Ilman naisten työtä eivät purjelaivat satamasta liikahtaneet.

Sata laivaa ja purtilot päälle

Purjelaivakauden kukoistavina vuosina 1800-luvulla Raahessa lyötiin noin sata komeaa purjelaivaa ja pikku purtilot siihen päälle. Laivapatruunit pitivät palaverin Isollatorilla. – Lyyänkö laiva? kysyi patruuni. – Lyyään vaan, sanoi toinen. Eikä siinä sen enempää vatuloitu, vaan ryhdyttiin toimeen. Purjelaivoja rakensivat timperiporukat, ja työssä tarvittiin monen käsityöläisen taitoja. Ilman naistyövoimaa eivät purjelaivat päässeet maailman meriä kyntämään. Seelinompelijat olivat tärkeä ammattiryhmä, sillä purjeissa oli erilaisia saumoja kilometritolokulla. Esimerkiksi kaksimastoisessa prikissä oli seelejä eli purjeita pinta-alaltaan noin 3000 neliömetriä.

Naiset ahkeroivat seelikamarisa

Usein kapteeni tai komerssi itse leikkasi purjeet. Samuli Paulaharju kirjoittaa Wanha Raahe -kirjassaan: ”Lundbergin pirtissä leikkasi purjeita ja valvoi niiden ompelemista vanha Savalinin Heikki. Pirtin yläkerran seelikamarisa taas seelinompelijat pistelivät purjeita kokoon. Langin työpirtissä komerssin käskyläisinä häärivät aikoinaan Jussilaiska, Hiitolinin Liisa, Pyyn Hanna ja Planetin Anna-Liisa. Saattoivat he kyllä ommella muissakin pirteissä ja saada tovereikseen Karjaluotoskan, Pekuskan ja Ölundskan. ” Purjeet valmistettiin vahvasta, tiukkaan kudotusta pultaanista eli purjekankaasta. Siitä ommeltiin joskus poikaviikareille tukeva liivinselkämys. Kestipähän kampe sitten rajuimmatkin leikit. Raahessa toimi yhteen aikaan oma puldaanitehdas. Lanka oli kolminkertaista tervattua seelilankaa, joka oli paksua kuin raasumaton loimi. Seelinompelijalla oli kämmenensä suojana paksu nahkainen seelihanska. Työkaluina käytettiin teräviä naskaleita ja äimiä. Kyllä kai siinä olivat kädet rappiolla, kun pitkä työpäivä oli ohi iltahämärissä kello kuuden tienoilla.

Kukonlaulusta iltahämäriin

Työpäivä alkoi aamulla kukonlaulun aikaan. Seelinompelijan piti sännätä eväineen varviin jo aamuneljältä. Heti aamurummulta oli laivapatruuni liikkeellä syynäämässä, meneekö väki työhön. Monet merimiesten vaimotkin ahersivat patruunin palveluksessa varvipirtissä. Naiset napostelivat työpirtissä kuivia eväitä ja keittelivät kahvia takassa. Tästä ei Fellmanin Paltsun kasvatti Leufstadiuksen ”rootmanni” tykännyt, vaan torui naisia paljosta kahvin juonnista. – Me juomma sen särpymeksi, mutta te juotta huviksi. Ei meillä ole muutakaan särvintä… jos me sen kahvesmörjän ryyppäämmä, Jussilaiska toimitti topakasti, ja naiset saivat nauttia hyvin ansaitsemansa särpimen. Moni seelinompelija kävi lisäksi iltasella leipomassa, pyykillä tai muissa töissä porvarishuusholleissa. Raha oli otettava sieltä, mistä sai. Lapset jäivät monesti päiväksi keskenään, isommat sisarukset pitivät huolta nuoremmistaan minkä taisivat. Lapsenvahteina toimivat myös mummut ja muut sukulaiset, jos heitä oli elossa tai asui lähistöllä. Seelinompelijan omaa aikaa oli vain sunnuntai, joka olisi pitänyt pyhittää Herralle. Mutta silloin oli pakko siivota oma pirtti, pestä omat pyykit ja paikata vaatteet. Jos seelinompelijan mies oli merillä tai hän oli leski, hänen oli selvittävä kaikista huushollihommista omin voimin. Eipä hänelle tainnut jäädä luppoaikaa harrastuksille, joita purjelaivakauden työtä tekevillä naisilla tuskin olikaan. Kun laiva oli niin valmis, että se voitiin laskea vesille, seurasi suuri juhla, laivan lykkäjäiset, johon otti osaa koko kaupunki ja ympärysseutu.