”Olin 6-vuotias, kun perheeni vuonna 1946 palasi takaisin kotiin Nürnbergiin. Olimme olleet kaksi vuotta pommituksia paossa etelä Saksassa sukulaisten luona. Isäni oli mennyt sotaan Itä-Preussiin. Vaikka kaupungista oli jäänyt vain 20 prosenttia pommittamatta, oli meidän kotitalomme jäljellä.
Samana vuonna aloitin minä koulunkäynnin. Luokassani oli 40 tyttöoppilasta. Opettajani oli suloinen, kaunis neiti Ott. Koulupäivät olivat kaksiosaisia, aamupäivä, väliaika ja iltapäivä. Koulumatkallani ohitin vankilan ja oikeuslaitoksen, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi sotarikosoikeudenkäynneistä. Joskus tapasin matkalla amerikkalaisia sotapoliiseja, jotka lahjoittivat lapsille pieniä paketteja, joissa oli purukumia ja suklaata. Kerran sain heiltä jopa nahkaiset, valkoiset kengät. Koulunkäyntini jatkui ja lopulta suoritin vielä kotikaupungissani useita vuosia kestäneitä kaupallisia opintoja ammattiin asti.”
Ursula Vuorelan (o.s. Feurer) kotikaupunki Nürnberg oli perustettu vuonna 1050 hieman aiemmin rakennetun linnan juurelle. Vuosina 1050- 1571 oli Nürnberg ollut Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan merkittävämpiä kaupunkeja. Saksalaisen renessanssin keskus se oli 1400–1500 luvuilla. Kauppiaat, oppineet, keksijät, käsityöntaitajat ja kuuluisat taiteilijat ovat kaikkina aikoina löytäneet tiensä tähän merkittävään, linnojen, muurien, tornien, hautojen, kirkkojen ja unelmien kaupunkiin.
”Perheeseeni kuuluivat äitini Katharina, isäni Josef sekä veljeni Benno. Isäni äiti Margaretha asui myös luonamme. Hänellä oli oma huone kodissamme. Hän kertoi aina paljon historiasta, mistä isoveljeni oli erityisen kiinnostunut. Margaretha kutsui minua Donnaksi, mistä en oikeastaan pitänyt, mutta muuten hän oli oikein mukava.
Isäni isä sekä äitini vanhemmat kuolivat kaikki maaliskuussa 1943. Isäni katosi sodassa. Muistoni hänestä ovat hyvin hataria. Käsitykseni hänestä perustuu perheenjäsenten kertomuksiin, valokuviin ja isäni tekemiin kirjallisiin tuotoksiin. Minulla on arvokas päiväkirja, jonka isäni on minusta hyvin pikkutarkasti valmistanut. Sotakirjeenvaihto perheen kesken on tallella. Hyvin arvokas on isäni minulle lähettämä kirje 4-vuotis syntymäpäiväkseni. Se jäi hänen viimeisekseen, sillä hän kuoli heti tämän jälkeen. Tämän kirjeen on mieheni Kalevi kääntänyt suomeksi ja julkaissut Virmailan Uutisissa 2010.
Isäni sukujuuret ovat saksalaiset, mutta äitini vanhemmat olivat kotoisin Unkarista, Budapestistä, missä monet sukupolvet olivat eläneet. Isovanhempani olivat muuttaneet Nürnbergiin ja perustaneet sinne huonekaluyrityksen. Äitini Katharina oli koulutukseltaan sisustusarkkitehti. Huonekalumme kotona olivat äitini suunnittelemia ja isoisäni valmistamia.
Kun isä kuoli, jäi äiti yksin meidän lasten kanssa. Äitini oli hyvin säästäväinen ja monipuolisesti osaava. Hän ompeli kaikki vaatteemme ja muutenkin teki kaiken itse. Hän oli luonteeltaan täsmällinen ja samaa hän odotti meiltä lapsilta.
Äidille kodinhoito ja me lapset olimme kaikki kaikessa. Muistan, kun hän jo marraskuussa kantoi sisälle puoli metriä korkean punaisen peltiastian, johon hän vähitellen ryhtyi leipomaan seitsemää sorttia joulupikkuleipiä. Astiaa säilytettiin viileässä huoneessa, jossa minä joskus pimeän tullen pistäydyin salaa maistelemassa makoisia leivonnaisia.
Minulla oli aivan suurenmoinen äiti, joka ehti elinaikanaan käydä myös paljon Suomessa. Hän kuoli vasta kymmenen vuotta sitten.
Veljeni Benno on minua kolme vuotta vanhempi. Hänellä oli aina aikaa minulle. Hän auttoi minua monissa asioissa, jopa koulun kutomisläksyissä. Minun silmissäni hän oli täydellisen viisas ja isällinenkin. Hän asuu edelleen Nürnbergissä ja on eläkkeellä opettajan toimestaan.
Tapasin Kalevin ollessani 15-vuotias. Tutustuin häneen veljeni kautta. Kalevi oli silloin opiskelemassa kansainvälisellä kielikurssilla Münchenissä. Perheemme oli hänen kanssaan kirjeenvaihdossa silloin tällöin, ja vuonna 1961 sain häneltä kutsun tulla Suomeen ja sillä tiellä olen vieläkin.
Silmitön rakastumisemme sai minut jättämään kaiken taakseni, oma perheeni, koulutukseni, työni, rakas kotikaupunkini Nürnberg, kaikki jäivät. Meidät vihittiin vielä samana kesänä Nürnbergissä valitsemassani kirkossa, jonka nimi on Frauenkirche.
Tuo rakkaustarina ei ollut hetken huumaa. Joka päivä rakastuin vuosikymmenien ajan Kaleviin yhä uudelleen samasta syystä. Hän oli rehellinen, turvallinen, rauhallinen, sydämeltään sivistynyt, täydellinen romantikko, älykkö ja herrasmies, joka otti muut ihmiset huomioon ja jolle perhe oli kaikki kaikessa. Kotikielenä meillä oli saksa juuri Kalevin toivomuksesta.”
Kun viime vuonna tulin kotiin Virmailan juhlasta, sain idean. Teen haastattelun seuraavaan lehteen Ursula Vuorelasta, josta en ollut aikaisemmissa lehdissä koskaan lukenut muuta kuin mainintoja toisten yhteydessä. Minua alkoi suunnattomasti kiinnostaa, millainen taustavaikuttaja ja puoliso on vuosikymmeniä puurtanut Virmailan suvun suurmiehen Kalevi Vuorelan rinnalla.
Lähdin ottamaan selvää minulle täysin tuntemattomasta henkilöstä. Syksyllä, kun tapasin Ursulan ensi kertaa, pistäydyimme yhteisestä päätöksestä Turun katolisella hautausmaalla Kalevi Vuorelan haudalla. Vaikka koko päivän oli satanut, repesi pilviverho juuri sillä hetkellä, kun saavuimme haudalle. Näky oli pysähdyttävä, sillä pienet luonnonkivet ympäröivät kaunista hautaa. Perheen pojat olivat keränneet kivet Virmailan saaresta. Idea oli ainutlaatuisen vaikuttava. Isän elämäntyötä ja suvun perinteitä kunnioittavat tavat näyttävät jatkuvan.
Kun puoli vuotta Virmailan juhlasta oli kulunut, rohkenin kysyä, suostuisiko Ursula haastateltavaksi. Mitähän Kalevi sanoisi, sillä hän tiesi, että en halua olla esillä, vastasi Ursula. Minusta taas tuntuu siltä, että Kalevi nyt haluaisi sinun ottavan tehtävän vastaan, rohkaisin puolestani. No, jos minä otan, siis kun minä otan, voit luottaa minuun. Sitä en hetkeäkään epäillyt. Asia on sujunut saksalaisella täsmällisyydellä täydellisen yhteistyön vallitessa.
Äskettäin saimme mieheni kanssa kutsun saapua tapaamaan Ursulaa Turkuun hänen kotiinsa. Pirteä ja nuorekas emäntä oli kattanut makoisan lounaspöydän valmiiksi. Kaikki oli suunniteltua ja sujuvaa. Aikaa ei tuhlattu. Aterian jälkeen meidät ohjattiin kodin keskiöön, jota hallitsi valtava kulttuurihistoriallisesti arvokas kirjasto. Istuimme mykistyneinä kuuntelemaan, katselemaan ja tekemään havaintoja tästä monikulttuurisesta ja ainutlaatuisesta kodista.
”Tämän asunnon hankimme, kun Kalevi sai kieltenopettajan paikan Turusta vuonna 1968. Sitä ennen olimme asuneet jonkin aikaa Jyväskylässä ja Helsingissä. Virmailan saareen olimme hankkineet mökin jo 1965. Siitä tuli meille äärettömän rakas paikka ja on sitä vieläkin. Turusta tuli meille paikka, jossa tehtiin työtä, mutta Virmailan saaressa oli koti. Siellä elimme ja hengitimme. Eläkkeelle päästyään Kalevi oli yhä pidempiä aikoja Virmailassa tekemässä tutkimustyötään.”
Muistojen kuvakokoelmat avautuvat. Meine kinder, mein sonnenschein (minun lapseni minunpäivänpaisteeni) lukee äidin tekemän kuvakokoelman kannessa. Kankaalla päällystetty, isän valmistama päiväkirja pienestä Ursula tyttärestä sisältää toinen toistaan hellyttävämpiä valokuvia ja isän piirroksia. Kauniilla käsialalla on isä taltioinut joka ikisen ohikiitäneen hetken tyttärensä elämästä. Päiväkirja päättyy, kun isä kuolee.
Vanhempien vihkikuvassa äidillä on päässään perinteikäs myrttiseppele. Samanlainen on Benno-veljen tyttären vihkikuvassa. Hänkin on Ursula. On upeita vihkikuvia menneistä esivanhemmista. Kuvien takana on valokuvaamojen leimoja, joissa lukee Budapest.
”Vaikka äitini oli taiteilija, hän ei käyttänyt koruja. Tämän helminauhan hän keräsi ostamalla yhden aidon helmen kerrallaan.” Saan pitää arvokasta sijoitusta kädessäni. Seinällä on äidin maalaama akvarelli kotikaupungistaan. Oven vieressä on posliininen, käsinmaalattu kello, joka on kuulunut Ursulan isoäidille Margarethalle.
”Tämä tarjotin on isoisäni tekemä. Tämän nojatuolin maton on äitini suunnitellut ja valmistanut jo aivan nuorena.” Laskemme, että se on ainakin 80 vuotta vanha ja täysin kunnossa. Taiteellisuus ja käsillä tekemisen taito ovat perua unkarilailta esivanhemmilta, päättelen.
Pienen pieni sydämenkuvan muotoinen albumi on Ursulan itsensä kokoama alle kouluikäisenä. Kuvat siinä ovat miniatyyrikokoisia. Kaikki on ehjänä ja kaikki tallessa. ”Tämä kuva esittää Nürnbergin keskustassa sijaitsevaa keskiaikaista hautausmaata, jonka nimi on Johannes Friedhof. Siellä on isäni Feurer suvun hauta. Siihen on haudattu monta sukupolvea, viimeksi minun äitini.”
Siirrymme valtavan kirjakokoelman ääreen. Yksi hylly on täynnä Kalevin lukioaikana kirjoittamia päiväkirjoja, jotka on sidottu arvokkaasti. Alimmalla reunuksella on metrikaupalla valokuvia lähinnä Ursulan ja Kalevin lapsista, lastenlapsista jopa lapsenlapsenlapsesta Juusosta. Katson kuvia ja kerron kuvien henkilöille hiljaa itsekseni, että perinteitä on ja ne velvoittavat. Sen he tietävät.
Henkilökuva täydentyy
”Uskonto tarkoittaa minulle elämänkatsomusta. Turun katolinen seurakunta on minun hengellinen kotini. Saan voimaa uskostani ja rakkaistani. Opettelen olemaan yksin ilman Kalevia. Se on pitkä prosessi. Päiväni täyttyvät siitä, että opetan äidinkieltäni, luen paljon kirjallisuutta ja harrastan tanssia, kubamaniaa, jota olen harrastanut koko ikäni. Se auttaa minua pysymään fyysisesti kunnossa. Käyn konserteissa ja kuuntelemassa luentoja. Eilen viimeksi oli luento Mannerheimistä. Tapaan ystäviäni. Kävelen ja pyöräilen paljon.”
Sen kyllä huomaan, sillä Ursula on hoikka ja paljon ikäistään nuoremman näköinen, hyvin iloinen ja positiivinen ihminen.
Kysyn lopulta ehkä sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen. Millaista oli elämäsi kulttuuripersoonan, Kalevi Vuorelan rinnalla? ”Vaikka olin alussa kotiäitinä 14 vuotta, minä aloitin oman työni yliopiston kirjastossa vuonna 1974, josta työstä pääsin eläkkeellekin. Mutta sitten se elämä Kalevin rinnalla, mitä se minulta vaati? Ei se minulta vaatinut, vaan minä suoritin valinnan jo varhain.
Minä vapautin Kalevin tekemään tärkeitä tutkimuksiaan ja kirjoituksiaan. Jokainen tietää, että Virmailan suvun tutkiminen oli pitkäjänteistä työtä ja vaati ennen kaikkea osaamista, jota hänellä oli. Sukuyhdistys perustettiin hänen aloitteestaan. Virmailan Uutisten toimittaminen vuosikymmeniä oli hänen harteillaan aluksi jopa taloudellisesti.
Turun katolisen seurakunnan jäsenjulkaisua hän toimitti 24 vuotta. Monikulttuurisena osaajana ja kielimiehenä hän suoritti kielenkäännöstöitä kirkolle ja muille yhteisöille, joissa hän oli aktiivisesti mukana. Hänen kirjallinen toimintansa oli uskomattoman laaja. Sitä paitsi hänen päätyönsä oli kielten opettaminen, josta työstä hän jäi eläkkeelle. Minun valintani oli arjen pyörittäminen ja kodin hoito.”
Ymmärsin, että korkeasti kouluttautunut Ursulan äiti oli antanut vahvan mallin tyttärelleen. Ei siinä puhuttu uhrautumisesta, eikä ole huudettu tasa-arvon perään, vaan on annettu oikeanlaisen, ihmisten erilaisuutta kunnioittavan tasa-arvon toteutua.
Istumme hetken hiljaa. Kynttilä palaa Kalevin kuvan vieressä pienellä pöydällä. ”Minä käyn joka päivä keskustelua Kalevin kanssa tämän pöydän äärellä. Kun minä rakastuin, minä jätin kaiken taakseni valitessani elämän sinun kanssasi. Miksi sinä jätit nyt minut yksin?
Kalevi katsoo minua lempeillä silmillään ja pakottaa minut katsomaan toista kuvaa, jossa meidän lapsenlapsenlapsi Juuso katsoo minua kirkkailla silmillään ja antaa minun ymmärtää, että ethän sinä ole yksin.”
Sanotaan, että rakkaus on sokea. Kalevi ja Ursula Vuorelan kohdalla rakkaus on merkinnyt mitä suurinta tarkkanäköisyyttä. Toisissaan he löysivät sellaisen elämänkumppanin, jota mistään muualta ei olisi löytynyt. Kiitän tämän haastattelun päätteeksi Ursulaa paitsi haastattelusta, myös siitä, että hän teki mahdolliseksi Virmailan suvun tutkimisen, kun hän vapautti Kalevin siihen arvokkaaseen työhön.
Kirjoittaja
Mirja Helenius
Lähteet
Toimitettu Ursula Vuorelan haastattelun pohjalta vuonna 2014.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.