Me, jotka olemme kasvaneet Raahen Seudun lukijoina, jäimme kaipaamaan Selan seurassa -pakinoita. Se palsta oli luettava aina ensin, sitten vasta uutiset. Toimittaja Senja Anttila kirjoitti 27 vuoden ajan Raahen Seutuun. Selan seurassa -palstalla hän ilahdutti lukijoita vielä 2000- ja 2010-luvuillakin. Viimeisen kirjoituksensa Raahen Seutuun hän kirjoitti 93-vuotiaana.

Lapsuus sotilastorpassa Saloisten ja Pyhäjoen rajalla

Anni Senja Viola Anttila (o.s. Mustakallio) syntyi 17.8.1926 Pyhäjoen Parhalahdella Mustakallio-nimisessä entisessä sotilastorpassa Aukusti ja Hilma Mustakallion kolmanneksi nuorimpana lapsena. Lapsia oli kaikkiaan 10. Mustakallio sijaitsi tavallaan Hurnasissa. Torppa oli Parhalahden puolella, mutta tie kasitien varteen johti Hurnasiin eli Saloisten kunnan puolelle.

Kesäisin Senjan oli osallistuttava maatilan töihin. Talvisin hän elätti itseään piikomalla eri perheissä. Kunnon talvivaatetusta lapsilla ei ollut. Tytöt kulkivat ohuissa hameissa, koska pitkien päällyshousujen käyttö ei ollut sallittua tytöille.

Elämä Mustassakalliossa oli varsin alkeellista. Tilalla ei ollut sähköjä ennen kuin vasta 1950-luvulla. Kunnon vesi oli haettava liki kilometrin päästä. Pyykillä käytiin Hurnasissa ojan varressa.

Mustankallion torpassa oli puutetta kaikesta. Lapsilla ei ollut leluja eikä urheiluvälineitä, mutta lapset kyllä keksivät kaikenlaista leikkiä sekä ulkona että sisällä. Senjan mukaan lapsuus (1930-luvun puolivälissä) oli iloista ja kirkasta. ”Köyhää oli ja puute oli aina vieraanamme. Onneksi emme sitä itse ymmärtäneet.” Senjan nuoruus oli työntäyteistä.

Hurnasista kaupunkiin

Senja avioitui kesällä 1950 Pyhäjoelta kotoisin olevan Niilo Anttilan kanssa. Senjan vanhempien ikäännyttyä ja Senjan sisarusten lähdettyä maailmalle Mustankallion tila jäi Senjan ja Niilon hoidettavaksi. He saivat kaksi poikaa, toinen syntyi vuonna 1950 ja toinen vuonna 1952.

Senjan isän, Aukustin, kuoltua vuonna 1953 Anttilat alkoivat pohtia, että Mustastakalliosta olisi päästävä leveämmän leivän ääreen. Laihat pellot tuottivat huonosti satoa. Metsistä ei ollut kuin polttopuuksi. Pikkuhiljaa he vähensivät karjaa. Viimeisenä kesänä 1960 Senja kulki Parhalahdella Matti Luodon kaupassa myymälänhoitajana, ja Niilo katsoi lasten ja Hilma-mummun perään.

Syksyllä 1960, kun Niilo sai töitä Raahe-yhtiöstä, perhe uskalsi muuttaa Raahen pintaan, Lassurinmäelle pieneen taloon, jota he laajensivat. Yhtenä vaikuttimena Mustastakalliosta lähtöön oli myös se, että pojille haluttiin hyvät koulutusmahdollisuudet. Pojat kävivät 1960-luvun taitteessa Piehingin keskikylän kansakoulua. Yhteislyseo sijaitsi Raahessa. Hilma-mummu muutti mukana kaupunkiin. Hän kuoli vuonna 1967.

Senjan veljen poika, Eero, osti Mustankallion tilan Anttiloilta. Nyt (v. 2024) Fennovoiman epäonnistuneen voimalatyömaan kupeessa on enää Mustankallion rauniot.

Toimittajaksi Raahen Seutuun

Senja oli oppinut lapsesta pitäen, että työ on keskeinen ja välttämätön asia maailmassa. Tämä asenne ja sisukkuus olivat leimallista kaikin puolin. Esimerkki tästä on vaikkapa se, kun hän meni Raahen Seutuun kysymään harjoittelijan paikkaa. Kun häneltä kysyttiin, että mitä hän osaa, niin hän vastasi: ”Tuskin minä mitään osaan, mutta olen hyväoppinen. Kahden viikon päästä lupaan osata jo jotakin.”

Toimittajan uran alussa Senja oli vuosien ajan Helsingin Sanomien ja Iltasanomien senttari. ”Hän on lähettänyt linja-autossa juttuja ja filmejä noiden lehtien toimituksiin. Se oli sellaista ’kirjeenvaihtajan’ työtä. Se oli tietysti liian hieno termi käytettäväksi maalaistoimittajaan. Hän lähetti sananmukaisesti kirjeitä toimituksiin. Tätä tehtiin vielä 1980-luvullakin ennen internetiä”, Vappu Kallio täsmentää.

Senja oli itseoppinut ja kurssitettu konttoristi, joka sai paikan Raahen Seudun palveluksesta 1960-luvun alussa, jolloin lehden päätoimittajana toimi August Aurio. Pienen kaupungin lehden toimittajana hän tuli hyvin tunnetuksi ja pidetyksi lehden levikkialueella.

Ulla Aurion toimittajakoulu

”Senja oli vahva elämäni juuriston rakentaja. Itken, kun kirjoitan tätä. Itken ilosta ja kiitollisuudesta.

Anttilan Senja oli yksi elämäni aikuisista naisista, jotka antoivat roppakaupalla evästä olevaisuuteeni niinä nuoruusvuosina, jolloin molemmat vanhempani menettäneenä haparoin minuuteni kanssa ja etsin suuntaa. Senja oli minulle usein sekä isän korvike että äidin korvike. Näiden rooliensa lisäksi hän oli loistava ystävä ja verraton kaveri. Myös erinomainen opettaja. Tehokkain toimittajakouluni.

Ja mikä parasta, vaikka kuinka yritän muistella, en muista saaneeni Senjalta ’sapiskaa’ teoistani tai tekemättä jättämisistäni kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui aikuistuttuani, ja Raahesta jo muutettuani. Kysymys oli yhdestä journalistisesta teostani, joka sai konkaritoimittajan suorastaan ’hännällisiin täihin’. Vuosia sitten Raahessa, Aurion Liisan 90-vuotispäivillä tavatessamme, en sitä kiukkua onneksi enää Senjassa nähnyt. Ihana halauksemme on helppo tunnemuistaa vielä tänäänkin.

Senja oli tolkun ihminen. Hän oli aina totta. Hän toimi, puhui ja eli niin kuin opetti. Ja paljon hän opettikin. Varsinkin automatkat olivat Senjan ja minun luokkahuoneita, ja kohteet käytännön oppitunteja. Pääsinkin usein ajamaan konkaritoimittaja Anttilan haastatteluihin ja tapahtumiin, milloin Pyhäjoelle, Siikajoelle, Vihantiin tai johonkin muualle Raahen Seudun levikkialueelle.

Tämän seuraavan Senjalta saamani viisauden olen muistanut koko ikäni. Olen itsekin jakanut sen lukuisille toimittajatyötään aloittaville nuorille. Senjan SANA tälle oppilaalleen oli: ’Olipa haastateltavasi arvo tai asema mikä tahansa, muista aina, että jokaisessa ihmisessä on helmi. Toimittajana sinun tehtäväsi on kaivaa se helmi esiin!’ Voi miten paljon helmiä olen tuon edellä kerrotun neuvon avulla löytänyt. Kiitos toimittaja Senja Anttila!

Ja vielä yksi muisto: Joskus 60-70 -lukujen taitteen tuntumissa Senja ja Niilo Anttila olivat lähdössä lomalle Kanarialle. Ja kuinka ollakaan, he pyysivät minut mukaan. Tällä nuorella toimitusharjoittelijalla ei ollut matkarahaa, mutta hinku lomasaarelle, se oli suuri. Niin suuri, että menin pankinjohtajan juttusille ja kerroin haluni sekä haaveeni. Tuttu tirehtööri heltyi. Sain vekselin. Suku ja ystävät kauhistuivat. Ymmärrän. Mutta pääsinpä viettämään ikimuistoisen, ihanan ja iloisen viikon Senjan ja Niken kanssa Kanarialla. ” (Ulla Aurio)

Kirjoituskone rätisi ja tekstiä syntyi

”Senja Anttila eli Senni aloitti työpäivänsä toimituksen arkistohuoneessa. Pitkillä saksillaan hän silppusi aamun Raahen Seudusta uutiset irti. Jokaiselle lehtileikkeelle oli Sennin luomassa arkistossa oma lokeronsa.

Arkisto oli ahkerassa käytössä. Jos etsitty tieto ei löytynyt penkomalla, kysyttiin Senniltä suoraan. Hän oli oman aikansa hakukone. Hänen muistiinsa olivat tallentuneet nimet, päivänmäärät ja tapahtumat. Pieni otsanrypistys ja sieltä ne tiedot tipahtelivat. Erehtymättä.

Kun tämä muistihirmu istahti työpöytänsä ääreen, kirjoituskone alkoi rätistä saman tien. Hänen ei tarvinnut vatvoa eikä jahkailla. Mutta keskeytyksiä kirjoittamiseen tuli jatkuvalla syötöllä. Puhelin (numero 37118) pirisi ahkerasti ja kävijöitä riitti. Kauppakadun kellaritoimitukseen oli kadulta luontevaa poiketa ja useimmiten tulija marssi suoraan Sennin juttusille.

Siinä työpöydän ääressä setvittiin kaupungin ja lähikuntien kuulumiset. Tuleviakin suunniteltiin. Kuten golfkentän rakentamista Siikajoelle. Ajatus taisi olla Sennille outo ja yllättävä. ’Miksei saman tien areenaa hevospoololle’, Senni tokaisi golfkentän puolestapuhujalle.

Yhden ainoan kerran Senni tuskastui töittensä paljouteen. Hän oli jo lähdössä töistä pois kun muisti, että päivän pakina on tekemättä. ’Mistä ihmeestä minä senkin repäisen!’ Kuului tömähdys kun hän istahti uudelleen työnsä ääreen. Tuttu rätinä alkoi saman tien. Seuraavan aamun ´Selan seurassa´ taisi olla tavallista kipakampi.

Senni rakasti tohinaa ja toimintaa. Tyhjäkäynti oli kauhistus. Pitkäveteisten kokousuutisten vastapainoksi hän joskus pysähtyi muistelemaan vanhoja hyviä aikoja. Niitä, kun Raaheen alettiin rakentaa rautatehdasta. ’Se oli täyttä elämää. Toimittajat juoksivat Rojuniemessä tie sonnalla ja jutun aihetta riitti!’

Sukulaismiehen ensimmäinen tilipussi muistui usein mieleen. ’Itku hänellä oli päässyt. Niin paljon rahaa ei pienviljelijä ja suuren perheen isä ollut vielä koskaan pitänyt käsissään. Tästähän alkoi uusi elämä!’

Sivistyssanat ja kapulakieli saivat Senniltä täyden tyrmäyksen. ’Se mihin meidän kaunis suomenkieli ei riitä, joutaa jäädä sanomatta.’” (Tuulikki Nousiainen)

Autoileva Senja

Usein, tai olisiko ollut aina, puoliso, Niilo, toimi kuskina viikonloppuisin, koska Senjalla ei ollut ajokorttia. Ajokortin hän ajoi jossakin vaiheessa, mutta kun auto kerran uhkasi karata käsistä, niin oma autoilu loppui siihen.

”Muistan kuulleeni hauskan ja erittäin kuvaavan jutun Senjasta. Senjahan nimittäin ei koskaan ajanut toimituksen autoa, vaan joku toimittaja lähti hänen kuljettajakseen juttukeikoille. Tai sitten hän ajoi sinne taksilla. Minun aikanani hän käytti taksia vähemmän. Niinpä minäkin olin monesti hänen kuskinaan ja kuuntelin hänen jutuntekoaan ja otin kuvia. Siinä oppi hänen jutuntekoasennettaan, joka oli reipas ja välitön. Senja hallitsi hyvin tavan saada ihmiset vapautumaan. Ja hän nautti juttumatkoista ja ihmisten kanssa keskusteluista. Matkalta syntyi mainioita reppiksiä (reportaaseja).

Syy siihen, että hän ei koskaan ajanut toimituksen autoa, oli se, että hän oli tarinan mukaan törmännyt sillä peruuttaessaan jonnekin ilmeisesti toimituksen pihalla, ja saanut siitä hyvin ankaran läksytyksen päätoimittajalta. Ja silloin hän oli sen verran sydämistynyt, että oli päättänyt, että autolla hän ei ajaisi. Ja se päätös piti. Ja siihen piti päätoimittajan sitten tyytyä: että kaksi toimittajaa häippäsi päiväksi jonnekin maakuntaan.” (Vappu Kallio)

Luottamustoimia, Siionin virsiä, käsitöitä

Kiireisen toimittajan työn ohella Senjalla riitti aikaa ja tarmoa vaikuttaa Raahen kaupungin asioihin luottamusmiehenä. Hän istui kaupunginvaltuustossa vuosina 1973-1980. Hän kuului suhteellisten vaalien vaalilautakuntaan vuosina 1973-1976.

Senja luki paljon kaunokirjallisuutta. Hän teki valtavan määrä käsitöitä varsinkin eläkkeellä ollessaan. Kuorolaulu oli lähellä hänen sydäntään, kuuluipa hän aikanaan Siionin virsikuoroonkin.

Eläkkeelle vuonna 1987

”Raahen Seudun toimituksesta Senja Anttila eli Senni, kuten häntä toimituksessa kutsuttiin, jäi eläkkeelle vuonna 1987 oltuaan lehden palveluksessa 27 vuotta. Lähtöpäivänään hän muisteli, että monesti oli tullut niin hyviä jutunaiheita, että mahanpohjassa oli kutissut.

Hän oli esimerkillinen toimittaja, joka teki työtään uutterasti ja mitään pelkäämättä, ja sitä työtä riitti paljon. Syntymäpäivähaastattelussaan hänen kollegansa Tuulikki Nousiainen kertoi neuvon, jonka Senni aikanaan antoi: ’Kettään ei tarvi toimittajan ujostella. Mato syö niin piispan kuin renginkin aikanaan.’

Valokuvaajamme Vesa Joensuu muistaa hänet huumorintajuisena ja terävänä toimittajana. Itse muistan hänet työtoverina, joka otti nuoren keltanokan ennakkoluulottomasti vastaan ja näytti mallia, miten paikallislehteä tehdään. Kallisarvoinen oli hänen nyrkkisääntönsä, että valokuvat kannattaa kuvata valotusaukolla 5.6.” (Vappu Kallio)

Viimeiset vuodet

Kun toimintakyky iän mukana heikkeni, ja tarvittiin esimerkiksi kontrollia lääkkeiden annosteluun, hänelle löytyi oma huone kotihoitotalo Feenixistä Kummatista. Loppuvuodesta 2020 hän kaatui huoneessaan ja joutui lannerangan murtumisen vuoksi sairaalahoitoon Raahen aluesairaalaan.

Tuossa vaiheessa katsottiin, että yhteisöasumismuoto ei ole enää riittävä, vaan on siirryttävä tehostettuun palveluasumiseen. Hän muutti kesäkuun lopussa 2021 hoivakoti Esperiin Raahen Pajuniityntielle. Siellä hän oli hyvässä hoivassa kuolemaansa 1.4.2022 asti.