Lastenlääkäri Leena Kaartinen palasi Afganistanista Suomeen vuonna 2006. Pitkät työtehtävät saivat jäädä, mutta Afganistan pitää edelleen otteensa. Kaartinen puursi kaikessa hiljaisuudessa sodan repimässä Afganistanissa 1970-luvulta lähtien. Hän on tehnyt töitä niin sodan polttopisteessä Kabulissa kuin vuoristoseuduilla, jossa hänen täytyi toisinaan hiihtää vuoren yli päästäkseen potilaidensa luo. Joskus hän ratsasti paikalle aasilla.

Kaartinen on käynyt maassa ”kesätöissä” kahdeksan kertaa kotiinpaluunsa jälkeen. ”Tälläkin hetkellä mietin, pitäisikö taas lähteä. Minulla on jo ikää, mutta jos terveys pysyy yhtä hyvänä kuin nyt, niin miksipä ei,” Kaartinen tuumii. Eräällä kuukauden mittaisella kesätyökeikalla hänen työpisteellään Keski-Afganistanin vuoristossa, olot olivat rauhalliset, vaikka niin piti olla myös Heratissa, jossa kaksi avustustyöntekijää pääsi hengestään. ”Heratin piti olla turvallinen. Ulkomaalaisten avustustyötä arvostettiin suuresti. Mutta terroriteot aina yllättävät. Avustustyöntekijät käyvät hyvin tarkkaan riskejä läpi. Heidän on etukäteen selvitettävä, mihin menee ja millä kulkee”, Kaartinen kuvailee.

Yksi pahimmista läheltä piti -tilanteista Kaartisen neljäkymmenvuotisella työuralla Afganistanissa oli lumivyöry, joka pyyhkäisi hänen editseen parinsadan metrin päässä Salangin solassa. ”Olimme menossa sisällissotaa pakoon Kabulista pohjoiseen. Lumivyöry pysäytti matkan ja kävelin kirjaimellisesti ruumiskasojen yli turvaan”, Kaartinen muistelee vuosikymmenten takaista tapahtumaa, jossa sai surmansa yli kaksisataa ihmistä. ”Vaarallisimmat tilanteet olivat sisällissodan aikana Kabulissa. Tutkin äiti-lapsiklinikassa lasta ikkunan vieressä, kun pihaan tuli ohjus noin kahdenkymmenen metrin päähän ikkunasta. Klinikka oli suojattu hiekkasäkein, ja ikkunassa oli muovi lasin lisäksi. Sirpaleet eivät siksi tulleet päällemme. Kaikki äidit ja lapset olivat sisätiloissa, eikä keneenkään osunut. Toisen kerran naapuritaloon osui, kun olin pihalla. Olisin ollut juuri sillä kadulla, ellen olisi jäänyt suustani kiinni asuintoverini kanssa. Sirpaleet lensivät molemmin puolin sisään, mutta meille ei käynyt kuinkaan. Kesällä 1998 olin matkalla ulos vuorilta, koska talebanit olivat tulossa. Istuin lattialla ikkunan ääressä juomassa kahvia, kun naapuritaloon osui talebanien pommi. Meidän talossa ikkunat lensivät sisään. Sirpaleet lensivät pääni yli, pienen haavan sain pikkusormeen.”

Pelkoa voi hallita

Afganistanin omalaatuinen ilmapiiri hitsaa avustustyöntekijät suurperheeksi, jonka sisällä vertaistukea on aina tarjolla. Riskeistä ei juuri puhuta, mutta kaikki ovat niistä tietoisia. Työntekijöillä on myös pysyvä määräys: jos ei jaksa, voi lähteä milloin vain. Sekä Leena Kaartinen että surmatut naiset ovat toimineet vuosia kansainvälisen avustusjärjestön projekteissa. ”Emme hekumoi vaaralla, mutta se sisältyy yhdessäoloon.” Pelkoa voi hallita, vaikka se on vaikeaa, Kaartinen sanoo. Yleensä pelko omasta hengestä haihtuu, sillä huoli paikallisten ystävien kohtaloista täyttää mielen vaaratilanteissa. Istanbulissa, matkalla pois Afganistanista Leena Kaartinen huokaisi helpotuksesta, että selvisi hengissä. Afganistanissa hän kuitenkin nukkuu paremmin kuin Suomessa.

Suunta selvisi jo varhain

Leena Kaartinen on nelilapsisen perheen esikoinen. Nelivuotiaana hän leikkeli nukkeja ja halusi mustien lasten lääkäriksi. Leenan ollessa seitsemäntoistavuotias tapahtui jotain, joka sinetöi hänen elämänsä suunnan. ”Sinä iltana tuntui, että taivas putoaa niskaani. Kotona tapahtui jotain, mikä sai äidin itkemään ja murjottavan isän paiskaamaan oven perässään hänen lähtiessä veturinkuljettajan yövuoroon”, Leena kertoo. ”Koin kodin ilmapiirin tukehduttavan ahdistavaksi. Olin neuvoton. Kuka auttaisi? Mummokin oli kaukana Lappeenrannassa. Varmaan hän tuonakin iltana kyykähti polvilleen vuoteensa ääreen rukoilemaan läheistensä puolesta, kuten hänellä oli tapana. Tartuin Raamattuun ja selailin sitä umpimähkään. En löytänyt apua pahaan olooni kirjan kuolleilta lehdiltä. Lopulta rukoilin: Jumala, jos olet olemassa, auta meitä nyt! Kuolleelta tuntunut Raamattu alkoi yhtäkkiä elää! Syntyi halu lukea sitä. Hengelliset laulut alkoivat puhutella. Olin vakuuttunut, että Jumala tahtoi minun lähtevän lähetyslääkäriksi. Lyseon jälkeen pyrin Helsingin lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta en päässytkään. Se oli minulle kova kolaus, sillä olin kerännyt koulussa stipendejä harva se vuosi. Olin ajatellut, että kyllä ihminen saa mitä haluaa, jos vain tahtoo ja yrittää. En onnistunut omin voimin, eikä Jumala auttanut.” Hieman myöhemmin Leena Kaartiselle avautui mahdollisuus opintoihin Saksassa, missä hän valmistui lääkäriksi. Kaartinen on vuodesta 1971 on työskennellyt enimmäkseen kehitysmaissa, Afganistanissa ja Etiopiassa, naisiin ja lapsiin kohdistuvan perusterveydenhuollon parissa. Hän on myös yksi suomalaisista Afganistanin asiantuntijoista.

Konstailemattomuus viehättää

Leena Kaartinen kertoo, että häneltä on usein kysytty, saiko hänet lähtemään kehitysmaatyöhön auttamishalu, seikkailunhalu vai usko. ”Kaikki nämä, ja usko on kantanut, kun muut eivät ole riittäneet”, hän tiivistää. ”Keski-Afganistanin hazaroille, joiden keskuudessa työskentelin, yhteisöllisyys on kaikki kaikessa. Huono puoli on, ettei ole yksilönvapautta, vaan kaikki elävät yhteisölle. Hyvä puoli on, että kaikista huolehditaan. Siellä ei ole yksinäisiä vanhuksia. Kaartinen sanookin, että suomalaisten tapa panna vanhukset vanhainkoteihin on afgaaneista usein järkyttävä. ”Tutustuin Nokialla Suomessa asuvaan afganistilääkäriin, joka sanoi minulle, että minun ei tarvitse mennä vanhainkotiin. Hänen mukaansa olen ollut auttamassa heidän maataan niin pitkään, että jollain tavalla he huolehtivat minusta sitten aikanaan. Siitä huolimatta en taida ottaa vastaan afganilaisilta saamaani tarjousta: minulle rakennettaisiin oma mökki ja minusta huolehdittaisiin siellä. Mieluummin olen Suomessa,” Kaartinen naurahtaa. Leena Kaartinen arvioi naisten aseman kohentuneen Afganistanissa kuluneen neljänkymmenen vuoden aikana. ”Naisilla on oma arvonsa perheissä. He ovat lasten kasvattajia ja synnyttäjiä, jotka ostetaan naimakaupalla. Jos huonosti käy, ostettua omaisuutta saatetaan kohdella kaltoin taloushyödykkeenä. Hyvissä oloissa nainen on aidosti kodinsielu.” Kaartisen mukaan riippuu paljon heimosta, minkälaiset olot naisilla ovat. Afganistanissa on lukuisia heimoja ja kansan rakenne monimutkainen. Talebanin valtapiirissä naiset eivät voi tehdä töitä eikä kouluttautua.

Ankaran arjen sankari

Time -lehti valitsi Leena Kaartisen vuoden 2005 eurooppalaisten sankarien joukkoon kuvaten häntä eläväksi määritelmäksi sisulle. Kaartinen sanoo, että tunnustus oli tärkeä sekä hänelle henkilökohtaisesti että kaikille afgaaninaisille. ”Koin, että edustan arjen sankareita. Se oli rohkaisu myös henkilökohtaisesti, koska oli turhauttavia hetkiä, joina kysyin itseltäni, onko työstäni lopulta mitään hyötyä kenellekään,” Kaartinen analysoi. Lääkärinä ei aina ollut helppoa maassa, jossa ei ollut hienostuneita tutkimusmahdollisuuksia, eikä erikoislääkäreitä. ”Oma itse oli tärkein instrumentti. Joskus tehtiin leikkauksia niin, että yksi katsoi kirjasta, miten leikataan, toinen leikkasi ja kolmas avusti.” Leena Kaartinen loi vuosituhannen vaihteessa Keski-Afganistaniin terveysklinikoiden verkoston. Eläköityessään vuoden 2006 lopulla hänen alueellaan Ghowrin maakunnassa toimi hyvin varustettu sairaala ja neljä sivuklinikkaa. Kyliin perustetuilla sivuklinikoilla oli suuri merkitys vuoristoisella ja vaikealla alueella. ”Meille tarjottiin vastuuta koko maakunnan terveydenhuollosta, mutta emme pystyneet siihen, ja meidän kaikki terveyspisteemme siirrettiin kansainvälisen terveysjärjestön alaisuuteen. Sen jälkeen Kaartisen takana oleva kehitysyhteistyöjärjestöjen rypäs siirsi painopisteensä muihin kuin terveydenhuoltoasioihin kuten maanviljelyyn ja vesihuoltoon. Terveydenhuolto huutaisi kuitenkin edelleen lisäapua.” Kylissä ihmisiltä puuttuvat usein alkeellisimmatkin tiedot terveydenhoidosta. ”Tietämättömyyttä vastaan taisteltiin kouluttamalla kyliin terveydenhuollon opettajia ja sairaanhoitajia. Aluksi vain naisia, mutta lopulta miehiäkin, kun neuvojen hyödyllisyys huomattiin.”

Tekemistä riittää eläkkeelläkin

Leena Kaartinen sanoo, että viimeiset ajat Afganistanissa olivat rankkoja. Hän asuu nyt pysyvästi Lahdessa ja on tyytyväinen palattuaan Suomeen. ”Olin jo aika väsynyt siihen työhön, mutta ihmiset jäivät tietysti mieleeni”, hän kertoo. Kaartinen on kirjoittanut kokemuksistaan useita kirjoja, joissa hän on päässyt purkamaan rankkojakin kokemuksiaan. Kirjoittamisen ansiosta mennyt ei ole varjostanut nykyhetkeä. Suomessa Kaartinen on työskennellyt tiiviisti muiden Afganistanissa palvelleiden suomalaisten kanssa afganilaisten turvapaikan hakijoiden parissa ja käynyt säännöllisesti eräässä vastaanottokeskuksessa auttamassa terveydenhuollossa. Hän on käynyt myös Ateenassa auttamassa Afganistanista tulleita pakolaisia. Leena Kaartinen toimii kolmatta kauttaan Lahden kaupunginvaltuutettuna ja Lahden seurakuntayhtymän luottamustehtävissä. Uusi kirjakin on suunnitelmissa. Seuraavana etappina Kaartisen edessä siintää kuitenkin Finlandia-hiihto. Intohimoiselle sivakoijalle tapahtuma on järjestyksessään jo yhdeksästoista.