Vieno Rauha, kuinka sympaattiselta tuo nimi kuulostaakaan. Mikähän sai vanhemmat aikoinaan valitsemaan nuorimmalle tyttärelleen juuri tuon nimen? Aavistivatko he, että tästä pikkutytöstä tulisi merkityksellinen ja nimensä veroinen henkilö?

Minusta oli kouluikäisenä hauskaa huomata, että nuo nimet löytyivät myös suositusta hengellisestä laulusta. Viettäessäni paljon loma-aikoja tätieni luona Ylivieskassa tykkäsin usein sunnuntaiaamuisin laulaa Rauhalle, kuten häntä kutsutaan, laulua Sunnuntaiaamuna kesällä, jonka toinen säkeistö kuuluu: ”Vienosti kukkii pellot ja vaarat vihannoi ja hartaast´ aamukellot vaan rauhaa, rauhaa soi.” Rauha kuunteli huvittuneena esitystäni.

Omia lapsia Rauhalla ei ole, mutta hänellä on aina ollut lämmin ja luonteva suhtautuminen lapsiin. Hän on ollut aidosti kiinnostunut sisarustensa jälkikasvun elämästä ja antanut heille rakentavalla tavalla myös elämänohjeita.

Rauha toimi keskikoulun ja lukion opettajana lähes 40 vuoden ajan. Ennen valmistumistaan uskonnonopettajaksi hän opetti opettajan sijaisena pääasiassa matemaattisia aineita. Myöhemmin hän suoritti arvosanoja psykologiasta ja filosofiasta, jotka kuuluivat myös hänen opetettaviin aineisiinsa.

Opetustyössään Rauha on entisten oppilaidensa mukaan ollut oppilaita kuunteleva ja kannustava opettaja. Hän on aina suhtautunut heihin tasa-arvoisesti ja huomioinut jokaisen yksilönä.

Työnsä lisäksi Rauha on ollut aktiivinen myös vapaa-ajallaan nuorten sekä vanhempienkin parissa. Hän on pannut aikoinaan työpaikkakunnillaan pystyyn erilaisia nuorten ja vanhusten kerhoja. Viriketoimintaa vanhuksille hän on jatkanut myös eläkkeellä ollessaan. Rauha kertoo, että noissa yhteisissä tapahtumissa on aina ollut runsaasti osallistujia. Erityisesti häntä on kiehtonut jo lapsesta asti teatteri- ja näytelmäharrastus, jota hän on toteuttanut vielä Ylivieskassa palvelutalossa asuessaankin.

Elämän vaiheikas alkutaival

Rauha syntyi elokuussa 1922 Ylivieskassa perheensä yhdeksäntenä lapsena. Perheen vanhin lapsi, Rauhaa 17 vuotta vanhempi Hanna menehtyi Ylivieskassa raivonneeseen espanjantautiin Rauhan ollessa vuoden ikäinen. Perheen mummo kuoli viikkoa myöhemmin tähän sairauteen, mutta muut säästyivät taudilta. Rauha jäi perheen nuorimmaiseksi ja sai siten erityistä huomiota vanhemmilta sisaruksiltaan. Tosin kuusi vuotta vanhempi sisar ei aina ollut ilahtunut siitä, että joutui kaitsemaan pikkusiskoaan. Hän oli usein sanonut Rauhalle: ”Meillä on yksi lapsi liikaa, arvaa kuka.”

Rauhan vanhemmat olivat maanviljelijöitä ja perheen toimeentulo oli paljolti riippuvainen kesien sääolosuhteista. Rauha kertoo, että olot lapsuusaikana olivat köyhiä, koska monena kesänä halla oli tuhonnut sadon ja sen vaikutus tuntui perheen jokapäiväisessä elämässä. Lisärasitteena vanhempien talouteen vaikutti sukulaismiehen takausvelkojen maksu, mutta onneksi selvittiin koko perheen yhteisten ponnistelujen avulla.

Perheen poliittinen aate oli maalaisliittolaisuus, jota suurin osa maanviljelysvaltaisen paikkakunnan väestöstä kannatti. Kansalaissodan jälkeinen poliittinen kahtiajako ei näkynyt Ylivieskan seudulla niin voimakkaasti kuin Suomen eteläosissa.

Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, sosiaalinen ja henkinen elämä oli rikasta. Perheen isän hengellinen vakaumus oli herännäisyydessä eli körttiläisyydessä ja äitikin tunnusti tätä heidän avioliittonsa aikana. Kotona järjestettiin seuroja ja seuroissa käytiin myös muualla. Seuroissa veisattiin virsiä, kuunneltiin seurapuheita sekä tavattiin tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia. Seurat olivat tärkeät yhteydenpidon muotona.

Vanhemmat eivät olleet hengellisestä vakaumuksestaan huolimatta lainkaan ahdasmielisiä ja sallivat lapsilleen myös hauskanpitoa. Nuoret kokoontuivat usein Rauhan kotiin illanistujaisiin. Siellä naurettiin ja laulettiin sekä nautittiin toisten nuorten seurasta. Huumoria on tässä perheessä viljelty aina runsaasti.

Kauempana asuvia sukulaisia oli usein yökylässä. Sotien aikana oli talossa majoittuneena myös Lapista ja Kuhmosta tulleita evakkoja, joiden yhteiselo vaikutti suuresti arjen elämään. Aina yhdessäolo ei sujunut ongelmitta.

Lapsuusajan Rauha muistaa kaikin puolin touhuntäyteisenä aikana. Lapset osallistuivat kykyjensä mukaan maatalon töihin, mutta leikillekin oli sijaa. Mukavina tapahtumina Rauhan mieleen ovat jääneet isän kanssa käydyt juoksukilpailut, jotka usein päättyivät Rauhan voittoon.

Nukeilla leikkiminen oli myös erityisen mieluisaa. Vanhemmat sisarukset tekivät Rauhan nukeille vaatteita, mikä tuo vieläkin lämpimät muistot noilta ajoilta. Myös paperinukkeja Rauha tykkäsi värkätä milloin mistäkin materiaalista: sokeritopan käärepaperista, sanomalehden reunoista, tai mitä paperia nyt oli saatavilla. Keitettyä perunaa käytettiin liimana. Värikyniä oli sentään jo tarjolla, joten niillä voi värittää nukkien vaatteita.

Lapsuuteen mahtui myös vaaratilanteita. Kolmevuotiaana Rauha oli leikkimässä kotinsa vieressä olevalla junaradalla ja oli vähällä joutua junan alle, mutta isä sai pelastettua hänet viime hetkellä mekosta kiskaisemalla. Toinen vaaratilanne sattui Rauhan ollessa noin viisivuotias. Hän oli lähtenyt isosiskonsa Taimin ja hänen kaverinsa kanssa kilometrin päässä sijaitsevan joen rantaan. Siellä oli tukkisuma odottamassa uittoa. Isommat tytöt loikkasivat uittotukin päälle ja pysyivät siinä. Rauha hyppäsi tyttöjen perään pienemmälle pölkylle, mutta putosi siitä veteen ja oli hukkua. Lähistöllä ollut uittomies sai hänet onneksi ongittua ylös.

Lisää tragediaa sattui Rauhalle kuusivuotiaana, kun hän menetti tapaturmaisesti vasemman kätensä ranteesta asti. Vammastaan huolimatta Rauha on pärjännyt elämässään hyvin positiivisen asenteensa ja sinnikkyytensä ansiosta. Kansakoulussa opettaja olisi vapauttanut hänet käsitöistä, mutta sitä hän ei halunnut, vaan osallistui sisulla ja tarmolla muiden veroisesti. Rauha on suhtautunut vammautumiseensa luontevasti, jotenkin itsestäänselvyytenä elämäänsä kuuluvana.

Opinhalu kasvaa

Koulunsa Rauha aloitti Ylivieskassa Katajan koululla. Koulu sijaitsi joen toisella puolella lähellä kirkonkylää, joten koulumatkaa kertyi viisi kuusi kilometriä. Talvisaikaan koulumatka oli melkein puolet lyhyempi, kun pääsi oikaisemaan jään poikki. Koulumatkat kuljettiin kävellen tai joskus hyvällä tuurilla hevoskyydillä. Matka sujui kuitenkin rattoisasti isossa porukassa.

Rauha muistaa, että yhdellä koulupojista oli usein sen verran rahaa mukana, että hän saattoi koulun jälkeen poiketa matkan varrella olevassa Osuuskaupassa ja ostaa sokeritopan palan, jota sitten kukin vuorollaan imeskeli. Joskus kauppiaan rouva antoi koululaisille ilmaiseksi rusinoita kouraan. Näistä lapset saivat energiaa paluumatkalleen.

Käytyään kansakoulun kokonaan haki Rauha Raudaskylään kolmivuotiseen keskikouluun. Se antoi viisivuotiseen keskikouluun verrattuna samanlaisen mahdollisuuden jatko-opiskeluun.

Siihen aikaan keskikoulu oli maksullinen, joten varmasti köyhähkön maalaistalon tyttärenä piti miettiä myös taloudellista tilannetta. Vaakakupissa painoi kuitenkin, että Rauha ei käsivammansa vuoksi olisi pystynyt maatalon töihin. Siten ammatti tulisi valita jostain muualta. Rauha oli menestynyt hyvin kansakoulussa ja siten jatkaminen keskikouluun tuntui luontevalta valinnalta.

Rauha asui keskikoulun aloittaessaan ensin eräässä perheessä Raudaskylällä, mutta pitkästyi siellä. Hän palasi takaisin kotiinsa ja aloitti päivittäisen matkustamisen junalla. Aamuisin Ylivieskan asemalta lähti Raudaskylään kello 7 tavarajuna, jonka viimeinen vaunu oli matkustajavaunu ja siinä koululaiset matkustivat. Illalla juna oli takaisin Ylivieskassa noin puoli kuuden maissa. Sen päälle vielä muutaman kilometrin kävelymatka asemalta kotiin, joten kyllä koulupäivälle tuli pituutta.

Nuoruus sodan varjossa

Keskikoulun jälkeen Rauha haki ja pääsi Raudaskylän lukioon, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1942. Lukion aikoihin käytiin Suomessa sotia ja ne vaikuttivat kouluaikaan. Välillä ei ollut koulua ollenkaan. Epävarmuus tulevaisuudesta aiheutti huolta ja pelkoa, mutta niistä huolimatta pyrittiin elämään tavallista arkea mahdollisuuksien mukaan. Myös nuoret osallistuivat eri tavoin sodan vaatimiin tehtäviin. Rauhakin työskenteli sekä muonitus- että puhelinlottana.

Rauhan nuoruuden aikana nuoret kokoontuivat viettämään yhdessä aikaa missä milloinkin. Tansseissa Rauha ei käynyt, mutta muuten toisten nuorten kanssa pidettiin hauskaa ja nautittiin yhdessäolosta. Meno oli kuitenkin melko maltillista ja kotiin tultiin ajoissa. Pidemmille kohtaamispaikoille mentiin pyörällä, jos pyörä oli saatavilla. Naapuripitäjään voitiin mennä myös junalla. Pääsääntöisesti huvittelumatkat kuljettiin kävellen.

Ylioppilasvuotensa jälkeen Rauhaa pyydettiin Raudaskylän keskikouluun ja lukioon armeijassa olevan opettajan sijaiseksi. Opetettavia aineita olivat matematiikka, kemia ja fysiikka. Ne olivat hänelle mieluisia oppiaineita, koska hän oli aina menestynyt matemaattisissa aineissa hyvin. Rauha muistaa erityisesti oppilaiden kanssa tehdyt kemialliset kokeet, joiden parissa aika kului aivan liian nopeasti. Joskus välitunnitkin käytettiin ruudin tekemiseen.

Rauhan ollessa Raudaskylässä opettajana Suomessa elettiin sota-aikaa. Koska sotaa oli käyty jo useampi vuosi, näkyi se tietysti kansan elämässä. Kaikista tarvikkeista alkoi olla pulaa ja ihmisten kekseliäisyyttä tarvittiin arjen sujumiseen. Erityisen rankkana asiana Rauha muistaa, kun lukiolaispojille tuli määräyksiä lähteä sotaa varten armeijaan. Opettajanhuoneessa itkettiin puolin ja toisin sotaan lähtöä. Lapsiahan nämä pojat olivat, mutta silti heidän piti lähteä puolustamaan maatamme.

Paljon lisätöitä opettajalle aiheutti se, että Raudaskylälle oli tullut esimerkiksi Oulusta ja Helsingistä evakkoina oppilaita, jotka olivat aloittaneet opiskelunsa omalla paikkakunnallaan. Sääntönä oli, että oppilaat saivat suorittaa opintonsa aloituskoulunsa opetussuunnitelman mukaisesti, joten opettajan piti perehtyä siihen ja järjestää tenttejä ja opiskelumahdollisuuksia tämä huomioon ottaen.

Oman polun valintaa

Ammatinvalinnassaan Rauhaa kiinnosti ensisijaisesti lastentarhanopettajan työ ja hän haki opiskelemaan alaa, mutta käsivamman takia tuli kieltävä vastaus. Muukin opettajan ammatti oli mielessä. Kun opiskelukaveri oli hakemassa Helsingin yliopistoon teologiseen tiedekuntaan, ajatteli Rauha pyrkiä sinne. Hänet hyväksyttiin yliopistoon ja niin opiskelijaelämä alkoi.

Koska opintotukijärjestelmää ei ollut, opinnot tuli rahoittaa pääasiassa itse. Opiskeltuaan vuoden yliopistossa lähti Rauha pyynnöstä Nummelle yhteiskouluun opettajan sijaiseksi. Hän opetti tuolloin vähän kaikkia mutta pääsääntöisesti matemaattisia aineita. Voimistelun opetuksen Rauha kertoi olleen hieman haasteellista. Hän joutui sitä varten harjoittelemaan voimisteluliikkeitä etukäteen kotonaan peilin edessä. Myös aamuhartauksien pito oli usein Rauhan vastuulla. Opetustyön lisäksi hän piti rippikoulua kuusipäiväisen kouluviikon jälkeen lauantai-iltaisin.

Koulu toimi väliaikaisissa tiloissa ja useammassa rakennuksessa. Yksi luokka oli jopa rehtorin olohuoneessa ja toinen kaikuvassa entisessä meijerisalissa. Koulupäivän aikaan piti siis vaihtaa välillä rakennuksesta toiseen, jotka eivät sijainneet edes lähellä toisiaan. Usein välitunneilla talonmiehen apu nauloineen ja vasaroineen oli tarpeen.

Rauha teki vielä satunnaisia opettajan sijaisuuksia seuraavinakin vuosina, mutta siitä huolimatta teologian opinnot yliopistolla sujuivat suunnitelman mukaisesti. Kotona Ylivieskassa hän kävi vain joululomalla ja kesällä.

Opettajana ympäri maan

Rauhan valmistuttua teologisesta tiedekunnasta ei uskonnonopettajan lehtoraatteja ollut tarjolla, koska papit toimivat yleensä uskonnonopettajina. Sen vuoksi Rauha haki muita opettajan töitä. Kalajoen yhteiskoulussa oli matematiikan opettajan paikka auki, ja Rauha valittiin siihen.

Ensimmäisen vuoden jälkeen Kalajoen koulun johtokunta nimitti Rauhan rehtoriksi suostumusta kysymättä. Rauha ryhtyi tähän vastentahtoisesti, mutta halusi tehdä pestinsä mahdollisimman hyvin. Rehtorin työn lisäksi oli säädetty muuta opetusvelvollisuutta 18 tuntia viikossa. Matematiikan ohella hän opetti ruotsia ja äidinkieltä, koska noihin aineisiin ei riittänyt opettajia. Opetettavia tunteja tuli siten enemmän kuin mitä edellytettiin. Rauha ei kuitenkaan ottanut lisäpalkkaa, vaan halusi näin säästyneillä rahoilla tarjota esimerkiksi varattomille, lahjakkaille oppilaille vapaapaikkoja.

Kalajoen aika oli kaikin puolin nuorelle rehtorille hyvin opettavaista, mutta myös henkisesti raskasta. Sodan jäljet näkyivät jokapäiväisessä elämässä. Koululla oli esimerkiksi opettajien sijaisina sodassa vammautuneita. He eivät enää voineet jatkaa sodan vuoksi keskeytyneitä opintojaan, joten pätevöityminen jäi kesken. Perheen perustamisen myötä elanto oli kuitenkin hankittava, ja työn perässä piti siirtyä paikasta toiseen. Sijaisopettajien voimavarojen ehtyessä työn tekeminen kärsi, joten opetusjärjestelyiden organisointiin kului rehtorilta paljon ylimääräistä aikaa ja energiaa. Rauhan rehtorivuosien aikana anottiin Kalajoelle lukio-oikeutta, mutta sitä ei vielä tuolloin saatu.

Koulun vastapainoksi järjestettiin Kalajoella eri luokkien vastuulla olevia juhlia. Nämä olivat hyvin odotettuja ja mieluisia tapahtumia. Juhlien tuottona saatiin aina jonkin verran rahaakin kerättyä koulun tarpeisiin. Koulun kirjasto muun muassa perustettiin näin hankituilla varoilla.

Kolmen Kalajoella vietetyn vuoden jälkeen Rauha lähti uskonnonopettajaksi Haapajärven lukioon, jossa hän toimi kolme vuotta. Vaikka Haapajärvellä oli koulun puolesta järjestetty asunto, oli se hyvin alkeellinen ja kylmä. Asunto-olot olivat yksi syy lähteä sieltä pois ja Rauha siirtyi Ylivieskan naapuriin, Oulaisiin, uskonnon ja psykologian lehtoriksi.

Oulaisissa Rauha oli opettajana yhteensä seitsemän vuoden ajan. Täällä ollessaan hän hankki oman auton, joten hän ei ollut enää riippuvainen julkisesta liikenteestä. Vaikka Rauhalla oli asunto työpaikkakunnallaan, oli hänen varsinainen kotinsa Ylivieskassa kymmenen vuotta vanhemman sisarensa kanssa yhteisessä talossa, jossa hän kävi viikoittain.

1960-luvun alkupuolella Rauhalle tuli Nummelta kirje, jossa rehtori ilmoitti, että siellä oli uskonnonopettajan paikka avoinna. Rehtorin mukaan Rauha oli aikoinaan kättä päälle laittaen luvannut palata sinne opettajaksi, kun sinne on saatu uusi koulu ja lukio. Rauha ei voinut perua lupaustaan ja lähti Nummelle.

Etelässä työskentely olikin hänelle mieluisaa, koska sieltä oli helppo käydä erilaisissa kulttuuritilaisuuksissa lähikaupungeissa, kuten Turussa ja Helsingissä. Pohjanmaalla ei ollut tarjolla tällaisia mahdollisuuksia.

Nummen aikana siirryttiin koulussa vuonna 1971 viisipäiväiseen kouluviikkoon, joten vapaa-aikaa oli nyt enemmän. Oppilaiden kanssa oli myös mahdollista vierailla Helsingissä ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa sekä juutalaisten synagogassa. Näin oppilaille tuli konkreettisempi käsitys eri uskontojen erityispiirteistä. Ainut Nummella oloa hieman häirinnyt asia oli suurten kartanoiden omistajien ja heidän entisten torppareidensa välinen poliittinen jännite, joka heijastui myös koulumaailmaan.

Toimiessaan Nummella opettajana kymmenisen vuotta alkoi Rauha haluta lähemmäs Ylivieskassa asuvaa sisartaan, jonka terveys alkoi heiketä. Rauha sai monien vaiheiden jälkeen uskonnon- ja psykologian opettajan paikan Ruukista, jossa hän toimi 11 vuoden ajan. Eläkkeelle hän jäi tästä virasta vuonna 1985.

Yhdessä tekemisen tärkeys

Opetustyötään Rauha on toteuttanut itselleen tärkeiden arvojen mukaisesti. Omat edut ovat monesti jääneet taka-alalle, kun on ollut kyse oppilaiden edusta. Rauhan mielestä opettajan työssä on ollut opettamisen lisäksi keskeistä rohkaista ja keskustella sekä tehdä kaikkea mukavaa yhdessä oppilaiden kanssa.

Hänellä on ollut vuosien saatossa eri puolilla Suomea opettajana ollessaan oppilaina nykyisinkin maamme eri yhteiskunnan alueilla ansioituneita henkilöitä. Rauha seuraa mielenkiinnolla heidän toimiaan sekä myötäelää edelleen oppilaidensa menestymistä, iloja ja suruja. Monien kanssa hän on edelleen kirjeenvaihdossa.

Jotkut entisistä oppilaista ovat myöhemmin kertoneet, että he ovat saaneet innoituksensa tulevaan ammattiinsa kouluajoilta. Muun muassa Haapajärveltä lähtöisin oleva näyttelijä Eeva-Maija Haukinen on sanonut oman näyttelijäkipinänsä lähteneen koulusta näytelmäkerhoista.

Koulutyössä Rauha ei pitäytynyt aina tiukasti opetettavassa aineessa, vaan haastoi oppilaitaan keskusteluihin heitä askarruttavista asioista. Myös kuuntelemisen taito ja nuorten asemaan asettuminen on ollut Rauhan mielestä opettajan työssä tärkeää.

Rauha kertoo, että hänellä oli harvoin ongelmia kurinpidossa. Hän oli samalla lempeä, mutta myös jämäkkä. Innostavalla opetustavallaan Rauha sai oppilaat motivoitumaan heitä vähemmän kiinnostavista aiheista. Oppitunneilla oli aina sijaa myös huumorille, jonka koululla käynyt opetushallituksen tarkastajakin oli huomannut. Monilta ulkomaanmatkoiltaan Rauha keräsi ja kartutti havainnollistavaa lisämateriaalia opetustyöhönsä.

Rauhan viettäessä 90-vuotispäiviään vuonna 2012, osallistui niihin myös hänen entisiä oppilaitaan. Eräs heistä, itsekin teologiaa opiskelleena, piti tilaisuudessa kauniin puheen. Hän muisteli Rauhaa hyvin empaattisena ja oikeudenmukaisena opettajana, joka kantoi huolta erityisesti vaikeuksissa olevista oppilaista. Opettaja oli aidosti kiinnostunut nuorten asioista. Häntä oli helppo lähestyä ja sen vuoksi monet oppilaat rohkenivat kertoa opettajalle arkaluontoisiakin asioitaan. Opetettavan aineen sisällön opettaja hallitsi hyvin ja osasi opettaa sen ymmärrettävällä tavalla. Rauhan iloinen, elämänmyönteinen asenne ei voinut olla vaikuttamatta oppilaisiin.

Yhteiskunnan ja koulutusjärjestelmän muutokset

1920-lukua on pidetty maailmanlaajuisestikin modernismin vuosikymmenenä. Ihmiset kokivat elävänsä eräänlaisessa välitilassa matkalla vanhasta uuteen. Myös Suomessa alettiin Rauhan varhaisimpien kouluvuosien aikana pikkuhiljaa elää uudistumisen vaihetta. Kulttuurielämä laajeni, lainsäädäntöä uudistettiin, yleinen oppivelvollisuuslaki tuli voimaan, puolustusta, hallintoa ja palvelusektoria rakennettiin, joten väestön olosuhteet paranivat asteittain. Tämä näkyi myös Ylivieskan seudulla. Rauha kertoi, että hänellä oli vanhempiin sisaruksiinsa verrattuna paremmat kouluolosuhteet. Esimerkiksi koulumateriaalia oli tarjolla enemmän kuin aikaisemmin.

Rauhan yliopisto-opintojen loppuvaiheessa ja työvuosien alussa elettiin Suomessa sodasta toipumisen aikaa. Kansalaisten sivistyksen lisääminen oli yksi keskeinen päämäärä. Monella kunnalla oli pyrkimyksenä saada oma oppikoulu. Koulut toimivat aluksi usein väliaikaisissa tiloissa sekä sijaisopettajien voimin.

Yhteiskunnallisina parannuksina näinä vuosina oli etenkin sosiaalisten etuuksien lisääntyminen. Monien käänteiden jälkeen vahvistettiin lapsilisälaki vuonna 1948. Tämän ansiosta usean suurilapsisen perheen taloudellinen tilanne koheni.

Rauha muistaa, että ensimmäisessä hänen valmistumisensa jälkeisessä työpaikassa Kalajoella taloudellinen ahdinko oli jokapäiväistä. Tämä oli aikaa, jolloin maaseudulla asuvien oppilaiden kotona oli monesti suoranaista puutetta. Useat oppilaat avustivat vanhempiaan kaikissa elinkeinoon liittyvissä töissä, mutta siitä huolimatta suorittivat opinnot tunnollisesti. Tosin joskus oppitunneilla joidenkin oppilaiden oli vaikea pysyä hereillä, kun olivat joutuneet tekemään maatalon töitä yömyöhään, etenkin syksyisin sadonkorjuun aikoihin. Opiskelumotivaatio oli silti todella korkealla eikä poissaolojakaan juuri ollut.

Seuraavat vuosikymmenet olivat hyvinvointi-Suomen rakentamista. Etusijalla oli sosiaaliolojen parantaminen muun muassa sairausvakuutus- ja eläkejärjestelmää uusimalla. Työaikalakiin tuli muutoksia, jolloin siirryttiin asteittain 40-tuntiseen ja viisipäiväiseen työviikkoon.

1960-luvulla tuli esiin liberalismi, joka näkyi etenkin joukkotiedotuksessa. Radikaalien toimittajien ennakkoluulottomat asenteet ärsyttivät varsinkin perinteistä oikeistoa mutta myös muita yhteiskuntaryhmiä. Nuoret kehittelivät aluksi erilaisia vastakulttuureja ja vaihtoehtoisia näkemyksiä armeijan, oikeuslaitoksen, koulun sekä perheen toiminnoissa.

Teiniliitto oli tuon ajan ilmiö. Rauha toimi Nummella Teiniliiton aktiivisimman toiminnan aikoihin. Hän muistaa, että opettajanhuoneessa ja erityisesti välitunneilla tuntui päivittäin Teiniliiton vasemmistolainen toiminta. Se oli opettajille rankkaa aikaa, kun he pelkäsivät joutuvansa kritiikin kohteeksi.

Iso mullistus koulutusjärjestelmässämme Rauhan työvuosien aikana 70-luvulla oli siirtyminen peruskouluun. Se toi mukanaan paljon muutoksia opetussuunnitelmaan ja muihin opetusjärjestelyihin. Rauhan mielestä peruskoulu oli siinä mielessä hyvä ratkaisu, että kaikilla oli samanlaiset mahdollisuudet jatkaa opintoja. Aikaisemmin osa lahjakkaistakin oppilaista oli jäänyt tyhjän päälle, jos perheellä ei ollut varaa laittaa lasta jatko-opiskeluun.

Harrastukset työn vastapainona

Lapsesta asti näytteleminen ja tarinoiden tuominen toisten ulottuville on ollut Rauhalle rakasta. Lapsuudessa näytelmäharrastus näkyi kotona paperinukeilla toteutettuna tai naapurin lasten kanssa leikkiessä. Rauhalla oli iso kokoelma paperinukkeja, joille hän kirjoitti näytelmiä ja esitti nukketeatteria. Aika ei tullut koskaan pitkäksi. Naapurin lasten kanssa leikkiessä keksittiin kaikille mielikuvitusnimet ja vieläkin Rauhaa huvittaa tavatessaan jonkin noista entisistä leikkikavereista, että Lekkeri Puntiopäähän se siinä.

Opiskeluaikanaan Helsingissä Rauha kävi ahkerasti katsomassa teatteriesityksiä Kansallisteatterissa. Hänestä oli rentouttavaa eläytyä esitykseen ja samalla unohtaa maailman murheet. Näistä kokemuksista hän sai vinkkejä ohjatessaan myöhemmin näytelmiä eri paikoissa. Lisävahvistusta näytelmä–ja teatteriharrastukseensa Rauha sai suoritettuaan vuonna 1959 viikon kestäneen Koulujen näyttämötoiminta Keskus ry:n järjestämän näyttämökurssin.

Koulutyö on ollut Rauhan elämän innoittaja, josta hän on nauttinut. Sen vastapainoksi hän on halunnut tuottaa sekä itselleen että muille myös muita elämyksiä. Hän on pannut pystyyn jokaisella työpaikkakunnallaan erilaisia näytelmä- ja virikekerhoja. Tätä hän on jatkanut vielä Ylivieskassa eläkkeellä ollessaan.

Kotikartanon palvelutalossa on pidetty Rauhan johdolla veteraani- ja vanhustenkerhoja. Virkistyshetket ovat koostuneet usein sekä aivotoiminnan että fyysisen toiminnan aktivoimisharjoituksista. Teatteriharrastusta Rauha on ylläpitänyt kirjoittamalla itse muutamia näytelmiä, joihin hän on saanut esiintyjiksi entisiä eläkkeellä olevia oppilaitaan. Tästä näytelmäharrastuksesta Kotikartanossa on Juhani Rintakumpu julkaissut 19.3.2010 Kalajokilaakso-lehdessä jutun Kerran opettaja, aina opettaja.

Nummella ollessaan Rauha käynnisti lisäksi SPR:n ja seurakunnan yhteistyönä toteutetun ystäväpalvelutoiminnan. Hän kertoo, että pienellä paikkakunnalla sai kyllä pian huomata, että jos johonkin tehtävään lupautui, ei oikein voinut kieltäytyä muistakaan. Toimiessaan kirkkoneuvoston lapsi- ja nuorisotyövastaavana hänelle tuli määräys suunnitella ja toteuttaa lapsikerhotoiminta. Siinä oli melkoinen homma. Myös Paavolan seurakunnan lapsikerhotoiminnan hän on käynnistänyt Ruukissa opettajana ollessaan.

Juhlien järjestäminen yhdessä oppilaiden sekä työkavereiden kanssa on ollut Rauhalle aina mieluista ja virkistävää. Se on tuonut vastapainoa työhön ja siten oppilaitakin on oppinut tuntemaan paremmin. Aikoinaan hän sai opettajakavereiltaan nimityksen, juhlaruusa. Myös sukulaisille ja tutuille pidetyt merkkipäivä- ynnä muut kekkerit ovat tuoneet vuosien varrella valtavasti iloa puolin ja toisin.

Opetustyön ja näytelmäharrastuksen ohella Rauha on ehtinyt matkustelemaan paljon sekä Euroopassa että muutamissa Aasian ja Afrikan maissa. Ei ihme, että vuonna 2012 hänet valittiin peruspalveluyhtymä Kallion alueen teräsmuoriksi, onhan nimityksen edellytyksenä elämänkokemuksellaan ja toiminnallaan kunnioitusta sekä arvostusta nauttiva henkilö. Tuosta nimitystilaisuudesta on Leila Päivärinta kirjoittanut lehtijutun Iloinen mieli on kaiken juju, joka on julkaistu 17.10.2012 Kalajokilaaksossa.

Rauhan sanomaa kanssaihmisille

Korkeasta iästään huolimatta Rauhalla on vielä häkellyttävän hyvä muisti. Häntä haastatellessani ihmettelin, miten hän kertoi todella kaukaisia asioita siten, kuin ne olisivat tapahtuneet vasta äskettäin. Aivotoiminnan aktivointia Rauha ylläpitää oman kertomansa mukaan ratkaisemalla päivittäin ainakin yhden matemaattisen probleeman.

Ehkä hyvää oloa lisää myös se, että Rauha on kaikin puolin elämäänsä tyytyväinen. Hän on säästynyt pahemmilta sairauksilta ja kertoo, että työaikanaankin hän on ollut vain kolme päivää pois työstä sairauden vuoksi. Fyysisestä kunnosta ja ulkonäöstä huolehtiminen ovat Rauhalle myös tärkeitä hyvinvointiin vaikuttavia seikkoja. Sosiaalinen elämä on edelleen vilkasta ja vieraita käy miltei päivittäin.

Elämänsä aikana Rauha on pitänyt paljon puheita erilaisissa tilaisuuksia jo ammattinsa vuoksi, mutta myös muissa yhteyksissä. Pappisvihkimystä hän ei ole kuitenkaan halunnut, vaan on pitäytynyt mieluummin opettajana. Hänen sanomansa on ollut rohkaisevaa ja lohduttavaa, usein huumorilla höystettyä koskettaen jokapäiväistä elämää. Hän on opetuksellaan ja sanomallaan lisännyt suvaitsevaisuutta, ymmärrystä sekä avarakatseisuutta toisia kohtaan. Hän on ollut monelle turvana elämän eri vaiheissa. Rauhan lämminhenkisyys on välittynyt kanssaihmisille ja hän on keskuudessaan ollut aina pidetty ja arvostettu henkilö.