–”Jos tietääsi ettei siinä sen enemmän käysi niin lähtisi uurestaanki” sanoi äiti ja nuoruuden voima kuulsi äänestä.
Pöydällä oli sodanaikaisia lottakuvia paperille kopioiminani. Papereilla oli paljon tilaa äidin kertomille muistoille. Yritin säilyttää kirjoittamissani lauseissa äidin tavan ilmaista asiat – hänen äänensä. Toivoin yhtäkkiä että kuvia olisi äärettömän paljon. Myös kaikesta muusta.
Keittiön ikkunan läpi paistava valo lankesi äidin hopeisille hiuksille ja kuulimme Aika – nimisen pedon läähätyksen takaamme. Se kierteli ympärillämme hampaitaan kiristellen ja valmistautui hyökkäykseen.
Lapsuuden koti
Saarensivun kylä Vähässäkyrössä oli tiheään asutettu kukkula Kyröjoen varrella keskellä jo muinoin pelloiksi raivattuja viljelyslakeuksia. Nimensä kylä oli saanut joen pienestä saaresta kylän kohdalla. Kirkonkylälle oli matkaa vain 3 kilometriä ja sinne Vaasasta johtavan maantien toisella puolella, aivan Antilan talon lähellä oli kauppa. Kyläyhteisö oli tiivis ja turvallinen. Monet taloista olivat suuria kaksifooninkisiksi kutsuttuja omanarvontuntoisia pohjalaistaloja jotka mäkeä ylöspäin tulevalle näyttivät vielä suuremmilta. Keskellä kylää korkeimmalla paikalla olivat kalliot jotka olivat kylän lasten ja nuorten suosittuja leikkipaikkoja.
Antilan talo oli suuruudeltaan keskitasoa. Alakerrassa oli kaksi kamaria ja suuri tupa, yläkerrassa kolme huonetta. Lehmiä oli enimmillään kuusi, hevosia kolme : Isoruskea, Pikkuruskea ja myöhemmin Vauhti joka sotatalvena 1939 oltaisiin jouduttu luovuttamaan Puolustusvoimille mutta joka arvioitiin liian nuoreksi koska 4-vuotishampaat eivät vielä olleet puhjenneet. Oli lampaita, sikoja ja kanoja.
Perhe
-” No ekkö oo isälle mitää virkannu ?” Eeli oikaisi selkäänsä ja heitti multaisen perunan kädestään puiseen perunalaatikkoon. Impi pyyhki kätensä esiliinaansa ja katsahti isää joka ohjasi Ruskiaa kohti pihatietä. Yksi peruna vieri täydestä laatikosta perunapellolle. -”Ei se antaasi kumminkaha mun lähtiä”
-”On vain nii sääli isää kunnei jää sitte muita poikia talohon kun Tuomas. Minun lähtönihän se on hyväksyny kun ovat Hilja ja Maijaki jo siellä … Mutta itte saat sanua sille…”
Eeli tarttui kuokkaan ja sen kuluneet terät nostivat hellästi penkistä kaksi perunaa jotka isä saisi syödä tulevana talvena”
Äidin vanhemmat Susanna Alina o.s. Kamila ja Tuomas Vilhelm Antila olivat työteliäitä ihmisiä vanhoista talonpoikaissuvuista jotka elivät sovussa keskenään eivätkä korottaneet ääntään toisilleen tai lapsilleen. Molemmilla oli kokemuksia sisarusten menetyksestä. Susannan kaksi alakouluikäistä pikkusiskoa kuolivat hänen ollessaan 13-vuotias ja 17-vuotias sisko Hilma kuoli hänen ollessaan 20-vuotias. Tuomaksen kolme nuorempaa sisarta ja nuorempi veli muuttivat Amerikkaan pari vuotta ennen heidän avioliittoaan. Tuomas otti isännyyden Antilan talossa 1912 mennessään naimisiin Susannan kanssa. Vanhaisäntä Juho Eskelä asui talossa kuolemaansa asti ja Tuomaan kaksi naimatonta kutoja-sisarta asuivat pihatuvassa. Vuonna 1914 syntyi tyttö jolle annettiin nimeksi Helli ja seuraavana vuonna syntyi perheeseen Toivo. Seuraava vuosi 1916 toi perheeseen kuitenkin surua. Vanhaisäntä Juho Eskelä ja pihatuvassa asuva 35-vuotias Susanna Elina kuolivat kolmen kuukauden sisällä toisistaan. Uusi kevät toi kuitenkin uutta elämää – poikavauva sai nimekseen Tuomas isänsä mukaan. Lempi syntyi vuonna 1919 ja äiti vuoden 1920 lopulla. Aili syntyi vuonna 1924 ja Tauno 1925. Nuorimmainen Ahti syntyi vuonna 1930.
Elämää Antilassa
Äidin lapsuus oli turvallinen ja työntäyteinen. Talon työpäivä alkoi aikaisin aamulla perheen äidin lähdettyä aamuisille navettatöille. Isä oli sen aikaa sisällä lasten kanssa ja keitti perheelle ohrapuuron joka syötiin voisilmän kanssa. Aamiaisen jälkeen äiti jäi sisätöille ja isä lähti hoitamaan hevoset ja talvisin tehtiin sen jälkeen tupatöitä. Naisten osalta se oli villan käsittelyä. Syksystä jouluun karstattiin ja kehrättiin villat ja joulun jälkeen sai alkaa kutomaan langoista. Tätä varten äiti joskus laittoi kellon soimaan aikaisemmin että ehti tehdä sitä vähän myös ennen koulua. Isällä suureen osaan vuodesta kuuluivat peltotyöt. Antilan suurehko peltopinta-ala oli vielä tuolloin vallitsevan sarkajako-systeemin johdosta enimmillään 17 eri paikassa. Varsinkin ennen perheen perustamista hän teki usein niin pitkiä työpäiviä palstoillaan ettei ollut mahdollista tulla yöksi kotiin. Hänen oli joskus peltotyömatkoillaan pakko kysyä yösijaa taloista. Kokemus siitä miltä tuntui kun sitä ei annettu sai hänet päättämään että kun hän on isäntänä omassa talossaan niin kaikki kulkumiehet saavat yöpyä hänen kattonsa alla. Tästä johtuen Antilan talo oli tunnettu esim. romaaniväestön keskuudessa armeliaana majapaikkana josta ei koskaan käännytetty pois. Heille oli omat patjat jotka haettiin kun perheet tulivat. Äiti muisti että joskus tuvan lattia oli täynnä nukkuvia ihmisiä. Romaanit käyttäytyivät aina hyvin eivätkä ottaneet edes heinää hevosille luvatta.
Talossa hoidettiin lisäksi vuorollaan ainakin kolme “kunnan vaivaasta”. He olivat perheettömiä vanhoja naisia jotka saivat hoidon viimeisinä elinvuosinaan Antilassa. Isän kuoleman jälkeen heitä ei enää voitu ottaa vastaan. Yksi hoidettavista jätti jälkeensä tummanvihreän rukin jossa on kauniilla vanhanaikaisilla kirjaimilla kirjoitettu nimi Liisa 1899. Se oli äidillä käytössä koko hänen elämänsä ja jolla hän kehräsi kaikkien kutomiensa ryijyjen nukkalangat. Se on nyt minulla yhtenä arvostetuimmista esineistäni.
Muista lapsuutensa muistoihinjääneistä hahmoista hän mainitsi Röllin Rikun joka heinäkuormaa polkiessaan vastasi kysymyksiin monista päällekkäisistä takeistaan että -”Sen se kalaventaa minkä lämmittääki”. Riku nukkui aina pää takan sammuneella hiilloksella ja jalat tuolilla.
Yhteinen nimittäjä äidin välittämissä kertomuksissa ihmisistä jotka antoivat leimansa hänen lapsuuden kodilleen oli armeliaisuus ja erilaisuuksien hyväksyminen.
Lasten elämä Saarensivun kylässä oli hyvää ja turvallista. Kaikki tunsivat toisensa ja lapsia oli paljon. Antilan piha oli suosittu kokoontumispaikka kylän lapsille. Vähän isompana äiti ei aina ollut mukana pihalla vaan viihtyi kiinnostuksensa parissa tehden käsitöitä.
Koulu alkaa
-“Jaa että lainas vaan tämä Laina oli meillä”
Ylihoitajan iloiset silmät helpottivat haikeaa oloa. Oli viimeinen päivä sairaalassa ja viereisen sängyn Siiri-täti nousi kyynärpäänsä varaan ja nosti pienen vihreäksi maalatun korin pöytänsä alahyllyltä.
-“Täs olis flikalle vähän kotio viemistä että saisi suun makiaksi sisaruksekki”. Kotoväki noita toi joulukaakkuja ja tuo Elama kans halus tuliaisistansa antaa ja Maija joka eileen lähti jo kotio”.
Pirssiauton takapenkki haisi salaperäiselle kaupungille ja isän kylki oli lämmin.
-”Orotas vähä siinä”
Kylmää talvi-ilmaa tulvi lumiselta kotipihalta autonkuljettajan avatessa oven. Piparkakkukoria pitävä käsi oli tullut kylmäksi ennen kotiporrasta mutta toinen käsi isän kädessä oli pysynyt lämpimänä. Silmälapun takia oli äidin sylissä käänneltävä päätä enemmän kuin ennen että näki odotusta täynnä olevat sisarukset.
Koulu sijaitsi puolen kilometrin päässä ja oli yhteinen Saarensivun, Torkkolan ja Järvenkylän lapsille. Äiti aloitti koulun syyskuussa 1926 mutta heti syksyllä hän sairastui poskiontelontulehdukseen. Se aiheutti kovan kivun ja kuumeen ja Vähänkyrön kunnan lääkäri määräsi pikakuljetuksen Vaasan Sairaalaan jossa mätä valutettiin pois. Hoitoaika sairaalassa oli pitkä ja poislähtö sieltä oli äidille haikeaa – hän oli saanut olla tilanpuutteen takia aikuisten osastolla ja oli saanut siellä paljon huomiota ja herkkupaloja. Toipilasaika jatkui kotona vielä yli joulun ja opettaja halusi äidin aloittavan koulun vasta seuraavana syksynä. Äiti piti koulunkäynnistä ja yläluokilla ollessaan hän kävi suorittamassa hiihtomerkkejä yläluokanopettaja Inka Saarnivaaran kanssa. Koulussakin hänen erityiskiinnostuksensa kohteena olivat käsityöt. Hänen kätensä loivat paljon kauneutta koko hänen elämänsä ajan
Uusia suunnitelmia
Isojako joka oli 1700-luvun puolivälin jälkeen käynnistetty maanjakotoimitus jolla korvattiin vanha sarkajako. Saarensivun kylälle toimitusta oltiin suunnittelemassa vasta 1930-luvulla. Isä Tuomas Antila rakensi uudelle paikalle ladon ja näki usein unia tulevasta. Hänen kuultiin arvelevan että unet merkitsevät että hän ei tulisi näkemään uutta paikkaa.
Isän kuolema
Opettaja katsoi Antilan tyttöjä lämpöisin silmin ja lähti hakemaan varattomien perheiden lasten kouluruokaa keittolasta. Laina antoi naulakosta Ailin punakirjavat lapaset ja aukaisi hiljaisena heille koulun oven. Portaille sataneella ohuelle lumikerrokselle jäi heidän jälkensä. Kun kotitalo näkyi niin huoli isästä palasi vihlaisten mahaan. Pihan vieraat jalanjäljet salpasivat hengityksen.
-”Miten tärit täällä veisaa” ?
Ulko-oven kahva tuntui kylmältä lapasen läpi.
Äidin aloittaessa kuudetta luokkaa syksyllä 1932 hänen isänsä sai reumaattisen kuumeen joka eteni nopeasti sydämeen. Äidin pikkusisko Aili muistaa että heidän tullessaan koulusta syömään kotona oli isän sängyn ympärillä ollut naisia veisaamassa. Isä kuoli 53-vuotiaana jättäen äidin yksin 8 lapsen ja suuren karjan kanssa. Ahti oli silloin 2-vuotias.
Muutto
-”No johan se flikka sieltä… “ Hanna-tädin kauha pysähtyi hetkeksi kattilassa. “Keitto tuli juuri parahiksi täs”.
Laina istui tutulle paikalleen penkin päähän ja kaivoi repusta rapisevan voileipäpakettinsa jonka toinen pää oli alkanu purkautumaan auki.
Perunanpalat Hanna-tädin keitossa olivat pienempiä kuin äidin keitossa eikä sipulin paloja tarvinnut syödä. Tädin lautasen vieressä oli uusi ohut kirjekuori jonka laitoja koristivat siniset ja punaiset viivat.
-“Katto ny kuinka korioita on postimerkikki siellä Ameriikassa”. Tädin silmistä hehkui uudenlainen arka onni.
Vaikka oltiin luultu ettei muutto onnistuisi isättömältä perheeltä niin talven -35/-36 aikana talo ja muut rakennukset siirrettiin suurin ponnistuksin ja kyläläisten avustuksella Karjanmaalle. Jokainen hirsi oli numeroitu ja talo rakennettiin rakennusmiehen ohjauksella uudelle paikalle. Perhe asui muuttotalven ajan sukulaisten omistamassa uunittomassa Kaijalassa lähellä uutta paikkaa. He kävivät leipomassa vanhassa talossa jonka uuni jätettiin ehjäksi mahdollisimman pitkään. Vanhin poika Toivo – talon tuleva jatkaja oli jo 21 vuotias sinä vuonna ja Tuomas jonka kohtaloksi tuli kaatua Taipaleella viisi vuotta myöhemmin oli 19. Isän sisko Johanna, Hanna-tädiksi kutsuttu, siirsi myös pihamökkinsä veljensä perheen lähelle kihlattunsa tultua monen vuoden jälkeen takaisin Amerikasta. Ennen tädin muuttoa uudelle paikalle äiti kävi syömässä eväänsä Johannan luona koska koulu oli lähellä eikä hän ollut tottunut syömään eväitä koulussa.
Äidin kuolema
Äidin äiti Susanna Alina Antila sai keuhkotaudin vähän ennen joulua 1938, äidin 18. syntymäpäivän tienoilla. Hän kävi joulun jälkeen Helsingissä lääkärissä mutta toivoa ei paljon annettu ja hän halusi tulla kotiin lastensa luokse siksi ajaksi joka olisi jäljellä.Tauti eteni nopeasti ja kuolema tuli tammikuun viimeisenä päivänä 1939 hänen ollessaan 52-vuotias. Nuorimmainen Ahti oli silloin vasta 9 vuotias. Se oli suuri suru ja murskaava menetys juuri kun elämä uudessa talossa oli asettumassa uomilleen.
Suurten muutosten vuosi
Äidit jättävät jälkeensä suuren tyhjiön mutta elämän on mentävä eteenpäin. Kun ensimmäiset pälvet sulivat seinustalle niin sisarusten työtehtävät olivat vakiintuneet kiinnostuksen ja taipumusten pohjalta. Äiti oli suurelta osalta vastuussa sisätöistä, veljet luonnollisestikin peltotöistä ja pikkusisko Aili oli taitava hevosten hoitaja.
Hän oli jo pienestä saanut ajaa hevosen kotiin kirkonkylältä isän kanssa.
Lempi lähti karjakkokouluun.
Kolmelle nuorimmalle sisarukselle jotka olivat alaikäisiä asetettiin muodollisesti holhoojat mutta he asuivat kotonaan.
Huhtikuun alussa kuoli mumma, äidin äiti joka asui poikansa tilalla. Nyt olivat kaikki isovanhemmat kuolleet.
Sota
Lokakuinen tuuli sai siniharmaiden lottaleninkien helman lepattamaan.
-”Antila, Laina”
Tuntolevynippu upseerin kädessä kilahteli hiljaa ja kirjurin paperi lehahti tuulessa.
Kylmät levyt käsissään seisoivat vaimeasti puhuvien lottien ryhmät aukiolla.
-”No saimma sitten tämä Molotoffin puhelinnumero”
Lyyli hymyili rohkaisevasti nuoremmille naisille joille tehtävän todellisuus nyt tuntui kädessä.
Kesän jälkeen alkoivat huhut lähestyvästä sodasta voimistua. Äiti ilmoittautui muonituslotta-kurssille monien ikäistensä naisten tavoin. Sota syttyi marraskuussa 1939 ja Vähän- ja Isonkyrön lotat perustivat kenttäsairaalan Vieljärvelle ja hänet sijoitettiin sinne jatkosodan alkaessa 1941. Hänen tehtäviinsä kuului ruoanlaitto sairaalan potilaille, henkilökunnalle ja sotilaille. Äänislinnassa joka oli seuraava sijoituspaikka olivat äiti ja hänen ystävänsä Lyyli Vähästäkyröstä ammusvarikon kanttiinissa töissä. Äänislinnassa äiti ja Lyyli saivat kyydin nuorelta armeijan autonkuljettajalta nimeltään Jalo Saarinen. Hän oli Jyväskylästä ja ikäluokkaa 1918. Hän oli käynyt armeijan juuri vuotta ennen sotaa Helsingin Autokomppaniassa ja tuli palvelemaan koko pitkän sotansa erilaisissa kuljetustehtävissä. Haavoittuneiden kuljetuksista joukkosidontapaikoilta kenttäsairaaloihin aina upseereiden kuljetuksiin eri rintamalohkoille. Hänestä tuli isämme. Kun rintama saavutti Äänislinnan niin kanttiini suljettiin ja äiti ja Lyyli komennettiin Karhumäkeen jossa rauniot savusivat taistelujen jäljiltä eikä vainajia oltu vielä ehditty korjata pois. Taistelut olivat olleet kovia ja kenttäsairaalan lähistöllä oli suuri joukkohauta. Työ oli samankaltaista muonituslotan työtä kuin Vieljärvellä. Seuraava komennuspaikka heille, viikon härkävaunumatkan päässä, oli Miettilän kylä Karjalankannaksella jossa kenttäsairaalana toimi uusi kansakoulu. Siellä oli sotavangeille oma sairaalansa joka myös muonitettiin. Siellä työskenteli venäläinen lääkäri.
Työ vaati usein kekseliäisyyttä ja luovuutta vaihtuvien olosuhteiden ja raaka-aineiden saannin vaihteluiden takia. Kuitenkin äiti muisteli tapahtumia jopa huumorilla. Sian kaukalosta nopeasti takaisin haetut perunat yllätyksenä tulleelle upseerille oli yhtenä esimerkkinä siitä.
-”Olis ollu heleppoo lähtö” – sanoi äiti kuvaillessan yllätystään herätessään aamulla kenttäsairaalassa Vieljärvellä. Yön aikana oli ilmestynyt ihmisenmentävä pommikraateri sairaalan pihaan ja vain hän ja eräs toinen lotta olivat nukkuneet syvää unta sisällä. Kukaan ei ollut loukkaantunut silloin. Pienenä luulimme että sanonta “nukkua pommiin” tarkoitti juuri tämänlaisia tapauksia.
Uusi elämä
Emakko nukkui kuorsaten pahnoilla ja röhkäisi vaimeasti unissaan. Vaikka porsimispäivä oli ollut jo eilen niin mitään ei ollut tapahtunut koko päivänä. Selkää väsytti ja unenpuute kirveli silmiä. Seuraavan yön saisi joku muu vahtia emakkoa jos nytkään eivät porsaat ala syntymään. Lehmät ynähtelivät ja yksi nosti päätään ketjut kalahtaen kun äiti kantoi puhtaita pahnoja niiden taitse emakon viereen.
Hän heräsi koputukseen talon ovelle. Voisiko… ?
Tutut äänet vaikenivat. He olivat yhtä aikaa navetan oven vastakkaisilla puolilla ja ovi aukeni molempien käsien yhteisestä tahdosta.
Äiti tuli kotiin Antilaan odottamaan isän pääsyä siviiliin. Isä tulikin kesällä -44 ja hääjuhlia aloitettiin suunnittelemaan – samoin kuin äidin sisarelle Lempille ja veljelle Toivolle. Myös nuoremmat sisarukset Aili, Tauno ja Ahti asuivat Antilassa. Lisäksi perheessä asui karjalainen evakkoperhe hevosineen ja lehmineen. Antila kuitenkin tyhjeni vähitellen. Evakkoperhe sai suuremmat tilat läheiseltä koululta ja muut sisarukset siirtyivät omiin talouksiinsa eri puolilla Etelä-Pohjanmaata. Vain äiti oli muuttava kauemmas.
Jyväskylään
Tähti heilautti päätään ja puhalsi sieraimiinsa tyytymättömänä. Äiti silitti lehmän sileää lämmintä kaulaa. Karvan alla tuntui vieläkin pitkänomainen kohouma joka oli muistona piikkilangan repäisemästä viillosta kotona Kyrössä kun kauppiaan koira oli pelästyttänyt Tähden juoksuun. Kaksihaaraiset kytkyet olivat kiinni kuorma-auton lavan etulaudan molemmille puolille niin että Tähti seisoisi keskellä lavaa koko matkan Petäjävedelle.
-”No hei nys sitte”
Isä seisoi lavan takana ja odotti.
-”Anna käs nii peäset alas”
Äiti otti kiinni sivulaudan takaosasta ja istui lavalle. Hän suoristi helman polvien yli ja oli vähällä pudottaa kenkänsä yhteislaitumen ohi kulkevan hiekkatien kuorma-auton jälkeen. Isä tuki äitiä kainaloista ja hän laskeutui varovasti alas.
Tähti vavahti ja painoi kaulansa alemmas kun takalauta nostettaessa rämähti.
Kun auto kaasutti liikkeelle niin vatsassa liikahti kuin pieni käsi olisi heiluttanut jäähyväiseksi Karjanmaan Tähdelle.
Sota on myrsky joka nostaa ihmisiä juuriltaan ja istuttaa heitä uusiin multiin. Äiti nousi keväällä 1945 uusi elämä mahassaan isän kanssa junaan Tervajoen asemalla Vähässäkyrössä. Äidin kaksi perintölehmää ammuivat ihmeissään härkävaunussa Jyväskylään asti. Ne laitettiin jyväskyläläisten yhteislaitumelle Kivistöllä odottamaan omaa navettaa. Äiti ja isä asuivat isän kotitalossa Jyväskylän kaupungin liepeillä Kivistöllä ja etsivät omaa kotia. Kesällä tapahtui paljon. 1. kesäkuuta isä aloitti työt Sanitaksen Wirvoitusjuomatehtaan autonkuljettajana, samassa työssä josta hän Sanitaksen kuorma-autolla lähti sotaan viisi vuotta aikaisemmin. Samana päivänä äiti myi toisen lehmänsä isän isäpuolelle ja toisen kahden viikon kuluttua Petäjävedelle – isän syntymäkuntaan jossa isänisä asui uuden perheensä kanssa. Ilmeisesti koska näytti siltä että uusi elämä alkaisi kaupunkilaisena. Kuun lopussa isä sai ammattimaisen liikenneluvan Jyväskylässä ja osti yhdessä siskonsa miehen kanssa kuorma-auton. Asutustoimistossa ei kuitenkaan paljon toivoa annettu oman asunnon saamiseksi koska heillä oli jo osoite ja sodanjälkeisessä Suomessa oli paljon ihmisiä joille piti etsiä katto pään päälle. Elokuussa syntyi ensimmäinen lapsi, Raija. Seuraavan vuoden kuluessa alkoi käydä yhä selvemmäksi ettei omaa asuntoa löytyisi kaupungista vaan olisi löydettävä muu ratkaisu.
Takaisin maalle
“Se olis nyt kätilö tarpee siellä” – Anssi oli kopistellut lunta pieksuistaan porstuassa mutta karvalakista tipahti lumikasa Kuuselan kynnykselle. Jalo nousi kiivaasti ja tuoli rahahti taaksepäin. “Jaa joko se nyt ?” – “Näin toi tiejon sieltä Jalamari,- oli käyny Raija niitten puolella kopistelemassa että äijillä kippeä tullu”. Hevonen nojautui verkkaisesti länkiinsä ja lähti itsepäisen hitaasti vaeltamaan kotiaan kohti. “Ei tästä tule …kirkonkylälle asti … Jalamari hevosella sitte tulit…”No ku se meinas että ota tämä. Mutta jos käytäs vaihtamassa siihe meijä Virkuu meillä” ?
Hengästynyt Virkku sai loimen päälleen kun kätilö oli vääntäytynyt vällyjen alta ja mennyt sisälle. Maaliskuun alun yö oli pitkä ja kirpeän kylmä. Viimeinkin ovi aukeni. “Tules Anssi nyt kahtomaa poekaa… iha meinasit unohtuva siinä rytäkässä…”
Isän isän tilalla Petäjäveden Ruununmaalla oli oli yhden huoneen ja eteisen pihamökki johon pieni perhe asettui keväällä 1947. Kuorma-auto oli tuolloin jouduttu myymään. Äiti joka oli tottunut asumaan keskellä suurta lämmintä sukuaan avaralla Etelä Pohjanmaalla koki elämän hiljaiseksi ja monillakin tavoin ahtaaksi näissä olosuhteissa. Mutta huolimatta tuona aikana tapahtuneista menetyksistä he luottivat voimiinsa.He olivat nuoria ja voimakkaita ja molemmilla oli omilta suvuiltaan peritty käsillä luomisen taito ja tahto. Maaliskuun alussa 1950 Raijalle syntyi pikkuveli Raimo ja samana vuonna isä teki neljä höyläpenkkiä pienessä kotimökissä. Kolme niistä hän myi ja niistä saaduilla varoilla hän aloitti soitinpuusepän uran joka tuli kestämään aina hänen viimeisiin vuosiinsa asti. Hänen kehittämäänsä ja valmistamaansa kantelemallia Jalo Kannel myytiin Jyväskylässä Väinön Soitin – musiikkiliikkeessä.
Uutta aikaa
Sirkkalan vuokrapelto vietti kohti länttä. Alaosan heinä oli paksuinta ja kuivi viimeksi.
-”Koitetaas tämä viimmene vielä…”
Purilaat notkahtivat vähemmän kun molempien kantajien askelten tahdin sai samaksi.
Pellon yläpäässä olevan matalan kiviaidan päässä olevan pienen hirsiladon kynnyshirsi oli korkea.
-”Kyllä ku se raktori saataski ens vuojeks … muutama vuos kun männee nii tuo Raimoki se kotiai ajjaa ja me senku herroiks istutaa heinäkuorman peällä”
Leuto kesätuuli lievensi kämmenissä sykkivien rakkuloiden poltetta.
Vuoden 1952 aikana heille lohkottiin suvun mailta oma pientilan kokoinen palsta. Syksyllä 1955 päästiin muuttamaan omaan Veikko Vennamon johtaman Maatalousministeriön Asutusasiainosaston myöntämän asutuslainan ja -avustuksen turvin rakennettulle tilalle kolmen lapsen kanssa. Talo rakennettin länteeen viettävän mäen päälle ja sai nimekseen romanttisesti alussa Auringonnousun Rinne josta virallisesti käyttöön jäi vain Rinne. Siskomme Kielo oli silloin 4 kk vanha.
Alkoivat työntäyteiset vuodet. Peltoa palstalla oli jo jonkun verran mutta vähän lisää raivattiin sekä vuokrattiin. Yläkertaan rakennettiin puusepän verstas. Toisesta yläkerran huoneesta tuli myöhemmin 60-luvulla äidin ryijyverstas. Sähkömiehet asuivat meillä kevätkesällä -56 ja asensivat sähköt useisiin taloihin näinä jälleenrakentamisen valoisina aikoina. Puhelinmiesten tolppakengät taas täyttivät porstuan loppukesästä samana vuonna ja tulevan ryijyverstaan seinään isän kirjoituspöydän yläpuolelle ruuvattiin suuri musta bakeliittipuhelin. Jos painavan kuulokkeen uskalsi painaa korvalleen niin sieltä kuului keskuksenhoitajan :”Keskus”. Sitä ennen oli koneen alaosan kampea veivattava ja sen jälkeen kuuluvalla äänellä vastaanottajan nimi ja numero sanottava. Kyläläisten yhteyskeskuksena se sai toimia usein. Radiolupakin anottiin ja suuri Salora-radio ostettiin. Sen pieni kupera lasisilmä kätki taakseen Kalle Kustaa Korkin ja Georg Otsin.
Isä teki näinä vuosina paljon kanteleita. Hänen rakentamissaan puisissa kantelelaatikoissa laitettiin Töysän Linjan linja-autossa menemään kohti Jyväskylää neljäkin kertaa vuodessa 10-12 kanteleen sarjoja. Äiti kiillotti joskus kanteleita isän apuna pyöreällä pehmeällä kangaspallolla ja auttoi joissakin muissakin työvaiheissa. Äiti aloitti vuonna 1968 kutomaan ryijyjä ensin Kuortaneen Taidekutomolle ja sitten Kauhavan Kotikutomolle. Hän jatkoi ryijyjen kutomista pitkälle vanhuuteen asti ja piti sen työn rauhallisesta poljennosta. Kantelelakan kuivaessa isä istui toisinaan äidin viereen kangaspuiden penkille ja aloitti nukittamisen rivin toisesta päästä. Kanteleista saadut tulot olivat elintärkeitä kasvavalle perheelle joten suhteellisen suuri osa maatöistä kahden lehmän ja pikkukarjan tilalla jäi äidille.
Suuri helpotus työmäärään tuli vuonna 1962. Sinä keväänä ostettiin punainen Massey Fergusson traktori eikä heiniä enää tarvinnut kantaa vuokrapelloilla käsipurilailla.
Elämää Ruununmaalla
Pienellä kylällämme oli vielä tuohon aikaan paljon elämää. Suuret ikäluokat olivat kouluiässä ja yhteisin ponnistuksin kylälle rakennettiin -50 luvun puolivälissä hieno valkoinen rapattu kansakoulu ja jossa asuivat perheineen alakoulunopettaja, yläkoulunopettaja ja keittäjä. Äitienpäiväjuhlissa saivat emännät istua puhtaissa leningeissä ja kuunnella lastensa laulua, kevätjuhlien todistusten jako oli juhlallinen ja toivorikas tapahtuma. Joulupukin jakama valkoinen joulupussi piparkakkuineen oli joulujuhlan maaginen huippuhetki.
Menneen elämänmuodon viimeiset edustajat olivat tuolloin vielä voimissaan ja kylällämme oli monia omanlaisiansa persoonia joilla oli oma kyselemätön paikkansa yhteisössä. Pienviljelijäyhdistys perustettiin, ompelukurssi järjestettiin ja jopa urheiluseura – Ruununmaan Reipas toimi jonkun aikaa.
Kesällä 1959 synnyin minä ja 1962 joulukuussa muistan kun vertasin nukkeni kokoa uuteen vauvaan joka sai nimekseen Markku.Vuonna 1963 meille ostettiin kylän toinen televisio, Helkama nimeltään. Se oli uudenlainen sosiaalinen magneetti ja varsinkin missikisat olivat suosittuja kylänmiesten keskuudessa.
Elämämme pohjavire oli verkkainen pienviljelijä-yhteisön vuodenaikoihin sidottu pulssi. Talvella taisteltiin lumen kanssa ja kevättalvella uunien tuhkat levitettiin pelloille että lumi sulaisi nopeammin. Perunat nostettiin iteille toukokuun ensimmäisenä päivänä ja istutettiin kesäkuussa. Juurikasvit kylvettiin, heinä tehtiin, vilja puitiin navetan takana seisovalla puimakoneella, peruna nostettiin, – koko vuosia rytmittävä hidas tanssi tapahtui kaikissa taloissa suunnilleen samanaikaisesti ja samalla tavalla. Kesällä lehmät tulivat iltapäivisin ammumaan veräjälle piikkilanka-aidatuilta metsälaitumiltaan ja seurasivat kellokasta navettaan. Täydet utareet heiluivat raskaina niiden kääntyessä maltillisesti omaan pilttuuseensa odottamaan väkirehua ja lypsyä. Maito siivilöitiin tonkkaan joka jäähdytettiin kylmävesisaavissa saunan porstuassa. Tonkat keräsi naapuri mustalla autollaan ja vei tien varteen maitolaiturille. Meijeristä tilattiin joskus Edamer-juustoa ja talvisin jäähileistä piimää. Tunsimme äänestä naapurin lehmän joka ammui kärsimättömänä kunnes haitarinsoitto siellä vaikeni.
Monet kylässä olivat luonnostaan musikaalisia. Vanhojen sukulaismiesten karheat kädet asettuivat tottuneesti kanteleen päälle ja soittimesta nousi polveilevia ja kitkemättömällä tavalla kauniita säveliä. Leppä-Lauri viritti kanteleet ennen niiden pakkaamista lähetyslaatikkoihin ja soitti joka kanteleella Metsäkukkia.
Töiden tekeminen oli itsestään selvyys ilman tarvetta siitä puhua. Muistan syvän tyytyväisyyden kun hikisinä ja väsyneinä seisoimme kuivan timotein tuoksussa täydessä heinäladossa sateen ensimmäisten pisaroiden äänen alla. Tai kun viimeinen mullanhajuinen perunalaatikollinen oli kaadettu puulavaa pitkin kellarin perunalaariin ja talvi saisi tulla.
Kylämme otti äidin oikeastaan paremmin vastaan kuin isämme. Armeliaammin.
Äitiä arvostettiin hänen tyynen luonteensa takia. Hän oli kylällä tuulahdus muusta murteensa ja sotakokemuksiensakin takia. Hänelle ei tunnettu tarvetta “näyttää paikkaansa”. Meille lapsille emme muista hänen koskaan korottaneen ääntään vaikka aihettakin olisi saattanut olla. “Te olette minulle kaikki samanlaisia” kuulin hänen usein sanovan. Hän oli perheen lämmin, oikeudenmukainen ja tyyni keskuspiste jota ilman emme olisi selvinneet – varsinkaan tulevina vuosina.
Pilvet kerääntyvät
Vuonna 1965 kävi ilmi että nuorimman lapsen sydän oli leikattava siinä olleen “reiän” takia ja samalla kävi ilmi että hän oli kuuro. Hänet leikattiin Helsingissä ja leikkaus onnistui hyvin mutta hänen koulunaloituksensa oli erilainen kuin meidän muiden. Lähin kuulovammaisten koulu oli Kuopiossa johon hänet oli syksyllä 1968 jätettävä lukukausiksi ilman että hän kunnolla ymmärsi miksi niin tapahtui.
Tämä oli raskasta molemmille vanhemmille mutta isällä alkoivat tähän aikaan myös hänen sotakokemuksensa leijailla hänen yllään öisin. “Olin yöllä taas sotimassa” oli meille lapsille lause jonka luulimme kuuluvan kaikkien isien aamuun. Tuohon aikaan Suomi oli täynnä miehiä jotka taistelivat sotaansa öisin kiihkeimmän jälleenrakennuskauden laantumisen antamassa suhteellisessa tyvenessä. Ajan henki oli kääntänyt selkänsä tämän laadun kärsimykselle juuri tuolloin eivätkä mielenterveyspalvelut vielä olleet kehittyneet vastaamaan tarvetta. Äiti ei koskaan näyttänyt miten raskasta oli kun isä välillä oli sairaalassa ja kun ajoittain mustat pilvet leijailivat isän ympärillä.
Vuonna 1969 voimaan astunut “peltopakettilaki” ja sitä seurannut luopumiseläkesysteemi saivat kaltaisemme kylät tuntemaan eräänlaista surunsekaista noloutta – oli kuin perinteinen elämäntapamme olisi yhtäkkiä vedetty moderniuden valonheittimiin ja todettu miltei naurettavaksi.
1970 Markku sai aloittaa uudessa Jyväskylän Kuulovammaisten Koulussa ja sai olla viikonloput kotona.
Mutta pilvet eivät väistyneet ja isä kuoli toukokuussa 1974 55 vuotiaana.
Kylä tyhjeni
80-luvulla vielä monissa taloissa asuttiin. Viimeinen poismuuttamaton sukupolvi oli vielä voimissaan. Ladalla ajettiin kirkolle ja ostettiin mikroaaltouuni ja ruohonleikkuri – peltoja viljelivät vuokraviljelijät.
90-luvulla tulivat avohakkuut. Metsäkoneet häpäisivät vanhat metsät ja muinaiset lehmipolut katosivat risukasojen alle. Oli kuin loppuneen näytelmän hiljentynyttä näyttämöä olisi purettu. Viimeisille asujille järjestettiin joukkoliikennekokeilu Köyhäin Autoksi-kutsutun tilataksin muodossa ja Ystävän Pysäkki tiistaisin kirkolla oli siunattu tauko yksinäisyyteen.
2000-luvulla äidillä ja kotiin 80-luvulla muuttaneella Markulla ei ollut enää monia naapureita.
Ajan voitto
Äiti eli nämä vuosikymmenet kutoen kauniita ryijyjään kangaspuissa ja kuunnellen kasettikirjoja.
Matkoja tehtiin: Ruotsiin usein yhden tyttären luo ja rajojen auettua Venäjälle katsomaan sota-ajan lottatyön tapahtumapaikkoja. Amerikkaan sinne vuosisadan alussa muuttaneiden sukulaisten jälkeläisten luona vierailemaan.
Laitoimme keväällä kasvimaan ja sato otettiin aina tarkoin talteen. Äiti auttoi kevättä keppeineen tehden “virtooksia” että vesi sai virrata pois pihalta ja syyskesästä “olin karviaaspensaalla” – sisältyi usein hänen ensimmäisiin lauseisiinsa puhelimessa. Oli koira ja kissa ja 90-lukuun asti muutama mullikka, joskus kanoja, kalkkunoita, hanhia ja yhdessä vaiheessa myös ylisosiaalisten ankkojen lauma joka piti harhauttaa kiertämällä talo ennenkuin pääsi lähtemään naapuriin.
Ja hän odotti meitä lapsia seuraavalle käynnille. Saimme vielä monia iloisia muistoja yhdessä. Pulla-ukkoja jouluksi leivottiin, autolla kyläteillä ”eksyttiin”, kirpputorilla käytiin, saunaa lämmitettiin, Raija-siskon kahvipöydässä yhdessä naurettiin.
Mutta Aika ei väistynyt.
Äiti haurastui ja turhat muistamiset karisivat lopussa pois mutta hän säilytti tyynen hyväntahtoisuuden ja rakkauden lapsiinsa. Hän onnistui onneksi meille osoittamaan omanarvontunnon säilyttämisen tärkeyden ja sai lähteä käytännössä “saappaat jalassa” itse rakentamastaan maailmasta vuonna 2011.
Kirjoittaja
Helena Halawa
Lähteet
Oma muistitieto.
Keskustelut sukulaisten kanssa.
Wikipedia
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.