuja. Kun hän sai tietää, että me suunnittelimme turvakotitoiminnan aloittamista, hän soitti minulle ja sanoi: ’hyvällä asialla olette, mutta älkää unohtako miehiä’.”

”Minutkin kutsuttiin johonkin Unionin tilaisuuteen, jossa käytiin läpi erilaisia periaatteita. Siellä oikein haukuttiin miehiä ja monilla niistä naisista oli pikkupojat mukana kuuntelemassa. Se oli paha asia. Meillehän sitten tuli myös miesasiakkaita, joita naiset kohtelivat kaltoin.”

Eläkevuodet

”1960-luvun jälkipuolella totesimme Kalevin kanssa, että olimme maksaneet Jollaksessa sijaitsevan omakotitalomme velat. Sen kunniaksi voisimme hankkia yhden kunnon taulun! Taiteen tuntemuksemme oli varsin vähäistä. Jouluna 1952 olimme vähävaraisena nuorenaparina hankkineet L-G Nordströmin värilitografian Istuva ikkunan ääressä. Ostos oli tehty ’Janne Hakulisen putiikista’, joka myi ruotsalaismallin mukaisesti laadukasta grafiikkaa teemalla Taidetta koteihin ja kokoussaleihin. Teos on edelleen näkyvällä paikalla kodissamme.”

Eläkkeellä Aira Heinänen alkoi osallistua yhä enemmän Taidepiste ky K. Heinäsen toimintaan, johon kuului galleria Helsingissä sekä 1989–2007 Naivistit Iittalassa -näyttelyn järjestäminen. Taiteesta muodostui Aira Heinäselle tavallaan uusi ura. Järjestöjyrä ei lepää laakereillaan, vaan postittelee yhä kirjepumaskoja ystävilleen ja sadoille tutuille. Kirjeiden aiheina ovat useimmiten taideretket muille paikkakunnille ulkomaita myöten ja luentosarja Käpyrinteen palvelutalossa.

Heinänen on marssittanut Käpyrinteen Vanttera-iltoihin luennoimaan muun muassa Vappu Taipaleen, Marjut Kumelan ja Anssi Arohongan. Hän kokosi myös alustuksista vuonna 2016 julkaistun kirjasen Ikäihmisten kulttuurimuistot talteen.

”Olen ehtinyt toimia niin monissa järjestöissä, että en nosta niistä mitään muiden edelle, vaan nyt haluan suunnitella jotakin ihan uutta toimintaa ja mieluiten suoran vaikuttamisen kautta. Ja lisäksi sen pitää olla myös hauskaa. Minulla on ollut onni saada olla mukana niin monissa hankkeissa, joissa on vaadittu tiedotustaitoja. On myös ollut porukkaa, joka on innostunut sitä kehittämään. Se tulee taidejutuissa ja kaikessa, mitä me tehtiin.”

”Taiteen alallakin edistyminen alkoi siitä, kun olin TSL:n kuvataidetoimikunnan puheenjohtaja. Nyt on taas ilmestynyt uusi kirja naivisteista, joka kertoo toiminnasta 2009 lähtien. Kun Kalevi kuoli, emmekä enää olleet siinä mukana, mehän vedimme naivisteja vuodesta 1989 lähtien. Olen nyt ollut 24 vuotta eläkkeellä ja ollut vähän monessa mukana, esimerkiksi Työläisäiti-patsashankkeessa jota tehtiin kolme vuotta ja Leikki- ja lelumuseo. Itsekin ihmettelen, miten olen ehtinyt kaikkea tätä.”

”Minulle on aina tarjoutunut niin paljon mahdollisuuksia. Esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liitossa Martan jälkeen oli paljon asioita, joita oli jo tehty, mutta ei ollut uudenaikaista tapaa kehittää toimintaa, vaan oltiin tyytyväisiä siihen mitä oli. Minähän loin myös Suvannon, vanhusten turvakodin.”

”Nykyään minulle on käynyt niin kuin Miina Sillanpäälle: nimi pannaan vähän joka paikkaan ilman, että kysytään edes lupaa. Esimerkiksi Omaiset ja läheiset -liitolta tuli vähän aikaa sitten kutsu tilaisuuteen, jossa minut palkittiin viirillä, enkä ole ikinä tehnyt mitään sen yhdistyksen eteen. He väittivät, kun otin asian puheeksi, että sinä olet niin paljon kirjoittanut asioista ja ideoinut.”

”Kun Erkkolassa avattiin satukuvittajien näyttely, jossa oli esillä Rudolf Koivun, Martta Wendelinin ja muiden töitä, siellä Erno Vesterinen, joka on hyvä tuttuni ja on tutkinut Rudolf Koivua, sanoi ensi töikseen: ’Olen niin tyytyväinen, kun sosiaalineuvos Aira Heinänen on tullut paikalle. Hän on Suomen satuporukan äiti.’ Minä ajattelin, että jumatsukka! Näin siis tapahtuu. Kun Martta Salmela-Järvinen 1973 kirjoitti Miina Sillanpäästä kirjan Legenda jo eläessään, hän jo totesi, että on tarve luoda tällaisia legendoja.”

”Kiusaannun aina siitä, kuinka paljon pannaan minun tiliini. Olen ollut ilmeisesti niin paljon esillä, että ei ole mikään ihme, jos vedotaan siihen, että se on sen Heinäsen touhuja. Tänä päivänä vähän suututtaa se, missä todella olen ollut, sitä ei noteerata tai se on täysin unohdettu tai siitä annetaan väärää infoa. Olin muun muassa lastensuojelulautakunnan puheenjohtaja Helsingissä ja siitäkin voisi paljon kertoa.”

Aira Heinänen on saanut toiminnastaan paljon julkista tunnustusta: sosiaalineuvoksen arvonimen 1982, Naistoimittajat ry:n Vuoden kellokas -tittelin 1986, Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan kunniamerkin 1998, Lastenkulttuurin tunnustuspalkinnon sekä Valontuojapalkinnon vanhustyöstä.

”Minulla on ollut semmoinen onni, että olen aina saanut olla jossain uudessa mukana. Se on ollut myös me-muodossa toimimista. Nykyään puhutaan vain ’minun brändistäni’, eli kaikki projektit ovat vain minun-minun-minun. Minä olen tottunut siihen, että hyvät ideat syntyvät, kun istuttiin vaikka kummoisessa kuppilassa tai työpöydän ääressä. Se oli tärkeää, että oli joukko ihmisiä, jotka hyväksyivät perusperiaatteet ja joilta tuli ideoita.”