Kun katselen vanhaa ja uutta laakeriseppelettä kirjahyllyssäni tunnen tyytyväisyyttä, että syksyllä 1964 aloitin geologian opinnot. Valintani johti akateemiseen uraan, jossa sain myös käytännön ammatin. Geologiaahan oppii parhaiten maastossa, jossa jokainen muodostuma on oman laatuisensa ja luonnon monimuotoisuus käsin kosketeltavaa ja silmin havaittavaa. Oppikirjojen teoriat antavat pohjan niiden ymmärtämiselle, mikä täydentyy maastohavainnoilla. 

Minulla on ollut onni ja ONNI oppia edes osa ”koko kotimaamme kuvasta” ja sen miljoonien vuosien aikana tapahtuneista muutoksista. 

Elämänkaareni alkoi Lapin sodan aikana kevättalvella vuonna 1945. Vanhempani olivat tutustuneet Rovaniemellä jatkosodan lopulla. Punkalaitumella syntynyt isäni Onni Haavisto (1908–1987) palveli autokomppaniassa, joka kuljetti sotatarvikkeita Petsamon satamasta Rovaniemelle. Talvisodassa hän oli ollut Kannaksella autokomppanian kuriirina. Rovaniemellä keskellä Lapin sotaa hän tutustui nuoreen lottaan Martta Kaaristoon (1923–1993), joka oli kotoisin Kittilästä. Martta toimi sairaanhoitajatätinsä apuna kuljetettaessa junalla Sallan rintamalta haavoittuneita ja menehtyneitä sotilaita Rovaniemelle. 

Kihlapari Martta ja Onni saivat tukea myös Martan toiselta tädiltä Lainalta ja tämän mieheltä Aarne E Järviseltä. He kuulivat myös ensimmäisinä sodan loppuvaiheessa Martan odottavan minua. Heistä tuli kummitätini ja -setäni. 

Pysyvä asuinpaikka löytyi Lauttasaaresta 

Vanhempani olivat muuttaneet isäni työn myötä Rovaniemeltä Kemiin, jossa synnyin joulukuussa 1945. Hän oli työssä Pohjolan Liikenteessä, joka oli perustettu Lapin sodan jälkeen kokoamalla sodassa säilyneet käyttökelpoiset kuorma-autot kuljetusliikenteeseen. Rovaniemi oli poltettu Lapin sodan alkuvaiheessa lokakuussa 1944. Isäni vapautettiin armeijan palveluksesta vasta Lapin sodan päätyttyä seuraavan vuoden huhtikuun 27. päivänä. Päivästä, jota vietetään nykyisin kansallisena veteraanipäivänä, on tullut minulle muistorikas merkkipäivä.

Rovaniemen polttamisen jälkeen saksalaiset sotajoukot etenivät kohti Norjaa. Myös Kittilä poltettiin kirkkoa lukuun ottamatta. Isovanhempani Augusta ja Valter Kaaristo, ent. Fagerholm, olivat lähteneet evakkoon Väylän eli Tornionjoen yli Ruotsiin. Heidän sieltä palatessaan mummi loukkasi lonkkansa hypätessään kotipihalle. Leikkaukset epäonnistuivat, ja hän ontui loppuikänsä. 

Kesällä 1946 Kittilän kirkonkylässä alkoi tarmokas jälleenrakennustyö. Minäkin olin vanhempien matkassa heidän auttaessaan pappaa ja enoa talon rakennuksella. Lähes joka viikonloppu perheemme ajoi autolla Oulusta, jonne olimme muuttaneet Kemistä vuoden 1946 alussa. Minusta alkoikin kehittyä varsinainen ”autotyttö”. Sisareni Raija syntyi toukokuussa 1948. 

Ensimmäinen selkeä matkamuisto Kittilän lisäksi on juhannus 1949, kun isän ja papan kanssa teimme telttaretken Kilpisjärvelle. Saanan komea muoto erosi tutuista Levin ja Aakennuksen tuntureista. Kilpisjärven niittypainanteissa oli vielä lunta, josta teimme lumipalloja ja heittelimme niillä pituusennätyksiä. Pappaa ja minua yhdisti urheilu koko lapsuusaikani. Pyöräilemäänkin opin papan pyörällä vinosti tangon alta polkien.

Vuonna 1950 muutimme jälleen isän työn mukana, nyt Helsinkiin, jonne Pohjolan Liikenne perusti pääkonttorinsa. ”Matkalaisperheellemme” löytyi koti Lauttasaaresta Isokaaren uudesta kerrostalosta. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi sisareni Eeva. Vanhempani elivät samassa asunnossa elämänsä loppuun saakka, Onni vuoteen 1987 ja Martta vuoteen 1993. Meistä sisaruksista olen edelleen ainoa lauttasaarelainen! 

Lauttasaaren ruotsinkielisen nimen Drumsön etymologinen alkuperä tulee todennäköisesti sanasta drum, moreeniharju. Katajaharju, jossa olen asunut 1970-luvun alusta lähtien, on juuri tällainen moreeniselänne eli drumliini. Näinkin geologia seuraa minua elämässäni! 

Luotsitytöt kouluajan tärkein harrastus

Menin kansakouluun syksyllä 1952. Lukemaan oppiminen oli tärkeää, sillä isäni oli luvannut opettaa minulle ”kartanlukua”. Hän oli nuoruudessaan harrastanut ralliajoa ja toiminut myös kartanlukijana. Sainkin seuraavina kesinä harjoitella tätä taitoa lomamatkoillamme kohti Kittilää. Torniosta ajoimme usein Haaparantaan ostamaan mummin toivomat tavarat ja jatkoimme Ruotsin puolta Pelloon saakka meidän lasten ihmetellessä vasemmanpuoleista liikennettä. Maamme paikkakunnat ja maisemat tulivat matkoilla tutuiksi, samoin luonnon muutokset. Kittilästä teimme retkiä Norjan puolelle Jäämerelle saakka. 

Sain usein jäädä mummilaan, josta pappa vei minut linja-autolla Rovaniemen lentokentälle. Lentokoneen ikkunasta avautui uusi jännittävä kokemus, kun alapuolella avautui mahtava ilmakuva. Tarkkailin sitä herkeämättä ja kuuntelin kapteenin ilmoituksia paikkakunnista, joiden yllä lensimme.  

Koulunkäynnin alkaessa liityin Lauttasaaren Luotsitytöt -nimiseen partiolippukuntaan, joka oli perustettu edellisenä syksynä. Partiosta tulikin tärkein harrastukseni. Sen retkillä ja leireillä erä- ja suunnistustaitoni vahvistuvat ja rakkauteni luontoon syveni. Olin opiskelujen jälkeen partion lippukuntajohtajana vuosina 1968–73, ja olen edelleen kannatusjäsen. Partio loi myös kestäviä ystävyyssuhteita. Syksyllä 2021 vietimme partiomaiseen tapaan iloisia 70-vuotispäiviä Poliisien Majalla, jonne oli kutsuttu myös meidät vanhat ”käävät”. 

Olin perustamassa Luotsityttöihin myös meripartioryhmää Prammit. Siellä opituista meritaidoista on ollut hyötyä niin harrastuksena kuin geologin kenttätöissä. Lauttasaaren uutta kirkkoa alettiin rakentaa 1950-luvun puolivälissä. Koulumatkani iltavuorolaisena kulki rakennustyömaan viereistä polkua pitkin. Se kiinnosti minua niin, että lähdin kotoa hyvissä ajoin voidakseni seurata työn edistymistä maakerrostumia kaivettaessa ja havaita kallionpinta, joka tuli esiin. Vaikuttavinta oli, kun monen tonnin painoinen viborgiitti-lohkare siirrettiin kahdella nosturilla tulevan alttarin kohdalta kirkon sisäpihalle suunnitellun vesialtaan sisäreunalle. 

Lauttasaaren kirkko vihittiin syyskuussa 1958. Osallistuin partiolaisena sen juhlallisuuksiin. Kun kirkko peruskorjattiin ja vihittiin uudestaan huhtikuussa 2022, osallistuin vihkiäisseremoniaan pitkäaikaisena seurakuntaneuvoston jäsenenä.  

Maaperägeologia alkoi kiinnostaa 

Keväällä 1964 kirjoitin ylioppilaaksi Lauttasaaren yhteiskoulusta. Edessä oli vaikea valinta, aloittaisinko opiskelun Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella vai matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Pyrin molempiin. Voimistelulaitokselle pääsystä jäin yhden pisteen päähän, mutta vaihtoehto tärppäsi. 

Seuraavaksi oli ratkaistava, mitkä aineet ottaisin tiedekunnan runsaasta valinnasta. Kiinnostukseni mukaan päädyin kasvi-, eläin- ja perinnöllistietieteisiin sekä kemiaan ja biokemiaan. Kun kalenterissani oli muutama tunti vapaana, huomasin geologian. Koulussa se oli jäänyt lähes tuntemattomaksi, kun biologian opettaja innokkaana lintuharrastajana keskittyi eläin- ja kasvioppeihin. Kasvejahan kerättiin ja kuivattiin tuolloin kesälomilla kasvioihin. Minä keräsin niitä sekä Lauttasaaresta että Kittilästä ja olinkin luokkani ainoa, jonka kasvisto sisälsi runsaasti Lapin kasveja. 

Geologia oli opiskeluaikanani jakautunut kahteen opintosuuntaan: maaperä- ja kallioperägeologiaan. Nykyisin geologian opinnot aloitetaan yhteiseltä pohjalta ja erikoistutaan myöhemmin. Valitsin maaperägeologian, johon kuului myös paleontologia ja perinnöllisyystiede. Nämä minulle uudet oppiaineet kiehtoivat enemmän kuin tutut eläin- ja kasvitiede.  

Ensimmäisen opintovuoteni keväällä 1965 ilmestyi Yliopiston geologianlaitoksen ilmoitustaululle tietoja kesäharjoittelupaikoista maastotöihin. Kun Geologisen tutkimuslaitoksen, GTL:n, ilmoituksessa mainittiin, että ensimmäisen vuodenkin opiskelijat huomioidaan, hain partioystäväni kanssa paikkaa. Meidät valittiin. 

Kenttätyöt Kirkkonummella alkoivat

Geologinen tutkimuslaitos sijaitsi Otaniemessä, jonne se oli yhdeksän vuotta aikaisemmin siirtynyt Bulevardilta. Ensimmäisen viikon aikana meille kesäharjoittelijoille kerrottiin toimistolla kartoitus- ja maastotöistä. Tutustuimme maaperäosaston henkilökuntaan ja alueistaan vastaaviin geologeihin, jotka selostivat alan kehityshistoriaa ja jakoivat yleistiedoksi 1900-luvun alussa painetut 1:400 000 -mittakaavaiset kartat. Niihin oli kuvattu sekä maa- että kallioperän erilaisten esiintymien alueet. Tuleva työmme oli osa vuonna 1946 aloitettua tarkempaa geologista 1:100 000 -mittakaavaista kartoitusohjelmaa, jossa maaperä ja kallioperä samoin kuin selityskirjat painettiin omiksi kartoiksi.  

Maastotyöhön saimme lomakkeet, näytepussit ja kortit, joihin näytteenottopaikka kirjataan kompassin tarkkuudella, sekä kenttäpäiväkirjan, joka vuodelle omansa. Niitä säilytettiin GTL:n arkistossa, ja digiajan alkaessa vanhat päiväkirjat skannattiin. Paperit lisääntyivät vielä GTL:n virallisilla kirjekuorilla ja -papereilla sekä opiskelijalle elintärkeillä matkalaskulomakkeilla. Niihin kirjattiin valtion luokituksen mukaiset päivärahat, matkakustannukset ja kilometrikorvauksetkin, jos käytti omaa kulkuvälinettä kuten minä opiskelijatoverini Vespaa. Myös majoituskustannukset oli kirjattava, ellei asunut laitoksen tukikohdassa, ja mahdolliset kulut rikkoutuneista tai kadonneista tarvikkeista. 

Tarvikkeita oli jo kassillinen, kun kierros jatkui kenttätyövarastoon. Sitä hoiti tunnontarkka, jämptiä järjestystä pitävä entinen armeijan vääpeli, joka oli työnsä ulkopuolella mukava ja huumorintajuinen mies. Minua kuitenkin jännitti ensimmäisen kenttäkesän jälkeen tavaroita palauttaessani, mitä hän sanoo kuullessaan, että olin kadottanut metsään Mora-puukon. Olin ostanut omilla rahoilla uuden kalliimman puukon, jonka annoin tilalle. Mies kuitenkin nauroi ja tokaisi, että pidä hieno puukko itselläsi. Hieno Marttiinin eräpuukko on edelleen eräretkillä mukanani.

Kenttäkalustosta kirjasimme myös metrin mittaisen maaperäkairan, taitettavan, selkäreppuun mahtuvan kenttälapion ja isomman suippokärkisen näytteenottolapion, olkalaukun kartoille, vanerisen kirjoitusalustan, lyijy-, kuula- ja värikynät, kynänteroittimen, viivoittimen ja kaulanauhallisen kompassin. Tarvittaessa saimme myös vetoketjullisen makuupussin, liinavaatteita ja teltan.  

Kenttävarusteita oli niin paljon, että mietin ystäväni kanssa, miten saamme ne maastotamineiden kanssa työalueellemme Kirkkonummelle mopedilla, joka oli kesäharjoittelijan yleisin kulkuväline. Koska olin aiemmin ajanut mopolla vain satunnaisesti, GTL:n automestari valitsi minulle uudehkon mopon ja siihen tarvittavat pyörälaukut ja varaosat. Ajoa harjoittelin autotallin ympärillä. Automestari myös toimitti mopon Kirkkonummen asemalle, jotta minun ei tarvinnut heti ajaa mopolla kapeaa, rakenteilla olevaa Jorvaksentietä. 

Koska jokapäiväinen 30 kilometrin ajo Lauttasaaresta Kirkkonummelle ja takaisin oli tietöiden takia vaarallinen, aloimme etsiä sopivaa kortteeria Kirkkonummelta. Paikkakuntalaisten vihjeestä löysimme sellaisen parin kilometrin päästä asemalta. Pian sen jälkeen isäni kauan odottama kuplavolkkari, Ava, saapui Saksasta Suomeen. Hän kuljetti sillä kaikki työvälineemme ja henkilökohtaiset tavaramme kortteeriimme. Minä mahduin vielä kyytiinkin, ja ystäväni ajoi Vespallaan edessämme. 

Kun isäni kunto myöhemmin heikkeni, Ava siirtyi minun ja mieheni käyttöön ja koki monenmoisia taipaleita geologien ohjaamana. Nykyisin sen omistaa kummityttäreni perhe. Vuonna 2015, jolloin täytin 70 ja Ava 50 vuotta, vietimme yhteiset syntymäpäiväjuhlat. Kummityttäreni ajoi autoa ja toi minut juhlapaikalle, johon kaarsimme ystävien yllätykseksi. Toivon, että voimme pitää yhteiset juhlat myös syyskesällä 2025.   

Opinnot sujuivat suunnitellusti 

Porkkalan alueella sijaitseva Kirkkonummi oli mielenkiintoinen alue, jonka asuttaminen oli 1960-luvulla aluillaan. Neuvostoliitto oli palauttanut Porkkalan Suomelle vuonna 1956 eli paljon aiemmin kuin vuonna 1944 solmittuun 50 vuoden vuokrasopimukseen oli kirjattu. 

Tuolloin vuonna 1965 harva vuokra-alueelta pois muuttanut oli palannut kotikonnuilleen vuokraemäntämme tavoin. Saimme käyttöömme hänen saunarakennuksensa, jonka mukavuuksiin kuului kaivovesi, saunapata veden lämmittämiseen ja puusee. Kenttäelämä sopi meille partiolaisille. Kumpikin asui ensimmäistä kertaa pidempään pois kotoa, jonne viikonloppuisin ajoimme Vespalla.  

Ensimmäinen kenttäkesä onnistui hyvin uusia kartoitusmenetelmiä opetellessa. Alueen vastaava geologi kävi parin viikon välein tarkistamassa töiden edistymisen. Niinpä syksyllä muutin pääaineekseni geologian ja paleontologian, uudeksi sivuaineeksi otin geologian ja mineralogian. Entisistä jätin pois perinnöllisyystieteen, josta olin suorittanut approbaturin. 

Päätin keskittyä kunnolla opintoihini, jotta valmistuisin mahdollisimman pian. Tavoitteenani oli työpaikka Geologisessa tutkimuslaitoksessa, jonne ovi oli jo raollaan. Pääsin näet seuraavina kesinäkin ystäväni kanssa sinne kesätöihin. 

Vuoden 1966 maastotyöpaikkana oli Liedon seutu Turun lähellä, jonne menimme bussilla. Seuraavan vuoden maastotöistä Pernajaan Itä-Uudellamaalle saimme tiedon jo talvella, jolloin ystäväni suoritti ajokortin ja hankki Morris Mini -merkkisen auton, jonka kyytiin minäkin pääsin. Kenttätöissä ajoin kuitenkin edelleen mopolla. 

Opinnot sujuivat suunnitelmien mukaan. Suoritin keväällä 1967 luonnontieteiden kandin, LUK:n tutkinnon ennen kenttätöiden alkua. Syksyllä paneuduin tarmokkaasti jatkamaan gradua, jotta keväällä valmistuisin filosofian kandidaatiksi, FK:ksi. Yllätyksekseni joulun jälkeen GTL:n maaperäosaston johtaja soitti minulle ja tarjosi työtä tutkimusaineistonsa järjestelyssä ennen eläkkeelle jäämistään. Pyysin päivän miettimisaikaa keskeneräisen graduni takia. Päätin kuitenkin hyväksyä työtarjouksen, koska – jos valmistuisin keväällä – työnsaanti voisi olla epävarmempaa, koska moni muukin geologian opiskelija valmistuisi tuolloin, ja työpaikkoja oli tarjolla vähän.

Filosofian maisteriksi keväällä 1969

Työurani sinetöityi vuoden 1968 toisena päivänä, jolloin allekirjoitin työsopimuksen GTL:n tilapäisenä assistenttina. Palkkaukseni määräytyi LuK:n tutkinnon ja valtion palkkausjärjestelmän mukaisesti. Tehtävät sovin maaperäosaston johtajan kanssa.  Työpäivän päätteeksi hän toivotti työn iloa ja ilmoitti, että kuukauden päästä taas nähdään. Hän oli yliajalla virassaan, jota oli poikkeuksellisesti jatkettu 70 vuoteen. 

Paneuduin työhön hänen isossa huoneessaan. Työpäivän päätyttyä jäin sinne usein viimeistelemään graduani, elleivät lippukunnan johtajan velvollisuudet sitä estäneet. Kevät kului ahkeroiden, gradukin valmistui ja hyväksyttiin. Sen pohjalta kirjoitin valvojani kanssa ensimmäisen akateemisen julkaisuni. Suoritin myös lopputentin. Oli todellinen kevätjuhlan tunnelma, kun toukokuussa 1968 filosofisen tiedekunnan dekaani ojensi ruusukkeisen fil.kandin todistuksen. 

Valmistuminen tiesi myös nimittämistäni vakituiseksi geologiksi ja parempaa palkkaa. 

Seuraavan vuoden keväällä osallistuin Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootioon, ja minut promovoitiin filosofian maisteriksi, FM:ksi. Oli hienoa tutustua tähän akateemiseen traditioon, joka periytyy vuodelta 1643. Juhlat onnistuivat, vaikka ”Euroopan hullu vuosi” Vanhan ylioppilastalon valtauksineen oli edellisenä syksynä aiheuttanut huolta järjestelyissä. 

Merigeologia tutuksi Litorina-veneellä

Osastonjohtajani oli suunnitellut minulle mukavan yllätyksen kesän 1968 kenttätöihin. Iloni olikin suuri, kun pääsin merelle kahden GTL:n merigeologin kanssa täydentämään Helsingin 1:100 000 -maaperäkartan merellistä osuutta. Liikuimme laitoksen Litorina-veneellä, jolla oli laituripaikka Otaniemen rannassa. Veneen nimi on peräisin Itämeren Litorinameri-ajasta, jolloin pääosa Helsingin niemestä oli meren peitossa. 

Tehtäväni oli kartoittaa saarten maaperä ja kallioalueiden laajuus sekä mitata jääkauden kallioihin kuluttamia uurteita, joista selvisi jääkauden eri-ikäiset kulkusuunnat. Merigeologit puolestaan keskittyivät luotaamaan meren pohjan maaperää ja kallioalueita. 

Edellä mainittu maaperäkartta onkin sarjassaan ainoa, jossa esitetään sekä maaperän että merenpohjan maalajit kallioalueineen. Tehtäväkseni annettiin myös kartan selityskirja, josta tuli ensimmäinen kirjallinen työni GTL:n karttasarjassa. Olin tosi tyytyväinen meripartiotaustastani osallistuessani merelliseen kartoitukseen tutussa saaristossa mukavien kollegojen kanssa. Työ vei minut myöhemmin tutkimusalus Arandalle Pohjanlahdelle.  

Meri on ollut minulle aina tärkeä. Olen syntynyt Kemissä ja sen jälkeen asunut meren äärellä Oulussa ja Helsingin Lauttasaaressa. Toki Kittilän Ounasjokikin on rakas virta. Siellä opin lapsena uimaan, kalastamaan ja laskemaan koskia papan kanssa hänen pitkällä jokiveneellään.

Eurajoen maaperää selvittämässä 

Kesällä 1969 sain työkseni selvittää Lounais-Suomen seutukaavaliiton ja GTL:n sopimuksen mukaan Eurajoen alueen maaperää. Toinen geologi taas selvitti sen kallioperää suunnitteilla olevaa Olkiluodon ydinvoimalaitosta varten. Minulla oli nyt oma auto. Myös asuinoloni koheni, kun sain vuokrattua maalaistalosta yksiön. 

Talon emäntä valmisti aamiaisen ja päivällisen, jotka kattoi salin pitkän pöydän päähän. Näin oli tehty edelliselle geologivuokralaiselle, varttuneemmalle tohtorismiehelle. Minua tämä järjestely nolotti.  

Heinäkuussa 1969 ensimmäinen ihminen, Neil Amstrong, käveli kuun pinnalla Apollo 11:n laskeuduttua. 

Talon televisio oli isossa tuvassa, ja pyysin päästä katsomaan kuun pinnalla kävelyä. Samalla ehdotin, että aterioisin tuvassa, jolloin emännän ei tarvitse kattaa erikseen minulle saliin. Tämä toteutui. Tutustuin nyt perheeseen ja kuulin eurajokisten tapahtumista sekä myös heidän mielipiteitään ydinvoimalan rakentamisesta.                                        

Majoitustilaa koulujen asuntoloista

1970-luvun alussa asemani geologina vahvistui, kun minulle annettiin kartoitusvastuu Someron 1:100 000 kartta-alueesta. Työ käsitti 12 karttalehteä mittakaavassa 1:20 000, ja se oli tehtävä kolmen vuoden aikana. 

Valmisteluihini kuului hankkia kenttäasunnot, valita kesäharjoittelijat, opastaa ja valvoa heidän töitään sekä suunnitella muut kenttätyöt, joihin kuului maaperänäytteiden otto ja niiden toimittaminen GTL:n laboratorioon. Myös maanomistajilta piti hankkia luvat suunnittelemilleni kairauksille ja seismisille luotauslinjoille, joita erilliset ryhmät ohjeitteni mukaan toteuttivat. Alueen kunnantoimistoille oli ilmoitettava, montako meitä oli ja millaisin varustein ja kulkuneuvoin olimme liikkeellä. Paikallislehtiin tarjosimme artikkelia hankkeestamme. Pienemmillä paikkakunnilla toimittajat tulivatkin mielellään haastattelemaan ja ottamaan kuvia, jolloin työmme tuli tutuksi. Annoin lehdille myös yhteystietoni, johon toivoin tietoja alueen erityisistä geologisista luontokohteista. Maanviljelijöiden kiinnostus alueensa maaperästä veikin päivittäin antoisiin keskusteluihin, joista myös tietoni karttuivat.

Maaseudun kansakouluja alettiin sulkea 1970-luvun alussa. Tämän huomasi myös GTL tukikohtia etsiessään. Niinpä meillekin löytyi Somerniemen ja Someron kunnista entisiä opettajien asuntoja. Varasin itselleni ja naiskollegalleni asunnon Somerniemeltä, harjoittelijat saivat omansa Someron sivukylältä. Seuraavina vuosina vapaita yksiöitä löytyi myös Somerniemen uudesta vanhusten rivitalosta.  

Kesäharjoittelijoiksi pyrin valitsemaan naispuolisia geologian opiskelijoita, joita vuosien mittaan alkoi tulla entistä enemmän. Nykyisin mies- ja naisopiskelijoiden osuus on suunnilleen sama. Toisin oli, kun itse aloitin geologian opinnot, jolloin kurssillamme olivat vain minä ja ystäväni. 

Liesjärven Metsätyönjohtajien koulun asuntolasta jäi minulle viimeisenä Someron alueen työkesänä mukavat muistot. Se sijaitsi upealla Tammelan erämaa-alueella Liesjärven kansallispuiston tuntumassa. Eikä siellä nälkäkään tullut, kun metsämiesten annoksia tarjottiin aamuin illoin ja mukaan sai eväitäkin. 

Mieleenpainuvimpia asuntoja sain käyttööni Luumäellä ja Merimaskussa, joiden omistajista tuli pysyviä ystäviä. Opistoista mieluisin oli Ruokolahden kansanopisto, jossa olen asunut kolme kertaa. Olen edelleen yhteydessä sen henkilökuntaan ja matkojen sinne sattuessa yövyn sen kauniissa harjumaisemassa rantasaunan ja hyvän ruoan houkuttelemana. Työaikana luennoin siellä muutamana viikonloppuna alueen geologisesta historiasta ja kerran järjestin bussiretken lähialueen geologisille kohteille.

Tehtäväksi eteläisen Suomen kartoitus

1970-luvulla GTL keskittyi 1:100 000 mittakaavaisten maaperäkarttojen julkaisemiseen. Vastuullani oli Someron lisäksi kaksi muuta aluetta: Luumäki-Ylämaa-Lappeenranta ja Imatra-Ruokolahti. 

Geologinen tutkimuslaitos alkoi kartoittaa vuonna 1979 Suomen kansalliskartastoon liitettävää Suomen maaperäkarttaa mittakaavassa 1:1 000 000. Seitsemän maaperäosaston geologia jakoivat Suomen alueen. Minulle tuli alue Etelä-Suomi Pori-Punkaharju -linjan eteläpuolella. 

Kartoitus vei kolme vuotta 

Ensimmäisenä vuonna sain avukseni entisen kesäharjoittelijani, juuri valmistuneen geologin. Hän ajoi autoa, tarkkaili maastoa ja välitti tiedot minulle. Minä toimin kartanlukijana ja merkitsin molempien havainnot peruskarttapohjalle, johon oli kuvattu tiedossa olevat maaperäkerrostumat ja -muodostumat. Maastoon jalkauduimme eri suunnille, mikä nopeutti työtä. Rutiini työhön kehittyi, ja kahtena seuraavana vuonna työskentelin yksin. Olin autonkuljettaja, kartanlukija, havaintojen merkitsijä ja myös maastoon jalkautuja. 

Joka vuosi me aluevastaajat kokoonnuimme yhteisiin maastopalavereihin toistemme alueille varmistamaan tulkinta- ja tarkastusmenetelmien yhdenmukaisuuden. Tämä oli tärkeää varsinkin alueiden rajoilla, joissa kuvioiden tuli liittyä saumattomasti toisiinsa. Kartografisista töistä vastasi maaperäosaston piirtämö, ja kartan toimittajana oli maaperäosaston johtaja. 

Maaperäkartta 1:1 000 000 julkaistiin vuonna 1984 Geologian tutkimuskeskuksen, GTK:n toimesta. Koko Suomen kartaston 5. laitos valmistui Maanmittaushallituksen, MMH:n, ja Suomen Maantieteellisen Seuran julkaisuna vuonna 1990.

Maaperän peruskartalla hyvä menekki   

GTL ja MMH suunnittelivat vuosina 1972–79 hankkeen, jonka pohjalta allekirjoitettiin joulukuussa 1979 yhteistyösopimus Suomen maaperän peruskartoituksesta. Sitä varten asetettiin yhteistyötoimikunta, johon kutsuttiin asiantuntijoita Maatalouden tutkimuskeskuksesta, Metsäntutkimuslaitoksesta ja Topografikunnasta. 

Maanmittauslaitos, MML, oli saanut 1970-luvun lopussa valmiiksi peruskartoituksen mittakaavassa 1:20 000, ja heiltä vapautui 80 kartoittajaa teknikoineen. Heidät saatiin uusiokäyttöön, kun GTL ja MML alkoivat vuonna 1980 julkaista maaperäkarttoja peruskartan ajantasauksen yhteydessä. Yhteistyö merkitsi huomattavaa valtiontaloudellista rationalisointia ja edisti maankäytön aluesuunnittelua. 

Minut pyydettiin yhteistyötoimikunnan sihteeriksi. Sain tehtäväksi toimittaa myös Maaperän peruskartan käyttöoppaan, joka julkaistiin keväällä 1983 GTL:n opassarjassa. Käyttöoppaalla oli hyvä menekki. Painoksen loputtua se ajantasattiin ja julkaistiin nettiversiona. 

Varsinainen työni GTK:ssa jatkui 1:20 000 mittakaavaisten maaperäkarttojen tuottamisessa maanmittauslaitoksen kartoittajien kanssa. Alueiden vastuugeologit opettivat kartoittajille maaperägeologiaa ennen maastoon lähtöä ja kulkivat maastossa heidän kanssaan. Peruskartan ajantasaus oli kartoittajien vastuulla, samoin yhdistetyn maaperän luonnoksen laatiminen. Sen hyväksyminen sekä selitysten kirjoittaminen karttalehtiin oli puolestaan geologin tehtävä. Maaperän peruskartat painettiin maanmittauslaitoksen karttapainossa.

Kahden eri ministeriön onnistunut hanke jatkui vuoteen 1995. Se oli mielenkiintoista aikaa, sillä opin paljon MML:n työtavoista. Kartoitus sujui hyvässä tahdissa, kun kartoittajat ja teknikot olivat kiinnostuneita geologiasta. Heille kertyikin yliopiston approbaturin verran tietoa maaperägeologiasta. Naisgeologina koin hienona kokemuksena miespuolisten kartoittajien tasavertaisen ja kunnioittavan asenteen.

Uutta tietoa opintomatkoilta ja kongresseissa

Vuonna 1996 minut nimitettiin Etelä-Suomen yksikön maaperäkartoituksen hankepäälliköksi. GTK jatkoi 1:20 000 maaperäkartoitusta samoilla menetelmillä, mutta omien kartoittajien määrä oli vähäinen, joten työ edistyi hitaasti. Painettuja maaperäkarttoja selityksineen olen laatinut noin 150, joita on julkaistu mittakaavoissa 1:1 000 000, 1:100 000, 1:20 000. 

Kartoitustöiden ohessa innostuin suorittamaan Turun yliopistossa geologian lisensiaattikurssin ja tutkimaan maaperämuodostumien syntyä ja rakennetta erityisesti drumliineista eli jäätikön kulkusuuntaisista moreeniselänteistä. Tein niistä julkaisuja kansainvälisiin sarjoihin ja esitelmöin kongresseissa muun muassa Kanadassa, Irlannissa, Englannissa ja Saksassa. Viikkoja kestäneet opintomatkat Islantiin, Pohjoismaihin ja Yhdysvaltojen lounaisosiin laajensivat geologian tietojani ja loivat kansainvälisiä suhteita. Niitä olin solminut jo 1970–80-luvuilla Itä-Euroopan maihin Neuvostoliittoon, Tsekkoslovakiaan ja Viroon.

Uusia ideoita syntyi, kun Pohjois-Suomen yksikössä alkoi geologisten retkeilykarttojen laatiminen kansallispuistojen alueilta GTK:n uudessa karttasarjassa Maisema ja maankamara. Sain kolmen geologin kanssa tehtäväksi laatia samaan sarjaan Nuuksion kansallispuistosta geologisen retkeilykartan mittakaavassa 1:25 000. Sen nimeksi tuli ytimekkäästi Nuuksio. Juhlava julkistamistilaisuus pidettiin Nuuksion Haukkalammen opastusalueella laajalle kutsujoukolle. Espoon kaupunginjohtaja piti tervehdyspuheen. 

Ensimmäisen painoksen loputtua siitä tehtiin uudistettu painos, joka julkaistiin 2013. Vaikka 1. painoksen tekijöistä oli lisäkseni jo kaksi eläkkeellä, meidät kutsuttiin julkistamisseminaariin Haltian opastuskeskukseen syksyisenä Espoon Luontopäivänä. 

2000-luvun alussa normaalin karttalehtijakoisen kartoitustyön ohella lisääntyivät tilaustyöt, joilla täydennettiin valtiolta saatavaa budjettirahaa. Kunnat tilasivat kaavoitukseensa määräalaisia maaperäselvityksiä, väyläviranomaiset kohdennettuja vaihtoehtoja tie- tai ratalinjojen rakentamiseen ja maa- ja metsätalous tietoja maaperän soveltuvuudesta eri tuotantomenetelmien pohjaksi. Ympäristön ja luonnonsuojelun tilaustyöt koskivat yleensä laajoja alueita, mutta myös tonttikohtaista apua pyydettiin. 

Maa kohoaa Merenkurkussa 

Kansainvälisesti mielenkiintoinen tutkimus tehtiin 2000-luvun alussa Suomen ja Ruotsin yhteistyönä Pohjanlahden Merenkurkun maankohoamisrannikoilla. GTK selvitti Vaasan, Ruotsi taas Högakustenin rannikkoaluetta. Maa nousee näillä alueilla edelleen noin metrin sadassa vuodessa. Laskelmien mukaan 2 500 vuoden kuluttua päästään Merenkurkussa maantietä myöten Suomesta Ruotsiin. Tosin syvimmälle kohdalle täytyy rakentaa silta. 

GTK:sta hankkeeseen osallistui maa- ja kallioperägeologeja. Työt keskittyivät sekä rannikolle että merialueille ja kestivät kolme vuotta. Opastin kesäharjoittelijoita ja seurasin töiden edistymistä. 

Maankohoamisilmiöön liittyvä Merenkurkku hyväksyttiin Unescon maailman luonnon perintölistalle vuonna 2006. Se edustaa ainutlaatuista saaristoaluetta, jota sulavan mannerjäätikön reunalle kerrostuneet samansuuntaiset moreeniselänteet ilmentävät. Suunnitelmissa seuraavana on Saimaan vesistöalue.

Viimeisenä työnä 125-vuotishistoriikki

Olin ajatellut jäädä eläkkeelle vuoden 2008 huhtikuun lopussa eli 63 vuoden 4 kuukauden ikäisenä. Mieheni, Lauri Hyvärisen (1926–2008), äkillinen aivoverenvuoto ja menehtyminen vuoden alussa muuttivat suunnitelmat. Mielekäs työ ja työkavereiden tuki auttoivat selviytymään paremmin kuin yksin kotiin eläkkeelle jääminen. 

Mieheni oli ollut GTK:n 125-vuotisjuhlakirjan toimitusryhmässä, ja minun pyydettiin hänen tilalleen. Tämä siirsi eläkkeelle jäämistäni kirjan valmistumiseen ja 125-vuotisjuhliin. Kirjan nimeksi valittiin Ikuisesti nuori, Geologian tutkimuskeskuksen 125-vuotishistoriikki. 

Kirja oli myös mieheni ja minun ainoa yhteinen julkaisu. Hänen työjulkaisunsa kertovat malmi-, minun taas maaperägeologiasta, joten historiikki tuntuu läheiseltä. Meitä yhdisti työympäristö, ja sen perintönä syntyi tarina kahden geologin yhteistaipaleesta siviilielämässä ja työssä. Mieheni oli ollut GTK:ssa nuoresta geologista lähtien, väitellyt tohtoriksi, saanut valtiongeologin viran, malmiosaston johtajuuden ja professorin arvon. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1991 malmi- ja kallioperätutkimuksen tutkimusjohtajana. En ollut koskaan ollut hänen alaisensa, mutta geologeina ymmärsimme hyvin toistemme työtä.

Viimeisten kolmen työvuoteni päätehtävä ei olisi voinut olla parempi kuin käydä vielä kerran virtuaalisesti koko työurani aikana kartoitetut ja tutkitut alueet Etelä-Suomen osalta. Aineiston laatu vaihteli eri puolilla maata. Esimerkiksi Itä-Suomessa oli kartoittamattomia alueita, joita selviteltiin maastotöiden avulla. Etelä-Suomen aineisto oli taas jopa liiankin tarkka, joten sitä piti muokata yhteneväiseksi muiden alueiden kanssa. 

Joka päivä lähdinkin ilolla töihin odottaen, mitä muistoja saan kokea. Viimeiset työvuodet kuluivat tosi nopeasti, kun en aina malttanut sulkea tietokoneen ruutua työajan jo virallisesti päättyessä. Valtio saikin minulta yli tuhat ylityötuntia lahjaksi työstä, jota sain tehdä hyvillä mielin yli 45 vuotta samassa työpaikassa.

”Pitkää lomaa” ennakoi juhlat 

Vuoden 2011 viimeiset kuukaudet töissä olivat yhtä juhlaa. Tammikuun lopussa GTK juhli 125-vuotistaivaltaan Tapiolassa Espoon kulttuurikeskuksessa. Siellä julkistettiin myös painotuore 125-vuotishistoriikki Ikuisesti Nuori, joka jaettiin koko henkilökunnalle ja kutsuvieraille. Toinen muistorikas tilaisuus järjestettiin helmikuun lopussa yli 65 vuotta täyttäneille eläkkeelle siirtyville toimihenkilöille. 

Valtio oli alkanut vähentää tutkimuslaitosten henkilöstöä, ja tavoitteet oli asetettu tietyille vuosille. GTK:ssa oli jo edellisenä syksynä tiedusteltu meiltä yli 65-vuotiailta, kuinka moni voisi vapaaehtoisesti jäädä eläkkeelle. Halukkaita ilmaantui kymmenen, vain muutama halusi jatkaa työelämää 68-vuotiaaksi. 

Minulle eläkkeelle lähtö oli helppo ratkaisu, jota olin suunnitellut jo vuoden 2008 alussa. Me kymmenen pelastimme vuoden 2011 irtisanomiset. Siitäkin tuli hyvä juhlamieli. 

Juhlat alkoivat GTK:n auditoriossa seminaarilla, jossa me eläkkeelle lähtijät saimme puhua oman valintamme mukaan. GTK:n pääjohtaja ja Etelä-Suomen yksikön johtaja kiittivät meitä pitkästä työurasta ja toivoivat yhteyksien edelleen jatkuvan. Muistoksi saimme kivisen pienoismallin GTK:n pihalla olevasta geologiaa symboloivasta taideteoksesta, jonka jalustaan liitettyyn laattaan oli merkitty eläkkeelle siirtymispäivä 28.2.2011. Juhlat jatkuivat GTK:n ravintolassa illallisilla ja musiikkiesityksillä sekä työtovereiden monenlaisilla yllätyksillä ja lahjoilla myöhään yöhön. 

Tällainen yhteisjuhla, yhdeksän työtoverin läksiäisiin osallistuminen, on suurenmoista ilon jakamista. 

Täysin palvelleena hyvissä mielin tyhjensin vielä kuukauden omalla ajalla täpötäyttä työhuonettani. Siirsin GTK:n arkistoon valtavan määrän kartoitusaineistoa ja seinän pituisen kirjahyllyn geologisen kirjallisuuden kirjastoon. Viimeinen yö jatkui aamuun kello seitsemään saakka, kun pakkasin henkilökohtaisia tavaroita, jotka kuljetin sisarenpoikani kanssa kahdella autolla autotalliini. Olin saanut huoneen käyttööni jo 1970-luvun alussa geologiurani alkutaipaleella. Oli nostalginen hetki katsoa tavaroista tyhjennettyä avaraa huonetta, jollainen se oli ollut myös ensimmäistä kertaa sinne astuessani. Tuntui myös mukavalta, kun aamuvirkkuja työtovereita tuli toivottamaan hyvää kevättä ja ”pitkää lomaa”. 

Aprillipäivänä kello kahdeksan huoneeni oli tyhjä. Jätin oven sepposen selälle maalareiden tulla ja koin saman tunteen kuin lähtiessäni keväisin maastotöihin sydämen ollessa pakahtua luontoon pääsystä. Kotiin lähtevä kuorma oli yhtä suuri kuin muutto kenttätukikohtiin. 

Nykyään yhä edelleen matkatessani havainnoin ympäröivää maastoa ja tulkitsen sen kehityshistoriaa ”geologisin silmälasein”.

Riemumaisteriksi keväällä 2019

Nyt toistakymmentä vuotta eläkkeellä oltuani voin todeta geologin ammatin olleen minulle ”mittatilaustyö”, jossa sain toteuttaa itseäni ja palvella tieteen, käytännön ja yhteiskunnan tavoitteita. 

Geologian parissa tapasin myös puolisoni, jonka kanssa veneilimme. Vesillä liikkumisen taitoja täydensimme suorittamalla saaristo- ja rannikkolaivurikurssit tutkintoineen. Eikä venematkoilla niin merellä kuin sisävesien reiteillä geologiakaan unohtunut, kun ihailimme ja tutkimme silokallioiden kallioperän laatua ja jääkauden jälkiä. Veneily oli myös tarpeellista kahdenkeskistä aikaa meille eri alueilla työskenteleville geologeille. 

Myös koti- ja ulkomaan kongressimatkoille oli mukava osallistua yhdessä. Laurin ollessa jo eläkkeellä hän tuli minulle usein autokuskiksi, kun halusi oppia lisää myös maaperägeologiasta. Alani kongresseihin hän halusi osallistua ”prinssipuolisona”. Matkailu avarsi maailmaamme ja luonnon monimuotoisuutta. Niistä muistorikkain on kaksi kuukautta kestänyt maailmanympäri matka eteläisellä pallonpuoliskolla. Matkustimme kaikissa maanosissa napa-alueita lukuun ottamatta. Tosin pohjoisnavalle oli kerran jo suunnitelmat valmiina, mutta järjestäjät peruivat matkan. Islannissa olen kuitenkin kokenut konkreettisesti jäätikkötoiminnan eri muodot.

Myös yhteydet ammattikuntaan ovat säilyneet eläkeläisenäkin tiiviinä. Osallistun Geologisen seuran ja Vuorimiesyhdistyksen kokouksiin ja retkiin. Erityisen mukavaa on tavata GTK:n senioreita kulttuurikohteissa ja retkillä. Heistä on vuosikymmenien saatossa tullut todellisia ystäviä. Geologisen seuran sihteerinä 1970-luvulla tutustuin jo urani alkuvuosina silloiseen geologikuntaan.

Vuoden 2019 keväällä osallistuin filosofisen tiedekunnan promootioon, jossa minut promovoitiin riemumaisteriksi. Tämä oli todella riemujuhla, jonka tunnelma oli huomattavasti vapautuneempi kuin 50 vuotta aikaisemmin. Uudet reippaat maisterit jakoivat nuoruutensa intoa meille 20 riemumaisterille. Olin myös iloinen ja ylpeä, kun seppeleensitojani oli oman perhekunnan nuori. Hän on suorittanut tutkintonsa ulkomailla, jossa ei ole Suomen kaltaista promootioperinnettä.   

Yhdistykset, piirit ja kerhot elämäni voimavarana

Lauttasaaressa 75 vuotta asuneena olen todella kokenut saaremme olevan yhdistysten luvattua maata. Vanhempani antoivat minulle lapsena ja nuorena vapaat kädet mieleisiini harrastuksiin, kunhan ne olivat saarella. Osallistumiseni alkoi Lauttasaaren seurakunnan tyttökerhoista jatkuen nykyiseen tehtävääni seurakuntaneuvoston jäsenenä. Koulutaipaleen alettua liityin partiolippukunta Lauttasaaren Luotsityttöihin ja sen eri tehtäviin, muun muassa Meripartio-ryhmän perustamisesta lippukunnanjohtajaksi. Liikunnasta innostuneena myös Kisa-Siskot tulivat jo kouluaikoina läheisiksi, Aikuisena olen löytänyt myös joogasta ja asahista itselleni sopivat liikuntaryhmät. Mieheni kanssa veneilystä tuli mieluinen harrastus, ja liityimme kahteen eri saarella olevaan venekerhoon.  

Eläkkeellä ollessani minut pyydetiin Lauttasaaren Lions Clubin jäseneksi, jossa olen ollut nyt 10 vuotta. Sen toiminta keskittyy lauttasaarelaisten auttamiseen ja hyväntekeväisyyteen. Tuolloin liityin myös Lauttasaaren senioreihin, jossa tutustuin omaikäisiin ihmisiin, kuulin mielenkiintoisia luentoja sekä osallistuin kulttuuritapahtumiin ja retkiin.  

Nuoruuden aikaiset naisystäväni kiinnostuivat ristipistotöistä vuonna 1970, ja tämän kerhon puitteissa vietämme loppuvuodesta 2025 jo 55-vuotisjuhlia. Iän tuomat vaivat ovat vähentäneet harrastusta, ja kerhomme nykyisissä tapaamisissa keskustelemme elämän menoon liittyvistä asioista ja kulttuurista. Teemme myös yhteisiä matkoja Suomeen ja ulkomaille.

Yksi pisimmistä ja yhtäjaksoisesta harrastuksistani alkoi vuonna 1977. Miesvaltaisen työni ohella tuli halu tutustua ystäväni kautta Suomalaisen Naisliiton toimintaan sekä jäsenenä että nuorempana myös hallitustyöhön. Naisliitossa kokemani tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tärkeys antoi voimia myös ammatin tuomiin haasteisiin. Tällä hetkellä minua inspiroivat Naisliiton Helsingin yhdistyksen kirjalauantait, joissa keskustellaan eri maiden kirjallisuudesta. Tätä täydentää viiden työtoverin kirjapiiri, jonka perustimme jäätyämme eläkkeelle 15 vuotta sitten.

Koen, että kaikki nämä sosiaaliset yhteydet ja monimuotoinen liikunta ovat auttaneet minua selviytymään 9-vuotiaana puhjenneen iho- ja 50-vuotiaana alkaneen nivelpsoriasiksen aiheuttamista terveysongelmista. Tunnenkin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa täyttäessäni tänä vuonna 80 vuotta. Haaviston ja Hyvärisen perhepiirit ovat kuitenkin tärkeintä elämäni suolaa, jota ilman en olisi minä.