Lekki Nutchanart alkaa avata suhdettaan Suomeen Teatteri Jurkan näyttämöllä ottamalla syliinsä kattilallisen perunoita. Ikänsä riisiä syöneellä naisella oli aikanaan opettelemista niihin – kuten jatkuvaan kahvin juomiseenkin.

Näytelmän Kim, Lekki & Namwaan pääosissa on kolme Thaimaasta Suomeen muuttanutta naista. Esitys pohtii rakkautta, jonka mukana ihminen päätyy toiselle puolelle maapalloa. Se tarkastelee uuteen paikkaan asettumista, oman tien löytämistä sekä kodin ja perheen merkitystä.

Näytelmässä syvennytään arkisiin tarinoihin, kulttuurieroihin, koti-ikävään ja naisen asemaan. Se on sekoitus tunteita ja politiikkaa, kömpelyyttä, kauneutta, haikeutta ja iloa. Saara Turusen ohjaama Kim, Lekki & Namwaan on Teatteri Jurkan syksyn 2017 pääteos ja osa Suomi100 -hanketta. Sen tavoitteena on tarkastella suomalaisuutta uudenlaisesta näkökulmasta. 

Se tavallinen tarina

Wilailak ”Lekkin” Nutchanartin tie Suomeen oli se tavallinen tarina. Siihen kuuluu suomalainen mies. Thaimaalainen baari, salamarakkaus ja mahdollisuus parempaan tai ainakin jännittävämpään elämään. ”Nuorena sitä on valmis vaikka minkälaiseen seikkailuun, jotta välttyisi joutumasta riisipelloille”, Lekki Nutchanart hymähtää.

Kun Lekki Nutchanart syntyi, hänen äitinsä oli vain viidentoista ja antoi tyttärensä vanhempien hoitoon. Mummo kuoli, kun Lekki oli kahdeksan ikäinen. Elämä jatkui papan kanssa peltotöitä tehden, kunnes pappakin kuoli. Lekki oli silloin seitsemäntoista ja tutustui paikallisessa baarissa suomalaiseen mieheen. Thaimaalaiseen kulttuuriin kuuluu, että mies elättää perheen ja kun Lekki Nutchanartlla ei enää ollut perhettä, hän lähti suomalaisen miehen matkaan.

Lekki Nutchanart oli kuvitellut muuttavansa jonnekin mini-Amerikkaan, jossa olisi paljon korkeita taloja ja suuria kaupunkeja. Todellisuus Euralla Kauttuan kylässä oli kaukana siitä mielikuvasta. ”Paljon metsää ja omakotitaloja siellä täällä. Kaikki oli mustaa, sillä oli alkukevät, eikä lehti ollut vielä puussa”, Lekki Nutchanart muistelee.

Alkushokin jälkeen euralainen maalaismaisema alkoi viehättää. Lekki Nutchanart sai ensimmäisen työharjoittelupaikkansa päiväkodista, suoritti peruskoulun ja ravintola-alan tutkinnon, paiski töitä kahviloissa ja sai kaksi lasta. Avioliitto kuitenkin kariutui vuosituhannen vaihteen paikkeilla. Nutchanart sanoo, että hänen miehensä oli hyvä ihminen, mutta kulttuurierot olivat liian suuret. Hän tunsi myös olonsa Eurassa yksinäiseksi.

Lähdettyään Turkuun opiskelemaan Lekki Nutchanart tutustui muihin suomalaisiin, tapasi siellä toisen suomalaisen miehen ja muutti tämän ja tyttärensä kanssa Lahteen. Poika jäi isälle. Parille syntyi yhteinen poika. Lahdessa Nutchanart on työskennellyt ruokatehtaassa opiskellut lähihoitajaksi ja tehnyt sijaisuuksia palvelutaloissa. Hän ylläpitää Facebookissa thaimaalaisryhmää tavoitteenaan auttaa eri tavoin muita Suomeen muuttaneita.

Lekki Nutchanart on asunut Suomessa kaksikymmentäkuusi vuotta ja tuntee itsensä lähes täysin suomalaiseksi. Viimeksi hän on käynyt Thaimaassa kymmenisen vuotta sitten. Hänellä ei ole siellä enää sukulaisia, joita kaivata. ”Kuntosalilla ihmisten juttuja kuunnellessa tuntuu usein siltä, että suomalaiset tuntevat Thaimaan nykyisin paremmin kuin minä”, Nutchanart naurahtaa.

Suomalaisuutta toisesta näkökulmasta

Ohjaaja Saara Turusen päässä näytelmä Kim, Lekki & Namwaan sai alkunsa joitakin vuosia sitten. Turunen kuunteli sivukorvalla diakonialaitoksessa työskentelevän siskonsa keskustelua jostakin projektista, joka oli parhaillaan käynnissä thaimaalaisten maahanmuuttajien kanssa. Hän tuli ajatelleeksi, että Suomessa on valtavan suuri ulkomaalaistaustainen vähemmistö, joka koostuu etupäässä naisista, jotka ovat päätyneet tänne avioliiton myötä.

Saara Turunen mietti, voisiko hän antaa näyttämön välillä jonkun muun ihmisryhmän käyttöön. Thaimaalaisissa häntä kiehtoi erityisesti niin sanottu rakkausperäinen maahanmuutto. Maahanmuuttoa käsitellään usein pakolaisuuden tai työperäisen muuttamisen kautta. Rakkauden takia muuttamista pidetään kai jollakin tavalla ei-poliittisena, yhteiskunnasta irrallaan olevana ilmiönä. Samaan aikaan hän halusi tarkastella suomalaisuutta.

”Halusin tutkia kulttuuriamme tänne muualta tulleiden näkökulmasta. Mikä siitä, mitä me uskomme suomalaisuudeksi lopulta pitää paikkaansa? Millä tavalla suomalaisuus näyttäytyy sellaiselle ihmiselle, jolle ei ole lapsesta asti hoettu, että on lottovoitto syntyä tänne? Ja näyttäytyykö maamme lottovoittona sellaiselle, jolla ei ole sujuvaa suomenkielentaitoa, vaaleaa tukkaa ja sinisiä silmiä? ”

Aluksi Saara Turunen yritti etsiä näyttelijöitä liimailemalla pieniä lappusia ympäri Helsinkiä. Se ei tuottanut tulosta, mutta Facebook tuotti. Lekki Nutchanart ylläpitää siellä keskusteluryhmää, jossa on yli neljätuhatta Suomeen muuttanutta thaimaalaista.  Koekuvauksissa monet naiset olivat kuitenkin epäluuloisia ja kysyivät, käsittelisikö näytelmä jollakin tavalla seksiä. He vaikuttivat kyllästyneiltä siihen kuvaan, mikä heistä suomalaisessa mediassa oli luotu. Kim, Lekki ja Namwaan valikoituivat lopulta vaistonvaraisesti. ”Jokaisesta heistä tuntui huokuvan voimakkuutta, tahtoa seisoa omilla jaloillaan ja tulla näkyväksi”, Turunen kertoo.

Alkoi antoisa ja hauska harjoitusjakso. Saara Turunen huomasi, ettei ollut kenties koskaan tavannut yhtä omistautuneita ja ahkeria esiintyjiä. Jos joskus keinot olivatkin ammattinäyttelijöitä vähäisemmät, kaiken sen korvasi ennakkoluulottomuus ja pelon poissaolo. ”Jokaiseen pyyntööni vastattiin ilolla ja innokkuudella. Seuraavaksi jouduin kysymään itseltäni, yltäisinkö minä sen luottamuksen arvoiseksi, jota esiintyjieni puolelta nautin. Osaisinko auttaa heitä tekemään sellaisen esityksen, joka olisi paitsi taiteellisesti kunnianhimoinen, myös heidän näköisensä?”

Sitten vielä niistä perunoista, jotka Lekki Nutchanart kantaa kattilassa näyttämölle.  Ranskanperunoihin hän oli tutustunut jo Thaimaassa, mutta se, että Suomessa syödään kokonaisia perunoita lähes joka aterialla, hämmästytti. Mies teki suomalaista ruokaa, mutta siitä puuttuivat Nutchanartin kaipaamat mausteet.