Maija Matilda Käiväräinen asuu tyttärensä Merjan kanssa Reiponkadun ja Saaristokadun kulmassa. Hän on kotoisin Maaningalta, josta perhe muutti Raaheen työn perässä vuonna 1955, kun Olavi sai työpaikan Yrjö Sipolan yrityksestä. Lapsia on kolme: Riitta (s. 1953 Lapinlahdella), Raija (s. 1956) ja Merja (s. 1959).

Maija kertoo, että ensin asuttiin vuokralaisina Elomaalla Kirkkokadulla, siitä muutettiin Kauppakadulle Frans Hiedan omistaman talon piharakennukseen. Tämä Reiponkadun talo ostettiin Leviäkankaalta vuonna 1959.

Kun Merja oli puolivuotias, isä hylkäsi perheensä. Maijan kannettavaksi jäi talon velkataakka ja kolme pientä lasta sekä vastuu heidän tulevaisuudestaan ja hyvinvoinnistaan.

”Se oli kovaa aikaa. Sai olla varsinainen penninvenyttäjä, että pystyi yksin hoitamaan perheen velvollisuudet. Siihen aikaan ei ’kunnan’ eikä muitakaan tukia tunnettu, vaan kaikki revittiin omasta selkänahasta ja kerättiin omalla työllä”, Maija huokaa.

Hänellä oli useita työpaikkoja samanaikaisesti. Päätyö oli pitkään Raahen Kauppaklubilla, jossa hän kauppias Armas Kallion kirjoittaman työtodistuksen mukaan työskenteli keittiömestarina.

Lisäksi hän kävi siivoamassa kodeissa ja rakennustyömailla sekä pesemässä pyykkejä pyykkituvalla Jaakopin kaivon takana – kun päätyöltään Kauppaklubilta liikeni aikaa.

Muita työpaikkoja olivat Seurahuone (omistajana Kaarlo Siponen) sekä Hansa (omistajina aluksi Ida Hirvonen, myöhemmin Elma Okkonen). Maija työskenteli kummassakin paikassa keittäjänä.

Semiskoita ja muita hyyryläisiä

Käiväräisen talossa oli kolme sisäänkäyntiä – kolme asuntoa. Perhe itse asui keskellä taloa. Heillä oli keittiö ja kaksi kamaria sekä sisä- ja ulkoporstua. Reiponkadun puoleisessa päässä oli hellahuone sekä porstua, siellä kortteerasi enimmäkseen semiskoita. Saaristokadun puoleisessa vinkkelissä oli keittiö, kamari ja porstua. Tätä vuokrattiin perheille.

Taloa lämmitettiin puilla. Puut ostettiin Kopsasta Emil Jokilehdolta. Hän toi kevättalvella maaliskuulla ison kuorman halkoja. Kankaalan Uuno Cortenkadulta tai Haikaran Matti tai Pekka Reiponkadulta kävi sirkkelöimässä metrin mittaiset halot hellamittaan. Maija itse pilkkoi ne hälläpuiksi.

Pihan perällä oli sauna, varastorakennus ja huussi. Liiterit olivat Saaristokadun puolella. Rakennukset muodostivat suojaisen umpipihan. Piha on edelleenkin oma yksityinen maailmansa, vaikka osa rakennuksista on purettu.

Sekä talonväki että vuokralaiset käyttivät saunaa. Sauna lämmitettiin aina lauantaina. Vesi haettiin Jaakopin lähteestä: talvella mahakelkalla ja kesällä maitokärryillä. Se oli tyttöjen hommaa, kun kasvoivat sen verran, että jaksoivat vetää vesisaavia.

Saunassa oli suuri muuripata, joten reissuja piti tehdä monta. Saunomiseen tarvittiin kuumaa ja kylmää vettä.

”Saunapäivänä saunassa pestiin myös pitovaatteita”, Maija huomauttaa. Silloin oli lämmintä vettä saatavilla.

Mäntysoopa oli ainoa pesuaine. Sillä pestiin myös hiukset. ”Hiuksiin tuli kaunis kiilto, kun huuhteluveteen laittoi vähän sitruunaa”, Merja lisää. Mutta ei tätä ylellisyyttä joka lauantai ollut.

Putte ja Pasi Karjapohjolaan

Navettaa ei ollut eikä Käiväräisellä ole koskaan ollut lehmiä. Tinkimaitoa haettiin pääläreillä Mikkolalta Pitkänkarinkadulta. Kun heillä poiki lehmä, saatiin ternimaitoa ja siitä tehtiin uunijuustoa. Se oli suurta herkkua.

Yhtenä kesänä oli kaksi sianporsasta: Putte ja Pasi. Maija rakensi niille karsinan pihan perällä olevan saunarakennuksen varastoon. ”Lupilta” tuotiin solokkuja, joilla ne kasvatettiin. Siinä ne kasvoivat pihapiirissä ja lapset leikkivät niiden kanssa.

”Ei meillä sitten ollutkaan sydäntä teurastaa ja syödä niitä itse, vaan ne laitettiin Karjapohjolaan. Lemmikkejä kun niistä jo kerkes tulla”, Maija muistelee.

Läskisoosia ja kalapottuja

Perunat viljeltiin itse omassa pihassa, samoin porkkanat ja sipulit. Lapsille kasvatettiin herneenpalkoja. Viinimarja- ja karviaispensaat kukoistivat ja tuottivat talveksi mehua, josta keitettiin soppaakin. Raparperia kasvatettiin piirakkavärkiksi. Puolukoita poimittiin ja survottiin huupaksi. Se jäätyi ja säilyi hyvin talven yli ulkoeteisen kommuutissa.

”Siitä sitten vuoltiin talven mittaan sopiva jytynen kerrallaan”, Maija selvittää.

Kun kellaria ei ollut, niin mustikat syötiin monin tavoin valmistettuna sitä mukaa kun niitä poimittiin.

Kalaa syötiin paljon, kun sitä oli helposti saatavilla. Lähipiirissä asui monta kalastajaa, jotka kävivät myymässä saalistaan. Ruokalistalla oli usein silakkalaatikkoa, kalapottuja, paistinkalaa ja suolakalaa moneen malliin.

Rössypottuja ja verilättyjä valmistettiin aina, kun jostakin saatiin tuoretta verta. Valmista rössyä ei saanut kaupasta. Tirripaisti ja läskisoosi olivat myös tavallista arkiruokaa.

Mikkolalta ostettiin munia ja silloin tällöin tehtiin munasoosia (valkokastikkeeseen silputtiin keitettyjä munia). Se oli lasten herkkua.

Maija valmisti itse sianpääsylttyä (=alatoopia). Sitä säilytettiin kylmässä kommuutissa, jossa säilyivät myös suolakalat.

”Joskus meillä syötiin oikein herkkujakin, kun äiti toi Kauppaklubilta ruokaa, joka oli jäänyt jossakin tilaisuudessa syömättä”, Merja mainitsee.

Vastakirjalle ostettiin

Latomaan kaupasta Kirkkokadun ja Saaristokadun kulmasta ostettiin vastakirjalle kaikki, mitä perheen arkipäivässä tarvittiin. Sekä voita että juustoa myytiin palana. Isosta punaisesta pallojuustosta kauppias leikkasi asiakkaan pyytämän palasen.

Joskus, kun tytöt halusivat ostaa jotain erikoista hyvää, he juoksivat Kauppaklubille kysymään äidiltä lupaa. Merja kertoo, että yksi nallekarkki saatiin ostaa vastakirjalle silloin tällöin. Se maksoi yhden pennin.

”Meillä ei ollut leivinuunia, joten leipä ostettiin kaupasta”, Maija kertoo.

Latomaan kaupassa myytiin paikkakunnalla leivottua leipää. 1960-luvun alun Raahessa oli monta leipomoa, esimerkiksi Jyräsen Leipomo SYP:n vieressä Koulukadulla, Osuuskaupan Leipomo Bio Huvimyllyn vieressä ja Tokolan Leipomo Laivurinkadulla. Oravan Valtolla oli lihakauppa.

Seminaarin puutarhalta ostettiin tuoreita kurkkuja ja tomaatteja.

”Se oli yhtä juhlaa, kun meille tuotiin laatikollinen tomaatteja”, Merja muistaa.

Lakanapyykki pestiin keväällä

Vesi haettiin Jaakopin lähteestä eikä siitä tarvinnut maksaa mitään, kun sen itse haki. Lauri Turpeenojalla oli iso hevosella vedettävä tynnyri, jolla hän kuljetti vettä maksua vastaan.

Ison pyykin peseminen kotona oli hankalaa, jopa mahdotonta, jos ei ollut saunaa. Eikä liinavaatteiden peseminen pienessä saunassa onnistunut. Pesukoneita ei ollut.

Reiponkadulla oli kaupungin omistama pesutupa, jossa Katinhännän asukkaat kävivät pesemässä tai pesettämässä pyykkinsä ympäri vuoden. Kaupungissa oli useita pyykkäreitä, jotka pesivät ihmisille pyykkiä maksua vastaan.

Vesi tuli suoraan Jaakopin lähteestä. Jätevedet ohjattiin avo-ojia pitkin mereen. Koska kaupungissa ei ollut viemäriverkostoa, kaikkien asukkaiden jätevedet valuivat avo-ojiin.

Pesutuvassa ei ollut varsinaista lämmitystä, mutta siellä oli neljä suurta rautapataa, joissa valkopyykki keitettiin. Padat lämmitettiin puilla ja siitä saatiin lämpöä pesutupaan. Näiden muuripatojen lisäksi oli kaksi betoniallasta, joissa pyykkiä huudeltiin. Kirjopyykin pesemistä varten oli seinustalla kymmenkunta pesuallasta.

Pesuaineena käytettiin lipeää ja mäntysuopaa. Lipeäpullon päällä oli pääkallon kuva varoituksena siitä, että aine on myrkyllistä. Pulloja säilytettiin hyllyillä, jotka olivat korkealla pesutuvan seinällä.

Pyykkäreiden käytössä oli kaksi linkoa, iso ja pieni, joissa pyykit kuivattiin ulos vietäväksi.

Pesutuvan vieressä oli toinen huone, jossa pyykkejä kuivatettiin pitkillä naruilla. Pääasiallisesti pyykit kuitenkin kuivatettiin ulkona niin kesällä kuin talvella. Sitä varten pihalla oli pyykkinaruja.

Kuivaushuoneen vieressä oli kolmas huone, jossa oli iso puinen mankeli. Kaikki huoneet olivat pötkyssä saman katon alla. Väliovista pääsi kulkemaan huoneesta toiseen.

Pyykkipäivät saattoivat venyä pitkiksi ja oli tärkeää, että pyykkärit pystyivät pitämään taukoja ja syömään eväitä raskaan työn lomassa. Tätä varten oli ruokailuhuone, jota lämmitettiin kaminalla.

Talonmiehenä ja valvojana työskenteli Helmi Viitamäki. Häneltä varattiin aika, haettiin avaimet ja hänelle suoritettiin maksu.

”Me pestiin liinavaatepyykki keväisin. Lakanoita ja muuta pyykkiä kerättiin talvella suuri korillinen”, Maija selvittää.

Hän toi aina puhtaat pyykit omalle pihalle kuivumaan. Raikkaassa kevättuulessa ne saivat ihanan puhtaan tuoksun. Sitten ne rahdattiin takaisin pesutuvalle mankelointia varten.

Vaatteita kierrätettiin

”Minä sain usein siskojen vaatteet”, Merja kertoo kuopuksen näkökulmasta. Maija muistelee, että Brahenkadulla lähellä Swanljungin taloa oli vaatekauppa.

Merjan kummitäti Vehnämaan Impi oli taitava ompelija ja hän ompeli Merjalle mekkoja. Maija ompeli paidoista ja muista muutettavista vaatteista lapsilleen liivejä ja puseroita sekä neuloi sukkia, myssyjä ja lapasia.

”Ei niitä kaupasta ollut varaa hankkia”, hän muistuttaa ja lisää, että kaikki mikä voitiin, tehtiin itse. Mielikuvitusta täytyi olla.

Vanhoja ja loppuun kuluneita vaatteita käytettiin lattialuutuina ja pesurätteinä.

Mukavuuksien keskellä

Nyt Maija Käiväräisen talossa on kaikki nykyajan mukavuudet. Talo on muutettu vanhaa kunnioittaen kahden perheen taloksi. Remontti on tehty sitä silmällä pitäen, että hän voi asua kotonaan loppuun saakka.

”Kovasta elämästä ja jatkuvasta työstä huolimatta minulla on ollut siunattu elämä, ja nyt on aika kiittää ja olla kiitollinen siitä, että on jaksanut silloin, kun on ollut pakko.”

Maija on kotiutunut Katinhäntään ja Reiponkadulle niin, ettei enää ajattelekaan asuneensa joskus muualla. ”En voisi kuvitellakkaan muuttavani minnekkään kodistani”, hän painottaa. Maija Käiväräinen muutti Katinhännästä Taivaan kotiin 19.7.2017.