Lapsuus ja nuoruus Pudasjärvellä, Oulussa ja Helsingissä

Äitini Lahja Poropudas syntyi Pudasjärven Nyynäjässä 29.8.1913 Kalle ja Liisa Poroputaan toiseksi vanhimpana lapsena. Hänen vanhemmillaan oli iso maatalo ja kauppa sillankorvassa Iijoen rannalla. Lahjalla oli lopulta seitsemän sisarusta, joista vanhin, Annikki, oli läheisin ehkä yhteisten harrastusten ja yhteisen arvomaailman vuoksi. Vaikka Annikki oli vanhempi, voimakastahtoinen Lahja sai aina päättää, mitä tehdään ja johtaa, mihin kiltimpi ja taipuisampi Annikki mielellään suostui, Lahja kertoi hymyssä suin vanhoilla päivillään muistellessaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Lahja oli perheen lukutoukka, joka myös menestyi koulussa ja sitten myös opinnoissa. Hän kävi kansakoulun Pudasjärvellä ja meni 12-vuotiaana Oulun tyttökouluun toiselle luokalle. Opettajistaan hän muisti erityisesti uskonnon opettaja Eevi Matinlassin, rehtori Anna Häggin, voimistelunopettaja Ida Wichmanin ja matematiikan opettaja Juho Tervaskannon, joka sanoi häntä kuningattareksi, koska hän pärjäsi matematiikassa niin hyvin. Ylioppilaskirjoitukset eivät menneet aivan niin hyvin kuin hän oli odottanut, sillä hän ei ehtinyt reaalissa vastata kuin kahdeksaan kysymykseen, ja saksa oli muutenkin vähän heikko, koska opettaja tuli aina myöhässä tunnille; hänellä kun oli päävirka yhteiskoulussa. Aineesta, ruotsista ja matematiikasta hän sai kuitenkin laudaturin. Kouluaikana hän kävi myös partiossa, oli jonkin verran mukana myös konventin (myöh. teinikunta) toiminnassa sekä kävi Annikin ja joidenkin tovereiden kanssa seuroissa ja kirkossa. Aluksi hän kävi niissä lähinnä tavan vuoksi, mutta ollessaan toiseksi viimeistä vuotta tyttökoulussa, hän ”rukoili omalle kohdalleen synnit anteeksi” eli teki parannuksen Pudasjärven Hirvaskoskella pidetyissä seuroissa.

Hän lähti opiskelemaan Helsinkiin matemaattisluonnontieteelliseen osastoon, jossa piti ensin suorittaa esitutkinto ennen kuin pääsi hakemaan lääketieteelliseen. Mutta jo parin viikon päästä hänestä tuntui, että koska hän oli perheen toiseksi vanhin, hän ei saisi millään opiskelua päätökseen saakka. Hän ei halunnut tehdä niin paljon velkaa, että olisi saanut valmiiksi lääketieteen opinnot. Ehkä hän myös koki, ettei hänen olisi helppo pysyä uskovaisena medisiinarien joukossa. Niinpä hän siirtyi teologiseen tiedekuntaan. Viisi vuotta opiskeltuaan hänellä oli viisi laudaturia, joista kahdesta jäi lopputyö tekemättä. Tutkinnossa oli lopulta kolme laudaturia, joista kirkkohistoria oli ollut suuritöisin. Hän sai sacri ministerii kandidaatin tutkinnon valmiiksi keväällä 1938.

Opettajana, puolisona ja lottana sotien aikana

Lokakuun puolivälissä 1939 Lahja sai kutsun Viipurin tyttölyseon vanhemman lehtorin viransijaiseksi. Koulujen loputtua talvisodan alettua hän jäi Viipuriin huolehtimaan lottana evakuoiduista. Sodan päätyttyä hän meni kihloihin itseään muutaman vuoden nuoremman teologian ylioppilaan Hannes Leinosen kanssa. Hannes jatkoi syksyllä 1940 vielä opintojaan, kun taas Lahja meni syyslukukauden ajaksi vanhemman lehtorin sijaiseksi Porin lyseoon. Kun Hannes valmistui keväällä 1941 ja lähti jo muutaman kuukauden päästä jatkosotaan, Lahja oli jo tulevan rintaman tuntumassa lottatehtävissä. Niinpä juuri ennen hyökkäyssodan alkamista pidettiin häät Taivalalasen kankaalla Hyrynsalmella. Hääkukkina olivat nuorenparin yhdessä suolta poimimat suopursut. Karhulan työleirin naiset olivat leiponeet hääkakun ja tarjosivat kahvin. Paikalla oli myös TK-miehiä, jotka filmasivat häät. Filmiä näytettiin myöhemmin elokuvien lisäfilminä Puolustusvoimien katsauksessa n:o 2, mikä antoi joillekin uskovaisille aiheen moittia Lahjaa esiintymisestä filmissä. Tämä vastasi itsetuntoiseen tapaansa, että Suomen kansalle on esitetty huonompiakin filmejä.

Kun Hannes seurasi sotilaspastorina hyökkäävien joukkojen kärjessä pataljoonansa miehiä, Lahjan kenttäsairaala seurasi heti rintaman takana. Vaikeasti haavoittuneita ja kaatuneita tuotiin jatkuvana virtana, joten Lahja oli tietysti sydän syrjällään miehensä vuoksi. Ja kun Hannes haavoittui vaikeasti ja hänet tuotiin joukkosidontapaikkojen kautta Vuonniseen kenttäsairaalaan, Lahja sai kutsun saapua ylilääkärin huoneeseen. Hän arvasi tapahtuneen ja kysyikin heti, vieläkö Hannes elää. Ylilääkäri selitti, että Hannes oli haavoittunut useista tykistön kranaatin sirpaleista, joista yksi iso oli keuhkoissa ja toinen pienempi sydämessä. Hannes eli ennusteen vastaisesti vielä seuraavana aamunakin, joten hänet vietiin lentokoneella Kajaaniin, ja Lahja seurasi mukana. Kun Hannes ei sielläkään kuollut, kuten oli ennakoitu, häntä alettiin hoitaa. Koko pitkän sairaalavaiheen ajan Lahja oli hänen vuoteensa vieressä käyden välillä vain nukkumassa omaistensa luona.

Hanneksen toista vuotta kestäneen toipumisloman aikana Lahja oli kevätlukukauden 1942 Kokkolan yhteislyseossa vanhemman lehtorin sijaisena käyden viikonloppuisin Hanneksen luona, jota hoidettiin nyt Oulussa. Toivuttuaan hieman enemmän Hanneskin oli jonkin aikaa hänen luonaan Kokkolassa. Sitten Hannes sai määräyksen palata palvelukseen, nyt Hyrynsalmen sotasairaalan papiksi, kun taas Lahja meni Hämeenlinnan tyttölyseoon uskonnon ja psykologian opettajaksi. Syyslukukauden hän oli siellä yksin, kevätlukukaudella hänellä oli jo perheen esikoinen (Kauko) mukanaan, jonka hän kävi synnyttämässä kotonaan Pudasjärvellä. Kun Hannes sai keväällä 1943 määräyksen mennä asevelipapiksi länsirajalle, Lahja seurasi mukana. Alavojakkala olikin nuoren perheen ensimmäinen yhteinen koti. Tämä oli rankkaa aikaa nuorelle äidille, sillä Hannes oli 20 päivää kuukaudesta reissussa ja niinäkin 10 päivänä, jotka hän oli periaatteessa kotona, hän oli käytännössä paljon poissa, milloin sijaistamassa jotakuta tai jossakin toimituksessa. Näin oli myös koko juhannuksen jälkeisen ajan 1944, jolloin Lahja kävi Oulussa synnyttämässä perheen toisen tulokkaan (Tapion).

Jatkosota päätyttyä ja  Lapin sodan alettua Hannes vei Lahjan ja lapset turvaan ensin Oravaisensaareen, sitten Ruotsin puolelle. Kun sota toden teolla alkoi suomalaisten noustua maihin Torniossa, saksalaiset ryöstivät kaikki heidän lakanansa sidetarpeiksi ja teurastivat lehmiä heidän olohuoneessaan. ”Minunkin asenteeni saksalaisiin jonkin verran muuttui tämän jälkeen”, Lahja totesi tyynesti vanhoilla päivillään. Lapin sodan edettyä  Alavojakkalan ohi Hannes sai määräyksen siirtyä Svansteiniin ja huolehtia sieltä Turtolan ja Ruotsissa olevien evakoiden sielunhoidosta. Lahja lapsineen seurasi tietysti mukana.

Pitkät ajat yksin lasten kanssa

Kun Hannes lähti vuoden 1945 alussa jatkamaan opintojaan Helsinkiin, Lahja jäi lasten kanssa Svansteiniin. Voi vain kuvitella, kuinka apealta tuntui jäädä yksin pieneen pappilaan, jossa hänen käytössään oli vain pieni huone ja oikeus käyttää hellaa. Pappilassa asui nimittäin kolme ruokakuntaa. Koska pappila oli tavattoman kylmä, hänen oli itse sahattava ja hakattava polttopuut, sillä vaikka uusi pappi oli ostanut halkoja, hän ei viitsinyt sahata tai hakata niitä, vaikka hän asui itsekin pappilassa. Myös pyykki oli pestävä käsin sillä aikaa, kun lapset nukkuivat. Koska Lahja odotti jo perheen kolmatta lasta, hän meni lasten kanssa lopulta Pudasjärvelle, vaikka Hannes ensin vähän vastustelikin sitä, että he menisivät sinne kotiväen vastuksiksi, kun siellä on ennestäänkin lähisukua ”evakossa”. Tämä antoi aiheen Lahjan voimakastahtoiselle äidille kirjoittaa Hannekselle asiasta painava mielipiteensä. 

Kun Lahja suunnitteli keväällä 1945 menevänsä antamaan opetusnäytteet sekä uskonnon että filosofian ja sielutieteen lehtorin virkoihin Helsingin tyttönorssiin mutta pohti, kehtaisiko hän mennä lasta odottavana tyttönorssin johtajattaren puheille, tämä kun oli sellainen ”myrkyllinen vanhapoika”, Hannes esteli häntä kovasti. Hän sanoi, että ehtiihän auskultoinnin suorittaa sittenkin, kun lapsi olisi jo isompi. ”Ethän ennen saata paikkaakaan hakea. Ja lystimpi olisi, ettet hakisi ollenkaan, vaan että saisimme oman pappilan ja pääsisimme yhdessä talostelemaan ja hoitamaan poikiamme ja tyttäriämme”, hän kirjoitti toivottaen Lahjan tervetulleeksi vappuna Helsinkiin. Hän oli siis vahvasti panemassa puolisonsa kotiin ja lieden ääreen. Niinpä Lahja suorittikin opetusnäytteet vasta syksyllä 1950.

Lahja viipyi kotonaan Pudasjärvellä lokakuun lopulle saakka, sillä hän sairastui lähes koko muun talonväen tavoin pikkulavantautiin, josta hän ei ehtinyt edes täysin toipua, kun hänen oli lähdettävä synnyttämään perheen kolmatta lasta (Marjattaa). Kätilöä eikä lääkäriä tavoitettu, mutta onneksi löytyi eläkkeellä ollut kätilö, jonka kanssa aamuvarhain mentiin kuorma-auton lavalla sairaalaan. Paria kuukautta myöhemmin Lahja lapsineen muutti Tuusulaan, jonne perhe oli saanut yhteisen asunnon kesähuvilasta.

Keväällä 1946 Lahja ja perhe joutuivat kuitenkin taas muuttamaan pohjoiseen, koska huvilan omistajat tarvitsivat sen kesäksi itselleen. Niinpä he viettivät kesän Hanneksen kodissa Paavolassa, johon Lahja myös jäi Kaukon ja Marjatan kanssa Hanneksen palattua Helsinkiin tekemään väitöskirjaa. Tapio sen sijaan meni Pudasjärvelle Lahjan vanhempien luokse. Lahja ei kuitenkaan suostunut jäämään vain hellan ääreen, vaan opiskeli lukuvuoden 1946 – 1947 Raahen seminaarissa saadakseen myös kansakoulunopettajan pätevyyden. Kun eräs naapuri ihmetteli, miksi hän opiskeli, vaikka mies oli pappi, Lahja vastasi, että koska Hannes oli haavoittunut niin vaikeasti sodassa, hän ei luultavasti saisi koskaan niin suuren seurakunnan kirkkoherran virkaa, että kykenisi elättämään perheensä. Niinpä hänenkin olisi oltava töissä, ja koska pienellä paikkakunnalla ei välttämättä olisi oppikoulua, hänellä oli oltava myös kansakoulunopettajan pätevyys. Lisäksi Lahja tiesi, että kansakouluopettajan virkaan kuului tavallisesti myös asunto. Kun Lahja oli Raahessa, kahta lapsista hoiti hänen anoppinsa apulaisen kanssa Ruukissa ja kolmatta hänen äitinsä Pudasjärvellä.

Hannes sai vuoden 1947 alussa määräyksen toimia Kuusamon kirkkoherran apulaisena, mutta jo helmikuun alussa hän lähti Englantiin saamansa stipendin turvin hankkimaan aineistoa väitöskirjaansa. Lahja taas palasi Raaheen saadakseen opintonsa siellä valmiiksi. Opiskelu jäi kuitenkin hieman kesken, sillä perheen neljäs lapsi (Erkki) syntyi huhtikuun alussa. Kun Hannes palasi Englannista, perhe muutti kesän kynnyksellä Kuusamoon.  Siellä Lahja toimi ensin vuoden kansakoulunopettajana. Ja sen jälkeen hän oli perustamassa Kuusamon kunnallista keskikoulua ja toimi sen ensimmäisenä rehtorina ja opettajana kaksi vuotta opettaen monia aineita, muun muassa piirustusta ja matematiikkaa. Koska kyseessä oli kunnallinen koulu, hänen vanhemman lehtorin palkkaansa kuuluivat rehtorilisän ohella myös luontoisedut ja 50 % syrjäseutulisät, joten hänen kokonaispalkkansa oli erittäin hyvä. Se tulikin suureen tarpeeseen, kuten Lahja oli aikanaan ennakoinut, sillä Hannes oli taas pitkiä aikoja virkavapaalla tehden väitöskirjaa Helsingissä. Kun perheeseen syntyi tänä aikana vielä kaksi lasta (Panu ja Sampo), ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka pitkiksi Lahjan työpäivät muodostuivat.

Puolison työn perässä Pelloon, Kemiin ja lopulta Ylitorniolle

1950-luvun alkuvuosina perhe muutti Hanneksen työn perässä monta kertaa, ensin Pelloon, joka oli perheen asumisen kannalta hankala, sillä siellä oli aluksi erittäin pieni asunto, ja kun päästiin isompaan, se taas oli kylmä ja kostea, sillä se oli juuri valmistunut. Asunto oli lisäksi yläkerrassa, eikä sitä raskittu lämmittää tarpeeksi. Ei ollut wc:tä, viemäriä eikä vesijohtoa, ja perheessä oli sentään kuusi lasta. Onneksi oli apulainen, mutta kun tämän umpisuoli tuli kipeäksi, Lahja joutui jäämään taas kerran yksin.

Sitten tuli muutto Kemiin, jossa minä (Kullervo) synnyin perheen kuopuksena. Pian muutettiin onneksi pitkäksi ajaksi Ylitorniolle, johon Hannes tuli valituksi kirkkoherraksi. Siellä Lahja jatkoi suuren perheen hoitamisen lisäksi pian taas opettajan työtään, ensin kansanopistossa, sitten Ylitornion yhteiskoulun uskonnon opettajana. Kodin ja lasten hoitamisessa auttoivat sentään apulaiset, jotka tosin ilmeisesti kovasta työmäärästä johtuen vaihtuivat varsin usein.

Ylitornio oli paikka, johon Lahjan sydän kiintyi, ihmisten, maisemien ja kaiken puolesta. Edes alussa ei ollut isompia ongelmia, ja kyllä sieltä oli haikea lähteä pois, Lahja muisteli. Ylitornio on myös paikka, johon minunkin muistini yltää. Suuri vaalea pappilarakennus pihapiireineen ja puutarhoineen Tornionjoen eli ”väylän” varrella lienee todella ollut monen monta muuttoa kokeneesta äidistäni idyllinen paikka kasvattaa pesuetta, joskin suuren joen läheisyys oli varmasti monta kertaa huolena. Varsinkin kevätjäiden aikaan joki veti meitä poikia magneetin tavoin puoleensa. En muista, että äiti olisi koskaan valitellut suurta pappilaa, vaikka sen siistinä ja pitkän talven aikana myös lämpimänä pitäminen vaati kovasti työtä ja myös herpaantumatonta tarkkuutta, sillä joka ilta äiti huolehti kaikkien huoneiden uunien pellit kiinni niin, ettei häkää tullut huoneisiin. Toki meillä lapsillakin oli urakkaa puiden rahtaamisessa liiteristä ja lumitöissä suurella pihamaalla, samoin kylätien toisella puolella olevan saunan lämmittämisessä, jonka vesikin piti talvisaikaan sulattaa lumesta. Itse ehdin näihin töihin viimeisenä, mutta tutuiksi ne ehtivät tulla minullekin.

Pappilan emännän lukuisat askareet vaativat äidiltä venymistä koulutyön ohessa. Koska minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, että hän olisi lepäillyt ankaran koulupäivän jälkeen, uskallan olettaa, että aikaa joutenoloon, esimerkiksi lukemiseen, josta hän niin piti, ei juurikaan jäänyt. Pyykin pesua ja silittämistä sekä siivousta kun varmasti riitti. Oma lukunsa olivat ruokailut, joiden aikataulujen täsmällisyydestä ja tiukasta protokollasta voisi kirjoittaa oman tarinansa. Luulen, että äiti oli jatkuvasti varautunut siihenkin, että isä saattoi tuoda pöytään myös vieraita etukäteen siitä ilmoittamatta. Lauantai-ilta oli viikon kohokohta, sillä kun kello oli 18, ahkera isäni lopetti työnteon. Ensin käytiin saunassa, ja saunakahvin jälkeen oltiin vain yhdessä pitäen ”lukukinkereitä”, joiden aikana isä luki jotakin yhdessä valittua romaania, tai pidettiin postimerkkikerhoa. Äiti huolehti silloinkin, että myöhäisellä illallisella oli tarjottavaa. Koin äitini olevan meidän Ylitorniolla asuessamme juuri sellainen, kuin vain äidit voivat olla: läheinen, lämmin ja rakastava.

Äitini osallistui Ylitorniolla miehensä rinnalla monin tavoin seurakunnan toimintaan sekä sitä lähellä olevien järjestöjen työhön. Ylitornion seurakunnan nuorisotoimikunnan lisäksi hän oli säännöllisesti mukana myös diakonia- ja lähetysompeluseuroissa, joita järjestettiin milloin pappilassa, milloin lähistön taloissa. Lisäksi hän kuului partiotyttöjen ja -poikien lippukuntien eli Ylitornion Mellankiipijöiden ja Ylitornion Luolapoikien vanhempainneuvostoihin, olivathan kaikki hänen lapsensa partiolaisia. Entisenä lottana hänelle oli tärkeää myös Sotainvalidien Veljesliiton työ, joten hän kuului liiton Ylitornion naisjaoston johtokuntaan. Samoin Ylitornion kristillinen kansanopisto oli lähellä hänen sydäntään.

Piispantalon emännäksi

Kun isäni sitten tuli valituksi Oulun piispaksi, lähtö Ylitorniolta oli äidilleni haikea, sillä sydän oli jäämässä sinne. Oli luovuttava niin monista läheisistä ystävistä. Kuten usein ennenkin, isä meni edeltä ja jätti puolisonsa huolehtimaan ison talouden muutosta. Toki meistä lapsistakin oli jo iso apu. Vaikka piispattarella oli Oulussa monenlaisia velvollisuuksia, äitini jatkoi sinne muutettuaan uskonnon, psykologian ja filosofian opettajana, nyt Oulun lyseossa, joka oli ollut aikanaan hänen miehensä ja oli nyt myös hänen ja hänen neljän poikansa opinahjo. Oulun Rantakadulla asuminen oli varmasti ulkonaisesti helpompaa kuin Ylitornion pappilassa, mutta vieraita kävi edelleen usein, pappisvihkimysten yhteydessä vieläpä todella suuri määrä kerrallaan. Aluksi äiti yritti tehdä lähes kaiken itse, mutta totesi sitten rajallisuutensa ja alkoi tilata tarjoamiset valmiina. Kahvin keittäminen ja tarjoileminenkin sellaiselle väkimäärälle oli työ sinänsä, samoin siivoamiset, joihin onneksi alettiin myöhemmin saada ulkopuolistakin apua. Pyykin pesun ja silittämisen sekä oman perheen ruokahuollon äiti hoiti Oulussakin itse, samoin pienemmät tarjoilut.

Kaikkein suurin kuormittaja oli kuitenkin luullakseni isäni sydäninfarkti, josta seurasi paljon huolta ja huolehtimista niin äidille kuin meille muillekin. Jatkuva huoli isästä käänsi äidin huomion ja välittömän huolenpidon meistä kotona olevista lapsista, toki minäkin olin jo 13-vuotias. Varmaan osaksi tästä syystä hän seurasi miestään myös piispantarkastuksiin eri puolille hiippakuntaa, vaikka lepo kovan työviikon jälkeen olisi ollut hänellekin tarpeen.

Hänen osansa ei varmasti ollut helppo, sillä hän joutui kätkemään pinnan alle monet sellaiset asiat, jotka hän luontaisesti vahvana ihmisenä olisi normaalioloissa päästänyt ulos. Kodin paineet eivät mielestäni näkyneet myöskään äidin koulutyössä, jota saatoin seurata aitiopaikalta; olihan hän minunkin uskonnon opettajani. Ja monet entiset lyseolaiset ovat myöhemmin kiitelleet hänen suoruuttaan ja inhimillisyyttään. Itse muistan, että hän onnistui jotenkin aina olemaan läsnä, tosin kuin isäni, jonka muistan jokseenkin aina tehneen työtä. Äidin salaisuus oli ehkä se, että hän jäi koulutuntien loputtua aina koululle valmistelemaan seuraavan päivän tuntinsa ja tuli kotiin vasta, kun ne olivat valmiit. ”Tekemätön työ painaa, ei tehty”, hän sanoikin vastauspuheessaan, kun lyseon rehtori kävi häntä onnittelemassa hänen 60-vuotispäivänään ja sanoi mielessään olevan kuvan siitä, että Lahja jäi aina pöytänsä ääreen, kun muut opettajat olivat jo lähteneet kotiin.

Hän säilytti ulkoisen tyyneytensä silloinkin, kun sai varsin usein suorasanaista palautetta samassa pihassa asuneelta ja hyvin usein piispalassa poikenneelta Ruukin mummulta, isän äidiltä, joka ei kai pitänyt äitiäni oikeana puolisovalintana isälleni. Äitini mielestä mummulle ei olisi kelvannut luultavasti kukaan, sillä hän oli toivonut isän jäävän huolehtimaan hänestä, olihan hän kouluttanut isän ylioppilaaksi asti. Äidin sisaret puolestaan katsoivat, että heidän lahjakas sisarensa haaskasi elämänsä ja uransa papin ja piispantalon emäntänä.

Taas oudoilla ovilla

Kun isäni jäi eläkkeelle syksyllä 1979, vanhempani muuttivat saman tien Lahteen, jossa heidän lähimpänä apunaan oli tyttären perhe. Vaikka ilma oli leutoa ja Marjatta perheineen oli lähellä, myös äidilleni oli varmaan haaste sinänsä muuttaa taas oudoille oville. En tosin koskaan kuullut hänen asiaa silti valittavan, vaikka vanhoja ystäviään hän varmasti sielläkin kaipasi. Myös muut lapset ja lastenlapset olivat turhan kaukana.

On rikkaus, että minulla on ollut geeniperintönä kaksi itsetuntoista sukua, Poroputaan ja Leinosen suvut. On ollut etuoikeus myös se, että minulla oli äitinä Lahja Kallentytär Leinonen os. Poropudas, joka muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa muisteli Lahdessa käydessäni suurella haikeudella ja rakkaudella puolisoaan ja kaikkia lapsiaan sekä myös omaa isäänsä ja äitiänsä lapsuutensa kodissa Pudasjärven Nyynäjässä. Kun äitini kuoli syksyllä 1988 kolme vuotta puolisonsa jälkeen täytettyään juuri 75 vuotta, häntä jäivät kaipaamaan seitsemän lasta puolisoineen ja 25 lastenlasta.