Valentina Modig-Manuel - nyrkit savessa taidekeramiikan tekijä

”Haluan elää vain 40-vuotiaaksi, enkä mene koskaan naimisiin ja tee lapsia”. Valentina Modig kirjoittaa nuoruuden päiväkirjaansa. Toisin kuitenkin käy, hän elää 97-vuotiaaksi, menee naimisiin ja saa kaksi poikaa ja ennen kaikkea hänestä tuli taidekeraamikko.

Varhaislapsuus tsaarin Venäjällä

Valentina syntyi vuonna 1907 lähellä Minskiä perheen ”skrapabullaksi” eli viimeiseksi lapseksi. Edellisen lapsen syntymästä oli kulunut aikaa jo useita vuosia. Vanhemmat olivat suomenruotsalaisia. Wilhelm Ferdinand Modig (1862–1942), syntynyt Sipoossa ja Johanna Nyström (1871–1936) syntynyt Tammisaaressa.

Vanhemmat tapasivat toisensa Pietarissa. Ferdinand oli puutarhamestari. Hän muutti Venäjälle 1889, koska Krimillä oli suotuisampi ilmasto puutarhaviljelyyn.

Valentinalla oli kolme sisarta Agnes (sisarpuoli), Olga, Nina ja veli, joka kuoli 5-6-vuotiaana keuhkokuumeeseen. Isä oli Minskissä tsaarin virkamies. Hän viljeli ananaksia, omenoita, päärynöitä, vihanneksia ja sai piti kylän viinakauppaa.

Jo lapsena Valentina autteli isäänsä puutarhatöissä ja hänestä kasvoi jäntevä ja liikunnallinen, raskastakin fyysistä työtä pelkäämätön. Perhe oli hyvin toimeentuleva ja Valentina viihtyi varhaislapsuuden kodissaan. Perheen kotikieli oli venäjä ja uskontona kreikkalaiskatolilaisuus. Valentina oppikin lukemaan ja kirjoittamaan venäjäksi.

Muutto Suomeen ja elämää Tammisaaressa

Bolsevikkien vallankumouksen pyörteissä perheen piti lähteä Suomeen. Kaikki oli jätettävä, vain ruplan kolikoita oli mukana, kun perhe pitkän ja hankalan matkan jälkeen saapui Tammisaareen Johanna-äidin synnyinseudulle.

Valentinan ei ollut helppoa aloittaa uutta elämää ihan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä. Aluksi hänellä oli ongelmia ruotsin kielen oppimisessa ja ensimmäisenä vuonna hän sai lisäopetusta venäläiseltä upseeriperheeltä. Jo toisena vuonna kieli ja kirjoitus sujuivat ruotsiksi.

Ferdinand Modig oli toimelias mies ja aloitti heti rakentamaan perheelleen taloa, siihen tuli myös huoneita vuokrattavaksi. Hän perusti kaupan, johon hän haki myytäväksi elintarvikkeita ja muuta tavaraa Helsingissä asuvan siskonsa kautta.

Ferdinandin kauppaan oli pitkät jonot, koska myynnissä oli tarvikkeita, joista siihen aikaan oli kova pula varsinkin pienemmillä ja köyhemmillä paikkakunnilla. Ferdinand Modig vuokrasi myös taloa vastapäätä olevan huoneiston, johon hän perusti elokuvateatterin. Siellä Valentinakin istui iltaisin myymässä lippuja näytöksiin.

Valentinan siskopuoli Agnes ei viihtynyt Suomessa ja muutti jo 16-vuotiaana Amerikkaan ja myöhemmin Kanadaan, missä hän meni naimisiin Rosenqvistin kanssa. Heillä ei ollut lapsia. Myöskään Olga ei viihtynyt uudessa asuinpaikassa ja palasi takaisin Venäjälle opettajan työhönsä. Hän meni naimisiin puolalaisen miehen kanssa, jolla oli jonkin verran maaomaisuutta ja talo. Bolsevikit lähettivät heidät keskitysleirille, jossa he menehtyivät.

Joten vain Nina ja Valentina jäivät Suomeen. Valentinan mieliaineet koulussa olivat liikunta ja kuvataide. Hänen piirustuksen opettajansa kiinnittikin huomion hänen taiteelliseen lahjakkuuteensa. Helene Schjerfbeck asui ja maalasi siihen aikaan Tammisaaressa, joten opettaja ohjasi Valentinan hänen oppilaakseen.

Valentina Modig veikin piirustuksia ja maalauksiaan Helene Schjerfbeckin nähtäväksi. Schjerfbeck ei kannustanut Valentinaa kuvataiteilijaksi, mutta kehotti Valentinaa pyrkimään Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun (ent. nimeltään Taideteollisuus keskuskoulu, Ateneum) koristemaalauslinjalle.

Keramiikan opiskelu alkaa

Niinpä Valentina Modig haki Ateneumiin keskikoulun jälkeen ja aloitti vuonna 1927 koristemaalauslinjalla. Hakijoita oli 12, joista koulutukseen valittiin kolme miespuolista oppilasta ja Valentina.

Opintojen alkupuolella hän tuli kurkistaneeksi keramiikkapajaan, jossa opettajana oli 73-vuotias englantilais-belgialainen Alfred William Finch (1854–1930). Valentina Modig innostui keramiikasta niin paljon, että aloitti myös keraamikon opinnot.

Siihen aikaan oli mahdollista suorittaa kaksi eri tutkintoa. Yleisaineet kuten elävän mallin piirtäminen, piirustus ja taidehistoria olivat kaikille linjoilla yhteiset. Valentina Modig suoritti koristemaalaus- ja keramiikkatutkinnot vuosina 1927–1930.

Opiskeluaikaansa Valentina Modig muistelee näin:

”Koristemaalaus oli raskasta ja enemmän miesten ammatti, kattojen maalausta ja telineillä makaamista. Tämän huomasin ollessani parina kesänä työharjoittelussa. Mutta keramiikkaan ihastuin heti, koska samalla syntyy uusia muotoja.

Finch oli vaativa opettaja. Hän rikkoi esineitä, joita ei kannattanut polttaa. Se oli hyödyllinen oppi. Työt eivät saaneet muistuttaa lasiesineen muotoja. Finch oli myös suuri humoristi. Olimme hyvin kiinnostuneita esineiden lasituksesta, joita Finch teki salaa työhuoneessaan. Kerran opiskelukaverini Toini Muona, joka keksi aina jotain hauskaa, ehdotti että katsomme opettajamme työhuoneen avaimenreiästä, miten hän sen tekee. Lyhyt Toini kurkisti avaimenreiästä ja minä, joka olin pidempi, seisoin hänen takanaan. Saman tien käytävälle tuli Finch, joka kysyi: saanko minäkin katsoa? Se oli aika noloa meille, mutta hänestä vain hauskaa.

Opiskelu oli enemmän yhdessäoloa kuin opettajan ja oppilaan suhde. Tavoitteena oli kasvattaa oppilaan muototajua ja esteettistä silmää. Sen perustaksi tarvittiin hyvää dreijaustaitoa. Finch halusi katkaista vakiintuneen käytännön, jolloin vastavalmistuneet keraamikot siirtyivät koulusta suoraan Arabian tehtaaseen. Omassa työpajassa oli vapaus kokeilla ja kehittyä nopeammin, hän perusteli.

Se oli ihana kolme vuotta, jotka kävin Ateneumia. Olin niin innostunut keramiikasta, että harjoittelin Ateneumin tiloissa ilta kymmeneen asti, kunnes siivooja tuli paikalle. Se oli elämäni hauskinta aikaa, kun oli ystäviä ympärillä, joilla oli samoja ongelmia. Saimme käydä illallisella opiskelijakavereiden Helsingissä asuvien perheiden luona.

Oli se vaikeaa taloudellisesti, vaikka sain apua kotoakin ja asuin Tammisaaresta muuttaneen ystäväperheen luona. Minulla oli yhteinen huone perheen tyttären kanssa ja meistä tuli oikein hyvät ystävät, melkein kuin olisimme sisarruksia. Opiskeluaikana tapasin myös tulevan mieheni, joka kävi kuvaamataidonopettaja- linjaa. Siellä oli romansseja, opettajat ja oppilaat ja oppilaat keskenään menivät naimisiin – voi todeta, että me kaikki olimme samanhenkisiä”.

Keramiikkateollisuuteen

Valentina Modig halusi oman keramiikkastudion, mutta ensin piti saada lisää teknistä oppia. Opiskelutoverit aloittavat Arabialla, mutta Valentina halusi pienempään yritykseen. Hän pääsi Grankullan Saviteollisuus Osakeyhtiöön (myöh. Kera). Ensimmäisen vuoden hän työskentelee ilman palkkaa ja hänellä oli taloudellisesti todella vaikeaa.

Työskentelyolosuhteet tehtaalla olivat ankeat, työhuoneessa oli kylmä maalattia. Valentina Modig jäi iltaisin tehtaan sulkemisen jälkeen dreijaamaan. Vasta, kun liikkeen sisäänostajat kiinnostuivat Modigin töistä, hän sai palkkaa ja hänet nimitettiin taiteelliseksi johtajaksi. Erityisen suosituksi tuli hänen mukaansa nimetty Valentina-kulho.

Valentina Modigin Grankullan Savelle tekemänsä esineet voittivat pronssimitalin Pariisin maailmannäyttelyssä 1937. Hänen ystävänsä Kerttu Suvanto-Vaajakallio houkutteli hänet vuonna 1936 työskentelemään Kupittaan Saveen. Yhdessä Suvanto-Vaajakallion kanssa he uudistivat ja modernisoivat Kupittaan Saven käyttö- ja koristekeramiikan tuotannon. Suvanto-Vaajakallion kuoleman jälkeen myös Valentina lopetti vuonna 1939 työt Kupittaan Savessa ja siirtyi kokopäiväiseksi omaan Studio Keramokseen.

Oma ateljee Studio Keramos

Valentina Modig meni vuonna 1937 naimisiin opiskelutoverinsa Josef Manuelin kanssa. He perustivat yhdessä Studio Keramoksen Turkuun osoitteeseen Uudenmaankatu 3. Se oli toiminut aikaisemmin lasarettina ja siellä oli paksut seinät, jotka suojelevat sodan aikaisissa pommituksissa.

Ensimmäinen ongelma oli keramiikkaesineiden polttamiseen soveltuvan kaasu-uunin hankkiminen. Valentina Modig otti yhteyttä Turun Kaasulaitokseen ja he keskustelevat Helsingin kaasulaitoksen insinöörien kanssa. Erinäisten ongelmien jälkeen uunista saatiin toimiva.

Näin Valentina Modig kertoo alkuvaikeuksista: ”Tulimme kotiin ateljeesta ja meille oli kauhea päänsärky ja huono olo. Päättelimme, että uunissa oli jotain vikaa. Otimme yhteyttä Turun kaasulaitokseen ja sieltä tuli insinööri ateljeehen ja haisteli ilmaa. Hän ei huomannut mitään erikoista. Illalla hän soitti ja kertoi, että hänelläkin oli kova päänsärky ja voi muutenkin huonosti. Sitten hän tuli toisen helsinkiläisen insinöörin kanssa ja he asensivat toisen moottorin puhaltamaan ilmaa uuniin, eikä häkää tullut enää huoneeseen. Molemmat moottorit olivat pölyimurin moottoreita”. Heitä auttoivat myös Åbo Akademin kemistit, jotka laskevat heille keramiikkamassojen aineosien suhteita.

Ateljeen alkuaikoina päätuotteina olivat erilaiset ihmis- ja eläinhahmot, jotka tehtiin yhteistyössä Josef Manuelin kanssa. Valentina Modigin yksittäiset taideteokset eivät menneet siihen aikaan kaupaksi. Manuelin suunnittelemista hahmoista tehtiin malleja ja muotteja, ja niin niitä voitiin tehdä sarjatuotantona. Nämä tuotteet olivat suosittuja ja Modig myi niitä ympäri Suomea.

He tarvitsivat avukseen 1950-luvun loppupuolella 4-5 työntekijää. Siinä vaiheessa he olivat saaneet ateljeelleen uudet tilat tiiliseen piharakennukseen Itäiselle Pitkäkadulle. Siellä heillä oli kolme uunia, yksi vanha kaasu-uuni ja kaksi sähköuunia.

Vuonna 1962 tontille rakennettiin kerrostalo ja Studio Keramos sai sieltä alimmasta kerroksesta tilat ja Valentina Modigin päättäväisyyden ansiosta taloon rakennettiin ylimääräinen savupiippu ateljeeta varten.

Kaasu-uunia Valentina Modig ei kuitenkaan saanut uuteen tilaan. Hän muistaa tunteen, kun hän luopui rakkaasta uunistaan: ”Se oli pahinta, kun piti lopettaa kaasu-uunin käyttäminen. Halusin myydä uunin Ateneumille, mutta hekään eivät voineet sitä ottaa tulipalovaaran takia. Möin sen romuliikkeelle ja niitä rahoja en olisi halunnut koskaan ottaa. Se tuntui siltä kuin olisi antanut pois jotain itsestään”.

He toimittivat Stockmannille esineitään vuoteen 1974 saakka, jonka jälkeen tuotannon olisi pitänyt muuttua ”tehdasmaiseksi” kasvaneen kysynnän myötä. Sitä Valentina Modig ei halunnut. Modig jatkoi töitä ammattimaisena keraamikkona vuoteen 1981 asti, ja vielä senkin jälkeen hän piti näyttelyitä ja dreijasi, koska se oli hänen mielestään niin hauskaa.

Näyttelyitä ja opintomatkoja ympäri maailmaa

Taiteilija kaipaa myös arvostusta ja näkyvyyttä taiteelleen. Valentina Modigin keramiikkaesineitä esiteltiinkin yksityisissä- ja yhteisnäyttelyissä. Hän sai pronssimitalin Pariisiin maailmannäyttelyssä vuonna 1937. Hänen työnsä olivat esillä myös New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Huonoksi onneksi esineet katosivat paluumatkalla Suomeen.

Seuraavina vuosina oli vuorossa Kööpenhamina, Helsinki; useita näyttelyitä, Tukholma; useita näyttelyitä, Washington D.C, Boston, Köln, Århus, Vaasa, Kuopio, Jyväskylä, Göteborg ja tietenkin Turussa eri museoissa ja omassa Studio Keramos ateljeenäyttely vuosittain 1990-luvun loppupuolelle asti.

Opintomatkojen kohteita olivat Kanada, USA, Meksiko, Hollanti, Sveitsi, Pariisi ja Kreeta. Hänen Taideteollisen korkeakoulun aikaiset opiskelukaverinsa, jotka olivat päätyneet Arabian palvelukseen, arvostivat hänen periksiantamatonta taiteentekemistä vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa. Olihan hän sukupolvensa ainut keraamikko, joka hallitsi itsenäisenä yrittäjänä teknisesti vaativan karkeapolttoisen kivitavaran ja posliinin valmistuksen.

Perhe-elämää ja keramiikkaa

Valentina Modigin nimi ja uskonto muuttuivat vuonna 1937, kun hän meni naimisiin opiskeluaikana Taideteollisessa korkeakoulussa tutustuneensa Josef Manuelin (ent. Manulkin) kanssa. Manuel oli kuvaamataidon opettajana Turun ruotsinkielisissä kouluissa ja yhdessä he perustivat oman keramiikkapajan.

Valentina Modig kääntyy juutalaiseksi Josefin uskonnon mukaan. Samalla hänelle tuli juutalaisen uskonnon tavan mukaisesti myös toinen etunimi. Hän oli tämän jälkeen Valentina Ruth Modig-Manuel. Perheessä häntä kutsuttiinkin nimellä Ruth.

Toisen maailman sodan aikana Turkua pommitettiin raskaasti. Josef Manuel oli Turun ilmatorjuntayksikössä. Vuonna 1944 Valentina Modig-Manuel lähti sukulaisten luokse Ruotsiin Katrineholmiin. Toukokuussa siellä syntyi heidän poikansa, jonka pappa-Josef tapasi ensimmäisen kerran vasta 28.10.1944, kun Valentinan ja pojan oli turvallista palata Suomeen. Toinen poika syntyy Turussa kolme vuotta myöhemmin.

Kotikielenä oli ruotsi ja pojat kävivät ruotsinkieliset koulut ja yliopistot. Vanhemmasta pojasta tuli Åbo Akademissa tekniikan lisensiaatti ja nuoremmasta Hankenissa kauppatieteen maisteri.

Nuoremman pojan muisteluja taiteilija-opettajaperheen arjesta

”Kipsimaakari tuli meille tekemään kipsiformuja isän saviesineistä. Muistan kipsin hajun ja nesteet, joita hän käytti kipsiformuihin. Vieläkin haistan niitä kipsiformuja. Hajut tuovat mieleeni erilaisia muistoja”.

”Siellä isä ja äiti tekivät keramiikkaesineitä omassa ensimmäisessä ateljeessaan. Luin kirjastani isäni muistiinpanoja (hän oli kirjoittanut meille molemmille oman kuvakirjan lapsuus- ja nuoruusajastamme), että me olimme kotona ja keittiön ovi oli lukossa jostain syystä ja meillä oli kova nälkä. Kuusi vuotias isoveli oli ottanut komennon ja lähtenyt kävelemään minun, kolme vuotiaan kanssa koko matkan ateljeehen ja ilmoitti vanhemmille, että pitäisi saada ruokaa. Me olimme olleet niin sööttejä, kun kävelimme käsi kädessä sinne muistuttamaan, että vanhempien piti hoitaa myös lapsiaan ja antaa ruokaa”.

”Meillä oli maaseudulta apulaisia eripituisia aikoja. Pitkäaikaisin heistä oli tant-Venny, joka asui Itäisen Pitkäkadun ateljeen yhteydessä olevassa huoneessa ja sieltä hän käveli meille kotiin Tähtitornin kadulle laittamaan aamiaista ja muut ateriat”. ”Itäisellä Pitkäkadulla oli iso autotalli, jossa veljeni kanssa hakattiin savea. Kun isä teki originaaliveistoksia ja niistä tehtiin kipsimuotti ja ne täytettiin valusavella. Meillä oli savimylly, jossa oli kaksi isoa säiliötä, jotka pyörivät ympäri koko ajan ja siellä oli sisällä kovat posliinikuulat. Sisään laitettiin vettä ja pieneksi hakattuja kovia savipalloja. Mylly hienonsi savivellin, jota käytettiin sitten näihin formuihin. Me istuimme autotallin lattialla ja puunuijalla hakattiin savea pienemmiksi. Savi tuli isoissa harkoissa, jotka piti lyödä sormenpään kokoisiksi paloiksi, että ne sopivat myllyyn sisälle. Siitä saimme rahaa. Minä tykkäsin kovasti puhdistaa esineitä, jotka valettiin. Vanhemmat saivat meidät motivoitua siihen, se oli jotenkin luontevaa, että sitä piti tehdä”.

”Meidän nuoruuden aikaan, kun Venny ei ollut enää meillä ja Ruth kävi 3-4 kesänä siskopuolensa Agnesin luona Kanadassa. Hän oli poissa kerrallaan 2-3 kuukautta. Silloin isä laittoi kaikki ruuat. Äiti ei laittanut niin paljon ruokaa muutenkaan, mutta hän oli kova leipomaan”.

”Vanhempani olivat äärettömän liberaaleja, ei ollut mitään vanhollisia käyttäytymistapoja. Sitä ihmettelen, että vapaa kasvatus olisi voinut johtaa siihen, että jos olisimme joutuneet väärään seuraan, niin siitä olisi voinut käydä huonostikin. Koska eivät he kyllä kovin paljon katsoneet meidän peräämme. He eivät neuvoneet meitä siitä, mitä ei saisi tehdä. Vaikka kyllä äidin päättäväinen luonnekin tuli esille, isäni vältteli kaikkia konfliktitilanteita”.

”Kotona isä ja äiti puhuivat paljon keskenään maailman asioista kuten Israelista ja juutalaisista. Kaikki pyöri kuitenkin aina enimmäkseen keramiikan ympärillä. Se oli äärettömän suuri osa elämäämme”.

”Äiti oli intensiivinen ihminen, kun hän teki jotain, niin hän teki sitä 110 prosenttisesti”.

Valentina Modig oli myös intohimoinen puutarhan hoitaja ja remonttien organisoija. Tätä puolta hän sai toteuttaa perheen kesäpaikoissa Hirvensalossa, Tenholassa ja sitten Nauvossa. Hirvensalossa räjäytettiin kalliota ja Nauvossa istutettiin mäntymetsää, joka myöhemmin kaadettiin pois.

Hän myös toimi keramiikan opettajana Turun ruotsinkielisessä työväenopistossa 1956–1977. Kurssit olivat erittäin suosittuja, vaikka oppitunneilla oli ahdasta, kun oli kolmekymmentä oppilasta ja vain kolme dreijaa.

Valentinasta on kirjoitettu

 Kun kerrotaan suomalaisen keramiikkataiteen historiaa, Valentina Modig-Manuelin nimi tulee aina esille. Helsingin Sanomien ”Aikakoneesta” löytyy yli kaksikymmentä mainintaa hänestä.

HS 24.11.1940: ”Helsingin Taidehallin näyttelystä”: ”Keramiikkaesineiden joukossa kiinnittyy huomio erääseen uuteen nimeen. Rouva Modig-Manuelilla on varsin hauska kokoelma erilaisia maljakoita ja vateja, jotka ovat osoituksena myös siitä, että Turussakin voitiin polttaa keramiikkaesineitä hyvin onnistuneesti”.

HS 12.11.1993: ”A. W. Finchin oppilaan keramiikkanäyttely”: ”Keramiikkataiteilija Modig-Manuelia odotellaan esittelemään Turun linnassa avattua retrospektiivistä näyttelyä. Kun hän saapuu, häntä ei ensi alkuun edes tunnista. On odotettu 86-vuotiasta suomalaisen keramiikkamuotoilun uranuurtajaa. Vanhuksen sijasta paikalle pyörähtääkin hymyilevä, hoikka, housupukuinen nainen, jolla oli muistin lisäksi myös vaaleat kiharat hyvässä järjestyksessä”.

Harri Kalha vuonna 1994: ”Käsityön arkea ja tulen taidetta”: ”Äskettäin 87 vuotta täyttäneen keraamikon elämäntyötä katsoessa edessä kahisevat keramiikkataiteen historian lehdet, valikoituina otoksina, keraamikon täysosumina, uunin improvisaatioina tai esineeksi konkretisoituneina reunamerkintöinä menneiltä vuosikymmeniltä. Näillä esineillä on yllättävän pitkä muisti, ja ne puhuvat niille, jotka malttavat kuunnella. Tuohon muistiin sisältyy myös kuiskauksia muinaisuudesta, tuhannen vuoden takaa Kiinasta tai viiden sadan vuoden takaa Japanista”.

Taiteilijapersoona ja rouva suorasuu Valentina Modig ei kaivannut parrasvaloihin, eikä seurapiireihin. Hänellä oli aviomies, Josef, joka aina tuki, auttoi ja osallistui hänen työhönsä ja kodin hoitoon. Josef Manuel teki itsekin merkittävän uran keraamikkona.

Valentina Modig sai elää itsenäisenä taiteilijana, boheemi hän ei koskaan ollut. Hän ymmärsi myös taloutta, kun rahaa tuli, se piti sijoittaa järkevästi. Josef Manuelilla oli vakituinen opettajan virka ja siitä sitten eläke. Valentina Modig maksoi itse omat veronsa ja eläkkeensä.

Lounas oli mukava käydä syömässä ravintolassa ja kylpylässä voi viettää pidemmänkin ajan. Kun ikääkin oli jo yli 90 vuotta. Se vain oli ikävää, että muita saman sukupolven ihmisiä ei enää ollut. Joskus hän sanoi suoraan, mitä mieltä oli jostakin vaatteesta tai hiusmallista. Ehkä hänellä oli siihen oikeus, kun oli elänyt koko ikänsä taidetta tehden ja kauneutta arvostaen.

Hän oli 97-vuotias ja hän oli aika väsynyt. Sydämessä tuntuu kipua ja muutenkin viime aikoina oli ollut kaikenlaista vaivaa. Poika tuli käymään ja tilasi ambulanssin, joka vei hänet sairaalaan. Hän oli kuullut viime päivinä venäjänkielistä laulua, hänen lapsuutensa kieltä. Hän vietti yön sairaalassa ja seuraavana iltana hän oli siirtynyt keramiikkataiteen historiaan. Hän oli elänyt nimensä mukaisen elämän, modig = rohkea.