Unimäen Gunilla

Lapsuus

Taimi Gunilla Tuovinen syntyi Rautavaaran Pullikan kylään (nyk. Kellomäki) Pohjoismäkeen 15.11.1922. Tuovisen perheessä oli ennestään kolme tytärtä ja yksi poika. Poika kuoli jo alle kahden vuoden ikäisenä palovammoihin, jotka hän sai, kun kahvipannu kaatui hellalta hänen päälleen. Gunilla oli vain viidentoista kuukauden ikäinen, kun hänen äitinsä kuoli munuaistulehdukseen. Perheessä liikkunut tarina kertoo, että Gunilla oli laiha ja sairaalloinen ja niinpä hänet vietiin imetettäväksi naapuriin, jossa oli juuri syntynyt poikalapsi.

Gunilla on äitini ja naapurin poikalapsi isäni Tauno Heikkinen.

Tuovisten suku asutti Savon sydänmaita

Tuovisten sukuseuran sukukirjasta luin, kuinka ukkini suku on muuttanut 1600-luvulla Maaningan Tuovilanlahdesta Sonkajärven Vehmasjärvelle Tuovilanmäkeen. Seutu on silloin ollut synkkää korpea, sydänmaata, jossa ei naapureita näköetäisyydellä ollut. Jos olikin, niin niitä ei suvaittu, sillä koskemattomat metsämaat haluttiin vallata itselle ja omalle perheelle. Korvessa elettiin metsästämällä, kalastamalla ja marjastamalla.

Teoksessa Tuovisten sukua on seurattu kantaisästä Eerik Tuovisesta (1678-1771) näihin päiviin saakka. Lukiessani perheiden sukutauluja huomasin, kuinka lapsia on synnytetty paljon ja kuollut paljon, isännät ovat menneet pian entisen vaimon kuoltua uusiin naimisiin ja perheet kasvaneet lisää. Vaimoja on kuollut lapsivuoteeseen, rokkoihin ja rintapistoksiin tai ”polttotauteihin”. Myös perheiden isiä on kuollut hyvinkin nuorena kulkutauteihin tai onnettomuuksien seurauksena. Jos joku on elänyt yli seitsemänkymmenvuotiaaksi, on kirjassa erikseen mainittu hänen ”kuolleen vanhuuteen”.

Äidin sitkeys ja peräänantamattomuus vaikeuksien keskellä on varmaan perua Tuovisten uskaliaasta korven kesyttämisestä maanviljelyskelpoiseksi maaksi. Sama suku jatkoi leviämistään Rautavaaran puolelle, sinne, missä äiti on syntynyt.

Äidin lapsuus- ja nuoruusaika

Rautavaaran Kellomäen perukalla sijaitseva Pohjoismäen tila oli asumatonta korpea Gunillan isän, Abrahamin perheen muuttaessa Sonkajärveltä sinne. Suvussa kerrotaan, kuinka tilalle oli ensin rakennettu pikkuruinen sauna, jossa elämää oli aloiteltu. Metsästä oli käyty hakemassa talon rakennuspuita ja vihdoin, vuonna 1898, tupa kohosi pienoiselle mäen kumpareelle. Aluksi se oli savutupa, mutta Abrahamin ollessa 14-vuotias, hän oli hermostunut ikuiseen savuun ja vuotaviin silmiin. Hän oli käynyt läheiseltä Unikankaalta muutaman kilometrin päästä lohkomassa suuria laattakiviä, vetänyt ne jollain konstilla, kelkalla tai hevosella pihaan ja rakentanut pirttiin uunin.

Abraham jäi vanhempiensa jälkeen viljelemään Pohjoismäen tilaa. Hän toi taloon nuorikkonsa ja perheen kasvaessa rakensi tuvan toiseen päähän kamarin. Tuvassa oli kolmella seinällä pikkuruutuiset ikkunat. Gunillan lapsuusaikana Abraham suurensi päätyikkunan kuusiruutuiseksi. Tuosta tempusta kyläläiset saivat aiheen sanoa: ” Nyt on Aappo rikastunna, kun uusia ikkunoita on lisännyt!” Eiköhän ikkunoiden lisääminen kuitenkin ollut tarpeen. Tupa oli pieni ja savun mustuttama katto lisäsi pimeyttä.

Kun perheenäiti kuoli, joutuivat vanhemmat siskot olemaan Gunillalle äidinkorvikkeena. He opettivat siskonsa koti- ja navettatöille. Heinäpellolla piti olla haravan varressa jo muutaman vuoden ikäisenä. Tosin isä koetti joskus päästää nuorimmaisen helpommalla, mutta isommat tytöt eivät sellaisesta hempeilystä pitäneet.

Isä Abraham oli uskovainen mies, joka koetti pitää tyttäriään kurissa ja herran nuhteessa mahdollisuuksien mukaan. Tytöt olivat vilkkaita ja kasvettuaan karkasivat usein tansseihin. Kerran isä oli laittanut porstuan oven säppiin ja kamarin oven lukkoon todettuaan tyttöjen taas lähteneen iltajuoksuihin. Tyttöjen tultua kotiin ja huomattua jääneensä ulos loppuyöksi, he keksivät keinon päästä sisälle. Kamarin ikkunat olivat pieniruutuisia, ja ruudut helposti irrotettavia. Niinpä he irrottivat alimman ikkunaruudun ja alkoivat kömpiä siitä sisälle. Gunilla ja toinen isosisko pienikokoisina mahtuivat hyvin solahtamaan ikkunasta kamarin lattialle. Seuraavaksi sisälle yritti Alli, mutta leveälanteisena tarttui ikkunaan kiinni. Mirjami työnsi takaa ja sisällä olleet tytöt vetivät käsistä, mutta Alli oli lujasti ikkunan pienoissa kiinni. Tähän naurunkiherrykseen ja ähellykseen heräsi Abraham tuvassa. Hän tuli ulos pitkä koivunvihta kädessä ja antoi selkään sekä ikkunassa roikkujalle kuin toisillekin. Lopuksi luettiin Raamattua ja veisattiin virsi. Gunilla totesi omille murrosikäisille lapsilleen, että siinä sai oppia, miten kasvavia lapsia kasvatetaan. Selkäsaunalla ja jumalansanalla.

Muistan lapsuudestani, että ukki Abraham oli tarkka käytöstavoista. Tuvan ovella piti osata tervehtiä talonväkeä. Olin ujo tyttö, enkä aina uskaltanut avata suutani. Silloin ukki alkoi katsella päätyikkunasta tielle päin ja tuumata: ” Kukahan kulkija lienee suurelta tieltä taloon tullut, kun ei virka mitään?” Muistin silloin nopsaan hypähtää penkiltä seisomaan ja niiata niksauttaen sanoa ”päivää!”

Äiti ei kovin paljon kertonut nuoruudestaan, mutta me lapset tiesimme kuitenkin, että hän oli ollut Porvoossa karjakkokoulussa ja myös jollain maatilalla siellä töissä. Ennen Porvooseen lähtöä tyttöparvessa oli tapahtunut se, mitä ilmeisesti isä oli eniten pelännyt. Vanhin tyttäristä tuli raskaaksi kuusitoistavuotiaana. Raskauden tultua ilmi isä oli komentanut tyttärensä pois kotoa, ettei häpäisisi perhettä. Suvussa tiedetään, että tytär monien vaiheiden jälkeen asettui Tampereelle ja hänen avioton poikansa oli ottolapsena jossain perheessä.

Kerran äiti kertoi minulle, kuinka hän oli tullut kotiin Porvoosta, kun kotona olleet siskot olivat menneet naimisiin ja jättäneet isänsä yksin pitämään pientä Pohjoismäen tilaa. Tosin äiti oli vielä kotoa käsin käynyt jonkin aikaa Siilinjärven Toivalassa kartanossa karjakkona sadan lehmän navetassa. Tässä vaiheessa Abraham oli mennyt toisiin naimisiin.

Oman kodin perustaminen

Isä Tauno oli sodan loputtua tullut kotiinsa Pohjoismäen naapuriin ja he olivat alkaneet seurustella. Kun Tauno oli käynyt kosimassa Gunillaa, niin sen aikaisen tavan mukaan hän oli ottanut tikkuviinapullon poveensa, lyönyt sen pöytään ja ilmaissut aikeensa ukille. Ukki, syvästi vanhurskas ja raitis mies, oli suuttunut ja ajanut vävyehdokkaan pois koko mäeltä.  Mutta nuoripari oli itsepäinen ja he päättivät järjestää elämänsä isäTaunon sukulaisten avulla. Gunilla ja Tauno vihittiin Taunon kotona 15.6.1947 pihlajapuun alla ja ruskeanharmaan armeijanviltin täyttäessä vihkiryijyn tehtävää. He muuttivat Taunon mummolaan Kellomäen Unimäkeen. Pientä savutupaa asuttivat heidän lisäkseen vielä isän ukki Ananias ja mummo Mari sekä Sylvester-eno.

Lapsia alkoi tietenkin heti syntyä vuosi ja lapsi vauhdilla. Ensimmäisensä keskenmenon jälkeen syntyi tytär ja hänen jälkeensä poika, joka kuoli parin viikon ikäisenä. Pojan Gunilla kävi synnyttämässä Iisalmen aluesairaalassa. Silloin puhuttiin ns. sinisestä lapsesta, jolle ei ollut siihen aikaan mitään hoitoa. Kuolleen pojan jälkeen syntyi kaksi poikaa, sitten minä.

Ukki Abraham piti vihaa vävyään kohtaan, kunnes minun syntymäni muutti kaiken. Olin syntynyt luultavasti keskosena alle kaksikiloisena kotona. Äiti oli vuotanut paljon ja alkanut menettää elämänhaluaan. Isä oli viimein tuskissaan juossut parin kilometrin päässä olevaan ukkilaan ja sanonut ukille, että tule äkkiä nuorinta lastasi katsomaan, sillä hän ei enää huomista näe. Ukki oli siitä paikasta lähtenyt tyttärensä luokse, katsonut myös minua, kuumeista lasta ja lausahtanut: ”niin on tyttö kuin ruusunnuppu, posketkin punaiset mansikat!” Monta kertaa äiti kertoi jälkeenpäin, kuinka hän ilostui ukin tulosta ja sovinnosta vävyn kanssa. Siksi hän alkoi virkistyä. Lienee kai osaksi totta.

Pienen mökin emännällä monenlaista vastusta

Mökin ja pienen pellon, kasvavan lapsilauman ja elikoiden hoito oli lähes yksinomaan äidin vastuulla. Isä kulki rakennushommissa ympäri Suomea. Elämä oli köyhää. Lehmät olivat talvisin ummessa ja jouduttiin hakemaan tinkimaitoa naapurista. Kerran äidiltä puuttui tinkimaidon hinnasta viisi penniä. Kolikkoa ei löytynyt, vaikka kuinka etsittiin. Äidin ylpeys ei antanut myöten hakea maitoa velaksi, joten oltiin ilman, kunnes isä tuli kotiin ja toi rahaa.

Perheessämme oli lapsia yhdeksän, joista neljä poikaa on kehitysvammaisia. Kun isommat pojat, minua ennen syntyneet eivät oppineet lukemaan eikä kirjoittamaan, lohdutti joku ilkeämielinen naisihminen äitiä: ” No onneksi ne eivät yleensä ole pitkäikäisiä, ennen kymmentä ikävuottaan kuolevat”. Äiti oli itse auttavainen, kohtelias ja työteliäs eikä voinut käsittää näitä vihjauksia.

Kovin paikka meidän elämässämme oli, kun vuonna 1958 annettiin Vajaamielislaki sekä sen nojalla säädettiin Vajaamielisasetus. Se tuli koskemaan kaikkia alle kahdeksantoistavuotiaita mahdollisista vammoista riippumatta. Veljeni toki yrittivät aluksi käydä kylän kansakoulua, mutta monien kokousten ja tutkimusten jälkeen kaksi vanhinta päätettiin lähettää Perttulan vajaamielislaitokseen Hämeenlinnaan. Rautavaaran kunnassa päätöksiä tehtiin ensin koululautakunnassa ja lopullisesti asian sinetöivät sosiaaliviranomaiset. Vain yksi kehitysvammaisista oli viranomaisten mielestä kelvollinen käymään juuri kuntaan perustettua apukoulua.

Muistan äitini itkut ja käsien vääntelyn, kun päätös tuli ja sitä piti lähteä noudattamaan. Vanhimmat pojat lähtivät kauas kotoa vuonna 1960-luvun alussa. Nuorin kehitysvammainen veljeni syntyi vuonna1960 ja hänelle lähtö koitti vuonna 1968. Silloin ei perheen tahtoa näihin asioihin kysytty.

Vanhempien mielestä lasten koulunkäynti oli tärkeää, mutta oli väärin lähettää osa perheestä kauas ilman, että he itse sitä kunnolla ymmärsivät, miksi niin tehtiin.

Taunon ja Gunillan oma koulunkäynti oli aikoinaan jäänyt parin kevään ja syksyn kiertokouluun. Kumpikin oli silti kovia lukemaan. Isän kanssa luettiin Päätalot ja Väinö Linnat. Äidin kanssa iltaisin kahlattiin Angelika-sarjat ja luettiin tarkasti sanomalehdet, Avut ja Seurat. Kun muutin pois kotoa, sain lähes viikoittain äidiltä kirjeen, jossa hän selosti kotiväen puuhia.

 Mitä opimme äidiltämme?

Äiti sanoi aina, että kaikista tulee pitää tasapuolisesti huolta. Hän kuljetti jokaista meitä vuorotellen mukanaan kaupassa ja kyläillessä kauempana sukulaisissa. Myös veljeni saivat olla äidin mukana aina kun mahdollista. Kun jaettiin karamelleja tai jotain muuta hyvää, äiti tuumasi: ”ei oo Esankaan suu tuohesta.” Esa on yksi kehitysvammaisista veljistäni. Lausahduksella hän tarkoitti sitä, ettei äiti asettanut ketään meistä lapsista erityisasemaan.

Olimme äidin apuna navetassa, puun ja veden kannossa ja huolehdimme toisistamme. Muistan monia uintiretkiä, joita teimme mummolan rantaan kantaen pienimpiä mukanamme. Mutta kyllä äitikin joskus piti vapaapäivän. Unimäestä pääsi Keyritynjärven rantaan kinttupolkuja pitkin. Kun sattui sopiva heinäkuinen lämmin päivä, äiti valmisteli eväsleivät ja otti maitohinkin sekä kahvivehkeet kassiinsa ja komensi meidät polulle kohti järven hiekkarantaa. Kerran olivat kaikki muut tarvikkeet kassissa, mutta mukeja puuttui. Neuvokas äiti kaatoi kahvia mustuneesta pannusta hinkin kannelle ja sekoitti siihen maitoa. Tasapuolisesti kaikki saatiin juomista voileivän kanssa.

Päästessäni keskikouluun 11-vuotiaana isä oli Helsingissä työmailla. Keskikoulu sijaitsi kirkonkylällä, jonne meiltä tuli matkaa vajaa kymmenen kilometriä. Koulua käytiin kuusi päivää viikossa. Kunta päätti antaa minulle asuntolapaikan,” jotta saisin arkisin ruokaa ja nukkuisin kunnolla”, sanoi silloinen rehtori minulle ilmoittaessaan asiasta. Koetin olla aikuisille mieliksi ja asuinkin asuntolassa muutaman viikon. Mutta ei nukkumisestani mitään tullut. Tiesin, että äiti on kotona lasten ja elukoiden kanssa ja sairastelikin ajoittain. Karkasin keskiviikkoisin kotiin katsomaan, että siellä on kaikki hyvin. Erään kerran tullessani kotiin äiti makasi kuumeessa ja osa pojista oli tuhkarokon kourissa. Sinä iltana lypsin kaksi lehmäämme, laitoin velliä iltaruuaksi perheelle ja vannoin, että enää en yöksi kylälle jää. Rehtorin taivutteluista huolimatta pidin pääni ja kävin kouluni kotoa käsin.

Äiti muisteli 70-vuotishaastattelussa, kuinka”polttopuutki olivat aikamoisen kerreemisen takana, lahopuita minä kannoin yhtiön metästä” ja kuinka” vaikeeta oli, ku piti melekein pimmeessä sisätyöt tehä. Ainoo valo ol pien öljytuikku. Ja sen kanssa pit vuatteetki ommella.

Äidiltä kysyttiin haastattelussa, suututtiko häntä tai masensiko koskaan, kun taas huomasi olevansa raskaana. Diplomaattisena ja kaikkeen tyytyneenä hän vastaa, että kolmanneksi nuorinta odottaessa hän oli huokaissut, että olisi saanut vielä vuoden olla vauvatta. Mutta heti perään hän sanoo, että ilolla otti pojan vastaan, vaikka synnytys oli kauhea.

Minusta tärkein oppi äidiltä, jonka olen saanut, on, että kaikista vastuksista huolimatta kaikki lapset ovat  samanarvoisia ja yhtä huolella hoidettavia. Joskus äidiltä oli kysytty, etteikö hän haluaisi päästä kehitysvammaisista lapsistaan eroon. ”Mihinkä erroon minun tarttee piästä? Minä oon kotona ja he ovat kotona, ei siinä sen kummempoo, hän tuumi.

Elämäniloa ja huumoria olla pitää

1970-luvulla äiti ja isä kotona vielä olevine lapsineen muuttivat Siilinjärvelle, ensin vuokralle, kunnes isä sai rakennettua oman talon kunnan taajamaan. Muutto kirkonkylälle tarkoitti, että äidin oli luovuttava lehmistä ja kanoista. Hän hankki viisikymmentä täytettyään ajokortin ja alkoi käydä töissä, siivoamassa sekä Kuopiossa että Siilinjärvellä ravintoloita ja hotelleja. Kehitysvammaiset pojat asuivat kotona ja kävivät suojatyökeskuksessa päivisin.

Gunilla vaan nauraa, hämmästelivät naapurit äidin rautaista ja kiireistä, silti iloista menoa. Siilinjärvellä elo olikin valoisampaa. Talo oli uusi ja kehitysvammaiset pojat saivat olla kotona. Äiti huolehti jälkikasvustaan elämänsä loppuun saakka. Myös lastenlapset olivat usein mummolassa. Tyttäreni muistelee, että kun hän lähti kuusitoistavuotiaana kotoa ammattikouluun Kuopioon, oli itsestään selvää, että hän asui viikot Siilinjärven mummolassa.

Äiti lähti mielellään aina kun mahdollista, ”lomalle”. Seitsemänkymmenluvulla Keihäsmatkat järjesti sadalle äidille matkan Mallorcalle. Tätini oli täyttänyt arvontakupongin äidin nimellä ja niin kävi, että äiti sinne pääsi! Luin päiväkirjastani, kuinka olin silloin kotimiehenä huolehtimassa tädin avulla eläimistä ja kodista, kun äiti oli maailmalla.

Ajokortin ja auton saanti takasi sen, että äiti pääsi lomalle myöhemminkin. Ollessani kotiäitinä sain äidiltä silloin tällöin puhelinsoiton: ” Tule kahtomaan poikien perrään, myö lähetään tuulettumaan!” Äiti ja isä kävivät usein yhdessä Etelä- Suomessa katsomassa sukulaisia nyt, kun oli helpompi päästä. Samoin äiti kävi yksinkin tai ystävättäriensä kanssa reissussa.

Äidin kuolema

Äiti tuskaili monta kertaa, miten pojille käy hänen kuolemansa jälkeen. Hän muistutti meitä, että toisistaan pitää aina huolehtia ja katsoa, etteivät heikommat jää ”reen sijalle”. Hän ei luottanut sosiaalihuoltoon eikä uskonut, että kukaan hänen jälkeläisiään hoitaisi. Ehkä poikien pakolla kouluun vienti kauas kodista ilman sen kummempia valmisteluja ja selityksiä oli lopullisesti kadottanut äidin uskon yhteiskunnan hyvyyteen. Eihän yhteiskunta perhettämme muutenkaan hyvällä katsonut 50- ja 60-luvulla. Jos sosiaalihuollosta tarvitsi rahallista apua ruokaan tai vaatteisiin, ei sitä aina herunut. Katsottiin, että olimme ehkä saaneet jopa liikaa. Muistan, miten ikävä oli katsella äitiä, kun hän täytti itku silmässä jotain kunnan vaateapulappua, jolla me koulussa käyvät olisimme saaneet uudet kengät. Siihen täytyi kirjoittaa syy, miksi ei pysty itse hankkimaan lapsilleen vaatetusta. Sitten laput vietiin kouluun, jossa koululautakunta istui illalla pohtimassa asiaa ja jakoi, mitä oli jaettavissa niille, jotka olivat etusijalla. Minä sain kerran nahkaiset talvikengät. Niitä pidin monta vuotta, vaikka jalat kasvoivat niihin liian isoksi.

Meillä muilla sisaruksilla oli kehitysvammaisten poikien muutosta kotoa puhetta monta kertaa isän varhaisen kuoleman jälkeen. Muistan keskustelleeni kerran äidinkin kanssa, kun minua nuorempi veljeni, apukoulun käynyt, olisi halunnut kolmekymppisenä muuttaa omilleen, mutta äiti oli toista mieltä. ”Minä ne oon maailmaan tehnyt ja minä huolehin niistä, sillä siisti,” hän tokaisi eikä siihen ollut vastaan sanomista.

Äidin kuoltua käytiinkin monet mutkat veljieni ja sosiaalihuollon kanssa, ennen kuin asiat heidän kohdallaan lopulta järjestyivät. Kun järjesteltiin poikien asumista ja elämistä, mieleeni nousi usein äidin pelko siitä, ettei heistä kukaan huolta kanna. Olen koettanut omalta osaltani olla mukana mahdollisimman paljon heidän elämässään ajatellen, että ainakin sen olen velkaa äidilleni.

Äiti tulossa, äiti menossa. Väsymättä ja valittamatta kaikkien eteen uurastamassa. Sellaisena hänet muistamme. Nyt on liike loppunut. Äiti tehtävänsä tehnyt. Oikeastaan äidistä ei voi ylistyslauluja laulaa, ei taivaita hipovia muistolauseita kirjoittaa. Ei löydy niin suuria sanoja sellaiseen. Eikä tarvitsekaan löytyä. Äiti kirjoitti ne itse. Elämällään elämällä. (in memoriam Äiti Gunilla Heikkinen. Savon Sanomat. 4.1. 1996. Valto Heikkinen.