Äitini Mirja Korhosen (1922–2011) kirjoitusten mukaan kerrottuna:

Synnyin toisena kaksosista rajantakaisen Muolaan, joka pitäjä muutama vuosi myöhemmin liitettiin Äyräpäähän, Kaukilan kylässä keskellä tammikuun pakkasia vuonna 1922. Siskostani Mairesta tuli vaalea kiharapää ja kasvultaan pidempi. Minä taas sain aivan punaiset hiukset ja olin pienempi ja heiveröisempi. Isämme oli räätäli Jooseppi Vanhanen (1894–1964) ja äitimme Maria o.s. Rämö (1894–1926). Aiemmin perheeseemme olivat syntyneet veljeni Kauko v.1915 ja Valto v. 1918. Poikkeuksellista oli, että me lapset synnyimme kaikki täysin kuuroina, vaikka vanhempamme olivat kuulevia. Syy jäi niissä oloissa epäselväksi mutta äitimme puolelta meillä oli suvussa kuuro eno ja täti, joten ilmeisesti kyse oli perinnöllisestä tekijästä. Meillä oli pieni oma kotimökki, jonka isoisämme oli rakentanut ja myynyt sittemmin vävylleen. Perheessämme ei ollut puutetta ruoasta, koska isämme ansaitsi meille riittävän elannon räätälintöillään ja pienviljelyksillään.

Äiti-Marian varhainen kuolema jätti pysyvän surun

Varhaisin muistoni on äitimme Marian kuolema, mikä jätti pysyvän surun erityisesti silloin kouluikäisten veljiemme elämään. Me 4-vuotiaat kaksoistytöt vain ihmettelimme kotipirttimme tunnelmaa ymmärtämättä, että äitimme oli vakavasti sairas. Veljeni Kauko kaipasi äitiään erityisesti sen vuoksi, että äiti osasi kommunikoida meidän kuurojen lasten kanssa, kun taas isä ei juurikaan. Äidinäiti Helena Rämö oli meillä apuna. Muistan, kun isäni antoi äidille jotakin lääkepulveria ja me sisarukset istuimme vakavina pirtin penkillä. Seuraavana aamuna isä-Jooseppi talutti Mairen ja minut pihalle aittaan katsomaan kuollutta äitiä. Isä ja Maire itkivät ja minä muistan vain kosketelleeni kylmää ruumista.

Äidin hautajaiset olivat todella vaatimattomat. Ruumissaatto vei hänet hevosella Kaukilasta Muolaan keskustaan. Me lapset emme voineet lähteä mukaan kovan pakkasen takia. Veljet huolehtivat meistä kaksosista sen aikaa. Muistan, kun se hautajaispäivä oli todella pitkä päivä meille lapsille keskenämme. Meille tuli nälkä ja veljet hakivat meille ruokaa kynttilän valossa eteisen kahvelista. Oli jo myöhäinen ilta, kun isä ja mummo palasivat hautajaisreissulta.

Lapset jaettiin kahteen erilaiseen kasvuympäristöön

Suhteellisen pian äitimme kuoleman jälkeen isämme avioitui toisen vaimonsa, Elsan, kanssa. Siinä tilanteessa uuden vaimon oli vaikea sopeutua neljän kuuron lapsen huoltajaksi. Isovanhempamme Helena-mummo ja isoisä-Mikko päätyivät ottamaan vain minut kasvatikseen toiseen Äyräpään kylään, Pölläkkälään, jossa isoisällä oli työpaikka kylällä sijainneella suurella sahalla. Muut kolme lasta jäivät isän ja äitipuolen luo Kaukilaan. Näin jälkeenpäin ajatellen ratkaisu oli kolmen sisarukseni kannalta ikävä ratkaisu, koska osoittautui, että äitipuoli ei osannut suhtautua heihin ollenkaan. Lapsuus jätti heihin paljon pysyviä arpia. Minun lapsuuteni oli taas täynnä hellää huolenpitoa ja rakkautta, jota isovanhempani osoittivat minua kohtaan loppuelämänsä ajan. Meillä kyläili heidän sukulaisiaan. Äyräpään kirkonkylällä asunut isoisän sisko Helli-täti osti minulle kauniita vaatteita ja isoisä osti minulle punaista limunaatia, jolla minun pikku sairaudetkin paranivat välittömästi. Opin uimaan Vuoksenvirralla naapurin lasten kanssa. Lapsuuteni mummolassa oli kaiken kaikkiaan onnellista aikaa. Silloin tällöin vierailimme sisarusteni luona Kaukilassa ja muistan isämme Joosepin pyytäneen, että isovanhemmat ottaisivat myös kaksoissiskoni Mairen hoitoonsa, koska Maire ikävöi minua kovasti. Isoisä ja mummo totesivat siihen vain, että he juuri ja juuri pystyvät elättämään minut eivätkä yhtään enempää.

Merkittävä käänne elämässämme – opintielle Turun Kuuromykkäinkouluun

Hyvä käänne kaikkien meidän kaikkien neljän sisarusten kannalta tapahtui, kun Äyräpään viranomaiset määräsivät meidät kouluopetukseen vuonna 1861 perustettuun Turun Kuuromykkäinkouluun. Veljekset aloittivat koulunsa heti äitimme kuoleman jälkeen ja me siskokset vuonna 1930. Suomeenhan oli saatu oppivelvollisuuslaki vuonna 1921. Turkuun oli meiltä Karjalasta Viipurin asemalta pitkä junamatka. Isä-Jooseppi saattoi meidät asemalle. Muistan, kun saimme kotoa matkaevääksi silavalla päällystettyjä voileipiä ja pullossa maitoa. Elämämme muuttui tämän jälkeen täysin.

Sen aikaiset kuuromykkäin koulut olivat sisäoppilaitoksia, joihin määrättiin kuuroja lapsia eri puolilta maata osittain kuulovamman perusteella hyvinkin pitkien matkojen takaa. Turun koulu sijaitsi nykyisellä Yliopistonmäellä mutta suurin osa oppilaista sijoitettiin asumaan turkulaisiin perheisiin korvausta vastaan. Me kaikki, veljet ensin ja me siskokset, pääsimme rouva Alina Björkholmin ja hänen tyttärensä luo aivan koulun lähelle, Vähä-Hämeenkadulle, koko kouluajaksi. Kotona Karjalassa kävimme vain joulu- ja kesälomien aikaan. Saimme Björkholmin perheessä hyvän huolenpidon ja koulussa menestyimme kaikki hyvin. Erityisesti vanhin veljemme Kauko edistyi koulussa erinomaisesti, vaikka hän aloitti sen vasta 11-vuotiaana. Kaikista meistä tuli hyviä kirjoittajia ja käsitöiden taitajia. Paljon on kirjoitettu sisäoppilaitoksista kielteistä mutta tulevaisuutta ajatellen meille sisaruksille elämä Turussa kuuromykkäinkoulussa ja siellä vieraiden ihmisten hoivissa oli myönteisesti ratkaisevaa. Ratkaisevaa varmaan oli myös, että meillä oli siellä koko ajan tukea ja turvaa toinen toisistamme, veljeksistä keskenään ja myös meillä siskoksilla.