Tiiu Holappa tutustui Monika-Naiset liiton toimintaan kun liiton silloinen työntekijä Nasima Razmyar talutti hänet kirjaimellisesti kädestä pitäen S-Marketin pihalta Monika-Naiset liiton työpajaan, jonne Holappa ei ollut meinannut löytää. Holappa sanoo muistavansa tuon kohtaamisen elävästi.

Holappa syntyi 12.7.1942 Tallinnassa. Hän kuvailee olevansa horoskooppimerkkinsä ravun kaltainen: päätökset tunteella, ei järjellä tekevä. Holappa väittää, ettei koskaan kasva täysin aikuiseksi ja kieltää myöskään haaveilevansa sen suuremmista.

Holappa oli perheensä ainoa lapsi. Virossa kasvaneen lapsen äiti oli puolalainen ja isä virolainen, jolla oli saksalaiset juuret. Lapsuudestaan hän muistaa työskentelyn puutarhapalstatyöskentelyn, jota hän ei olisi halunnut tehdä. Lapsena Holappa toivoi isona tulevansa leijonan kesyttäjäksi sirkukseen. Myöhemmin hän lauloi kuoron solistina ja harkitsi näyttelijän uraa, muttei jännityksen takia selviytynyt pääsykokeista.

Koulu alkoi seitsemänvuotiaana ja jatkui lukioon asti. Lukion jälkeen Holappa halusi rahaa ja meni rautalankatehtaaseen töihin. Likainen ja meluinen tehdas oli kuitenkin nuorelle tytölle kauhea paikka ja Holappa jätti työn muutaman kuukauden kuluttua. Ystävänsä yllytyksestä ja sattuman kautta Holappa osallistui kasvatustieteiden pääsykokeeseen ja pääsikin sisään – ystävä ei.

Holapan temperamentti aiheutti kuitenkin välillä katkoksia opintoihin. Hän ei suostunut leikkaamaan pitkiä kynsiään pianonsoittotunneille, minkä seurauksena pianonsoitonopettaja kieltäytyi opettamasta häntä. Holappa siirtyi joksikin aikaa etäopiskeluun.

Holappa myös vastusti neuvostoajan pakollista puoluejäsenyyttä, minkä takia hän työskenteli opintojen sijasta jonkin aikaa konekirjoittajana ja rakennuspiirtäjänä. Yliopistolla oli myös pakko läpäistä hankala kurssi ”Tieteellinen kommunismi”. Holappa ei voinut ymmärtää, miten joku pystyi kirjoittamaan suuret määrät sellaisesta, mitä ei ollut olemassa. Holappa harkitsi jopa opintojen vaihtamista talonrakennukseen, mutta jatkoi kuitenkin pedagogisia opintojaan, kun ajat muuttuivat.

Valmistuttuaan kasvatustieteiden maisteriksi Holappa aloitti työt ala-asteen opettajana opettaen kaikkia aineita. Opettajan ammatti sopi hänelle hyvin, Holappa oli hyvä kasvattaja ja tuli erinomaisesti toimeen niin lasten kuin näiden vanhempien kanssa. Työ oli hauskaa eikä aiheuttanut stressiä tai hermoilua. Kiusaaminen pystyttiin lopettamaan heti alkuunsa. Yhteistyö vanhempien kanssa oli tiivistä ja Holappa kävi opettajana joka päivä jonkun lapsen kotona. Lapset eivät pelänneet opettajan tuloa, vaan odottivat häntä käymään. Ongelmat koulussa tai kotona ratkaistiin yhdessä vanhempien kanssa.

Holappa oli rakastettu opettaja, jolla on entisistä oppilaistaan paljon hyviä muistoja. Entisiin oppilaisiinsa hän törmää Virossa käydessään edelleen, koska näitä toimii nykyisin monissa eri tehtävissä. Holappa otti urallaan mielellään vastaan myös haasteita: lapsia tai kokonaisia luokkia, jotka oli jo luokiteltu ongelmatapauksiksi tai tuomittu toivottomiksi. Loppujen lopuksi kaikki pääsivät koulussa eteenpäin. Holappa painottaakin ala-asteen tärkeyttä tulevaisuuden kannalta. Se millaista ohjausta lapset saavat ala-asteikäisinä ohjaa mm. lasten tulevaisuuden opiskeluvalintoja ja sosiaalista asemaa. Holapalla itsellään on kaksi tytärtä, joista toinen asuu edelleen Virossa ja toinen Saksassa saksalaisen miehensä kanssa.

Suomeen Holappa muutti rakkauden perässä 28 vuotta sitten, vuonna 1987. Holappa toimi kahdeksan vuotta matkaoppaana. Suomessa hän opiskeli vielä yliopistossa kaksi vuotta kasvatustieteitä ja työskenteli suomalais-venäläisissä koulussa sijaisena. Pysyvästä paikasta hän kuitenkin epävarmuuden vuoksi jänisti. Sen jälkeen ajat kuitenkin muuttuivat eikä töitä enää ollutkaan helppo saada. Sijaisuudet eivät tuottaneet tarpeeksi rahaa elämiseen. Myöhemmin Holappa oli lähellä saada toisen vakituisen opettajantyön, mutta jäi viimein toiseksi parhaaksi hakijaksi. Pettymys oli silloin syvä. Synkkyyttä pahensi avioero.

Monikulttuurisuus ja eksotiikka ovat aina kiehtoneet Holappaa. Hän on kiinnostunut uusista ruoista ja kaikesta uudesta. Hän pitää matkustelusta ja on käynyt Kuubassa, Israelissa ja Afrikan maissa. Hän oli viisi vuotta naimisissa nigerialaisen miehen kanssa. Siksikin Monika-Naiset liiton työ on tuntunut Holapasta luontevalta. Hän on toiminut Monika-Naiset liitossa vapaaehtoisena ja aktiivina jo vuosikaudet.

Vapaaehtoisuransa Holappa oli aloittanut jo aiemmin vanhainkodissa, johon hän ystävänsä kanssa perusti viikoittaisen kahvilan, johon he myös itse leipoivat leivonnaiset. Holappa avusti myös osastolla.

Muuan Holapan tuttava ehdotti hänelle myöhemmin vapaaehtoistyön kurssia Monika-Naiset liitossa. Holappa suostui ja löysi viimein perille Nasima Razmyarin taluttamana.

”Parasta on se, kun saa olla aktiivinen ja auttaa: toimia projekteissa ja keräyksissä, saada tehdä hyvää ja tehdä joku onnelliseksi, saada jollekin hyvä mieli.” Holappa kertoo. Kyseessä voi olla hyvin pienikin asia. Opettajana ja matka-oppaana Holappa oppi auttamaan ja reagoimaan jatkuvasti muiden tarpeisiin. Samaa hän jatkaa edelleen vapaaehtoisena ja arjessa. Jo sillä, että huomioi toisen ihmisen ja puhuu tälle, voi tehdä jonkun iloiseksi.

Valitettavasti tämän hetkisen kiristyneen ilmapiirin huomaa. Vapaaehtoiset saavat syytöksiä ”pakolaisten perässä juoksemisesta” ja ulkomaalaisen näköiset ihmiset joutuvat kuuntelemaan kommentteja siitä, kuinka pakolaiset ovat syyllisiä jopa pitkiin kauppajonoihin.

Tiiu Holappa, kuten myös Celestine Vita-Buba, ylistää Monika-Naiset liittoa ja sen sydämellistä henkilökuntaa. Vapaaehtoisten annetaan auttaa ja tehdä itse, mutta samalla e saavat itse takaisin vielä enemmän. Celestine Vita-Buba ja Tiiu Holappa palkittiin lokakuussa 2015 vuosittain Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:n myöntämällä Vuoden isovanhempi -palkinnolla tekemästään vapaaehtoistyöstä maahanmuuttajanaisten ja -lasten hyväksi.