Laura Harmaja avasi uusia ajattelun uria suomalaiseen taloustieteeseen

Kolme vahvaa naista johti 1900-luvun alkupuoliskolla sitä voimakasta kehitystä, mikä tapahtui naisten erityisen harrastuspiirin, kotitalousalan, opetuksessa. Nämä naiset olivat, vanhimmasta nuorimpaan lueteltuina Laura Harmaja, Ella Kitunen ja Elli Saurio. He kaikki toimivat kotitalousopettajien opettajina, Harmaja ja Kitunen kotitalousopettajia kouluttavissa oppilaitoksissa ja Saurio Suomalaisen Marttaliiton konsulenttikunnan esimiehen roolissa. Syntymävuosissa on noin kymmenen vuoden erot. Harmaja oli yhteiskuntatieteilijä (kansantalous), Kitunen luonnontieteilijä (kemisti) ja Saurio yhteiskuntatieteilijä (kansantalous). Harmaja oli taitava tutkija ilman julkituotua tavoitetta väitellä. Kitunen pyrki kohti tohtorinarvoa professori R. Pihkalan suojeluksessa ja professori A.I. Virtasen ohjauksessa. Kitusen tutkimus valmistui, mutta Kitunen ei väitellyt. Vasta Saurion onnistui luoda riittävä ja kiistaton tieteellinen meriitti ja päästä viranhaltijaksi ensimmäiseen kotitalousprofessuuriin. Saurio oli naimaton, mutta sekä Harmajalla että Kitusella oli tiedemiespuoliso ja lukuisia lapsia. Näistä kolmesta naisesta Harmajalla ja Kitusella oli Sauriota enemmän uranuurtajan kohtalo. Saurio jatkoi tutkijana siitä, mihin Harmaja jäi, mutta mikä sai Laura Harmajan nousemaan koulutuksen varhaiseksi yksinäiseksi kärkihahmoksi kotitalousalalla?
   
Kulttuurikodista opilliselle uralle

Laura Maria Harmajan o.s. Genetz (16.8.1881 – 19.1.1954) vanhemmat olivat senaattori, kielentutkija ja runoilija Arvid Oskar Gustav Genetz (runoilijanimeltä Arvi Jännes) ja Julia Eva Maria Arppe. Laura Genetz vihittiin kesällä 1906 filosofian tohtori Leo Harmajan (suomennettu nimestä Schadewitz) kanssa ja perheeseen syntyi neljä lasta, kolme tytärtä ja yksi poika.

Laura Genetz tuli ylioppilaaksi vuonna 1900 ja opiskeli Berliinissä vuosina 1903−1904. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti vuonna 1905 pääaineenaan kansantalous. Pääaineesta on annettu kirjallisuudessa hieman ristiriitaiset tiedot. Saarikoski kertoo pro gradu -työnsä alkupuolella, että Laura Harmajan pääaineet olivat kandidaattitutkinnossa historia ja kansantaloustiede ja maisterinarvon hän sai vuonna 1907. Opinnäytteensä sivulla 52 hän mainitsee pääaineen olleenkin kansantaloustiede. Tuulio vakuuttaa Laura Harmajan pääaineen olleen kansantaloustiede.

Laura Harmaja lähti pian uudelleen ulkomaille ja opiskeli lukuvuonna 1906−07 Hallessa sekä vuonna 1908 jälleen Berliinissä. Leo Harmaja opiskeli lukuvuonna 1906−07 Halle-Wittenbergissä ja Berliinissä 1908. Molempien nimet ovat Aleksanterin-yliopiston ylioppilasluetteloissa vielä lukuvuonna 1906−07, mutta vain Leo Harmaja väitteli. Hän saavutti filosofian tohtorin arvon vuonna 1907. Laura Harmaja oli julkaissut vuonna 1906 teoksen englantilaisesta Robert Owenista, ja Tuulio pitää mahdollisena, että kyseinen teos saattoi olla laudaturtyön laajennus. Väitöskirjaa siitä ei tullut, mutta tähtäsikö Laura Harmaja missään vaiheessa filosofian lisensiaatin tutkintoon?

Zetterberg mainitsee Laura Genetzin oleskelun Berliinissä. Filosofian kandidaatti Hilma Hägg (myöhemmin Jahnsson) kirjoitti sulhaselleen Yrjö Jahnssonille 14.1.1905 ja kertoi asuntonsa olevan ”läntisessä Berliinissä sijaitsevassa bolagissa, joka ennenkin oli majoittanut suomalaisia tulijoita: mm. Laura Genetz oli edellisenä vuonna asunut siellä”. Hilma Hägg lähti ensimmäiselle tutkimusmatkalleen ulkomaille vuodenvaihteessa 1904−05 ja matkusti ensiksi Lyypekkiin, josta junalla Berliiniin. Berliinissä hän asui pari viikkoa hotellissa, kunnes pääsi muuttamaan perhemajoitukseen professori Weberin perheeseen Köningin Augustastrasselle. Hilma Hägg halusi jatkaa filosofian opintoja Berliinin yliopistossa tohtorin arvoon saakka, ja kandidaatti Genetzillä saattoi olla samansuuntaisia toiveita. Häggin jatko-opintosuunnitelmat kuitenkin raukesivat tulevan aviomiehen väitöskirjatyön vuoksi, ja vastaava syy saattoi murentaa myös Genetzin suunnitelmat.

Ilmoittaessaan kihlauksensa julkistamisesta lokakuussa 1905 äidilleen Yrjö Jahnsson kertoi, että Hilma oli päättänyt auttaa häntä ja jättää omat lukunsa siksi, kunnes kansantaloustieteen professorinvirka oli täytetty. ”Kohdistaisimme siten tutkimuksemme enempi yhteen, ja minulla on Hilmasta varsin paljon hyötyä”, Yrjö Jahnsson kirjoitti. – Hilma selvitti epäselviä kohtia Jahnssonin tutkimuksessa, ja työ eteni vauhdilla.

Jahnsson laskelmoi, että siinä vaiheessa, kun hänellä ja Schadewitzilla olisi väitöskirja valmiina, olisi hän julkaisujen laadun osalta tätä suuresti edellä. Näin Leo Schadewitz ei pääsisi häntä ennen dosentiksi. Kamppailu ensin kansantalous- ja tilastotieteen dosentuurista sitten Aleksanterin-yliopiston ja lopuksi teknillisen korkeakoulun kansantaloustieteen professorin virasta jatkui vuodesta 1908 aina vuoteen 1911 saakka. Dosentuuri ehti kestää vain kolme vuotta. Schadewitz (vuodesta 1906 Harmaja) oli luopunut tavoittelemasta professuuria tässä vaiheessa, vaikka väitteli vuonna 1907. Leo Harmaja nimitettiin vuonna 1945 Teknillisen korkeakoulun kansantalous- ja tilastotieteen professoriksi.
Miksi Laura Harmajasta tuli kansantaloustieteilijä?

Heinonen kirjoittaa laajasti sekä kotitaloustieteen synnystä Yhdysvalloissa että Laura Harmajasta. Hän mainitsee Laura Harmajan tähdänneen kotitalouden rationalisoinnilla ja kuluttajapolitiikalla koko kansantalouden tehokkuuden lisäämiseen. Heinosen mukaan Harmaja oli kotitaloustieteen tärkein kehittelijä ja oikeastaan sen ainoa teoreetikko Suomessa, ja Laura Harmajan työ loi pohjan yliopistollisille kotitaloustieteille, mitkä perustettiin Helsingin yliopistoon 1940-luvun lopulla.

Harmaja aloitti kotitaloutta koskevan teorian kehittelyn jo 1920-luvulla, sillä vuonna 1925 hän julkaisi 86-sivuisen kirjan ”Kotitalous nykyajan yhteiskunnassa”, ja Tuulion mukaan kirja oli tarkoitettu käytettäväksi oppikirjana Kasvatusopillisessa Talouskoulussa, jossa Harmaja opetti kansantaloutta tuleville kotitalousopettajille. Teoksen esipuheessa kerrotaan, että kirjoittajan tarkoitus on esittää kotitalouden asema kansan talouselämässä yleensä sekä osoittaa, mikä merkitys kotitaloudella ja sen kohottamistyöllä on nykyajan yhteiskunnassa. Kotitalouden teoretisointi huipentui Harmajan kodin taloustieteen ylioppilaille kirjoittamassaan oppikirjassa ”Kotitalous kansantalouden osana” (1946). – Teosta käytettiin yliopistollisena kurssikirjana, ja Harmaja opetti lyhyen aikaa tuntiopettajana kodin taloustiedettä Helsingin yliopistolla uudessa kodin taloustieteen laitoksessa vt. kodin taloustieteen professori Rurik Pihkalan alaisuudessa.

Harmajan kirjoitelmista näkyy erittäin selvästi se, että hän on saanut taloustieteellisen koulutuksen, mutta nuoren Harmajan ajattelussa tapahtui siirtymää kotitalouden näkökulman käyttämistä kohti. Harmaja kirjoitti – yksin ja miehensä kanssa yhteisesti − aiheista kansantalous, kuluttajapolitiikka ja kulutus. Kuluttajapolitiikka tarkoittaa kulutuksen tarkastelemista kansantalouden, siis valtion, näkökulmasta. Kulutus tunnettiin käsitteenä taloustieteen piirissä, mutta sen kuuluminen osana taloustieteen kokonaisuuteen oli vähintään epävarmaa. Kulutus oli tavalliselle miespuoliselle taloustieteilijälle vain epämääräinen nielu, johon arvokas kansantuote upposi ja joka kiinnosti miestaloustieteilijäämme juuri yhtä paljon tai vähän kuin konkreettiset kotitalouden työt ja toimet jokapäiväisessä elämässä, mutta tyttölapset kasvatettiin kodeissa toisin kuin pojat.

Nuori maisteri ja perheenäiti Laura Harmajakin oli kotikasvatuksensa kautta hyvin perehtynyt kotitalouden toimintaan, kulutus eli resurssien käyttö mukaan lukien. Kun hän lisäksi oli kotitalouksista tieteellisessä mielessä kiinnostunut, se, ettei hän väitellyt, oli ehkä arvaamattoman suuri vahinko suomalaisen tieteen kannalta. – Voitaneen lausua yleisesti, että naisten tieteellinen koulutus huomattavasti edisti kotitalouksien tarkastelua tieteessä, tieteen uudistumista siltä osin. Naiset tunsivat kotitalouden käytännössä. Juuri he olisivat etevimmät tai ainakin nopeimmat teoretisoimaan kotitaloudellisia elementtejä. Tarvittiin vain halu jo olemassa olevien teorioiden soveltamiseen arkisiin ongelmiin, terävyyttä hahmottaa ongelmia ja kyky luoda tarvittaessa uusia teorioita. – Laura Harmaja oli teoretisoijana poikkeuksellisen lahjakas.

Olisiko Laura Harmajan väitteleminen yhtä ripeästi kuin Leo Harmaja väitteli saanut yliopiston toteuttamaan yhteiskuntatieteellisen kotitaloustieteen viran aikaisemmin kuin todella tapahtui (1946)? Olisivatko aloitteetkin aikaistuneet. Tohtori Kaino W. Oksanen jätti kodin taloustiedettä koskevan ensimmäisen toivomusaloitteen vuonna 1930 ja niin sanotun Cajanderin komitean mietinnöissä (1930, 1932) suositeltiin kotitaloustieteellisen yliopistoviran perustamista, mutta hanke olisi ollut turha ele ilman päteviä viranhakijoita. Professori A. K. Cajander, alansa auktoriteetti, nautti laajaa arvonantoa tieteellisten ja yhteiskunnallisten saavutustensa johdosta, joten hänen nimeään kantavien mietintöjen ajatuksiin palattiin maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa toistuvasti. Maanviljelystalouden professori Rurik Pihkalalle Cajanderin komitean mietinnöt olivat ohjenuorana hänen pyrkiessään laajentamaan tiedekunnassa annettavaa opetusta uusilla oppi- ja tutkintoaineilla, esimerkiksi naisylioppilaille tarkoitetuilla kotitalousaineilla.

Zetterberg tarjoaa selitysmallin sille, miksi Laura Genetz tuli valinneeksi juuri kansantaloustieteen opintoalakseen. Suomessa useat historiaa pääaineenaan opiskelleet siirtyivät valmistumisensa jälkeen tutkimuksissaan yhteiskuntatieteiden piiriin. Hannes Gebhardin dosentuurin muuttuminen on hyvä esimerkki. Vuonna 1890 Gebhard oli nimitetty Pohjoismaiden historian dosentiksi, mutta vuonna 1899 dosentuurin opetusala muutettiin maanviljelyksen kansantalous- ja tilastotieteeksi, ja Gebhardista tuli tämän tieteenalan ylimääräinen professori. Venäläistämispaineen vuosina suomalaisten omat johtohenkilöt pyrkivät saamaan suomalaiset yhteen rintamaan itää vastaan, ja tämän pyrkimyksen mukaista oli yhteiskunnan vähäosaisten elämän olosuhteiden parantaminen. Taloudellinen liberalismi oli köyhdyttänyt köyhiä entisestään. Marx kehitti liberalisminvastaisen talousteorian ja uusi oppi ruokki vallankumousmielialaa. Maltilliset tahot pohtivat, että sosiaalisia epäkohtia oli mahdollista poistaa myös yhteiskunnallisten reformien avulla.

Suomalaiset kansantaloustieteilijät jatkoivat usein opintojaan Saksassa. Hannes Gebhard oli kuunnellut Saksassa lukuvuonna 1893–1894 sekä Schmollerin että Wagnerin luentoja mutta etenkin Max Seringiä aiheesta maanviljelyksen kansantaloustiede. Hilma Hägg kuunteli muun muassa Schmolleria ja Seringiä. Itävallassa sekä hän että Yrjö Jahnsson kuuntelivat professoreita Eugen von Philippovich, Theodor von Inama-Sternegg, Eugen von Böhm-Bawerk ja Karl Grünberg. Näistä ensiksi mainittu oli välittäjä historiallisen ja itävaltalaisen koulukunnan välillä ja yksi saksalaisen yhdistyksen Verein für Sozialpolitikin itävaltalaisista jäsenistä. Sosiaalireformistiset ajatukset oli Saksassa kehitetty tieteelliseksi laitokseksi niin sanotun historiallisen taloustieteen nuoremman siiven parissa. Uutta liikettä kutsuttiin katederisosialismiksi, ja sen keskeisiä nimiä olivat Schmoller, Wagner ja Brentano. Katederisosialistit perustivat Verein für Sozialpolitik -yhdistyksen 1870-luvulla ja ideoivat sille sosiaalipoliittisen ohjelman, jota toteutettiin konkreettisen ja yhteiskuntatilastollisen yhteiskuntatutkimuksen avulla. Yhdistyksen jäsenet vaikuttivat Euroopan ensimmäisen sosiaalipoliittisen järjestelmän luomiseen Bismarckin ajan Saksassa 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa. Sosiaalireformistit vaativat valtion toimenpiteitä talouselämän ohjaamiseksi. Myös Eräsaari esittää tutkimuksensa esipuheessa historiallisen taloustieteen relevantiksi tekijäksi selitettäessä 1900-luvun yhteiskuntatieteiden (sosiologia, valtio-oppi, sosiaalipolitiikka jne.) syntyä.

Zetterbergin mukaan saksalaisen taloustieteen esimerkki vaikutti voimakkaasti suomalaisen taloustieteen kehitykseen. Sosiaalireformistien aatteet alkoivat tulla Suomessa tunnetuiksi jo 1870-luvulla, ja ne saivat vastakaikua varsinkin vanhasuomalaisten puolueessa, jota suomenkielinen väestönosa kannatti. Yrjö-Koskisen aloitteesta perustettiin vuonna 1884 Kansantaloudellinen yhdistys, jonka esikuvana oli saksalainen Verein für Sozialpolitik -yhdistys. – On luontevaa olettaa, että ajassa liikkuneet pyrkimykset vaikuttivat myös ylioppilas Laura Genetzin valintoihin.

Sosiaalireformistiset vaikutteet levisivät sukupolvelta toiselle, politiikan piiristä yliopistoihin ja päinvastoin, yliopiston opettajakunnalta opiskelijoille, ja opiskelijat välittivät oppia toinen toiselleen. Esimerkiksi Hannes Gebhard ja J. R. Danielson toimivat sekä politiikan että yliopiston piirissä. Myös Danielson oli opiskellut kansantaloustiedettä Saksassa, Wagnerin ja Schmollerin johdolla. Yrjö Jahnsson kuunteli kummankin, sekä historioitsija J. R. Danielsonin että historioitsija, taloustieteilijä, dosentti Gebhardin, luentoja, ja luennot vaikuttivat hänen näkemyksiinsä. Vastaava kehitys, mikä näkyy Danielsonin ja Gebhardin tiedealanimikkeissä, toteutui etenevästi Yrjö Jahnssonin kohdalla. Taloustieteilijä Jahnsson pyrki sosiaalisiin uudistuksiin ja vähäväkisten aseman parantamiseen keskittyen maanviljelijöiden yhteistoiminnan lisäämiseen osuustoiminta-aatteen avulla, torppareiden ja tilattoman väestön aseman parantamiseen ja työväenliikkeeseen.

Mutta opiskelijat kohtasivat toisiaan paitsi yliopistolla myös erilaisissa järjestöissä, ja työpaikat saattoivat myös olla yhdistämässä saman alan opiskelijoita. Suomen Liikemiesten kauppaopisto oli aloittanut toimintansa syksyllä 1898, ja Yrjö Jahnsson kuului alusta alkaen opiston opettajakuntaan pikakirjoituksen opettajana. Opetuskausi jatkui vuoteen 1904. Myöhemmin sekä Leo Harmaja että Laura Harmaja opettivat Liikemiesten kauppaopistossa. Monet myöhemmät taloustieteilijät, kuten Yrjö Jahnsson, Laura Genetz (Harmaja), Leo Schadewitz (Harmaja), Martti Kovero, Edvard Gylling, O. W. Lohtander (Louhivuori), Kullervo Manner ja Väinö Wallin (Voionmaa) olivat Ylioppilaiden Raittiusyhdistyksen jäseniä.

Zetterbergin mukaan Yrjö Jahnsson kuului G. Z. Yrjö-Koskisen johtaman suomalaisen puolueen kannattajiin. 1800-luvun puolella kielikysymys jakoi kansaa, mutta tilanne muuttui 15.2.1899 annetun niin sanotun helmikuun manifestin jälkeen. Suomalainen puolue hajosi maltilliseen vanhasuomalaiseen ja otteissaan jyrkempään nuorsuomalaiseen siipeen. Hajoaminen eteni järjestöihin, ja muun muassa kaikkia suomenmielisiä opiskelijoita yhdistänyt Suomalainen Nuija hajosi kahtia. Syksyllä 1895 Aleksanterin-yliopistossa opintonsa aloittanut Yrjö Jahnsson oli kirjoittautunut Nuijan jäseneksi kevätlukukaudella 1896 ja ollut Nuijan puheenjohtajana helmikuusta 1901 alkaen, ja hänen puheenjohtajakaudellaan tapahtui Nuijan kiinnostuksen siirtyminen kielikysymyksistä yhteiskuntapolitiikan pariin. Politiikkaa koskevien erimielisyyksien vuoksi Nuija siirtyi kokonaan vanhasuomalaisten haltuun. 

Yrjö Jahnssonin puheenjohtajuus Suomalaisessa Nuijassa toisaalta osoittaa sen, että Jahnssonilla oli vaikutusvaltaa yhteisöissä, joissa liikkui. Hänen näkemyksensä kansantaloustieteen opiskelun merkityksestä silloisessa poliittisessa tilanteessa on kiinnostava edellä esitetyn, Laura Genetzin pääainevalintoja koskevan kysymyksen kannalta.

Venäjän kielen asemaa koskeva kielimanifesti oli annettu suuriruhtinaskunnassa heinäkuussa 1900. Samaan aikaan sensuurin ote tiukkeni. Jahnsson piti Suomalaisen Nuijan kokouksessa 18.11.1900 alustuksen ”Onko ja missä suhteessa ylioppilaiden otettava huomioonsa nykyisiä poliittisia oloja opintosuunnitelmaa tehdessään?” Paikalle oli pyydetty suomalaisen puolueen korkeinta johtoa, kuten professorit J. R. Danielsson ja E. G. Palmén. Jahnsson esitti puheessaan, että olosuhteet olivat tehneet käytännöllisten aineiden opiskelun entistään tärkeämmäksi ja nostaneet taloudellisten harrastusten merkitystä. Sen takia ylioppilaiden oli ryhdyttävä opiskelemaan kansantaloustiedettä. Toisaalta kieliopintojen merkitys oli kasvanut. Oli päästävä yhteyteen suurten sivistysmaiden kanssa unohtamatta silti venäjän kielen oleellista asemaa. Ylimmän suomalaisen virkaportaan oli hallittava venäjän kieltä riittävästi, jotta voi vaikuttaa suomalaisten asemaan, mutta laajojen kansankerrosten venäjän kielen opiskelua oli kartettava. Alustusta seuranneessa keskustelussa J. R. Danielsson kannatti Jahnssonin vaatimusta kansantaloustieteen opiskelun aktivoimisesta mutta edellytti että opiskelu ei saanut jäädä kirjanoppineisuudeksi, vaan ulkomaisia taloudellisia kysymyksiä ja yhteiskunnallisia harrastuksia seuraamalla oli kohennettava oman maan tilaa.

Siinäpä oli ohjetta vuonna 1900 ylioppilaaksi valmistuneelle, uudelle yliopisto-opiskelijalle Laura Genetzille! Hän otti pääaineekseen kansantaloustieteen ja sovelsi sitä oman maan tilan kohentamiseen. Siinä missä mieskansantaloustieteilijät laativat väitöskirjoja taloustieteen alalta ja etenivät valtakunnan korkeimpiin virkoihin, naiskansantaloustieteilijä Genetz (Harmaja) opetti kansantaloutta naisille kotitalouskoulussa (Helsingin Kasvatusopillinen Talouskoulu) ja miesopiskelijoille kaupallisen alan opistoasteella (Suomen Liikemiesten Kauppaopisto).

Voidaan ehkä sanoa, että saksalaisen sosiaalireformistisen taloustieteen ansiosta suomalaisella kodin taloustieteellä on vahva teoreetikkonsa Laura Harmajassa, mutta saman sosiaalireformisen suuntauksen syytä voisi olla myös se, ettei Suomeen syntynyt kotitalouskorkeakoulua. Maisteri Laura Harmaja oli vuosikymmeniä Kasvatusopillisen Talouskoulun johtavissa toimielimissä ja 1900-luvun alussa mainitun talouskoulun tilanne oli hyvin paljon vastaava, jollei edistyneempi kuin oli Suomen liikemiesten kauppaopiston tilanne. Kervinen huomauttaa vuonna 2004, että kauppaopisto kykeni 1910-luvulla muodostamaan suomenkielisen kauppakorkeakoulun alansa korkeakouluksi. Kasvatusopillisen Talouskoulun johto ei kyennyt vastaavaan suoritukseen. − Talouskoulussa johtajat ehkä odottelivat valtion toimenpiteitä, ja ne viipyivät viipymistään.

Saksassa oli 1800-luvulla suositeltu, että valtio tekisi interventioita talouselämään, mutta Suomessa – kotitalousopetuksen kohdalla − sellaiset interventiot antoivat todella odottaa itseään. Suomen valtio otti vasta 1950-luvulla Kasvatusopillisen Talouskoulun uudella, Kotitalousopettajaopisto-nimellä siipiensä suojaan, ja vasta 1970-luvulla valtio teki kotitalousopettajakoulutuksesta yliopistotasoisen. − Kotitalousalan kehittämistyö ei ehkä sujunut Suomessa tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Ulkomaisten esikuvien kritiikittömässä seuraamisessa on haittapuolensa. Kodin taloustieteen professuurin sai 1940-luvun lopulla henkilö, joka oli riittävän kiinnostunut kotitalousteorian kehittämisestä väitelläkseen. Maisteri Laura Harmaja osoitti huomattavaa kiinnostusta kotitalousteorian kehittelyä kohtaan, mutta hänen kiinnostuksensa ei kantanut aiheesta väittelemiseen saakka.

Varhaista kotitaloustutkimuksen työvälineiden kehittelyä

Harmajan teoretisointitaipumus erottaa Laura Harmajan kirjoitelmat muista aikalaisteksteistä, joissa arkipäiväiseen tapaan käsitellään kotitalouksien taloudenpitoa. − Monet halusivat esitelmöidä taloudellisuudesta. Nimimerkki M. A-n kirjoitti vuonna 1920 ”Säästäväisyydestä” Emäntälehdessä. Filosofian tohtori Aarne Laitakari puuttui palkkatuloisen perheen rahatalouteen vuonna 1927 Kotiliesi-lehdessä ja oli sitä mieltä, että koko käytettävissä olevan vuositulon tuli olla perheessä yhteistä. Nimimerkki ”M.O.” kysyi vuonna 1929 Kotiliesi-lehdessä ”Voimmeko olla säästäväisempiä” ja heti artikkelinsa alussa huomautti lokakuun viimeisen päivän olevan Maailman säästäväisyyspäivän: ”Se onkin ainoa päivä vuodessa, jota maailman kansat yhteisenä merkkipäivänä viettävät”. J. Laherman artikkeli ”Taloudellisuus on hyve” ilmestyi Säästäjä-lehden joulunumerossa 1943.

Nimimerkki ”L-i H.” lausui mielipiteensä kodin suunnitelmallisesta taloudenpidosta Kotiliesi-lehdessä (17/1947) : ”Etukäteen tehty suunnitelma ja sen noudattaminen on pääasia, ja kirjanpito on vain apumenetelmä”. Käsitys kotitalouden hallinnoimisesta oli edistynyt verrattuna vuoteen 1927, jolloin Laitakari oli kirjoittanut kirjanpidon muodostavan kodin taloudenpidon perustan. Kaksi vuotta myöhemmin nimimerkki ”L-i H.” totesi suunnitelmallisuuden vaativan määrättyjen normien asettamisen, mikä ei ollut helppo tehtävä, vaan vaati tieteellistä paneutumista. Väittämä tuo mieleen Harmajan pyrkimykset, sillä hän jos kuka haki sopivia ideoita ja käsitteitä, joiden avulla kotitaloutta koskevat teoreettiset, ja sitä myöten myös käytännölliset, ongelmat voitaisiin ratkaista.

Harmajan teoretisointitaipumus näkyy jo hänen artikkeliensa ja kirjojensa otsikoissa. Hän kirjoitti aiheesta ”Kulutuspolitiikan tehtävät ja suhde sosiaalipolitiikkaan” Sosiaalisessa Aikakauskirjassa 16/1922. ”Kotitalous ja kauppaopetus” oli otsikkona Kotiliedessä 4/1923. Kotitalous nykyajan yhteiskunnassa -niminen kirja julkaistiin vuonna 1925. Artikkeli ”Kotitalous ja kansantalous” julkaistiin Emäntälehden numeroissa 1/1927 ja 11/1927. – On huomattava, että Laura ja Leo Harmaja olivat julkaisseet kansantaloustieteen oppikirjan Suomen Liikemiesten Kauppaopiston julkaisusarjassa vuonna 1914. Teoksesta otettiin viides painos vuonna 1946. Mutta Laura Harmajan kiinnostavien tutkielmien sarja jatkuu: ”Kotitalous ja yliopisto” (Kotiliesi 5/1931), ”Onko kotitalous maataloutta?” (Kotiliesi 4/1933), ”Kotitalouden omavarainen tuotanto tulolähteenä perheelle ja kansakunnalle” (Kotitalous 2/1934) ja ”Perheenemäntä ja kansantulo” (Kotiliesi 11/1944). Sarjan kruunaa Harmajan tärkein tutkimus ”Kotitalous kansantalouden osana” (1946).

Rajanveto oli käynnissä muodostumassa olleen kodin taloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteiden välillä. Harmaja loi kodin taloustiedettä pala palalta esimerkiksi peilaamalla sanaa ”kotitalous” jo perustettujen tieteenalojen sisältöihin. − Harmaja oli taloustieteilijä ja taloudellisen näkökulman käyttö sujui häneltä luontevasti, mutta sanaparia ”kodin taloustiede” hän käytti säästeliäästi.
Kuitenkin maisteri Laura Harmaja oli se henkilö, joka teoriassa ja käytännössä loi suomalaisen version kodin taloustieteestä eli kotitalouden taloustieteestä. Tapa, millä Harmaja rajasi kodin taloustieteen tieteenalana, vaikutti väistämättä tulevan kodin taloustieteen ensimmäisen professorin Elli Saurion ajatteluun ja sitä kautta suomalaisen tieteen laatuun.

Kansantaloustiede ei jäänyt Laura Harmajankaan kohdalla kirjaviisaudeksi, mutta maatalouden tutkimiseen Harmaja ei kansantaloustieteen opintojaan soveltanut. Laura Harmaja oli yläluokkainen kaupunkilaisnainen, jolla oli varaa teettää kotitaloutensa käytännön työt kotiapulaisilla, kuten Saarikoski kertoo. Hänellä oli oman kotitaloutensa puitteissa johdossaan talousyksikkö, jonka talouden hoitoon hän etsi teoriapohjan kansantaloustieteestä. Kirjanpitoa tarvittiin talouden hallintaan, ja Harmaja julkaisi kaupunkilaiskotien emäntien avuksi tilikirjan. Tämä oli tilikirja sitä rouvasväkeä varten, johon Harmaja itsekin kuului. Kirjasen esipuheessa Harmaja osoittaa kiitoksensa ”niille monille arvoisille helsinkiläisrouville ja muille asiantuntijoille”, joiden ystävälliset neuvot oli saanut avukseen kirjansa viimeistelyvaiheessa. Tilikirjan esipuhe alkaa Laura Harmajan oman elämäntilanteen kuvauksella: 

Kotitaloudessani kaipasin kauan sellaista kodin tilikirjaa, joka kaikin puolin sopisi juuri meikäläisiin oloihin. Tarkotan sellaisia kaupunkilaisperheitä, joissa emäntä ei ehdi tai jaksa itse yksityiskohtaisesti olla mukana kaikissa talouden toimissa ja jokaista pikkuostosta suorittamassa. Näin on nykyään laita yhä useampien perheenemäntien, jotka samalla ovat opettajina esim. kansakouluissa tai muissa oppilaitoksissa, toimivat virastoissa tai yksityisten palveluksessa jne; samassa asemassa ovat tähän nähden myös varakkaat rouvat, joilla usein on monia yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Tilinpidon, joka mainittuihin oloihin soveltuisi, tulee olla mahdollisimman vähätöinen, koska emännät eivät voi paljon aikaa siihen uhrata, ja samalla mahdollisimman yleiskatsauksellinen, jotta emäntä aina saattaisi helposti seurata taloutensa kulkua.

Aivan Jahnssonin ohjelmalinjauksen mukaisesti Harmaja suuntasi nopeasti sanansa suomalaisyleisön ohella kansainväliselle yleisölle. Hänen kirjoituksiaan ilmestyi ruotsin-, saksan- ja englanninkielisinä. Harmaja pyrki köyhän kansanosan erityisellä huomioon ottamisella koko kansantalouden kohentamiseen. Laura Harmaja, joka oli julkaissut vuonna 1916 ”vähäväkisille” perhetalouden tilikirjan, kantoi kestävää huolta vähäväkisistään. Aikaa myöten on julkisessa keskustelussa otettu käyttöön korvaavat termit ”pienituloisuus” ja ”matalapalkkaisuus”.

Nuorella Harmajalla oli tilikirjojen laatimiseen esikuvia. Emäntälehdessä oli vuonna 1910 ilmoitettu esimerkiksi Helmi ja F. A. Paloheimon kirjoittaman tilikirjan valmistumisesta. Ilmoituksen mukaan ”Perhetilikirja” oli suomalaisen isännän ja emännän laatima talouskirjanpitojärjestelmä. Järjestelmän erikoisuus oli, että sen avulla voi kukin ilman varsinaista kirjanpitotaitoa saada milloin tahansa selon taloutensa tilasta”. Perhetalouden hoidon avuksi oli tarkoitettu myös Maiju Pöyhösen ”Talonemännän kirjanpito” (1925).   

Valtiollista kulutuspolitiikkaa kaivattiin

Vuonna 1922 Harmaja peräänkuulutti kirjoituksissaan valtiollisen kulutuspolitiikan tärkeyttä ja laski kotitalousopetuksen tähän politiikkaan kuuluvaksi. Kulutuspolitiikka oli tärkeää kulutuskysymysten suuren terveydellisen ja taloudellisen merkityksen takia. Mitä vähävaraisemmasta kansanosasta oli kyse, sitä tärkeämpää oli järkiperäinen suhtautuminen kulutukseen. Kotitalousopetuksella oli siten myös sosiaalipoliittinen tehtävä. Harmaja suositteli kulutuspoliittisen yksikön perustamista sosiaalihallintoon. Elinkeinopolitiikka oli valtava toiminnanala yhteiskunnassa, mutta kulutuspolitiikka oli sattumanvaraista ilman yhtenäistä linjaa. Yksi ja sama työala saattoi olla monen hallituksen tarkastuksen alainen. Esimerkiksi kotitalousopetuksen valvonta kuului neljän ministeriön vastuualueeseen: maataloushallituksen, kouluhallituksen, kauppa- ja teollisuushallituksen (keinottelulain noudattamisen valvonta) ja sosiaalihallituksen (asuntopolitiikka ja elintarviketilasto).

Kansantaloudelle tärkeät elinkeinot tuottivat tulovirran harjoittajilleen ja hyödykkeitä kulutukseen. Niinpä Laura Harmaja pyrki osoittamaan kotitaloudet sekä tuloa että hyödykkeitä tuottaviksi. Onnistuminen tässä yrityksessä olisi tarkoittanut sitä, että kotitalous voitiin rinnastaa mihin tahansa elinkeinoon ja voitiin täydellä syyllä puhua kotitalousammatista ja tähdentää kotitaloudellisen ammattikoulutuksen merkitystä mukaan lukien alan tieteellinen tutkimus.

Vallinnut tilanne oli yhä hyvin epätyydyttävä kotitalouksien kannalta, kuten se oli ollut 1920-luvulla, jolloin Harmajan aktiivisin kausi kirjoittajana alkoi. Vuonna 1923 voitiin arvioida, että Suomessa oli yli miljoona naista, jotka työskentelivät kotitaloudessa pitäen sitä joko pää- tai sivuammattinaan, ja valtion varoja myönnettiin kotitalousoppilaitoksille lähes 1,4 miljoonaa markkaa. Samana vuonna valtio varasi kauppaopetukselle 2,9 miljoonaa markkaa eli runsaasti kaksi kertaa niin paljon kuin kauppaopetukselle. – Harmaja ryhtyi vertailemaan virallisen tilaston lukuja. Hän havaitsi, että vuonna 1910 Suomessa työskenteli kaupan alalla yli 26 000 henkeä. Määrä oli luonnollisesti suurempi yli kymmenen vuotta myöhemmin, mutta – Harmaja arvioi – lukumäärä oli häviävän pieni kotitalouksissa työskentelevien määrään verrattuna ja kauppaopetus sai valtiolta monikymmenkertaisen kannatuksen kotitalousopetukseen verrattuna. Harmaja jää ihmettelemään, onko valtiolle todella niin paljon tärkeämpää se, miten hyvin kauppaelinkeinoa harjoitetaan kuin se, millä tavoin kotitaloutta hoidetaan: ihmisiä ravitaan ja vaatetetaan, asuntoja vaalitaan ja nousevaa polvea kasvatetaan. (”Kotitalous ja kauppaopetus”, Kotiliesi 4/1923).

Kaksiosaisessa artikkelissaan Kotitalous ja kansantalous (Emäntälehti 1/1927 ja 11/1927) Laura Harmaja keskittyi kotitalouden taloudelliseen tehtävään ja koetti osoittaa, miten suuret taloudelliset arvot olivat kysymyksessä sekä suoranaisesti että välillisesti. Harmaja tehosti viestiään vertauskuvilla: ”Tämä on se ainoa kohta, josta me (kotitalousalan väki) voimme päästä muurin yli kiipeämään, se ainoa perustelu, joka kelpaa, kun ruvetaan yrittämään vanhojen, piintyneiden käsitysten kumoamista tässä suhteessa”. Ongelma oli kotitalousalan kannalta se, ettei kotitaloudelle annettu yleisessä käsityksessä läheskään samaa arvoa kuin talouden toiselle puolelle, tulojen hankintatoimelle. Kuitenkin, jos kulutuksen avulla saatiin aikaan terveyttä ja työkykyä, niin siihen uhratut varat voitiin moninkertaisesti voittaa takaisiin ja ne oli siten käytetty kannattavasti.

Harmaja kirjoitti vuonna 1927, että kansantalouden näkökulmasta katsottuna perheenemäntää voitiin verrata sekä tehtailijaan että maanviljelijään, minkä lisäksi hän ostajana toimi myös kaupan alalla. Taloudellisen periaatteen noudattamiseen eli mahdollisimman suureen tulokseen mahdollisimman vähin taloudellisin uhrauksin pyrittiin elinkeinoissa pääasiallisesti kahta tietä: parantamalla sekä yrittäjien että työntekijöiden ammattitaitoa että kehittämällä niitä työkaluja ja muita tuotantovälineitä, joita työssä tarvittiin. − Harmaja huomauttaa ironisesti, miten ”Suomessa kotitaloudessa, päinvastoin kuin elinkeinoissa, työskennellään mahdollisimman suurilla kustannuksilla kaikkein huonoimman tuloksen aikaansaamiseksi”

Vallitseva nurinkurinen tilanne vaikutti epäedullisesti kansantalouteen. Kun elinkeinoissa pantiin painoa ammattitaidolle ja kunnollisille välineille, niin tämä johtui taloudellisesta hyödystä, tuottavuuden kasvusta, mikä niiden avulla tiedettiin saatavan ja sen vahingon pelosta, minkä tiedettiin aiheutuvan niiden puutteesta. Se, että oltiin sokeita näkemään samoja totuuksia, kun oli kyse kotitaloudesta, johtui siitä, että isännät eivät huomanneet sitä vahinkoa, mikä tällä alalla tapahtui. Se ei näkynyt heidän kirjoistaan. Mutta eikö ole, Harmaja kysyy, kansakunnan ja yksityisten kannalta yhtä suuri vahinko se, että sadoissa tuhansissa kodeissa lämmitetään harakoille, kuin se, että tehtaissa tuhlataan polttoainetta. Ja eikö työvoiman haaskaus huonojen työolosuhteiden takia ole kansantaloudelle haitallista, kun se tapahtuu kotitalouden piirissä? Sillä oli merkitystä! Ja Harmajan mukaan kotitalouden merkitys kansantaloudessa ja kansantaloudelle oli suunnaton. Elinkeinoelämän kehittäminen lisäsi kansakunnan tuloja; kotitalouden kehittämisellä voitiin saada menot vähenemään samalla kuin hyvinvointi kasvoi. Jos jompikumpi talouden eri puolista oli huonolla tolalla, ei kokonaisuus voinut olla hyvä eikä tarkoituksenmukainen.

Harmaja kokosi todisteita osoittaakseen kotitalousopetuksen kehittämisen tärkeyden yliopistollisen kotitaloustieteen luomista myöten. Hän raportoi lukijoille ulkomailla tapahtuvasta kotitalousalan kehityksestä. (Kotitalous tieteellisen käsittelyn alaisena, Kotiliesi 18/29). Saksassa oltiin Suomea edistyneempiä ja kotitalouden suhteeseen kansantalouteen kotitalousopetuskysymyksiin oli kiinnitetty huomiota. Berliinin maataloudellisessa korkeakoulussa oli jo opettajantoimi kotitalouden ”liikeopissa”, yhteiskunnallisen ja kasvatusopillisen naistyön akatemiassa oli kotitaloustieteellinen laitos ja Saksan valtakunnan ”taloudellisuudenvalvomisvirastossa” (Reichskuratorium für Wirtschaftlichkeit) työskentelevä virkamies selvitteli kotitaloustyön uudistamiskysymyksiä. – Maisteri Harmaja oli iloinen siitä, että kotitalouden järkiperäistyttämistä pohdittiin samassa paikassa kuin muun, miesten hoitaman taloustoiminnan: ”Niin pitää ollakin! Tätä tietä kotitalous kohoaa siihen asemaan, mikä sille kuuluu.”

Harmaja esitteli suomalaisille lukijoille saksalaisen käsityksen kotitaloudellisen tieteen olemuksesta. Vuonna 1928 Berliinissä oli alkanut ilmestyä kotitaloudellinen tieteellinen aikakauskirja Hauswirtschaftliche Jahrbücher, jossa Käthe Delius vuoden 1929 ensimmäisessä numerossa selvitti kotitaloustieteen nojautuvan sekä luonnontieteisiin että taloustieteisiin. Kotitaloudessa oli Deliuksen mukaan kaksi puolta: ensiksi toimeenpaneva, suorittava eli teknillinen puoli, jossa oltiin tekemisissä luonnon alaan kuuluvien ilmiöiden kanssa ja joka tarkoitti samaa kuin ruoanlaitto, vaatteiden hoito, asunnonhoito ja niin edelleen. Toisaalta kotitaloudessa oli – kuten kaikessa taloudessa − suunnitteleva, laskeva, johtava eli taloudellinen puoli, jonka oli pidettävä huoli siitä, että taloudenpito oli kannattavaa ja niin pienillä menoilla kuin suinkin saatiin mahdollisimman hyvä kulutus. Kun kotitaloustiede sovelsi luonnontieteitä, sillä oli kolmenlaisia kotitalousteknillisiä tehtäviä: ravintokysymykset, kotitalouden työvälineet ja työn fysiologia. Kotitaloustieteen varsinainen taloudellinen puoli tarkoitti kotitalouden yksityistaloudellista tutkimusta eli kotitalouden liikeoppia, missä tarkoitus oli tutkia eri puolilta kotitalouden tehtäviä ja osoittaa perheenemännille oikeita menettelytapoja. Tavallaan kotitaloudessa käytetään kahdenlaisia resursseja: luontoresursseja ja ihmisen olemukseen liittyviä resursseja. Tätä kahtiajakoa voi halutessaan vertailla aikaisemmin mainittuun kirjanpidon ja taloussuunnittelun väliseen eroavuuteen.  

– ”Hauswirtschaftliche Jahrbücher” -lehden ilmestyminen loppui välillä, mutta samanniminen lehti alkoi ilmestyä vuonna 1939. Tammikuun numerossa 1939 oli muun muassa seuraavat artikkelit: ”Kansantalous − kotitalous” ja ”Maataloudellinen kotitalous ja kotitaloustiede” (Kotitalousopetus 2/1939). 

Kotitaloustuotannon suuruudesta saatiin kotimainen arvio

Maanviljelyksen kannattavuustutkimusten ja työläisten ja virkamiesten elinkustannusten perusteella Harmaja arvioi vuonna 1930 Suomen kansan kotitaloustuotannon kustannuksiksi yli 13 miljardia markkaa ja kulutukseksi lähes 17 miljardia markkaa. Hän laski lisäksi, että kotitaloustuotanto oli 78 prosenttia koko kulutuksesta, mutta luku olisi ollut huimaavan paljon suurempi, jos kotitaloustuotanto olisi laskettu kotona valmistettujen tuotteiden ja palvelusten markkinahintojen mukaan. Jo 13 miljardia markkaa oli suuruudeltaan samaa luokkaa kuin tehdasteollisuuden ja käsityön vuotuinen tuotto. Harmaja asetti 13 miljardin rinnalle viiteen miljardiin nousevat valtion menot. Valtion menoista puhuttiin ja kirjoitettiin paljon, mutta ne olivat vähäiset kotitalouksien menoihin ja tuotantolukuihin verrattuna. Kotitaloutta koskevista luvuista ei kuitenkaan julkisuudessa paljon puhuttu.

Harmajan kirjoittaessa perheenemännän työstä vuonna 1934 Suomessa vallitsivat vielä vaikean pula-ajan jälkitunnelmat. Tuotantoa tapahtui Harmajan mukaan muuallakin kuin elinkeinoissa. Päinvastoin kuin kansantaloustieteessä opetettiin, tuotantotoiminta ei lakannut kotien kynnyksellä. Kun rahatulojen saanti väheni, ihmiset turvautuivat omavaraiseen tuotantoon. Harmaja viittasi norjalaiseen tilastotieteilijään A. N. Kiæriin, joka oli ehdottanut, että aviovaimojen työ kodeissa laskettaisiin mukaan kansallistuloarvioon, sillä perheenemännän palkaton työ oli mahdollista arvioida rahassa siinä missä viljelijän omassa taloudessaan kulutukseen käyttämän maatalous- ja karjanhoitotyönkin arvo. Kummassakin tapauksessa syntyi rahatulojen rinnalla luontoistuloa, jolle oli annettava arvo siinä missä rahatuloillekin. Kiærin varovaisen arvion mukaan perheenemäntien kotityön arvo oli 15 prosenttia koko kansallistulosta. Ruotsissa ja Yhdysvalloissa kotityön arvoksi oli arvioitu yli 20 prosenttia kansallistulosta. Vuonna 1934 Harmaja viittasi vuonna 1929 tekemiinsä arvioihin Suomen tilanteesta:

Suomesta meillä ei ole vastaavia laskelmia olemassa. Mutta muutamia vuosia sitten allekirjoittanut arvioi kotitaloustuotannon kustannukset yli 13 miljardiksi markaksi, mihin summaan sisältyi 9,5 miljardia tarvikkeiden ja 3,5 miljardia työn osalle. Kun meillä ei kansallistulojen määrää ole laskettu, emme voi saada selville kotitaloustyön osuutta siitä omassa maassamme.

Maisteri Elli Saurio, joka väitteli vuonna 1947 perheenemäntien ajankäytöstä, jatkoi tutkijana Harmajan aloittamaa työtä kotitaloustuotannon arvon selvittämiseksi. Emäntien kotitöihin käyttämän ajan määrä täytyi tuntea ennen kuin heidän kotitaloustuotantoon sijoittamansa työpanos kyettiin hinnoittelemaan. − Puheiden ja kirjoitusten välityksellä Harmaja ja Saurio ”keskustelivat” keskenään ja pohtivat kotitalouteen sisältyviä tutkimusongelmia. Saurio osoitti esimerkiksi 1937 puolisuoraa arvostelua kansantaloustieteilijä Laura Harmajan suuntaan ja Harmajan artikkeli ”Perheen sisäinen talous verrattuna sen ansiotalouteen” (Kotitalousopetus 2/1939) on ikään kuin Harmajan vastine ja yritys torjua Saurion iskut. Harmaja viittasi tässä artikkelissaan aikaisempaan artikkeliinsa (1931) ”Kotitalous ja yhteiskunnallinen uudistustyö” (Sosialinen Aikakauskirja, 1931) ja yritti näin ehkä osoittaa, että ajatukset, joita Saurio tarjosi, olivat hänellä esillä jo ennen Sauriota. Kyse oli kotien sisäisen taloudenpidon kohentamisesta. Harmaja mainitsi tässä kohtaa saksalaisen Marie Baumin tutkimuksen, jota piti merkittävänä kotitaloustuotannon arvon laskemisen kannalta.
Baumin sosiaalitilastollinen tutkimus, joka oli ilmestynyt vuonna 1931, osoitti, että kotitalouden merkitys oli suuri työläisperheissäkin kodin kokonaistulon muodostumisessa. Näin ollen myös köyhien kansankerrosten kannattaisi kodeissaan entistä enemmän kiinnittää huomiota kotitalouden kohentamiseen. Rahamääräiset tulot lisääntyisivät ja kansan kulttuuri yleisesti ottaen kehittyisi.

Tavoitteena kotitaloustyön arvon laskeminen

Harmajan tarkoituksena oli laskea perheenemännän työlle yrittäjätulo. Pelkät työkustannukset eivät riittäneet perheenemännän tuloa ja sen suuruutta määrättäessä, vaan laskelmien pohjana oli oltava tuotteiden arvo. Ei yrittäjänkään tuloa arvioitu työajan mukaan vaan sen hinnan perusteella, joka hänen valmistamistaan tavaroista maksettiin, Harmaja sanoi. Jos kotitaloudessa tuotettujen tuotteiden arvo kyettäisiin laskemaan, ylittäisi perheenemäntien kotona aikaansaaman tuotannon arvo teollisten elinkeinojen tuotannon arvon – huolimatta siitä, mitä kansantaloustieteilijät puhuivat kotitaloustuotannon kuihtumisesta teollistumisen seurauksena.

Kotitaloustyöhön käytetyn ajan avulla voitiin yrittää arvioida kotitaloustuotannon arvo vastaavaan markkinahintaiseen tuotantoon verrattuna, ja aika voitiin hinnoitella esimerkiksi kotiapulaispalkan avulla. Harmaja raportoi vuonna 1937 ruotsalaisesta tutkimuksesta, jossa oli yritetty kartoittaa perheenemäntien kotitaloustyöhön käyttämää aikaa. Sotavuotena 1942 hän kirjoitti artikkelin 1920-luvun tilastotiedoille perustuvasta tutkimuksestaan kotitaloustuotannon arvon laskemiseksi.  Tässä laskelmassaan Harmaja oli saanut kotitaloustuoton arvoksi 13 miljardia markkaa vuoden 1925 osalta eli ajankohtana, jolloin teollisuustuoton bruttoarvo Suomessa oli vain 10 miljardia markkaa. Harmaja mukaan oli lisäksi otettava huomioon, että kotitalouden numeroihin sisältyivät vain aineelliset kustannukset ja työ, kun taas teollisuustuoton bruttoarvo käsitti myös voiton eli sen arvonlisän, joka oli tuotannossa syntynyt.

Vuonna 1944 ilmestyi tohtori Valter Lindbergin tutkimus ”Suomen kansantulo vuosina 1926–1938”. Koska Lindbergin tutkimukseen sisältyi laskelma palkattoman kotityön arvosta (perheenemäntien tulo), Laura Harmaja sai häneltä vertailukohdan omille laskelmilleen. Lindberg laski koko kansan tuloksi vuonna 1938 yli 37 miljardia markkaa ja palkattoman kotityön arvoksi noin 16 prosenttia mainitusta luvusta. Emäntien työtulo oli siten noin 6 miljardia markkaa ajankohtana, jolloin suurimmat kansantuloerät olivat seuraavat: maatalous 5,7 miljardia markkaa, metsätalous 4,7 miljardia, teollisuus 7,7 miljardia. Harmaja kommentoi (1944):

Kotitalouden merkitys on täten niin valtava, että ainoastaan teollisuuden tulot ylittävät emäntien tulon, ja kotitalouteen nähden on kuitenkin otettu huomioon ainoastaan siinä suoritettutyö eikä, niin kuin elinkeinoissa, myös voitto. Jotta kotitalouden aikaansaama tulo olisi varsinaisesti verrattavissa elinkeinojen tuloihin, pitäisi siinäkin lukea mukaan samanlainen arvonnousu, mikä sisältyy teollisuuden tuloon ja josta yrittäjien voitto muodostuu. Myös kotitaloudessa käsiteltyjen raaka-aineiden arvo kohoaa ja siitä syntyy tälläkin alalla vastaavaa tuloa. On hyvin vaatimaton arvio, jos otaksuu, että perheenemäntien työ tuottaisi päivittäin ”voittoa” perheelle esimerkiksi 5 markkaa henkeä kohden. Siitä tulisi vuoden kuluessa kaikissa kodeissa yhteensä summa, joka nousee yli 6 miljardiin markkaan. Siten perheenemäntien kotoinen tulo vuonna 1938 olisi ollut, ei vain 6 miljardia, vaan ainakin 12 miljardia markkaa, sekin ilmeisesti ylen varovasti arvioituna.

Jo vuonna 1942 oli Harmaja suorasukaisesti vaatinut perheenemännän työlle ammatin statusta. Sota-aika, jolloin ”tuotantokamppailu” oli sälytetty perheenemäntien vastuulle, oli osoittanut kotitaloustuotannon ja kotitaloustyön ratkaisevan tärkeiksi. Suomessa oli 700 000 kotitaloutta, joten kotitalous oli maan laajin taloudellisen toiminnan ala. Suuren merkityksensä takia sillä olisi pitänyt olla oma ministeriönsä, mutta sen asioita hoidettiin hajallaan ainakin viidessä eri ministeriössä, Harmaja valitti ja lisäsi, että korkein kotitalousopetus olisi tullut järjestää korkeakouluissa annettavaksi. Korkeakoulutasollahan jo annettiin muita elinkeinoja koskevaa ammattiopetusta.

Myöhemmin samana vuonna 1942 Harmaja rohkaisee mielensä ja uskaltautuu yhden kerran nimittämään vanhinta kotitalousopettajia valmistavaa oppilaitosta korkeakouluksi. Harmaja viittaa artikkelissaan opetusministeriön hallinnonhaaran budjettilukuihin:

Kuinka on selitettävä, että Kasvatusopillinen talouskoulu ja Käsityöseminaari nyt taas näyttävät jäävän lapsipuolen asemaan? Luulisi viranomaisten laatiessaan budjettia pyrkivän ottamaan tasapuolisesti huomioon samanlaisia tarpeita eri laitoksissa. Emme tahtoisi uskoa, että tahallaan syrjäytetään oppilaitoksia, joiden edustamat alat nykyinen puutteen aika on pakottanut huomaamaan niin perin tärkeiksi. Eiköhän syynä ole se, että nämä molemmat korkeakoulut on pantu valtion budjetissa niin mitään sanomattoman, jopa alentavan otsikon alle kuin ”Sekalaiset menot”. Tiedämme, että laitokset ovat moneen kertaan pyytäneet päästä oikein kunniallisesti ja selvästi omalle momentilleen, emmekä ymmärrä, miksei tähän ole voitu suostua, vaan yhä edelleen pistetään näin tärkeät oppilaitokset hämäräperäiseen sekalaiseen seuraan.

Kaksi keskeistä oppikirjaa: ensimmäinen vuonna 1925

Harmajan kotitalousteoriakehitelmät käyvät parhaiten ilmi hänen kahdesta oppikirjastaan.  Vanhemmassa, vuonna 1925 julkaistussa teoksessa, joka on 86-sivuinen kirjanen, määritellään heti alussa kotitalouden varsinaiseksi tehtäväksi kulutuksen hoitaminen. Kotitalouteen kuului vain se työ, joka suoranaisesti liittyi kulutukseen, ja ne tehtävät, jotka ovat kotitaloudelle yhteisiä niin maalaisoloissa kuin kaupungeissakin katsomatta siihen, missä elinkeinoissa tai ammateissa perheiden rahamääräiset tulot ansaittiin. Kotitaloudella tarkoitettiin näin ollen vain perheenemännän, ei talonemännän toimialaa. Kotitalous oli vuonna 1925 naisten pääasiallisin toimiala yhteiskunnassa. Elinkeinotyö, rahatulojen hankkiminen, oli miesten asiana.

Kotitalouden tehtävään kulutuksen hoitajana sisältyi tulojen jakaminen erilaisten menojen osalle. Johtavana periaatteena tässä menettelyssä, niin kuin kaikessa muussakin ihmisten taloustoiminnassa, oli pyrkimys saavuttaa mahdollisimman vähillä resurssien käytöllä mahdollisimman edullinen taloudellinen tulos. Harmaja korosti kodin talouden suunnittelua. Kotitalousbudjettia koskevia tutkimuksia oli Suomessa jo tehty. Kulutus on taloudellisen toiminnan lopullinen päämäärä, mutta ihmiselämässä se oli samalla välikappale korkeampien päämäärien saavuttamiseksi. Sen vuoksi sitä ei saanut suunnitella ja järjestää vain aineelliset ja taloudelliset näkökohdat huomioon ottaen. Eri elinkeinoissa ammattitaito oli menestymisen välttämätön ehto. Emännät, jotka yleensä suorittivat talouden ostokset, säästivät suuria summia tavarantuntemuksen, hintavertailun ja halvimpien ostopaikkojen etsimisen kautta.  Kaikessa elinkeinotoiminnassa tarvittiin – suunnittelukyvyn ja ammattitaidon rinnalla – kuitenkin myös tarkoitukseen sopivia huoneita ja monenlaisia apuvälineitä, joita käyttäen voitiin säästää kallista ihmistyötä. Talouden kaksi puolta, tulojen hankkiminen ja kotitalous, oli otettava samanaikaisesti huomioon, koska talouden kokonaistuloksen muodostuminen edulliseksi tai epäedulliseksi riippui yhtä paljon menojen järjestämisestä ja kotitalouden hoidosta kuin tulojen hankkimisesta.

Harmaja kirjoitti vuonna 1925 maataloudesta vähemmän hentomielisesti. Maatalouden asemaa parannettaessa ja kansan pääelinkeinon tuottoa lisättäessä oli sivuutettu kotitalouden tukeminen, ja kulutusmenot oli yritetty supistaa mahdollisimman vähiin. Oli sekoitettu päämäärä ja välikappale, kun elinkeino eli varojen hankinta ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi oli muodostunut pääasiaksi ja lopputarkoitus eli kulutus ja kodin menestyminen sivuasiaksi.

Kaksi keskeistä oppikirjaa: toinen vuonna 1946

Maisteri Laura Harmajan pääteokseksi jäi 233-sivuinen, kohtalaisen laajaan lähdeaineistoon (yli 60 lähdettä, teosnimikkeitä yhteensä 77) perustuva kirja ”Kotitalous kansantalouden osana” (1946). Harmaja kaipasi talouselämästä käytävään keskusteluun uudenlaista käsitystä talouden kokonaisuudesta. Osa siitä oli unohdettu tai sitä ei haluttu tai kyetty näkemään, vaikka kotitalous oli elinkeinoihin rinnastettavissa. Taloustieteilijät olivat yleensä ottaneet osaa kotitaloudelliseen toimintaan vain niin sanotun talousrahan antajina. He olivat olleet kuluttavia perheenjäseniä. Kotitaloustyön määrästä tai laadusta heillä ei yleensä ollut omakohtaista kokemusta. Siksi kotitalous oli jäänyt taloudellisessa tutkimuksessa hyvin huomaamattomaan asemaan. – Teoksen esipuheesta nähdään, että Harmaja tiesi ja tunsi uranuurtajan asemansa uutta tieteenalaa Suomeen luotaessa:

Opettaessani kansantaloustiedettä yli kolmen vuosikymmenen aikana, etupäässä kotitalousopettajiksi valmistuville nuorille naisille, olen joutunut näitä kysymyksiä jatkuvasti pohtimaan. Olen myös käsitellyt niitä lukuisissa kirjoituksissa ja tutkielmissa sekä kahdessa pienessä teoksessa, joita on käytetty oppikirjoinakin. Samalla olen pitänyt vireillä laajempaa tutkimusta kotitalouden aseman ja merkityksen selvittämiseksi taloudellisessa yhteiskuntaelämässä. Kun täten suunnittelemaani yleisesitystä varten ei mistään ole löytynyt esikuvaa, olen monissa kohdissa joutunut liikkumaan verraten raivaamattomilla aloilla. Kun nyt vihdoin olen saanut esitykseni valmiiksi, toivon siitä olevan hyötyä sekä sille nuorisolle, joka korkeampien opintojen avulla valmistuu työskentelemään kotitalouden kohottamiseksi, että myös yleensä kansantaloustieteen harjoittajille ja opettajille, jotka tahtovat valaista talouselämää sen kokonaisuutta silmällä pitäen eikä vain sen vaihdannoitunutta puolta.

Laura Harmaja osoittaa esipuheen lopussa kiitoksen sanat professori Eino Saarelle ja puolisolleen, kansantaloustieteen professori Leo Harmajalle.

Professori Saaren laatima kirja-arvio Harmajan teoksesta ”Kotitalous kansantalouden osana” on ylimalkaan kiittävä. Tekijä oli vahvistanut ”taloustieteellistä rintamaa” yhdessä sen erityisen heikossa kohdassa ja joutunut työssään asettamaan tuotannon ja kulutuksen rajat toisin kuin kansantaloustieteen perinteessä, missä kotitalous sijoitettiin kulutuksen piiriin tai kokonaan taloustieteen (ja talouselämän) ulkopuolelle. Saari otaksui, että Harmajan tutkimustyö oli siten hyödyllinen niiden kansantaloustieteen harjoittajien kannalta, jotka tahtoivat valaista talouselämää sen k o k o n a i s u u t t a silmälläpitäen (korostus Saaren). Saaren mukaan Harmaja selvästi osoitti erään kansantaloustieteen pahimmista heikkouksista niin sanottujen eksaktien tieteiden rinnalla: kansantaloustieteen eräät peruskäsitteetkin olivat vielä riidanalaiset.

Laura Harmaja esitti pääteoksessaan tulokset pitkäaikaisesta kotitalouksia koskevasta pohdinnastaan. Hän oli käsitellyt teemaa monet kerrat puheissaan ja kirjoituksissaan, esimerkiksi vuonna 1934 esitelmöidessään Berliinissä viidennessä kotitalousopetuskongressissa kotitalouden kansantaloudellisesta merkityksestä. Kitunen kertoi perustamassaan uudessa lehdessä (Kotitalous 3/1934), että kongressi oli 23.9.1934 laatinut kotitalousopetuksen tieteellisiä perusteita koskevan yleisesityksen, joka pohjautui kolmeenkymmeneen yhdestätoista eri maasta saatuun maakohtaiseen esitykseen. Harmaja puhui taloudellisen toiminnan olemuksesta, kotitalouden tehtävästä, kotitalouden asemasta taloudellisen toiminnan kentässä ja kansantaloustieteen sisällöstä. Harmajan mukaan taloustieteilijät selvittelivät yksinomaan myyntiä varten ja voiton saavuttamista varten suoritettua taloustoimintaa, vaihdon mekanismia ja talouselämän lakeja elättäen sellaista harhaan johtavaa kuvitelmaa, ettei kukaan itse valmistanut sitä, mitä tarvitsi, vaan jokainen sai tuotteet, joita kulutti, toisten valmistamasta, markkinahintaisesta hyödyketuotannosta.  – Lisättäköön tähän huomio, että vanhassa kansantaloustieteellisessä oikeaoppisuudessa voi halutessaan nähdä rinnakkaisuuden ikivanhaan raamatulliseen tekstiin: ihmisen ei tule elää vain itseään varten.

Koska kotitalouden varsinainen erikoistehtävä kansantaloudessa oli tulojen disponointi kulutuksen hoitamiseksi, nousi kulutus-käsite Harmajalla keskeiseen asemaan ja määrittelyjen kohteeksi.
”Disponoitaessa” tuloja kulutusta varten ei ollut kysymys vain varojen osoittamisesta eri tarpeisiin. Oli myös suoritettava jako eri aikayksikköjen kesken, jotta varat riittäisivät koko siksi kulutuskaudeksi, jonka kestäessä oli määrä tulla toimeen niiden avulla, ja suoritettava vielä tulojen jako niiden eri henkilöiden tarpeisiin, jotka perheeseen kuuluivat. Harmajan mukaan syntyi sekaannusta, kun nimitystä ”kuluttaja” käytettiin merkitsemään vain niitä ihmisiä, jotka ostivat kulutukseen tarvittavat hyödykkeet. Perheenäiti osti suurimman osan lastensa, jopa miehensäkin tarvitsemista hyödykkeistä, mutta todellisuudessa kuluttajia olivat kaikki ne ihmiset, joiden tarpeita tyydytettiin, myös pienet lapset. Kotitalouden tehtäviin kuului kulutukseen aiottujen hyödykkeiden siirtäminen kuluttajien käytettäviksi, ja tämä olisi tullut ottaa kansantaloustieteellisessä kielenkäytössä huomioon.

Harmaja nimesi vuonna 1946 kaksi tutkijaa, Pipping ja Waris, jotka olivat käsitelleet anglosaksisen tutkimuksen pohjalta kulutuskysymyksiä Suomen kansantaloudellisessa kirjallisuudessa: Hugo E. Pipping ja Klaus Waris. Pipping oli määritellyt kulutukseksi esineiden ja palvelusten käyttämisen ja niiden lopullisen hankkimisen itseä ja/tai perhettä varten, ja Klaus Waris oli erottanut jopa kolme perättäistä kulutusvaihetta: kulutussuunnitelman laatimisen eli budjettitehtävän, hyödykkeiden ostamisen ja vihdoin hyväksi käytön eli kuluttamisen sanan ahtaimmassa merkityksessä. Wariksen ja Pippingin kulutuskäsitteet, vaikka olivatkin laajemmat kuin kansantaloustieteessä perinteisesti, eivät kuitenkaan sisältäneet kaikkea sitä, minkä Laura Harmaja laski kuuluvaksi kotitalouden tehtäviin: huomiotta jäivät tulojen disponointi ja hyödykkeiden hankinta. Harmaja puolestaan katsoi tärkeän osan kotitaloustuotantoa sijoittuvan tarvikkeiden ostamisen ja kulutuksen väliin.

Kotitaloustulon suuruus oli toistaiseksi tieteelle tuntematon, vaikka käsitteenä se tunnettiin taloustieteen piirissä. Kotitaloustyön arvon laskeminen muodostui keskeiseksi ongelmaksi pyrittäessä arvioimaan perheenäidin osuutta kansantuloon. Norjalainen tilastomies Kiær oli jo 1890-luvulla esittänyt ajatuksen, että aviovaimojen kotoinen työ olisi laskettava mukaan kansantuloja arvioitaessa, koska myös tämä työ oli tuotantotyötä. Mitäpä eroa oli palkatun taloudenhoitajan työn ja perheenemännän palkattoman työn välillä. Harmaja näyttää olleen taitava löytämään kansantaloustieteilijöiden teksteistä lausuntoja, jotka osoittivat, että ymmärrettiin kotitaloudessa syntyvän tuloa, vaikka tätä ei otettu kansantaloudellisissa järjestelmissä huomioon. Harmaja luettelee tässä yhteydessä kansantaloustieteilijöistä Schmollerin, Wagnerin, Marshallin, Pigoun, Brocardin ja Weberin. Mutta mainitut tiedemiehet eivät olleet suomalaisia!

Harmaja arvosteli kärkevästi suomalaisia kansantaloustieteilijöitä. E. Nevanlinna rajoitti tulokäsitteen hyvin ahtaaksi oppikirjassaan ”Yhteiskunnallisen talouselämän pääpiirteet” ja sisällytti siihen vain rahatulot ja jättäen huomioon ottamatta omavaraisen saannin ja ylipäätään luontoistulot. Näin suppea tulokäsite poikkesi kansantaloustieteessä yleisesti hyväksytystä tulokäsitteestä. Harmajan mukaan Nevanlinnan omaksuma tulokäsite ei soveltunut Nevanlinnan omaankaan esitykseen saman teoksen myöhemmissä luvuissa. Nevanlinna laski näet palkkalajeja esittäessään työpalkkaan ne samat ”luontoisedut”, jotka hän tuloa määritellessään oli jättänyt käsitteen ulkopuolelle, ja maanviljelijöiden omavaraiset tulot hän myös otti huomioon. Nevanlinna teki toisin sanoen omia tulkintoja kansantaloustieteessä yleisesti hyväksytyistä Casselin ynnä muiden opeista.

Ilmari Kovero kirjoitti kotitaloudessa suoritetuista henkilökohtaisista palveluksista teoksessaan ”Tulokäsite ja julkinen talous”. Koveron mukaan näitä palveluksia ei ilman muuta voitu pitää tuloon kuuluvina, sillä niiltä puuttui usein taloudellinen arvo, joten perusolemukseltaan ne olivat vapaita hyödykkeitä. Monessa tapauksessa tällaiset palvelukset olivat asianomaisten mielin määrin käytettävissä, vaikka olemassa oli eräitä rajoituksia, fyysisiä ynnä muita. Se, että kotitaloudessa tuotetut palvelut olivat korvattavissa ulkoa ostetuilla palveluilla, ei muuttanut asiaa. – Harmaja otti torjuntavoiton Koverosta huomautuksellaan, joka koski kotoisen työvoiman hintaa:
 
Koveron ajatuksenjuoksua vastaan on ensiksikin huomautettava, että silloin kuin vesi todella on vapaa hyödyke, sitä saadaan ilman kustannuksia, mutta maalaiskoteihinkaan se ei tule ilmaiseksi, vaikka sitä luonnossa olisi vapaasti saatavissa. Jo kaivon kaivaminen voi olla huomattava kustannus ja siitä vesi on suurella vaivalla kannettava tai muuten kuljetettava taloon. Samoin ei sekään työvoima, jota perheenemäntä tai joku muu perheenjäsen käyttää kotitaloudessa suoritettaviin palveluksiin, ole ilmaista, vaan se vaatii ihmisen ylläpitokustannuksia. Nämä vasta tekevät mahdollisiksi nuo palvelukset, jotka siis eivät ole vapaita hyödykkeitä silloinkaan, kun niistä ei suorastaan makseta mitään. Ne ovat päinvastoin taloudellisia hyödykkeitä, joista on kustannuksia perheelle. Toiseksi näitä maksuttomiakaan palveluksia lienee hyvin harvoissa perheissä mielin määrin käytettävissä, niin että niiltä voisi katsoa puuttuvan taloudellista arvoa. Niiden suorittajanahan tulee etupäässä kysymykseen äiti, ja hänen aikansa ja voimansa ovat paljon muun työn takia, kun maksettua apua yleensä ei ole, hyvinkin suuresti rajoitetut, joten lapset, niin kuin yleisesti tiedetään, monesti voivat joutua kärsimään suorastaan hoidon puutetta.

Harmaja viittasi tutkijoihin Lindberg ja Kiær todetessaan, ettei kotiapulaisen palkan mukaan laskettu perheenemännän aikaansaama tulo riittänyt aina ilmaisemaan hänen työnsä todellista arvoa. Emännällä oli usein pitempi työpäivä kuin kotiapulaisella ja hänen työnsä vaati enemmän ammattitaitoa, sillä siihen sisältyi johtamis- ja suunnittelutyötä. Harmaja viittasi norjalaisen kansantalous- ja tilastotieteilijä Wedervangin tekstiin ”Nasjonalinntekten i Norge” (Statsøkonomisk tidsskrift 1926) huomauttaessaan, että ilman perheenemännän kotitaloudessa tuottamaa tuloa kansantulolaskelmissa ei saada selville koko sitä hyödykemäärää, josta kansa itse asiassa elää ja kansantulovertailut eri maiden välillä jäävät heikoille kantimille ilman kotitaloustyön ja kotitaloustulon huomioon ottamista. Toisessa maassa kotitalous on korkealla kannalla ja perheenemännät toimeliaita, toisessa taas vaimot käyvät ansiotyössä ja pyrkivät supistamaan kotitaloustuotantoa.

Harmaja viittasi vuonna 1946 omaan tutkimukseensa ”Den husliga produktionen och nationalinkomsten” (Soccialt Arbeid 1934, Oslo) ja esitti yhteenvetonaan, että tarvittaisiin entistä perusteellisempia perheenemäntien omavaraista tuloa koskevia laskelmia, jotta sen sisällyttäminen kansantuloon tulisi mahdolliseksi. Palkaton työ pitäisi arvioida yksityiskohtaisesti, ja kotitalouden pysyvän pääoman merkitys olisi selvitettävä. Lisäksi olisi löydettävä tarkoituksenmukainen menetelmä kotitalouden toiminnassa syntyvän arvonlisän laskemiseksi. Koska kansantulo suurelta osalta perustui arviolaskelmiin, voitaisiin myös kotitalouden osalta turvautua harkiten ja asiantuntevasti tehtyihin arvioihin. Siten saataisiin oikeampi käsitys perheenemäntien työn ja siitä syntyvän tulon todellisesta merkityksestä kodeille ja koko kansakunnalle.