Teinitytön päähänpisto

Historioitsijoilla on tapana kuvata menneisyyden suuria käännekohtia rationaalisten päätösten ja loogisesti etenevien tapahtumien jatkumoina. 

Meeri Lindström (o.s. Rantala), Suomen sisällissodan punakaartilainen, ei yhtynyt tähän näkemykseen.

• – Minä en tiennyt aatteesta hevonhäntää. Mie lähdin vain sen letkan mukana. Me otettih kiväärit ja laulettih: ”Päin sortajaa!”

Kuusankoskella syntynyt, tuolloin 15-vuotias työläisperheen kasvatti ei ollut saanut kirjasivistystä saati perehtynyt aikansa maailmanpolitiikkaan. Siksi tämä teinityttö tuskin osasi arvata, kuinka hänen ja monen muun päätös lähteä sotajalalle tulisi vaikuttamaan suomalaiseen yhteiskuntaan seuraavan vuosisadan kuluessa. Sitä ei nuori Meeri myöskään liiemmin pohtinut joukkoon liittyessään.

Nyt olisi nimittäin tärkeää marssia ja opetella käsittelemään asetta.

Muiden punakaartin naisten tavoin Meeri leikkautti tukkansa lyhyeksi ja vaihtoi hameensa housuihin. Hänelle annettiin kivääri, ja tehtäväksi valvoa Kouvolan ja Kuusankosken yhdistävää maantietä. ”Housukaartin” vartijoilla oli määräys ampua luvattomat kulkijat.

• – Kaks naista pantiin vahtimaan. Meil ol pienet japanilaiset kiväärit. Kun joku tuli oli huudettava: ”Seis!” ja kysyttävä lupalappua.

Tappamaan Meeri ei joutunut, mutta kiväärin käsittelyä harjoiteltiin kolme tuntia päivässä. Työläistytöstä tulikin taitava ampuja.

Suomen sisällissodassa taisteli punaisten puolella noin 2000 naista. Monet liittyivät punakaartiin Meerin tapaan joukkoliikkeen innoittamina, mutta toisilla oli taustallaan pidempikin historia työväenliikkeessä, johon naiset osallistuivat Suomessa alusta alkaen melko tasaveroisina miesten rinnalla. 

Jälkikäteen on helppo kuvitella työväenluokan lähteneen sotaan ideologisista syistä, omia oikeuksiaan puolustaakseen. Tuohon aikaan työtä tekevän kansanosan arkielämän realiteetteihin kuuluivat kuitenkin köyhyys ja alituinen huoli toimeentulosta. Kaartit tarjosivat ylöspidon lisäksi myös palkkaa ja suhteellisen varman seuraavan aterian. 

Naisten jälkipyykki

Lindström kertoi jälkikäteen ymmärtäneensä, kuinka kaartin johtajat katosivat vähin äänin tappion häämöttäessä.

• – Ne häipyi kuin Häkälän nälkä. Haistoivat kai häviön ja jättivät meidät vastaanottamaan valkosii ja sakemannii.

Kun tilanne alkoi vihdoin valjeta nuorille kaartilaistytöille, oli jo myöhäistä lähteä. Monen muun tavoin Meeri pyrki pakenemaan Venäjälle, mutta ei ehtinyt laivaan ennen kuin jäi vangiksi Kotkassa toukokuun neljäntenä päivänä vuonna 1918. 

Punakaartiin kuuluneet naiset oli helppo tunnistaa lyhyestä polkkatukasta, jota Meeri ei edes ymmärtänyt piilotella. Lisäksi hänellä oli vielä kiinniottohetkelläkin jalassaan housut, joita tuohon aikaan pidettiin paheellisen naisen merkkinä. Onkin lähes ihme, että kivääriä kantanutta kaartilaisnaista ei ammuttu kyselemättä, kuten niin monelle muulle kävi. Sen sijaan hänet vangittiin Kouvolan venäläiselle kasarmille, joka aiemmin oli toiminut Meerin oman punakaartin osaston tukikohtana.

Kouvolasta vankeja siirrettiin toisille leireille, ja Meerin tie vei sieltä ensin Haminaan ja myöhemmin Tammisaareen. Olot olivat kurjat. Koko maassa oli pulaa ruoasta, ja punavangit kärsivät nälästä jopa siviilejäkin pahemmin. Lindström kertoo naisvankien kestäneen olosuhteita leirin miehiä paremmin.

• – Ne [miehet] olivat niin näännytettyjä, että kaatuivat, kun vähän tyrkkäs.

Naisten onneksi koituivat myös Haminan maalaispojat, jotka heittelivät heille leipää aidan yli.

• – Myö juostiin kuin koiranpennut ottamaan leivänpalat. Se oli niistä hauskaa.

Elämää vankileireillä kesti lokakuun loppuun saakka, jolloin Meeri siirrettiin yhdessä muiden naisvankien kanssa Suomenlinnaan. Pikatuomioita oli lakattu jakamasta, joten Meeri sai oikeudenkäynnin, jossa hän joutui viidestä miestuomarista koostuvan oikeuden eteen. Itse hän uskoi kaikesta huolimatta edelleen hyväuskoisen optimistisesti, että kaikki tulisi menemään hyvin.

• – Mut en mie mitään pelännyt. Vaikka punasii tapettiin röykkiöittän. Kun ei kuitenkaan henki mennyt.

Kenties Meri välttyi teloitukselta siksi, ettei hänen voitu osoittaa osallistuneen väkivaltaisuuksiin, tai kenties hänellä oli onni matkassaan. Tärkeintä hänelle kuitenkin oli tehdä tiliä itsensä kanssa.

• – On hyvä omatunto vieläkin siitä, etten ole tappanut ketään.

Suomenlinnassa Meeri tuomittiin vankeuteen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa. Alunperin tuomioksi ilmoitettiin vuosi kuritushuonetta avunannosta maanpetokseen, mutta se muutettiin puolen vuoden vankeusajaksi, jota seurasi ehdollinen rangaistus viiden vuoden koeajalla. Vankeustuomio suoritettiin leirillä, minkä jälkeen Meeri velvoitettiin palaamaan vankipassin kanssa kotiinsa. Paikkakunnalta poistuminen oli kiellettyä, ja passia tuli leimauttaa kuukausittain. Meeri ehti kuitenkin hakea siihen nimismieheltä leiman vain kolmesti ennen armahdustaan.

Elämä jatkuu

Sisällissota oli jättänyt jälkensä Kuusankoskelle. Vaikka vankileirin kurjuus oli takana päin, ei paikkakunnalla ollut ruokaa eikä työtä. Meeri koitti aluksi saada itselleen niukkaa elantoa tekemällä kerjuureissuja Elimäelle. Armahduksen myötä hän oli kuitenkin pian vapaa muuttamaan työn perässä muualle.

Uusi elämä löytyi Kotkasta, jossa palkattiin nuoria naisia laatikkotehtaalle töihin. Sieltä Meeri myös sai itselleen aviomiehen ja sukunimekseen Lindströmin.

• – Tai en saanut. Mie otin. Se oli pitkä ja komia mies. Ei mikään variksenpoika.

Oli aika rakentaa maata sodan jäljiltä ja vaurastua. Sisällissota yritettiin unohtaa. Pariskuntaa kohtasi myös uudenlainen onni, kun heille syntyi poika, Erkki, jonka kasvaessa aviopari vietti työntäyteistä mutta turvallista perhearkea. 

Erkki viehättyi jo lapsena kaarnalaivoista,  joten messipojan urasta haaveiltuaan hän päätti äitinsä tapaan lähteä etsimään onneaan vain 15-vuotiaana nuorukaisena. Äidin vastustuksesta huolimatta poika piti päänsä ja lähti merille. Lindströmit jäivät jälleen kahden. 

Tuli talvisota. Tuli jatkosota. Näistä jälkimmäinen tuhosi Meeri Lindströmin työpaikkana toimineen laatikkotehtaan, samoin kuin pariskunnan kotitalon.

Kun sodat loppuivat, oli taas jälleenrakennuksen aika. Kansakunnan yhtenäisyyttä haettiin talvisodan hengestä, eikä sisällissodasta puhuttu etenkään nyt. Laatikkotehdas rakennettiin uudestaan kauemmas. Elämä oli työntekoa ja selviytymistä. Lindström teki oman osansa valittamatta, ja käveli päivittäin töihin 16 kilometrin matkan 44 vuoden ajan.

• – Mie olin sitkee kuin kissa.

Politiikasta Lindström pysytteli visusti erossa, eikä sille olisi aikaa jäänytkään työteliään arjen keskellä. Vuosikymmenien ajan Suomi keskittyi rakentamaan hyvinvointivaltiota, eikä menneitä haluttu kaivella.

Vasta vuonna 2002 Lindström rikkoi hiljaisuuden ja koki, että on vihdoin aika puhua vuodesta 1918. Tunnemme hänen tarinansa Mirja Turusen tuolloin tekemän haastattelun ansiosta. 

Miehet lähtevät, nainen jää

Haastattelun aikaan jo 99-vuotias Lindström oli jälleen yksin, tällä kertaa hoitokodissa. Siskoista ja veljistä oli aika jättänyt. Tärkeät miehet, aviomies ja poika, olivat kuolleet yksi kerrallaan. Aviomiehen kohtaloksi koitui työtapaturma, ja perheettömän pojan vei syöpä.

• – Mitään muuta minulla ei ole ollut niin suurta surua kuin Erkin kuolema, ei vankilat ei mitkään. Oisin mennyt sen eestä, jos se ois pelastunut.

Lindströmin elämä vei hänet historian mullistuksesta toiseen, mutta suuret tragediat ovat aina henkilökohtaisia. Kaikkien vaiheiden jälkeen Lindströmin puheesta saattoi kuitenkin edelleen kuulla vanhan optimismin hänen kertoessaan elämästään ja sisällissodasta.

• – Jokainen saap uskoo, mitä uskoo. Tää on aika vapaa maa, eiks ole?

Nämä sanat jäivät Lindströmin ensimmäiseksi ja viimeiseksi julkiseksi poliittiseksi kannanotoksi. Hän kuoli toukokuussa vuonna 2002 joitakin kuukausia haastattelun tekemisen jälkeen.