Lydia Wideman (1920-2019) oli kotoisin Vilppulasta. Perhe muutti Mänttään, jossa oli hyvät hiihtomahdollisuudet harjoitella ja kilpailla. Lydia teki suomalaista naishiihtohistoriaa.  Hän voitti 10 kilometrin naishiihdon ensimmäisen olympiakullan Oslossa vuonna 1952. Hiihtouransa päätyttyä Lydia toimi naishiihdon valmentajana ja Suomen Hiihtoliiton asiantuntijana. Hän edusti SVUL:n seuraa Mäntän Urheilijoita ja sittemmin Tampereen Pyrintöä.

Kultaa Oslossa vuonna 1952

Naishiihdosta tuli Suomessa yleisön suosikkilaji vasta 1940-luvulla. Suomen Hiihtoliitto ja TUL järjestivät tahoillaan kilpailuja. Laji vaatii idoleita ja menestyjiä päästäkseen kansan suosioon. Kansainväliset kilpaladut aukenivat, kun Ruotsin ja Suomen kansalliset hiihtoliitot tekivät yhteistyötä naishiihdon saamiseksi arvokisojen ohjelmistoon. Ja ihme ja kumma, norjalaiset vastustivat. Tätä ennen lobattiin Keski-Euroopassa järjestämällä naishiihdon esittelykierroksia. Naisten hiihto hyväksyttiin vuonna 1948 Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) ohjelmaan.

Vuoden 1952 talviolympialaisissa 23.2.1952 Oslossa nähtiin naisten 10 kilometrin hiihtokilpailu ensimmäisen kerran olympialaisten historiassa. Kultaa voitti 31-vuotias Lydia Wideman (voittoaika 41.40), hopeaa Mirja Hietamies (42.39) ja pronssia Siiri Rantanen (42.50). Kolmoisvoitto suomalaisille naisille! Lydia Wideman on vuonna 1999 kertonut urheilu-uransa alkuvaiheen vaikeuksista seuraavaa: ”Me mentiin esikisoihin ja norjalaiset ei hyväksyny naisten urheilua ja kuitenkin niitten oli pakko ottaa se kisaohjelmaan. Ne ei tienneet, miten eri-ikäiset naiset pannaan kilpailemaan. Ne alko mua tunkee ikänaisiin, kun mä olin kolmekymmentävuotias, että musta tehdään ikänainen. No siitähän tuli hirvee meteli ja tohina, että ei se mikään ikänainen vielä ole. Lopulta päädyttiin naisten yleiseen sarjaan.”

Lydian lapsuus

Lydia Wideman syntyi Vilppulassa 17.5.1920. Hänen isänsä oli nimeltään Santeri (Aleksander) Wideman (1882-1959), paikkakunnalla tunnettu hiihtäjä, ja äiti Hilda Josefiina Wideman o.s. Pöytämäki (1886-1941). Perheessä oli  kymmenen lasta ja yksi ottolapsi. Nuorimmaiset olivat identtiset kaksoset Tyyne (lempinimi Typy) ja Lydia (lempinimi Lypy). Isä oli maanviljelijä ja puuseppä, elokuvateatterin vahtimestari.

Perhe muutti tehdaspaikkakunnalle Mänttään, jossa oli hyvät mahdollisuudet kilpailuun ja urheiluun. Suuret tehtaat järjestivät työntekijöilleen ja heidän perheilleen puulaakihiihtoja ja yleisurheilukilpailuja. Isän pitkillä koivusuksilla sisarukset opettelivat hiihtämään. Isä Santeri kannusti lapsiaan urheilemaan ja hiihtämään. He myös luistelivat, uivat, pelasivat pesäpalloa ja harrastivat yleisurheilua. Lydia ja Tyyne Wideman saivat hyvän lähdön urheilu-uriinsa. 1940-luvulle tultaessa Widemanin sisaruksia pidettiin naisten hiihdon suurlupauksina. Oikeassa olivat ennustajat. Tyyne (1920-1914) oli vuoden 1951 hiihtokuningatar ja identtinen kaksoissisar Lydia voitti hiihdossa olympiakultaa Oslossa vuonna 1952. Sisarukset kuuluivat pikkulottina Lotta Svärdiin. Tyynen sanoin: ”Eikä me lotissa muuten oltu, mutta me hiihdettiin [siellä].”  No, joka tapauksessa sisarukset olivat järjestön hiihtokilpailujen voittajahiihtäjiä.

Tuleva olympiavoittaja valmistautuu

1940-luvulla Lydia ja Tyyne Widemania pidettiin hiihdon suurlupauksina. Lydia edusti Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitossa (SVUL) Mäntän Urheilijoita ja sittemmin Tampereen Pyrintöä. Sisarensa Tyyne vaihtoi vuonna 1946 Työväen Urheiluliiton (TUL) alaiseen Mäntän Valoon monestakin syystä. Joista ehkä tärkein oli TUL:n hyvä hiihtovalmennus ja Gunnar. Tyyne nimittäin seurusteli ja solmi vuonna 1952 avioliiton TUL:n hiihtovalmentaja Gunnar Elovaaran (1911 – 1993) kanssa ja sai aviopuolisoltaan hyvää valmennusta.

Tyynen hiihtoura loppui sairastumiseen samana vuonna. Tosin tämä on Tyynen oma selitys hiihtouran lopusta. Lopettaminen oli hiihtolupaukselle joka tapauksessa katkera pala. Lydia Wideman aloitti järjestelmällisen harjoittelun 1947. Sisarensa Tyyne oli jo voittanut muutamia kilpailuja ja se antoi Lydialle lisää intoa ja uskoa harjoitteluun. Lydia muutti Tampereelle 1949 ja työskenteli urheilu-uransa ajan tiilitehtaan sihteerinä. Jo Mäntässä asuessaan hän oli työskennellyt Serlachiuksen tehtaan pääkonttorissa sihteerinä, johon tehdas oli hänet kouluttanut. Harjoittelua iltaisin työpäivän jälkeen kuten Siiri Rantasellakin. Jos ei lunta vielä ollut, hiihto sujui kuuran liukastamilla sänkipelloilla. Kesäisin soutua, heinätöitä, juoksua ja suunnistusta. Käsivoimiaan Lydia kasvatti vetelemällä tyhjistä pyöränkumeista tehtyä vetolaitetta.

Naishiihtäjät keskustelivat keskenään tehokkaista valmennusmenetelmistä. Tästä on myös Siiri Rantanen puhunut yleisesti. Naiset auttoivat toisiaan. Liitolta ei apua eikä neuvoja tullut. Naishiihtoon ei panostettu, vaan paino oli mieshiihdon puolella. Veli Saarinen (1902-1969) oli Hiihtoliiton päävalmentaja vuosina 1937–1968 ja toiminnanjohtaja 1947–68. Pitkä uran hiihdon parissa ja johtotehtävissä olisi mahdollistanut naisurheilun tukemisen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Naiset pääsivät vähitellen ulkomaanleireillä ja kilpailuihin. Mutta itse piti hoitaa kaikki. Välinehuolto oli mitä sattui, ja joskus sukset voideltiin jopa tahallaan väärin. Kilpailumatkat kotimaassa ja hiihtovälineet oli maksettava omalla rahalla. Lydialta jäivät muutamat Suomen mestaruushiihdot väliin, kun seura ei ilmoittanut häntä kilpailuihin. Myös palkinnoissa näkyi miesten ja naisten ero. Miesten palkinnot olivat mm. hopealusikoita, naisille saatettiin antaa vain pannunalusta ja appelsiini.

Lydia Wideman-Lehtonen muistelee Ilta-Sanomien haastattelussa 5.5.2010 seuraavasti: – Miesten touhuahan se oli. Rahaa ei siihen aikaan jaettu kenellekään, mutta muutkin palkinnot menivät naisilta sivu suun. Kerran kävin Ounasvaaralla ennen kisaa katsomassa, mitä naisten voittajalle oli luvassa ja pomppasin ilmaan, kun näin palkintopöydällä tusinan hopealusikoita. Voitin kisan, mutta pettymys oli valtava, kun minulle ojennettiin pannumyssy! Hopealusikat annettiinkin miesten kisan jaetulle nelossijalle. Miehille oli varattu vain neljä palkintoa, ja tasatilanteessa oli kuulemma pakko ottaa naisten voittajalta lusikat viidennelle miehelle. Ensimmäiset suuret kilpailunsa Lydia Wieman voitti Puijolla 1949. Olympiavuoden syksyn hän harjoitteli kovaa, mutta töidensä vuoksi ei päässyt mukaan Hiihtoliiton lumileirille. Olympiamatka oli vaarassa. Kova harjoittelu tuotti kuitenkin tulosta, ja viimeisissä olympiakatsastuksissa tammikuussa 1952 Lydia Wideman hiihti ylivoimaiseen voittoon ja varmisti olympiamatkansa. Veriarvoja hän korotti syömällä kauppahallista ostettua raakaa maksaa ja puolukkahilloa. Olympiakultaa tuli 10 km:n naisten hiihtokilpailussa Holmenkollenin raskaalla ladulla vuonna 1952. Lydia hiihti miesten hiihtoasu yllään! Ei ollut huoltojoukot tehtäviensä tasalla. Wideman voitti vuonna 1952 vielä SM-kullan sekä Salpausselän ja Ounasvaaran hiihdot, hiihtouran viimeiset.

Hiihtoura vaihtui työ- ja perhe-elämään 

Hiihto sai jäädä 32-vuotiaana. Kesällä 1952 Lydia meni naimisiin sotainvalidi ja sorvari Paavo Lehtosen (1921-1995) kanssa. He olivat tavanneet tansseissa. Perheeseen syntyi kaksi poikaa: Jarmo v. 1961 ja Kari v. 1962. Jarmo on DI ja Kari poliisi. Molemmista pojista tuli hiihdon nuorten Suomen mestareita Pyrinnön riveissä. Lydia teki töitä Vehmaisten tiilitehtaalla konttoristina ja Koukkuniemessä vanhainkodissa kanslistina. Eläkkeelle jäämisen jälkeen Lydia toimi Linnainmaan koululla iltavahtimestarina. Poikansa Jarmo Lehtonen muistaa äitinsä juosseen töihin ja takaisin kahdeksan kilometrin matkan vielä yli 60-vuotiaana.

Vapaa-aikana Lydia tapetoi ja maalasi kotinsa seiniä. Siskonsa Tyyne oli tapettitehtaalla töissä, joten tapetti-innostuksen kyllä ymmärtää. Hän maalasi myös tauluja, joita kodin seinillä oli nähtävissä ja meni taidekerhoon. Maalamisen jälkeen tuli laulu. Vielä 97-vuotiaanakin Lydia Wideman-Lehtonen pärjäsi yksin kodissaan Tampereella. Paras ystävä ja kilpakumppani oli ”Äitee” Siiri Rantanen, jonka kanssa Lydia matkusti vapaa-aikanakin sekä olympiamitalisti Hilkka Riihivuori. Wideman-Lehtonen vaikutti myöhemmin Suomen Hiihtoliiton johtokunnassa ja liittovaltuustossa, Hämeen piirin hiihtovalmentajana sekä Tampereen Pyrinnön seuratehtävissä. Hän sai Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon ensimmäisten joukossa vuonna 2000. Olympiavoittaja palkittiin myös Elämänura-palkinnolla Suomen Urheilugaalassa vuonna 2017.

Liikuntaneuvos Jarmo Hakanen, joka toimi Tampereen Pyrinnön toiminnanjohtajana vuosina 1987–2021, muistelee Widemania lämmöllä. Wideman toimi Pyrinnössä vuosikymmeniä erilaisissa tehtävissä. – Lydia oli  erinomainen seurahenkilö,  urheilu- ja tanssitapahtumien pääemäntä, josta kaikki pitivät. Hän oli tarkka ja teki aina jämptit talousyhteenvedot. Hän oli lämmin ihminen ja sydämellinen hyvänmielen levittäjä. Jarmo Hakanen teki aloitteen Tampereen kaupungille Lydialle omistetusta muistomerkistä, joka toteutui opetus- ja kulttuuriministeriön, Pyrinnön ja Tampereen kaupungin myötävaikutuksella. Widemanin muistomerkki on 2,4 neliön kokoinen reliefi muistolaattoineen ja sijaitsee Kaupin urheilupuiston uuden huoltorakennuksen ulkoseinässä Tampereella. Naisten maastohiihdon ensimmäinen olympiavoittaja Lydia Wideman-Lehtonen kuoli 13. huhtikuuta 2019 98-vuotiaana Tampereella. Hän nukkui pois rauhallisesti Hatanpään sairaalassa. Messukylän hautausmaalla Tampereella ovat toimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle podcastissa muistelemassa hiihdon ensimmäistä naisolympiavoittaja Lydia Wideman-Lehtosta vuonna 2020. https://areena.yle.fi/podcastit/1-50526656