Niemelänkatua reunustivat jo 1960-luvulla siperianherne- tai orapihlaja-aitapensaat. Pihoille istutetut koivut ja sireenit olivat tuuheutuneet. Rintamamiestalon piirustuksilla rakennetut talot olivat toistensa näköisiä. Verannoissa ja ulkorakennuksissa oli kuitenkin tehty yksilöllisiä ratkaisuja.

Perunamaa joka pihalla

Itse kasvatettiin perunat, porkkanat ja punajuuret. Oli lehtisalaattia, pinaattia, retiisiä, herneitä. Korkeaksi kasvaneet tillinvarret kruunuineen tuoksuvat syksyllä voimakkaasti, kun pihalla leikittiin. Naapurustossa oli omenapuitakin, mutta meillä viinimarjoja, karviaisia ja mansikkamaa.

Kellarin portaikon hyllyllä säilytettiin pientä, pyöreää, litteää pahvirasiaa. Sen päällä luki: Täystuho. Alkukesästä äiti kääri kankaan kasvoilleen suun ja nenän eteen ja tupsutteli Täystuhon kyljessä olevasta reiästä mansikoille tuholaismyrkkyä. Lapsia kiellettiin menemästä moneen viikkoon mansikkamaalle. Siihen aikaan ei tiedetty, miten vaarallinen aine DDT oli!

Mansikkamaan myrkytys ajoitettiin monesti niin, että seuraavana päivänä matkustettiin mummulaan. Se oli jokakesäinen, pitkään odotettu matka. Lättähatulla Tuomiojalle ja siitä eteenpäin höyryveturin, myöhemmin dieselveturin vetämällä junalla. Matkustaminen oli siihen aikaan nykyistä juhlallisempaa ja tietysti hitaampaa.

Mansikoista ja karviaisista keitettiin runsaan sokerin kanssa talveksi hilloa, viinimarjoista mehua Mehumaijalla. Purkit suljettiin ilmatiiviisti kaatamalla hillon pinnalle sulatettua parafiinia, joka jäähtyi siihen valkoiseksi kanneksi. Mehupullot suljettiin luonnonkorkeilla, jotka myös pyöräytettiin lopuksi sulassa parafiinissa.

Kasvimaalla piti tietysti lastenkin tehdä oma osuutensa. Veli multasi perunamaata. Minun piti leikata mansikoiden rönsyt sekä kitkeä ja harventaa juurespenkkejä. Kotoa saatu esimerkki on varmaan vaikuttanut siihen, että edelleenkin pihalla puuhastelu kesäaikaan on minulle suuri ilon aihe.

Isä rakensi tomaattikopperon ulkorakennuksen päätyyn. Piti olla tarkkana, jotta lämpö sen sisällä pysyi sopivana. Kattoa raotettiin tarpeen mukaan.

Hyviä naapureita

Erityisen merkittävä puutarha näytti olevan Sahlbomeille. Lapseton pariskunta työskenteli ahkerasti pihatöissä. Monesti Karl Sahlbom näkyi liikkuvan puutarhassa myöhään hämärtyvässä illassa vaaleassa työtakissaan. Hän oli ystävällinen herrasmies, joka käytti aina rusettia kaulassaan, osasi puhua montaa kieltä ja oli Raahe Oy:llä kielenkääntäjänä. Sahlbomin ulkorakennuksen katolla kääntyili tuulen mukana viiri, johon oli leikattu Raahen vaakuna. Se oli kaupungin järjestämän, kotiseutuhenkeä nostattavan ja pihojen viihtyisyyteen huomiota kiinnittävän Kaunein piha -kilpailun palkinto.

Lähinaapureina asui muun muassa Lapaluodon sataman, Raahe Oy:n ja kaupungin työntekijöitä, autoilijoita, hevosmiehiä ja poliisi. Äidit olivat yleensä kotirouvia, paitsi Nissilän täti oli opettajana.

Joittenkin naapureiden ja sukulaisten kesken kyläiltiin. Meillä vietettiin Niilon päiviä 6.12. itsenäisyyspäivänä. Ikkunoille aseteltiin silloin erilaisten korokkeiden avulla kaksi kynttilää. Elman päiviä taas juhlittiin helmikuun alussa. Karjalasta tulleena äiti leipoi tavanomaisten pullan, kakun ja pikkuleipien lisäksi ohueksi kaaviloituja, voisulalla voideltuja karjalanpiirakoita. Ne ovat edelleen parasta ruokaa, mitä tiedän. Rouvat vaihtoivat keskenään reseptejä ja huonekasvien kotteja, joista juurrutettiin viherkasvi omalle ikkunalaudalle. Isän sukulaisten luona Pattijoella vierailtiin kesäisin polkupyörällä, minä isän tarakalla istuen. Isä oli laittanut pyykkipojan puvunhousujen lahkeeseen, ettei leveä lahje menisi pinnojen väliin. Nykyäänkin lähes aina Pattijoen tietä ajaessani muistan tämän. Tietä korjattiin niihin aikoihin, se on jäänyt mieleen keskeneräisenä ja kivikkoisena.

Isä matkatöissä

Sodan jälkeen oli Raahesta vaikea saada työtä. Kun talo oli rakennettu, se pantiin vuokralle ja isä lähti pohjoisen voimalaitostyömaille sähköasentajaksi. Perhe oli mukana Neuvostoliiton puolella Jäniskoskella ja Rajakoskella. Vuonna 1957 äiti ja lapset asettuivat kotiin Velkaperälle, ja isä jatkoi matkatöissä Rautaruukin perustamiseen, vuoteen 1962 saakka. Mieleeni on jäänyt, että isän oli vaikea tehdä ratkaisu Rautaruukille menemisestä. Ehkä palkka oli huonompi. Matkatöissä ollessaan isä kävi kotona kolmen, ehkä neljän viikon välein. Puhelinta ei ollut, mutta kirjeet ja postikortit kulkivat. Niissä muistutettiin poikaa esimerkiksi siitä, että kellarin tuuletusluukut piti avata, että talon pohja kuivuu. Äidille annettiin ohjeita siitäkin, kenen puoleen kääntyä, kun tyttären kissa piti saada päiviltä allergian vuoksi.

Raahe – koulukaupunkini

Lapsuusajan meillä asui yläkerran suuremmassa huoneessa kaksi seminaaria käyvää poikaa, senttua. Monet heistä tulivat tutuiksi, koska vuokrasuhde saattoi kestää monta vuotta. Ennen keskuslämmitysaikaa äiti lämmitti myös yläkerran huoneet haloilla. Siihen aikaan on työtä riittänyt kotona, vaikkei karjanhoitoa ollutkaan.

Oma koulunkäyntini alkoi Raahelasta tummanpunaista koululaukkua olalla kantaen. Se sisälsi koulutarvikkeiden lisäksi maitopullon ja voileivät. Toisen luokan kävin seminaarin harjoituskoulussa. Aamuhartauksissa juhlasalissa seisoessa piti jännittää, ettei vain pyörry.  Äiti sai puhuttua paljon sairastelevalle tyttärelleen seuraaviksi vuosiksi paikan Keskuskoululta. Rantakatu oli silloinkin kylmä ja tuulinen koulutie.

Velkaperäläisille oppikouluun siirtyminen tiesi koulumatkan lyhenemistä. Juoksun kanssa se taittui monesti muutamassa minuutissa. Ruokatunnilla käytiin kotona syömässä.

Ruokaa ennen supermarketteja

Lehmä oli 1950-luvun lopussa aika monessa talossa Velkaperällä. Aidan takaisessa naapurissa oli yhtenä kesänä sika. Karsinan lautojen välissä seisten sitä kutsuttiin saviheinänippu kädessä ja seurattiin, kun se nautiskeli silmät ummessa tarjottua herkkua. Kunnalliskodin lehmät olivat tuttu näky, kun niitä päivittäin kuljetettiin laitumelle. Monet ostivat maitoa kunnalliskodista, me haettiin tinkimaitoa Mäkikadulla asuvalta Antti Sipolalta. Äiti hoputteli iltaisin hidastelevia lapsiaan hakemaan maitoastiaa. Sipolan kesäisessä verannassa päälärit odottivat valmiina, ja lämmin maito tuoksui. Meidän astia oli valkoinen emalinen. Se vietiin sitten kellariin. Kermaa kuorittiin maidon pinnalta kahvikermaksi.

Pikkuostoksia tehtiin Mäkikadun kulmassa Osuuskaupassa. Sieltä on jäänyt mieleen erityinen toimenpide: Myyjä avasi kahvipaketin ja kaatoi kokonaiset pavut kahvimyllyyn. Kahvi valui jauheena takaisin pakettiin. Myyjä kopsautti vielä torvea, jotta kaikki kahvi varmasti tippui ulos. Keksit myytiin irtonaisina neliskanttisista laatikoista. Läpinäkyvistä kansista näki, missä oli Hangon keksejä, missä muita.

Meijerimyymälässä hautausmaan tien varrella oli myyjänä rauhallisen oloinen rouva Kuula. Hän leikkasi punakuorisesta pallojuustosta pitkällä veitsellä sopivan lohkon. Hiiva lohkesi kauniisti pikku paloiksi, kun myyjä paloitteli sen rullalangalla. Maidon hän mittasi pitkävartisella litran mitalla tonkasta.

Asioitiin myös Raahen Lihassa Kauppakadulla ja Pekkatorin kulmassa Raahen Seudussa. Kun Tornitalo valmistui 1950- ja 1960-luvun vaihteessa, saatiin ruokakauppa lähemmäksi kotia. Tuoreen kurkun ostamisessa oli oma systeeminsä: Myyjä leikkasi sen kyljestä pienen kiilamaisen palasen, joka ojennettiin asiakkaalle maisteltavaksi. Näin varmistettiin, ettei juuri se kurkku ollut kitkerä. Kurkku oli varmaan myös hinnaltaan aika arvokasta, koska aina ei kokonaista kurkkua ostettu. Ostokset tuotiin kotiin potkurilla tai polkupyörän tangossa.

Mielikuvitus siivitti leikkejä

Leikkejä riitti. Mille alettaisiin? Sitä mietittiin sen jälkeen, kun naapureissa oli käyty kysymässä, saako se ja se tulla ulos. Jos oltiin kauppasta, olivat valko-apilat kananmunia, puna-apilat mansikoita, piharatamon lehdet leipää ja suolaheinän siemenet kauraryynejä.

Konkkanen, kymmenen tikkua ja munitus olivat suosittuja. Viime mainitussa leikissä yksi katsoi seinään päin, toiset yrittivät liikkua viivan taakse turvaan, mutta paloivat, jos munittaja käänsi päänsä silloin, kun joku oli juuri liikkumassa.

Kadulla oltiin neliskaa, hypättiin narua tai ruutua. Ruonan ojalta haettiin joskus rentukoita. Pojilla siellä vähän kauempana vanhempien silmien alta oli omat seikkailumaastonsa. Lapsia pidettiin silmällä yhteisvastuullisesti, ja joskus ikkuna avautui sen merkiksi, että moitteita oli tulossa. Voikukat ja apilat houkuttelivat tekemään seppeleitä. Pensasaitojen siperianherneenpaloista saatiin kimeästi soivia pillejä. Talvi-iltaisin luistinrata oli tärkeä paikka. Kevättalvella päästiin hiihtämään meren jäälle tai hiihtomajalle.

Meri oli läsnä lapsuudessa. Monilla naapureilla oli kesämökki. Muistan, miten vietimme juhannusaattoa 1962 Isossa-Kraaselissa Veikko Saaren perheen huvilalla. Se oli vanha, kolmikerroksinen, punaiseksi maalattu rakennus. Juhannusyönä saari kierrettiin kävellen rantoja pitkin ja käytiin katsomassa sen keskellä olevaa lampea. Kun meille ostettiin moottorivene, Veikko opetti tärkeimmät merimerkit ja väylät. Veneellä käytiin retkellä Ämmässä. Jos oli sukulaisia kylässä, keitettiin siellä uudet perunat ja paistettiin kaloja. Taskuun astikin voitiin ajaa tai käytiin onkimassa lähempänä. Sateen ja myrskyn jälkeen piti käydä tarkistamassa, että vene oli kunnossa ja samalla tyhjentää vesi veneen pohjalta. 

Naapurin Maija oli opettanut minut uimaan Ruonan rannassa. Keltavihreään uimarenkaaseen tuli siellä mustia pikitahroja. Virallisempi uimaranta oli Kylmälläniemellä. Siellä kävin oikeaa uimakoulua. Opeteltiin kellumista ja sammakkoa. Viltti ja mehupullo mukana pyöräiltiin naapurin tyttöjen kanssa kesäpäivinä uimarannalle. Vanhempien kanssa käytiin myös Mikonkarissa ja Tauvossa retkellä.

Lauantaisauna, pihasauna

Kouluviikko päättyi. Lauantain lukujärjestys oli keveämpi kuin viikolla, päästiin aikaisemmin kotiin. Kun lähestyin kotipihaa, Niemelänkatu 14, tunsin savun tuoksun. Se kertoi siitä, että sauna oli lämpiämässä ja pyhä tulossa. Tuli heti hyvä olo. Tästä varmaan johtuu, että savu tuoksuu minusta edelleen hyvältä ja tuo mieleen lapsuuslauantain tunnelmia.

Ennen vesijohtoaikaa vesi piti kantaa saunaan pihakaivosta.  Erityisen tärkeänä pidettiin hyvän ja pehmeän sadeveden keräämistä. Joka nurkalla oli rännin alla tynnyri. 1950-luvun lopulla vesijohto saatiin helpottamaan elämää.

Ulkosaunaan juostiin avojaloin talvipakkasella, kylmästä kuumaan ja saunomisen jälkeen höyryävinä kuumasta kylmään.

Vanhemmat ottivat kovat löylyt ja vastoivat. Mielessä on kuva heistä istumassa alkukesän iltana saunan päässä vastanteossa. Se näytti olevan heille yhtä tärkeää kuin itse saunominenkin.

Saunan lämmitykseen liittyi meillä silakoiden halstraaminen vesipadan alla hiilloksella. Rieska ja halstratut kalat olivat lauantain ruokaa.

Pellit kiinni oikealla hetkellä, häkälöylyjen heittäminen ja sitten jälkikasvulle vinttiin kuului äidin käsky: Saunaan!

Sauna oli myös pyykinpesupaikka. Talvella pyykin kuivatus oli vaikeampaa kuin kesällä. Meillä sitä kuivatettiin ullakolla eli viiruvintissä, mutta kesäisin kaikille näkyi, milloin kussakin talossa oli pyykkipäivä. Pihan poikki oli vedetty paksut narut. Kun pyykki oli ripustettu, narut pönkättiin ylös tukevilla haarapäisillä kepeillä tai laudoilla. Valkoiset lakanat eivät päässeet roikkumaan maahan ja kuivuivat nopeammin yläilmoissa.

Ennen kuin näin pitkälle oli päästy, oli pyykit liotettu, valkoiset liinavaatteet keitetty padassa ja värilliset hangattu pyykkilaudalla tai pesty Pyykkimaijalla. Se oli puinen, jaloilla kyljellään makaava tynnyri, jota veivattiin käsin toisessa päässä olevalla kammella. Toimintaperiaate oli sama kuin sen jälkeen tulleessa pulsaattorikoneessa. Siinä taas vesi saatiin puserrettua vaatteista kätevästi telojen välissä veivaamalla. Tämä oli lapsestakin mieluisaa työtä.

Lankilankadun päässä Oravan piharakennuksessa oli maksullinen mankeli. Vedetyt liinavaatteet pyykkikoriin pyöräntarakalle ja pyykinpesun viimeinen vaihe oli käsillä. Mankeli oli iso ja pelottavan kovaääninen, pienen huoneen pituinen laatikkomankeli. Vaatteet käärittiin tukeille, jotka pyörivät ja silenivät painavan, edes takaisin kulkevan laatikon alla.

Turvallinen lapsuusaika

Vasta aikuisena, elämää nähneenä ja eri paikkakunnilla asuneena olen ymmärtänyt, miten hyvä ja turvallinen oma lapsuus- ja kouluaika Raahessa Velkaperällä olikaan. Pula-aika oli silloin jo ohi. Ei ollut erityisiä pelkoja ja huolia.

Olen ihmetellyt, ettei muutamia vuosia aikaisemmin koettu sota ollut mitenkään esillä aikuisten puheissa lapsuudessani. Ehkä vanhemmilla oli rankkojen sotakokemusten jälkeen voimakas halu se unohtaa, elää ja rakentaa uutta. Syynä oli varmaan myös poliittinen ilmapiiri, oltiin hiljakseen näistä asioista. Lapsi aistii herkästi häntä ympäröiviä tunnelmia. Turvallisen lapsuuden hetkeksi rikkoneesta kiristyneestä ilmapiiristä kertoo se, että muistan pelänneeni 11-vuotiaana noottikriisin aikana vuonna 1961 sodan syttymistä.

Hyvästä lapsuuden ja nuoruuden ympäristöstä oli vaikeantuntuista irrottautua, kun kotoa lähtemisen aika vuonna 1970 tuli. Kun sitten harvoin pääsi kotiin lomalle, oli olo siellä sitäkin onnellisempaa. Vanhempien muuttaessa kotoa pois vuonna 1984 kävin vielä katsomassa ja valokuvaamassa verannan ovea, papan muuraamaa takkaa, istumassa oman kirjoituspöydän ääressä ja kaivamassa muutaman kasvin taimen muistoksi.

Velkaperälle pitää aina aika ajoin päästä, ihmetellä ruunumakasiinia ja muita positiivisia muutoksia. Pitää kävellä Niemelänkatua, hidastaa kodin kohdalla. Nuo koivut istutettiin silloin, tuossa syreenit, jotka tuoksuivat huumaavasti, pitää kurkistaa oman huoneen vintin ikkunaa ja muistella.