Perusstadilainen tyttö

Marjukka, Marja-Leenaksi ristitty, syntyi Helsingin kalliolaiseen työläisperheeseen 1943. Sotaa hän ei tietenkään muista, mutta ei hän muista myöskään, että hänen lapsuutensa oli ollut millään tavalla turvaton. Kalliossa asuttiin tiiviisti ja lapsia oli sodan jälkeen paljon. Lähistöllä oli kaksi leikkipuistoa keinuineen, mutta myös pihoilla, kaduilla ja naapuritaloissa leikittiin villisti koetellen silloisten talonmiesten hermoja. Talon takana oli lisäksi sodan aikainen pommitettu raunio, joka oli jännittävä leikkipaikka.

Vanhemmat tulivat maalaiskaupungeista Helsinkiin

Isä Otto, konehioja ja äiti Elma, tuohon aikaan kotiäiti, olivat tulleet maaseudulta (Joensuusta ja Iisalmesta) pääkaupunkiin parempien työpaikkojen houkuttelemina. Yhteiselo alkoi Kalliossa, pienessä vuokrayksiössä, jonka vuokraemäntä kävi joka kuukausi hakemassa vuokran käteisenä. Pian yksiö lunastettiin omaksi ja tässä pienessä kodissa vähitellen kasvanut perhe asui reippaasti yli kymmenen vuotta. Marjukan pikkuveli, Kari, oli kolme ja puoli vuotta nuorempi. Myöhemmin taloudessa tarkat ja työteliäät vanhemmat ostivat lisäksi naapurin yksiön, ja puhkaisivat seinään oven ja nyt tilaa oli ruhtinaalliset 55 neliötä ja bonuksena oma kylpyhuone.

–          Meillä ei ollut mihinkään ylimääräiseen varaa. Useimmat vaatteet ommeltiin kotona. Singer oli ahkerassa käytössä, vain juhlatamineet teetettiin tutulla ompelijalla.  Olin aina siististi puettu ja alakoulussa käytin päivittäin jopa esiliinaa.

50-luvulla käytiin vielä paljon kylässä, myös ilman etukäteisvaroituksia, kun ei ollut puhelimia. Perheeseen saattoi ilmestyä joulua viettämään äidin veli tai muu sukulainen. Aina sopu tilaa antoi ja jostakin keksittiin lahja pukinkonttiin tulijallekin. Vanhempien kanssa vierailtiin usein isän siskojen kodeissa sekä äidin tädin luona, joka miehensä kanssa oli kummini. He olivat lapsettomia ja kiintyivät varmaan siksi erityisesti kummityttöönsä.

Turvallista ja leppoisaa perhe-elämää

Kotona vietettiin tavallista perhe-elämää. Radio oli tärkeä ja sitä kuunneltiin iltaisin. Lapsille mieleisiä olivat Markus-sedän tunnit ja koko perhe jännitti Kalle Kustaa Korkin seikkailuja. Uutiset, yhteiskunnalliset keskustelut, kuunnelmat ja musiikki olivat myös tärkeitä. Isä soitti mandoliinia ja luki usein perheelle ääneen uusia lahjaksi saatuja kirjoja mm. Tuntemattoman sotilaan. Joululahjoina saatiinkin aina kirjoja. Marjukka sai joka vuosi uusimman Topeliuksen Lukemista lapsille. Hän oppi lukemaan, ja hänestä tuli Kallion kirjaston ahkera käyttäjä.

Ei päiväkotiin jos äiti oli kotona

Aivan naapurissa Helsinginkadulla sijaitsi Ebeneser-lastentarha, johon samassa talossa asuva leikkikaveri oli päässyt. Hänen molemmat vanhempansa olivat töissä. Sinne Marjukkakin olisi halunnut ja äidille olisi ollut helpotus hoitaa vauvaikäistä pikkuveljeä.  Hakemus hylättiin, sillä äiti oli kotona. Marjukka muistaa tuon suuren pettymyksen vieläkin.

Silloisilla äideillä oli raskas työtaakka. Oli lapset, ruuanlaitto, kaupassa käynnit, siivoukset, pyykit yms.  Marjukan koti oli 4. kerroksessa eikä talossa ollut hissiä. Pesutupa oli alakerroksessa ja varattiin aina päiväksi kerrallaan. Ei siellä silloin ollut pyykkikoneita vaan kaksi isoa saavia, missä vaatteet pestiin käsin sekä lisäksi valkopyykille iso muuripata. Puhtaat pyykit kannettiin kuivausvinttiin talon 7. kerrokseen. Kesällä lakanat kuivattiin pihan kuivaustelineillä, jotka sijaitsivat ylhäällä mäen päällä. Sitten tilattiin mankeli parin korttelin päästä ja kannettiin lasti pyykkikorissa siliämään valtavan ja pelottavan mankelikoneen alla. Tässä kaikessa sai Marjukka olla mukana äidin pikku apulaisena. Ehkä siitä jäi jotain päähän tulevaa avioliittoa varten, vaikka silloin oli jo erilaiset olosuhteet.

Innokkaana kouluun

Marjukka kertoo olleensa innokas kouluun lähtijä.

–         Olin kuusivuotias, kun talomme kaksi tyttöä aloittivat kansakoulun. Minullakin oli kova hinku kouluun. Kun olin vielä syntynyt keväällä, äitini ajatteli, että olisin valmis aloittamaan opintieni. Niin menimme esittäytymään koulun rehtorille ja esitimme asiamme. Rehtori mittaili minua, hentoa lettipäistä tyttöä, ja totesi että eiköhän kannata mennä kotiin syömään puuroa vielä yhdeksi vuodeksi. Koulutie alkoi sitten seuraavana vuonna Aleksis Kiven kansakoulussa, joka oli siihen aikaan Pohjoismaiden suurin kansakoulu. Lapsia oli niin paljon, että kävimme vuorovuosina aamu- tai iltavuorossa. Silti luokissa saattoi olla 30 oppilasta. En muista kummempia järjestyshäiriöitä olleen, mitä nyt takapulpetissa istuvat pojat vetivät joskus letistä. Koulu oli parasta. Ihailin ja kunnioitin opettajaamme, Helvi Tikkasta. Olin tunnollinen ja ahkera oppilas ja luokkani priimus kansakoulun neljänteen luokkaan asti, jonka jälkeen pyrittiin oppikouluun. Helsingin Kaksoisyhteislyseo oli valtion oppikoulu ja lähellä kotiamme, Torkkelinmäellä. Urheilukentän toisella laidalla sijaitseva Kallion yhteiskoulu oli yksityinen ja lukukausimaksuissa oli vissi ero. Koulumme muutti vuoden kuluttua Käpylään, jonne sitten kuljin bussilla noin kuuden vuoden ajan.

Harrastuksiinkin riitti aikaa

Tanssikouluun

–          Kummitäti oli kuullut Maggie Gripenbergin tanssikoulusta ja halusi kustantaa minulle harrastuksen. Sali sijaitsi Konservatoriossa, Pohjoisella Rautatiekadulla, johon kodistamme pääsi suoraan seiskan raitiovaunulla. Tunnilla harjoiteltiin vähän kuin balettikoulussa, ensin tangolla tarkoin määrättyjä kuvioita ja lopuksi salissa liikkuen vapaammin. Kaikki tapahtui elävän pianomusiikin säestyksellä. Äiti vei aluksi minut tunnille raitiovaunulla ja seurasi harjoituksia salin katsomossa, mutta levottoman pikkuveljen kanssa se oli haastavaa. Pian osasin mennä sinne ihan itse; olin rohkea lapsi. Kansallisteatteri halusi tanssivia lapsia joulunäytelmiinsä. Minäkin olin näytillä, mutta harmikseni tyrmättiin, koska en vielä osannut lukea roolisanojani.

Pyhäkouluun ja partioon, joka osoittautuikin Pelastusarmeijaksi

–         Tuohon aikaan oli luonnollista, että lapset kävivät pyhäkoulua. Minäkin aloitin viisivuotiaana ja kävin sitä yhteensä noin kahdeksan vuotta. Arkisin viikottaiset seurakunnan kerhot toivat mielekästä puuhaa ja seuraa vilkkaalle tyttölapselle.

–          Alakoulussa luokallani oli tyttö, joka kertoi käyvänsä partiossa. Minäkin innostuin ja pyysin häntä ottamaan minut mukaansa seuraavalla kerralla. En tiennyt, että se oli Pelastusarmeijan partio, mutta solahdin pian mukaan. Toiminta oli samanlaista kuin tavallisessa partiossa, suoritimme erilaisia taitomerkkejä, lauloimme ja retkeilimme, mutta erojakin oli. Meillä oli harmaa partiopuku, jonka hihansuut ja kaulus olivat punaiset. Välillä oli hartaushetkiä Pelastusarmeijan 5. osaston salissa. Erikoisuutena muistan äitienpäivät, jolloin yövyimme johtajiemme kanssa partiokolossamme.  Aamulla lähdimme kiertämään partiolaisten vanhempien ovien taakse laulamaan äideille kitaran säestyksellä. Myöhemmin partiomme sulautui Suomen partioliikkeeseen ja saimme uudet siniset partiopuvut.

–         Partio oli lapsuuden ja nuoruuden ykkösharrastukseni ja kävin sitä 17-vuotiaaksi asti. Viimeiset vuodet olin ns. Tarpojissa, jolloin pääsin ensimmäiselle ulkomaanreissulleni, kansainväliselle partioleirille Ruotsin Malmöhön. Se oli ikimuistoinen leiri, josta jäi useita ruotsalaisia ystäviä, joiden kanssa olin kirjeenvaihdossa vuosia. Toinen mieluisa harrastus oli baletti: Kari Karnakosken balettikoulu sijaitsi Olympiastadionin liikuntasalissa. Kuukausimaksu oli uhraus vanhemmiltani ja sain myöhemmin siihen alennusta. Opettajani lahjoitti minulle myös varvastossut; ehkä hän piti minua lupaavana ballerinana tulevaisuudessa. Tämäkin harrastus katkesi 13-vuotiaana, kun loukkasin jalkani pahasti ja toipuminen kesti pitkään.

Kesät maalla mummilassa oppimassa maalaiselämää

Pienempänä Marjukka vietti suuremman osan kesästä mummon luona Iisalmessa. Kun yöjunalla saavuttiin Iisalmen asemalle, oli siellä aina joku sukulainen vastassa. Aikaisempina vuosina soutaen, myöhemmin moottoriveneellä, jatkettiin matkaa kaupungin rannasta viisi kilometriä Huotarin kylään. Tiloja ei ollut liiemmin, mutta kesällä osa talon väestä nukkui aitassa ja muutenhan oltiin aina ulkosalla. Mummo oli rakas ja hänen kanssaan tehtiin pari kertaa kesässä kaupunkireissu. Mummo haki eläkerahansa jostakin virastosta ja samalla käytiin aina hautausmaalla ja tietysti hallissa ostoksilla. Siellä Marjukka oppi maalaiselämää, eläinten hoitoa, soutamisen ja uimisen.

Myöhemmin vanhemmat ostivat maapalan Pohjois-Espoosta ja rakensivat sinne perheelle kesämökin. Se oli isälle ja äidille tärkeä paikka, hehän olivat maalta kotoisin ja tottuneet mullan tuoksuun. Täällä perhe vietti viikonloput ja kesälomat. Syksyllä kotiin kaupunkiin tuotiin runsaasti oman maan satoa: marjoja, omenoita, juureksia ja perunoita. 

Stadin friidulle ei murrosiässä koulunkäynti maistunut – töitä löytyi helposti

Marjukka tunnustaa, että teini-iässä opiskelu lukiossa alkoi tökkiä, vaikka hän oli menestynyt koulussa hyvin.

–          Ajauduin jengiin, joka kokoontui joka ilta läheisessä baarissa. Nappe oli jo 18-vuotias ja omisti ajokortin. Hänen autollaan saatoimme huvikseen ajaa vaikkapa Porvooseen kahville. Illat venyivät pikkutunneille ja aamulla väsytti. Tuosta jengistä löytyi kuitenkin Raimo, Napen paras kaveri, tuleva mieheni, ja aloimme styylaamaan. Tuo yhteys kesti Raimon vapaaehtoisen sotaväkiajankin ja sen jälkeen mentiin kihloihin. 

–          Lopetin koulun lukion ensimmäisen luokan keväällä. Äiti ja Isä olivat sitä mieltä, että jos koulu ei maistu, sitten töihin vaan. Pääsin kesätöihin toimistoharjoittelijaksi Vakuutusyhtiö Tarmoon. Olin aikaisemmin ollut siellä kaksi kesää tsupparina. Syksyllä toimistotyö loppui ja yhtiön konttoripäällikkö ehdotti minulle hissitytön paikkaa, johon suostuin. Käsikäyttöisiä hissejä ”hissityttöineen” oli siis muuallakin kuin Stockmannilla. Vakuutusyhtiö Tarmo sijaitsi Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa, kolme ensimmäistä kerrosta kuuluivat Musiikki Fazerille ja vakuutusyhtiöllä olivat 4. – 7. kerrokset. Hissejä oli kaksi, toisessa kohta eläkeikää lähentelevä täti ja toisessa aloitin minä. Musiikki Fazerilla kävi paljon väkeä ja eiväthän he kolmanteen kerrokseen jaksaneet kävellä. Vakinaisia olivat mm. Repe Helismaa ja Topi Kärki, jotka saivat hississäni kyytiä. Olivat kovin kohteliaita miehiä ja minä olin otettu, kun näin kuuluisuuksia. Jouluna sain paljon lahjoja niin omalta väeltä kuin fasulaisiltakin. Pian vapautui paikka yhtiön auto-osastolla ja niin minä siirryin takaisin toimistotöihin. Mutta kokemus oli ainutlaatuinen.

Takaisin opiskelemaan ja nuorena naimisiin

Raimon kanssa seurustellessa elämä tasaantui. Raimo kävi armeijan jälkeen kauppaopiston ja Marjukkakin alkoi ajatella keskeytyneiden opiskelujen jatkamista. Hän aloitti Kauppiaitten Kauppaopistossa päämääränä merkonomin tutkinto. Jo toisena opiskeluvuonna Marjukka ja Raimo menivät naimisiin. Marjukka oli silloin 20-vuotias.

–          Sitä ennen teimme kuitenkin unohtumattoman kolmen viikon lomamatkan Ranskan rivieralle. Tuohon aikaan ei paljon matkusteltu, ainakaan ulkomaille, ja vanhempani ihmettelivät, mutta eivät kieltäneetkään, olimmehan kihloissa. Matka oli edullinen ja käsitti laivamatkan Tukholmaan ja sieltä junalla aina Rivieralle asti. Matkustimme yöjunilla ja pysähdyimme päiväksi Kööpenhaminassa ja Pariisissa, joissa ehdimme katsella tärkeimmät nähtävyydet. Takaisin tulimme samalla tavalla.

Ruuhkavuodet – opiskelua, töitä ja kaksi poikaa – Sirkka-anoppi suurena apuna

Opiskelukesänä ja valmistuttuaan Marjukka oli töissä Kansallis-Osake-Pankissa. Hän sai kaksi poikaa, Mikan ja Markon varsin pian, vuosina 1964 ja 1966, heidän ikäeronsa on vain 1 vuosi ja 2 kuukautta. Markon syntymän jälkeen hän jäi vähäksi aikaa kotiäidiksi, mutta suoritti samalla iltaoppikoulussa kesken jääneen lukion.  Sirkka-anoppi oli suurena apuna. Hän oli sotaleski ja hän oli kasvattanut poikansa yksinhuoltajana. Heidän välinsä olivat hyvin läheiset. Anoppi asui aina naapurissa tai lähistöllä, hoiti mielellään lapsenlapsiaan ja osallistui muutenkin Marjukan ja Raimon perheen elämään kiinteästi.

–         Asuimme Roihuvuoressa, joka 50-luvulla oli vielä rakennettu väljästi. Pihat olivat suuria ja pojilla paljon leikkikavereita. Ongelma oli siinä, että heidät oli heti syntymän jälkeen ilmoitettu Englantilaiseen kouluun, joka sijaitsi Meilahdessa. Koulu aloitettiin katolisen kirkon Kindergardenissa jo 5-vuotiaana. Jäin pois töistä ja kuljin kahden pienen pojan kanssa joka päivä bussilla Meilahteen. Anoppi muutti myös koulun lähistölle, joten väliaikojen levähdys- ja lounaspaikka oli tarjolla. Syy hänen muuttoonsa oli myös se, että hän oli jo vuosia sitten liittynyt katoliseen kirkkoon, joka nyt oli lähellä ja mahdollisti sunnuntaimessuun osallistumisen. Myöhemmin myös me muutimme lähistölle ja pojat kulkivat kouluun itsenäisesti. Tuolloin Englantilainen koulu käsitti valmistavien luokkien lisäksi kansakoulun ja oppikoulun viisi luokkaa, mutta lukioon piti hakea muualle. Pojat pääsivät ylioppilaiksi Kakkosnorssissa, Etelä-Haagassa.

Jatko-opiskelut alkavat kiinnostaa

Marjukalla oli jo perhe, kaksi lasta ja työ, mutta mieli paloi opiskelemaan lisää.  Hän aloitti Helsingin kauppakorkeakoulussa vuonna 1974. Opiskelutoverit olivat toista ikäluokkaa,  mutta se ei tahtia haitannut. Opiskelun ohessa jo ensimmäisestä vuodesta lähtien hän oli osa-aikatyössä koulun opintotoimistossa. Se oli välttämätöntä perheen talouden kannalta ja koska ei voinut osallistua kaikkiin luentoihin, opinnot hieman viivästyivät. Ekonomin paperit saatuaan Marjukka aloitti työt Valmetin rahoitusosastolla.

Helsingin kauppakorkeakoulun kamreeriksi

Marjukka oli viihtynyt Kauppakorkeakoulun työyhteisössä ja hänestä oli siellä ilmeisesti tykätty, koska häntä pyydettiin hakemaan kamreerin paikkaa viran vapautuessa. Sopiva koulutus, aikaisempi työkokemus ja työhaastattelu painoivat vaa´assa joten hän sai paikan.

–         Entisistä työpaikoista poiketen minulla oli nyt oma työhuone, ei suuri ja pramea, mutta ylellisyyden tuntua toi komea jugend-kirjoituspöytä ja vihreä samettinen sohva.

Taloustoimisto sijaitsi Kauppakorkeakoulun päärakennuksessa, rehtorin kansliaa vastapäätä. Korkeakoulun rakennuksiin kuului lisäksi Chydeniaksi kutsuttu entinen Tyttönorssin rakennus ja myöhemmin lisäksi Arkadiankadun toisella puolella sijaitseva entinen Ranskalainen koulu. 

Kauppakorkeakoulussa oli useita ainelaitoksia ja yksiköitä, joissa jokaisessa oli taloutta hoitava henkilö ja viime kädessä laitoksen/yksikön johtaja vastaavana. He hankkivat tarvittavat tavarat budjettinsa puitteissa ja maksoivat laskunsa itse, mutta palkat lisukkeineen ja muutoksineen sekä talon kokonaisuus pidettiin tiukasti hanskassa taloustoimistossa. Mekaanisilla koneilla työt silloin hoidettiin. Ei meillä ollut tietokoneita.

–         Itse jouduin muuttamaan huonetta muutaman kerran Taloustoimiston mukana: ensin hallintokäytävän toiseen päähän ja lopuksi myös remontoituun rakennukseen kadun toisella puolella. Ehdin kuitenkin jäädä eläkkeelle ennen kuin Helsingin Kauppakorkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Teatterikorkeakoulu yhdistyivät Aalto-yliopistoksi ja muuttivat uusiin tiloihin Otaniemeen.

Tuossa toimessa Marjukka sitten viihtyikin eläkeikään asti, yhteensä noin 25 vuotta. Hän oli talon viimeinen kamreeri. Sen jälkeen tehtäviä hoiti projektipäällikkö talouspäällikön kanssa.

Lapset maailmalle

Molemmat pojat olivat löytäneet elämänkumppaninsa, Mikan ja Eevan häitä vietettiin ja Marko asui vakinaisessa suhteessa Helin kanssa. Heidän lapsensa Fanni syntyi vuonna 2001. Raimo oli myös kohta jäämässä eläkkeelle. Pitkän seesteisen, työntäyteisen elämän jälkeen tapahtui taas muutoksia. Omalta osaltaan Marjukka ratkaisi asian jäämällä osa-aikaeläkkeelle muutamaksi viimeiseksi vuodeksi. Hän oli enemmän kotona ja pääsi hoitamaan ainoaa lapsenlastaan kerran viikossa Helin ollessa perjantait ja viikonloput töissä. Tästä syntyi lämmin suhde Fannin kanssa, joka on säilynyt, vaikka hän on jo 23-vuotias ja opiskelee parhaillaan Jyväskylän yliopistossa journalistiikkaa.

Myös Fanni on harrastanut mummin tavoin tanssia aina neljävuotiaasta alkaen. Opiskelun ohessa se on hiukan hiipunut, mutta rakkaus musiikkiin ja tanssiin on säilynyt. Kävimme juuri joukolla teatterissa katsomassa Moulin Rougea ja pidimme siitä kovasti.

Eläkeiällä alkoivat uudet kiireet – vilkas yhdistystoiminta

Marjukan toi Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston jäseneksi 2007 Pirjo Norvama,  työtoveri Kauppakorkeakoulusta.

–         Solahdin heti vaivattomasti mukaan yhteisöön ja sain paljon uusia ystäviä. Siitä alkoi tiivis ja hyvin aktiivinen toiminta ja olen ilmeisesti huono sanomaan ei koska olen ollut  niin monessa mukana.”

Olisiko asia kuitenkin niin, että Marjukka osaa niin monenlaista. Tulipa mihin tahansa jäsentilaisuuteen tai kokoukseen, niin Marjukka on siellä jo valmistelutöissä, iloisena ja toimeliaana, itsestään numeroa tekemättä.

Entisen työkokemuksensa perusteella hänet valittiin jo 2007 koulutustoimikuntaan, jonka puheenjohtajanakin hän on sittemmin toiminut. Koulutustoimikunnan tärkein tehtävä oli tuolloin pienempien tilaisuuksien ohella järjestää vuosittainen valtakunnallinen Kaisaniemen seminaari. Tehtävät ovat vuosien kuluessa laajentuneet. Tällä hetkellä Naisliiton suurin hanke on Naisten Ääni –verkkojulkaisu, jossa toimikunnan jäsenet ovat aktiivisesti mukana. Itseoikeutetusti Marjukka oli tietysti SNL:n taloustoimikunnan jäsen. Marjukka on toiminut Opetusneuvos Hilja Vilkemaan säätiön hallituksessa vuodesta 2014 (vuodet 2018-2022 varapuheenjohtajana) ja on yhä hallituksen jäsen.  Säätiössä korostuu talouden ja sijoitusten hyvä hoito. Liiton toiminnan tuntemus ja selkeä harkintakyky ovat välttämättömiä jaettaessa varoja sääntöjen osoittamaan toimintaan.

Helsingin yhdistyksen hallitukseen Marjukka valittiin 2012 ja aktiivisena sanankäyttäjänä ja  asioiden hallitsijana hän on toiminut varapuheenjohtajanakin kaksi vuotta. Marjukan panos on näkynyt vahvasti myös Taloustoimikunnassa, joka valmistelee aikaa vievät talousasiat hallitukselle.

Missään näistä mainituista tehtävistä Marjukka ei ole vain asioiden seuraaja ja  toimeenpanija vaan asiantuntija ja ideoija. Hän nauttii siitä, että saa olla mukana vaikuttamassa tärkeänä pitämiinsä asioihin ja saa tutustua upeisiin naisiin liiton eri osastoissa. Erityisesti hän arvostaa kuulumista yhteisöön, jolla on vahva historia naisten aseman edistäjänä. Hän tuntee, että vielä on tehtävää ja tärkeä työ jatkuu.

Kukkasrahasto ja monet yhdistykset lähellä sydäntä

Kukkasrahaston palvelukodin toiminnassa on SNL, yhtenä sen perustajajäsenenä,  aktiivisesti mukana eri vastuuelimissä. Marjukka on ollut jäsenenä Kodinhoitotoimikunnassa, missä käsiteltiin laajasti palvelukodin asioita varsinkin asukkaiden näkökulmasta, sovittiin virkistystoiminnasta ja juhlien järjestämisestä. Aikoinaan hän lupautui asukkaiden toiveesta jopa bingoemännäksi. Toiminta palvelukodissa on sittemmin muuttunut, mutta edelleen hän suunnittelemassa ja mukana jokavuotisella kesäretkellä, jonka Naisliitto kustantaa, sekä käy viikoittain lukemassa asukkaille ääneen heidän itse valitsemaansa kirjaa.

Edellä mainittujen lisäksi Marjukka on Aalto-yliopiston Seniorien hallituksen jäsen vuodesta 2007. Tapaseuraan hän liittyi 2008, Helsingin teatterikerhoon 2023 ja Stadin Slangi ry:hyn  2024. Tukka tuulessa koko ajan.

Marjukka katsoo elämäänsä taaksepäin tyytyväisenä ja ymmärtäen

–         Lapsuus, nuoruus, lapsiperhehulina, työelämä ja eläkeaika; kaikissa niissä on omat onnen hetkensä ja haasteensa, mutta miten erilaiset! Eläkkeelle jäätyämme olimme ajatelleet panostaa enemmän itseemme, matkustella ja harrastaa kulttuuria. Raimo oli ollut työssään Rank Zeroxilla loistava markkinointimies ja voittanut useita palkintoja. Eläkevuosien alussa hän sai lääkäriltä diagnoosin, joka hiljensi elämäämme.

Marjukka ja Raimo pystyivät kuitenkin jonkin verran matkustelemaan ja poikien perheet olivat tärkeitä. Marjukalle yhdistyselämä muodostui henkireiäksi, eikä hän suostunut jättämään ystäviäänkään vaan piti heihin edelleen yhteyttä. Omaishoitaja-aika oli raskasta, mutta asiaa helpotti Raimon asenne, hän ei koskaan valittanut ja suostui menemään väliaikaiseen hoitokotiin aina tarvittaessa. Hän sai asua kotona loppuun asti ja kuoli tammikuussa 2020. Yhteiselämä oli alkanut Kalliossa pienessä yksiössä ja kestänyt seurusteluaika mukaan luettuna 60 vuotta. Nyt Marjukka jäi leskeksi ja yksin asumaan 125 m2:n asuntoon Ullanlinnassa.

–         Olen vielä itsenäinen, toimintakykyinen ja utelias elämälle. Kalenteri täyttyy harrastuksista ja menoista, mutta yritän laittaa muutaman luppopäivän. On ihanaa, että pojat asuvat lähellä ja pitävät yhteyttä. On turvallinen olo.