Sinikka Sipilä – maalaiskylästä maailmalle, runotytöstä presidentiksi

Ajatus kirjastoalasta ammattina tuli mieleen lukioaikana, kun piti päättää jatko-opinnoista.  Olin viihtynyt koulukaupunkini Hämeenlinnan tunnelmallisessa kirjastossa, joka oli perustettu entiseen venäläiseen sotilaskirkkoon. Sinne askeleeni usein iltaisin johtivat; olinhan tuolloin innokas runotyttö.

Niinpä hakeuduin opiskelemaan kirjallisuus- ja kirjastotiedettä Tampereen yliopistoon. Tutkinnon suoritettuani palasin Hämeenlinnaan, jonka kirjastosta sain kirjastoamanuenssin viran ja uuden kirjastotalon valmistuttua opinto-osaston hoitajan. Työn ohessa tein gradun vankien lukemisesta. Sitä seurasi pitkäaikaisen haaveeni toteutuminen: pääsin vuonna 1991 kirjastoalan kehitystyöprojektiin Tansaniaan. Vuosi pakolaiskeskuksessa oli avartava kokemus, ja kiinnostuin kansainvälisestä yhteistyöstä kirjastoalalla. Niinpä kun Suomen kirjastoseuran toiminnanjohtajan paikka tuli hakuun, hain sitä ja tulin valituksi. Eläkkeelle jäin marraskuussa 2015.

Koska kirjastoseuran toiminta on myös kansainvälistä, osallistuin kahteen projektiin, jotka veivät minut Aasiaan ja Afrikkaan. Pääsin mukaan myös kansainvälisen kattojärjestön IFLAn toimintaan, ensin sen hallituksen jäseneksi ja presidentiksi vuosiksi 2013–2015. Presidenttikauteni teema oli Vahvat kirjastot, vahvat yhteiskunnat.  

”Sinusta tulisi hyvä sairaanhoitaja”, totesi kummisetäni ylioppilasjuhlissani. En vain kestänyt nähdä verta, joten se ala oli poissuljettu. Vanhempani, hauholainen maanviljelijä Jaakko Sipilä (synt. 1924) ja maatalon emäntä Annikki Sipilä (synt. 1930) toivoivat minusta ekonomia, mutta minun matikkapäälläni se oli mahdoton ajatus. Kotitalousopettajana toiminut sukulaistäti mainitsi, ettei tulevaisuudessa ole hänen alallaan töitä, kun kerroin sen minua kiinnostavan. Tunteja oltiin vähentämässä. Matkailuala kiehtoi myös, vaikken ollut vielä siihen mennessä käynyt Helsinkiä kauempana, maalaistyttö kun olin. Kirjeenvaihtokaverit eri maissa olivat herättäneet uteliaisuuden ja kiinnostuksen kieliä ja muita kulttuureita kohtaan. Erityisesti sen jälkeen, kun kotipihaani tupsahti yllättäen kirjeenvaihtokaveri Casablancasta Marokosta pariisilaisen matkakumppaninsa kanssa. Pojat olivat liftanneet Europan halki ja saapuivat perille juuri, kun olin tuomassa lehmiä laitumelta kotiin iltalypsylle. Suomalainen maalaiselämä taisi säikäyttää kaupunkilaispojat, kun en heistä sen koommin kuullut.

Kirjastoalaa opiskelemaan Tampereelle

Ajatus kirjastoalasta omana ammattina tuli ensi kertaa mieleen lukioaikana, kun piti päättää jatkosuunnitelmista ylioppilastutkinnon jälkeen. Muitakin vaihtoehtoja olin punninnut mielessäni, mutta valinta osui loppujen lopuksi kirjastoalaan. Siihen vaikutti suuresti se, että huomasin viihtyväni koulukaupunkini Hämeenlinnan tunnelmallisessa kirjastossa. Kirjasto oli 1920-luvulla perustettu entiseen venäläiseen sotilaskirkkoon, mikä antoi rakennukselle oman leimansa ja muotonsa. Sinne askeleeni usein iltaisin johtivat, kun olin siihen aikaan innokas runotyttö ja kirjastostahan niitä runoja löytyi, Saima Harmajaa, Kaarlo Sarkiaa, Katri Valaa ja muita tuon ajan teinityttöjen suosikkirunoilijoita.

Niinpä sitten hakeuduin opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistoon. Ajattelin suorittaa ensin humanististen tieteiden kandidaatin ja sen jälkeen kirjastotutkinnon, joka siinä vaiheessa vuonna 1970 suoritettiin yhteiskuntatieteellisen opetusjaoston puolella. Opetusjaostoissa saattoi suorittaa erilaisia ammattitutkintoja, jotka rinnastettiin alempiin korkeakoulututkintoihin.

Kun olin vuoden opiskellut kirjallisuustiedettä ja muutamaa sivuainetta, muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa kirjastoalan koulutuksessa. Kirjastotutkinnon rinnalle haluttiin myös ylempää korkeakoulutasoista opetusta ja tutkimusta. Se edellytti uuden oppiaineen perustamista yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Sen nimeksi tuli kirjastotiede ja informatiikka. Vaihdoin tässä vaiheessa pääaineeni yleisestä kirjallisuustieteestä kirjastotieteeksi ja informatiikaksi.

Kansainvälisyyttä käytännössä

Opiskeluaikana matkustelu alkoi kiehtoa yhä enemmän. Monet opiskelukaverit suuntasivat kesätöihin ulkomaille, etupäässä Ruotsiin. Lähdin itsekin opiskelu- ja taskurahoja tienaamaan Etelä-Ruotsiin Skåneen. Siellä puhutaan hyvin vahvaa omaa murretta, joten kouluruotsilla ei siellä selvinnyt. Pakkasin kurkkupurkkeja liukuhihnalla Ab Felixin säilyketehtaalla, joka meillä tunnetaan parhaiten ketsupistaan.

Seuraavana kesänä harjoiteltuani ensin Lahden kaupunginkirjastossa lähdin interreilaamaan pitkin Eurooppaa aina Venetsiaa myöten. Se oli ensimmäinen vuosi, kun interrail-kortti oli voimassa. Tänä vuonna 2022 siitä on kulunut 50 vuotta. Sillä matkalla kipinä kansainvälisyyteen vain vahvistui, kun pääsi junalla kulkemaan vapaasti maasta toiseen.

Seuraavina vuosina olin alkukesän töissä Helsingin ja Hämeenlinnan kaupunginkirjastoissa ja elokuussa lähdin kansainvälisille nuorten vapaaehtoisille työleireille ensin Puolaan, Tsekkoslovakiaan Prahan kupeeseen ja lopuksi kahtena kesänä Ruotsiin. Vapaaehtoistyötä tehtiin puistoissa ja pelloilla sekä rakennuksia korjaten. Vapaa-aikana retkeiltiin ja tutustuttiin nähtävyyksiin. Näiltä leireiltä löysin elinikäisiä ystäviä.

Työhön tuttuun kirjastoon

Suoritin kirjastotutkinnon vuonna 1974, mutta jäin jatkamaan opintoja ylempää tutkintoa varten. Pro gradu -työn aihe vaihtui, mikä viivästytti opintoja.

Silloin työelämä alkoi houkuttaa ja kuinka ollakaan Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa avautui sopivasti paikka, jonka sain. Palasin siis tuttuun kirjastoon, joka oli aikoinaan innoittanut minua alalle. Virkanimekkeeni oli kirjastoamanuenssi, joka on kirjastonhoitajan perusvirka. Työhöni kuului kirjojen luettelointi ja asiakaspalvelu, jota tein säännöllisesti myös kirjastoautossa. Tarkoitus oli jatkaa opintoja työn ohessa, kun Tampereelle oli lyhyt matka laitoksen opettajia tapaamaan. Gradun kanssa oli edelleen epäonnea, kun olin tietämättäni valinnut aiheen, josta toinen opiskelija oli jo aloittanut työn. Jouduin toistamiseen vaihtamaan aihetta. Motivaatio oli tipotiessään ja keskityinkin työelämään.

Uusi kirjasto ja uusi virka

Hämeenlinnan kaupunginkirjaston tunnelmalliset tilat olivat aikaa sitten osoittautuneet liian pieniksi ja epäkäytännöllisiksi nykyaikaiselle kirjastotoiminnalle. Niinpä uuden kirjaston suunnittelu ja rakentaminen lähti lopulta käyntiin vuosikymmenien vatvomisen jälkeen. Uusi kirjasto valmistui 1983. Samassa yhteydessä laajennettiin kirjaston toimintaa ja perustettiin uusia virkoja. Minusta tuli uuden opinto-osaston hoitaja. Vastuullani olivat käsikirjasto, kaukopalvelu, kielistudio, kotiseutukokoelma ja lehtisali. Myös tutkijanhuoneet sijaitsivat opinto-osaston yhteydessä. Pidin lisäksi opiskelijoille ja muille ryhmille kirjastonkäytön opetustunteja.

Automaattinen tietojenkäsittely astui kuvaan kirjastoissakin 1980-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin osallistuin ensimmäiselle atk-kurssille. Kirjastojen luettelot olivat kautta aikojen olleet pahvikorteille monistettuja tai painettuja kortistoja, mutta atk:n myötä siirryttiin sähköisiin kokoelmaluetteloihin. Samoin lainausjärjestelmät muuttuivat. Ensin oli ollut käytössä ns. Detroit-lainausjärjestelmä. Kirjojen taskuissa oli pahvikortit, joihin merkittiin lainauskortin numero. Kortit otettiin lainattaessa pois ja säilytettiin lainauksen ajan kirjastossa eräpäivän mukaan. Tilalle laitettiin eräpäiväkortti. Kameralainaus oli seuraava kehitysaskel. Silloin jokainen laina kuvattiin ja filmeiltä nähtiin, mikä kirja on kenelläkin lainassa. Nyt kaikki on digitaalista, niin luettelot kuin lainauskin, samoin osa aineistoista. Kotoa käsin voi nyt hakea tietoa kirjaston kokoelmista, uusia lainoja ja varata aineistoa. Internet on mullistanut tiedonhaun.

Gradu vankien lukemisesta ja kirjaston käytöstä

Vuonna 1986 menin vaihtoon Tampereen yliopiston alaisen Hämeenlinnan Opettajankoulutuslaitoksen kirjastoon. Sieltä sain arvokasta kokemusta yliopistokirjastojen toiminnasta. Ne poikkeavat yleisistä kirjastoista siinä, että ne palvelevat ensisijaisesti oman organisaationsa opiskelijoita, opettajia ja tutkijoita. Niiden kokoelmat keskittyvät eniten niihin aloihin, joita laitoksessa opetetaan. Yleiset kirjastot sen sijaan on tarkoitettu kaikille kansalaisille ja niiden tarjonta on laaja-alaista.

”Luetaan tiilenpäitä ja täytetään ristikoita. Lukija ja kirjastonkäyttäjä vankilassa” oli nimi gradulleni, jonka vihdoin aloitin vuonna1986 samaan aikaan kuin olin kirjastovaihdossa. Olimme työkaverini kanssa päättäneet tehdä lopputyömme yhdessä. Olimme molemmat työskennelleet kirjastoautossa ja kiinnittäneet huomiota siihen, miten monipuolista ja laadukasta kirjallisuutta vankilapysäkeillä lainattiin. Nämä pysäkit olivat Hämeen lääninvankila, Ojoisten työsiirtola ja Hämeenlinnan naisvankila.

Tutkimuksemme tarkoituksena oli kuvata ja ymmärtää vankilassa olevien ihmisten lukemista ja kirjastonkäyttöä sekä lukemisen merkitystä ja asemaa heidän elämäntavassaan ja -vaiheissaan. Tällaista tutkimusta ei ollut aiemmin tehty. Laajensimme tutkimusaluettamme myös muutamaan Hämeenlinnan ulkopuolella olevaan vankilaan.

Syvähaastattelimme pariakymmentä vankia, miehiä ja naisia, jotka edustivat eri rikostyyppejä. Tulokset vahvistivat omakohtaisia havaintojamme siitä, että vankilassa luetaan monipuolisesti ja ”korkeatasoisesti”. Lukemisprofiili vankilassa on samansuuntainen ja -tasoinen kuin muunkin väestön keskuudessa. Vankila on yhteiskunta pienoiskoossa. Se heijastuu myös lukemiseen ja kirjastonkäyttöön.

Pakolaiskeskuksen kirjastossa Tansaniassa

Kohta saatuani maisterin paperit ulos yliopistosta joulukuussa 1990 huomasin Helsingin Sanomissa ilmoituksen, jossa Suomen kirjastoseura etsi koordinaattoria kirjastoalan kehitysyhteistyöprojektiin Tansaniaan. Kun sain paikan, samalla toteutui pitkäaikainen haaveeni työskennellä Afrikassa. Lähdin matkaan kesäkuussa 1991. Työhöni kuului pakolaisten koulutuskeskuksen kirjaston hoito. Keskus sijaitsi Morogoron kaupungin lähellä Mazimbun kylässä, 200 km Dar es Salaamista länteen Uluguru-vuorten juurella.

Kirjasto oli perustettu Suomen ulkoministeriön tuella ja Suomen kirjastoseuran hallinnoiman projektin puitteissa, joten mallia oli otettu omista kirjastoistamme. Pakolaisia työskenteli kirjastossa, ja lisäksi heitä opiskeli kirjastokoulussa Dar es Salaamissa. Kaikkiaan parikymmentä eteläafrikkalaista valmistui Suomen tuella kirjastoalalle. Osa heistä suoritti myöhemmin Etelä-Afrikassa myös alan ylemmän korkeakoulututkinnon. Suomen tarjoamalla koulutuksella on ollut ratkaiseva merkitys heidän elämälleen pakolaisuuden jälkeen.

Pakolaiset kuuluivat Etelä-Afrikassa apartheidin aikana kiellettyyn ANC:n vapautusliikkeeseen ja olivat joutuneet pakenemaan maastaan vastustaessaan rotusortoa. Asuin muiden eurooppalaisten avustustyöntekijöiden tapaan yhdessä pakolaisten kanssa samassa talossa. Kullakin oli omat huoneet, mutta jaoimme olohuoneen, keittiön ja kylpyhuoneen.  Moniin heistä olen edelleen yhteydessä ja olen tavannutkin heitä Etelä-Afrikassa käydessäni.

Vuosi pakolaiskeskuksessa oli avartava kokemus. Opin elämään erilaisessa kulttuurissa kuin omani ja kohtaamaan ihmisiä, jotka olivat kokeneet sortoa ja vainoa ihonvärinsä ja rotunsa takia. Kirjasto oli koko yhteisön keskus. Sinne perheet kokoontuivat katsomaan Etelä-Afrikasta kertovia elokuvia ja dokumentteja, lukemaan sanomalehtiä, lainaamaan kirjoja tai kuuntelemaan musiikkia. Lapsille oli oma nurkkaus. Koululaiset tekivät kirjastossa kotitehtäviään. Useampi suomalainen kirjastonhoitaja työskenteli eri pituisia jaksoja pakolaiskeskuksen kirjastossa 1980-luvun puolivälistä vuoteen 1992.  Olin heistä viimeinen.  Etelä-Afrikassa apartheid oli lakkautettu 1990-luvun alussa. Pakolaiskeskus suljettiin sen jälkeen, kun pakolaiset olivat päässeet palaamaan kotiin.  Myöhemmin siitä tuli läheisen yliopiston kampus.

Tuo vuosi oli hyvin merkittävä oman ammatillisen suuntautumiseni kannalta. Minua kiinnosti yhä enemmän kansainvälinen yhteistyö kirjastoalalla, samoin halu toimia tasa-arvon, vapaan tiedonsaannin ja demokratian puolesta. Näitähän suomalainen kirjastolaitos toiminnallaan tukee ja edistää. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen voinut toimia alalla, jolla on samat arvot kuin itselläni.

Aluekouluttajana Hämeen läänin kirjastoissa

Afrikasta palattuani jatkoin työtäni Hämeenlinnan kaupunginkirjaston opinto-osastolla.  Sinä aikana sain myös kiinnostavan sivutyön. Silloisissa lääninhallituksissa toimineiden kirjastotarkastajien aloitteesta oli perustettu kirjastoalan aluekouluttajajärjestelmä vuonna 1986. Aluekouluttajat avustivat läänien tarkastajia kirjastojen erityistehtävissä. Atk-tietokannat alkoivat tehdä tuloaan kirjastojen tiedonhakuun painettujen aineistojen rinnalle ja niihin perehdyttämiseen tarvittiin koulutusta kirjaston työntekijöille. Sain 1990-luvun alkupuolella kutsun toimia kirjastoissa käytettyjen KDOK-Minttu -tietokantojen aluekouluttajana.  Kävin vierailuilla pienissäkin kunnissa, opastin ja järjestin koulutustilaisuuksia. Se oli hyvin kiinnostavaa ja palkitsevaa työtä, jonka puitteissa opin tuntemaan Hämeen läänin kirjastoja ja niiden henkilökuntaa.

Maakuntakirjastotyössä näkymät avartuivat

Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995. Sen seurauksena maakuntahallintoa kehitettiin ja muodostettiin uusia maakuntia kuten Kanta-Häme, joka muodostuu Hämeenlinnan, Riihimäen ja Forssan seutukunnista. Jokaisella maakunnalla tuli olla oma maakuntakirjasto, joka toimi oman alueensa kirjastojen kehittäjänä, kouluttajana ja yhteistyöelimenä. Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta tuli Kanta-Hämeen maakuntakirjasto. Minut valittiin sen ensimmäiseksi maakuntakirjastonhoitajaksi. Järjestin yhteisiä tapaamisia ja koulutustilaisuuksia Kanta-Hämeen kirjastoille ja niiden työntekijöille, tiedotin alan uudistuksista ja pidin yhteyttä maakunnan kirjastoihin ja muihin maakuntakirjastoihin.

Brysselissä pääsin tutustumaan EU:n toimintaan ensimmäisen kerran vuonna 1996 kaupungin virkamiesten mukana. Vierailimme EU-parlamentissa ja muissa hallintoelimissä ja tapasimme suomalaisia europarlamentaarikkoja. Tuo matka konkretisoi vierailijoille sen, mitä EU tekee ja ketkä siellä silloin työskentelivät.

Kansainvälinen yhteistyö alkoi tuohon aikaan lisääntyä myös yleisissä kirjastoissa. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten kirjastoille se oli ollut tuttua jo aiemmin, mutta nyt myös isompien kuntien kirjastoissa viriteltiin yhteistyöverkostoja muun muassa EU-projektien kautta. Suomen nykyaikaiset ja kehittyneet kirjastot kiinnostivat muiden maiden kirjastoammattilaisia ja vierailijoita kävi Hämeenlinnankin kirjastossa melko usein. Siitä sain ajatuksen ehdottaa kirjastoni johdolle, että kutsuttaisiin ulkomaisten ystävyyskuntien kirjastoväkeä vierailulle ja esiteltäisiin heille suomalaista kirjastotoimintaa. Vieraita kävikin pohjoismaista Islantia myöten sekä Saksasta. Vastavierailuilla käytiin myös. Itse pääsin myöhemmin Kirjastoseuran työmatkan ohessa käymään ystävyyskaupungeissa Islannissa Hafnarfjördurin kirjastossa sekä Tanskassa Fredriksbergin kirjastossa.

Näköalapaikalla Suomen kirjastoseurassa

Kun olin pari vuotta toiminut maakuntakirjastonhoitajana, tuli Suomen kirjastoseuran  toiminnanjohtajan sijaisuus hakuun. Seura on vuonna 1910 perustettu kansalaisjärjestö, jonka tehtävänä on edistää kirjastojen asemaa.  Seuran toiminta oli tullut minulle tutuksi, kun olin istunut sen hallituksessa yhden kauden. Niinpä lähetin hakemukseni, ja tulin valituksi tehtävään. Sijaisuuden piti kestää puolitoista vuotta. Kuten usein käy, tuli sijaisuudesta minulle lopulta vakituinen työ. Työskentelin toiminnanjohtajana kaikkiaan 18 vuotta ennen kuin jäin eläkkeelle marraskuussa 2015.

Suomen kirjastoseuran toiminta on sekä kansallista että kansainvälistä. Se oli minulle varsinainen näköalapaikka koko alaan, sen haasteisiin ja kehityssuuntiin. Kirjastoseura edistää kirjastojen asemaa kotimaassa kokoamalla alan ammattilaiset yhteen ja tekemällä yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Se järjestää koulutustilaisuuksia, tekee aloitteita, antaa lausuntoja, edustaa kirjastoalaa eri yhteyksissä kuten mediassa ja työryhmissä sekä julkaisee Kirjastolehteä.  Joka toinen vuosi seuran järjestämillä Kirjastopäivillä ammattilaiset tapaavat ajankohtaisten asioitten merkeissä.

Kirjastoseuran kansainvälinen toiminta tapahtuu alan järjestöjen kautta. Pohjoismaiset kirjastoseurat toimivat keskenään tiiviissä yhteistyössä, samoin Euroopan tasolla toimii kattojärjestöjä, jotka kokoavat kirjastoseuroja yhteen ajamaan kirjastojen etua esimerkiksi tekijänoikeuskysymyksissä. Tärkein kansainvälinen järjestö on IFLA (International Federation of Library Associations and Institutions). Se on kattojärjestö, jolla on jäseniä yli sadassa maassa. Sen päämaja on Haagissa. IFLA:n tavoitteena on edistää kirjastojen asemaa ja etua maailmanlaajuisesti. Se perustettiin vuonna 1927, joten se täyttää muutaman vuoden päästä 100 vuotta. Suomen kirjastoseura on ollut sen jäsen alkuajoista asti. Suomalaisia kirjastonhoitajia on toiminut IFLA:n lukuisissa jaostoissa aktiivisesti jo vuosikymmeniä. Itse olin mukana IFLA:n toiminnassa vuodesta 1997. Toimin Kirjastoseurojen jaoston puheenjohtajana ja IFLA:n hallituksen jäsenenä.

Projektien mukana Aasiaan ja Afrikkaan

Kirjastoseurassa ollessani osallistuin, muun työn ohessa, myös kahteen projektiin, jotka veivät minut Aasiaan ja Afrikkaan. Sain kutsun osallistua ulkoministeriön rahoittamaan hankkeeseen, jossa selvitettiin, millä tavoin Suomi voisi tukea Laosin pääkaupungin Vientianen yliopiston kirjastoa ja sen kehittämistä. Teimme konsultin kanssa ehdotuksen, jonka jätimme ulkoministeriölle, mutta emme olleet mukana sen toteutuksessa. Tapasin vuosia myöhemmin konferenssissa samaisen kirjaston johtajan, joka kertoi, että kirjasto oli saanut Suomen ulkoministeriöltä rahoitusta muun muassa tietokoneisiin.

Toinen projekti oli Kirkkojen maailmanneuvoston ekologisiin kysymyksiin keskittynyt Called to be Caretakers of the Earth -hanke. Sitä veti syntymäpitäjässäni Hauholla sijainneen kansainvälisen Viittakiven opiston entinen opettaja, joka oli lähtöisin Saksasta. Hän oli siirtynyt töihin Geneveen neuvoston päämajaan. Hankkeen tavoitteena oli edistää ympäristötietouden levittämistä Afrikassa ja Filippiineillä muun muassa koulujen, kirkkojen maallikkokeskusten ja kirjastojen kautta. Vetäjä tunsi suomalaiset kirjastot ja kutsui suomalaisia kirjastonhoitajia mukaan hankkeeseen. Osallistuin siihen vuosina 1996-1999, jolloin olin mukana ympäristöaiheisissa seminaareissa Viittakivessä, Filippiineillä ja Ghanassa. Mukanaolijat sitoutuivat toimimaan eri tavoin oman elinympäristönsä parantamiseksi.

Presidenttinä globaalissa järjestössä IFLA:ssa

Kuten edellä kerroin, Kirjastoseura on kuulunut jo vuosikymmeniä IFLA:an ja seuran jäseniä on toiminut aktiivisesti sen jaostoissa. IFLA on iso organisaatio. IFLA:n hallituksen kokouksia johtaa puheenjohtaja eli presidentti, joka antaa IFLA:lle kasvot ulospäin. Presidentti vaihtuu kahden vuoden välein. Hänet valitaan maailmanlaajuisella postiäänestyksellä, johon IFLA:n jäsenet voivat osallistua. Aluksi valittu ehdokas toimii kaksi vuotta varapresidenttinä ja siirtyy sen jälkeen presidentiksi. Ensimmäiset 50 vuotta presidentit olivat pelkästään miehiä, kunnes 1970-luvulla valittiin ensimmäinen naispresidentti.  Viime vuosina tähän tehtävään on valittu pääasiassa naisia.

Suomesta ei ollut aikaisemmin ollut ehdokasta IFLA:n presidentin vaaleissa ennen kuin 2011, jolloin minut valittiin ensin varapresidentiksi kahdeksi vuodeksi ja 2013-2015 jatkoin presidenttinä. Tehtävään pyritään löytämään ehdokkaita eri puolilta maailmaa. Vuonna 2009 pohjoismaiset kollegat olivat ensimmäisen kerran kysyneet, olisinko kiinnostunut presidenttiehdokkaaksi asettumisesta. Olin silloin IFLA:n hallituksen jäsen ja tunsin IFLA:n toimintaa ja presidentin tehtäviä. Pari vuotta myöhemmin, kun asia nousi uudelleen esiin, olin valmis asettumaan ehdolle.  Vaaleissa menestymisessä auttaa tunnettuus jäsenten keskuudessa. Aikaisempi toimintani IFLA:ssa ja myös Suomen ja suomalaisten kirjastojen hyvä maine maailmalla vaikuttivat siihen, että valinta osui minuun. Toinen ehdokas oli Meksikosta.

Presidenttikauteni teema oli ’Vahvat kirjastot, vahvat yhteiskunnat’, jolla korostin kirjastojen merkitystä yhteiskunnassa. Esimerkkinä nostin esiin suomalaiset kirjastot, joilla on vankka asema kansalaisten sivistys- ja kulttuurikeskuksina. Maksuttomien palveluiden ja kattavan verkoston ansiosta ne ovat kaikkien saavutettavissa. Kirjastolainsäädäntö, julkinen rahoitus, koulutettu ja ammattitaitoinen henkilökunta sekä vahva kansalaisten tuki ovat tehneet kirjastoista suomalaisen menestystarinan. Se on ollut osa yhteiskunnan rakentamista sodanjälkeisestä maatalousvaltaisesta maasta hyvinvointitietoyhteiskunnaksi.

Teemani herätti ajatustenvaihtoa eri maissa. Kollegat kyselivät, miten he voisivat kehittää kirjastolaitostaan samanlaiseksi kuin Suomessa?  Se ei ollut helppo kysymys vastata, koska meilläkin tilanne on pitkäaikaisen kehityksen tulos, monien asioiden summa.

Helle Kannila – kirjasto- ja naisasiain Grand Dame

Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta henkilöä, joka on monipuolisella ja pitkäaikaisella panoksellaan vaikuttanut todella merkittävästi kirjastojemme kehitykseen. Hän yhdistää myös Suomen kirjastoseuraa ja Suomalaista Naisliittoa. Kyseessä on kirjastoneuvos Helle Kannila, aikaisemmin Cannelin (1896-1972).  Hän toi Yhdysvalloista Suomeen yleisten kirjastojen aatteen, perusti maahamme kirjastoalan koulutuksen, kirjoitti monia oppikirjoja ja oppaita alaltaan ja toimi itse kirjastolehtorina. Hän oli Valtion kirjastotoimiston ensimmäinen johtaja, missä työssä hän oli luomassa alan lainsäädäntöä. Kannila ideoi kirjastojen verkostotyön, toimi lukemattomissa komiteoissa ja edusti Suomea kansainvälisissä kokouksissa. 

Virkatyönsä ohella Kannila toimi aktiivisesti Suomen kirjastoseurassa. Hän liittyi sen johtokuntaan jo 21-vuotiaana ja toimi siinä vuosina 1917-1968, siis peräti 51 vuotta, välillä puheenjohtajanakin. Tämän lisäksi hän päätoimitti Kirjastoseuran julkaisemaa Kirjastolehteä vuosina 1948-1967.

Kirjastouransa lisäksi Helle Kannila oli liberaalipoliitikko, Helsingin kaupunginvaltuutettukin ja naisasian edelläkävijä, joka edisti ihailemansa Minna Canthin perintöä moni tavoin. Hänen laudaturtyönsä aihe oli Minna Canth ja Ibsen. Hänet valittiin jo 19-vuotiaana Suomalaisen Naisliiton johtokuntaan. Hän aloitti samaan aikaan myös toimittajana Naisten Ääni -lehdessä ja jatkoi siinä lähes 30 vuotta. Kannila oli perustamassa Minna Canthin seuraa ja toimi sen puheenjohtajana vuodet 1949-1960.

Helsingin uuden keskustakirjaston Oodin edessä oleva aukio on nimetty Helle Kannilan aukioksi.

Koko Kirjastoseuran toiminnanjohtaja-aikani Helle Kannila seurasi katseellaan minua työhuoneeni seinältä, missä on kopio hänen muotokuvastaan. Sama maalaus alkuperäisenä on Naisliiton seinällä. Sieltä Helle seuraa valppaana Naisliiton Kirjastotoimikunnan työtä, jossa olin vuosina 2017–2023  mukana järjestelemässä liiton kirjastoa uudelleen. Kokoelmia läpi käydessämme löysimme monta Helle Cannelinin tai Kannilan nimikirjoituksella varustettua kirjaa, jotka hän lahjoitti testamentissaan Naisliitolle.

Kirjat ovat palanneet elämääni

Nuo vuodet ensi käynneistä lukiolaisena Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa, opiskeluaika, kokemukset työstä kirjastoissa, Kirjastoseurassa ja kansainvälisissä hankkeissa sekä lopuksi IFLA:n presidenttinä ovat antaneet paljon. Nuoruudenhaave matkailualastakin toteutui kansainvälisissä tehtävissä ja työmatkoilla, jotka veivät minut kymmeniin maihin.

Nyt on ympyrä sulkeutunut. Tiiviiden työvuosien jälkeen puolisoni Keijo Lehtinen näkee minua taas enemmän kotona ja voimme viettää aikaa perheen kanssa, johon kuuluvat puolisoni lisäksi  hänen kaksi tytärtään ja viisi lastenlastaan – minun bonuslapseni ja -lapsenlapseni – sekä ystävien ja harrastusten parissa. Lainaan jälleen runoja ja proosaa Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta. Liityin vuonna 2017 Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan yhdistyksen jäseneksi, ja käymme kirjoista kiinnostavia keskusteluja Naisliiton lukupiirissä Minnan salongissa. Kirjat ovat olleet lapsuudestani lähtien tärkeitä ja antaneet iloa, lohtua ja ajattelemisen aihetta. Viimeisinä työvuosina oli harvoin aikaa muuhun kuin työpapereiden lukemiseen. Nyt nautin senkin edestä hyvästä kirjallisuudesta ja muusta kulttuurista.