Uuden naisliikkeen vakiintuminen Suomeen kesti monta vuotta. Ammattiliittojen naiset luottivat liittoihinsa, mutta niitä henkilökohtaisia ajatushetkiä, joita naisliike ehdotti, he vieroksuivat. Kesti myös aikansa, ennen kuin vieraskielinen uusi naisasiakirjallisuus käännettiin suomeksi. Kari Mattila kuvaa kirjassa Viattomat, vallattomat ja rohkeat (1994) kokemuksiaan Unionissa, jossa vanha naisliike ja uusi feministinen liike otti mittaa toisistaan.

Uusi naisasialiike vakiintuu Suomeen

Unioni Naisasialiitto Suomessa ry. on vanha suffragettijärjestö, joka perustettiin vuonna 1892 ajamaan naisille äänioikeutta ja oikeutta harjoittaa vapaasti eri ammatteja. Unionilla on huomattava omaisuus, johon kuuluu muun muassa Helsingin Bulevardilla sijaitseva kokoushuoneisto sekä Villa Salinin huvila Lauttasaaressa. Vielä 1970-luvun alussa Unioni eli hiljaista elämää jäsenmäärän ollessa noin 40 henkeä. Naisten joulumessujen järjestäminen oli yhdistyksen ainoaa toimintaa.

Mitkään merkit eivät tuolloin 70-luvun alussa viitanneet siihen suuntaan, että yhdistys seuraavan seitsemän vuoden aikana tulisi kokemaan täydellisen muutoksen. Valta siirtyi feministeille ja toiminta uusiutui täysin. Tämän jälkeen yhdistyksen vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut merkittävä.

Naisasianaisista feministeiksi

Ensin meitä oli vain muutama epävarma keskiluokkainen nainen, jotka hakeuduimme Unioniin. Olimme lukeneet rintaliivejään polttavista amerikkalaisista naisista, jotka vaativat muutoksia. Kannatimme ajatusta. Kuitenkaan emme halunneet mennä niin pitkälle, että olisimme polttaneet rintaliivimme, olimmehan perheenäitejä, miellä oli lapsia ja mies. Koimme, että monet uuden naisliikkeen vaatimukset olivat täysin oikeutettuja. Meillä ei ollut minkäänlaista kokemusta järjestöelämästä eikä politiikasta.

Matkustimme Tukholmaan, Osloon, Kööpenhaminaan ja toimme aina mukanamme aineistoa uudesta naisliikkeestä. Käänsimme ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia tekstejä, joissa oli Grupp-8:n, Nyfeministerne- ja Rödströmperne -ryhmien neuvoja tiedostamisryhmien perustamiseksi.

Parhaimmillaan Unionissa toimi yli kolmekymmentä ryhmää. Joukkomme kasvoi, ja lehdet kirjoittivat meistä, olimmehan eriskummallisia naisia ja vapaaehtoisesti annoimme lehdille humoristista aineistoa.

Ne uudet naiset, jotka liittyivät joukkoomme, eivät nauraneet. He kertoivat toisilleen kokemuksistaan kovassa suomalaisessa patriarkaatissa. Kuten muiden maiden sisaret, mekin saimme voimaa, kun tiedostimme, ettemme olleet yksin liikkeellä.

Vähitellen, vuosia kestäneen sitkeän taistelun jälkeen ja monien tunnettujen vasemmistopoliitikkojen tukemina saavutimme myös paikkoja yhdistyksen hallituksessa. Mehän teimme sen ajan Unionissa kaiken feministisen työn. Vuonna 1976, siis vuosi kansainvälisen naisten vuoden jälkeen, koko Unionin hallitus koostui uuden linjan edustajista. Minut valittiin feministisen suunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Erilaisia toimintamalleja

Eräät suomenruotsalaiset naiset ihmettelivät, kuinka saatoimme liittyä yhdistykseen, jonka puheenjohtaja kuului Suomen äärioikeistoon ja jossa hallituksen keski-ikä oli yli 70 vuotta.

Salaisuutemme oli se, ettemme lainkaan neuvotelleet tämän iäkkään hallituksen kanssa kirjatessamme vaatimuksiamme, jotka tähtäsivät muun muassa kaikki lapset kattavan kunnallisen päivähoidon järjestämiseen tai moittiessamme puolustusministeriä asiattomista naisten kykyjä koskevista lausunnoista. Heti, kun saimme tiedotteemme valmiiksi, jaoimme ne lehdistölle. Todellisuudessa olimme siis hyvin anarkistisia.

Toiselta suunnalta taas tuli kritiikkiä, jossa moitittiin Unionin uutta linjaa turhan radikaaliksi. Sanottiin, että hillitympi esiintyminen tuottaisi nopeampia tuloksia. En usko pysyvän vallan siirtymisen naisten eduksi olevan mahdollinen tässä miesten yhteiskunnassa ilman aimo annosta rohkeutta ja reippautta. Naispuolisen väestön tulee tukea pitkän tähtäimen toimenpiteitä lainsäädännön ja resurssien jaon suhteen naisten hyväksi.

Ellei naispoliittista keskustelua jatkuvasti ylläpidetä, saattaa käydä kuten USA:ssa, missä esim. aborttilainsäädännön piirissä saavutetut asemat ovat uhattuina. Suhteemme joukkotiedotusvälineisiin toimi hyvin. Saimme runsaasti julkisuutta. Yleensähän sanomamme tulkittiin enemmän tai vähemmän väärin, mutta siitä emme välittäneet. Uusia naisia, yhtä lapsellisia ja kokemattomia kuin me, liittyi joukkoomme. Eivätkä lehdistön piirtämät pilakuvat pelottaneet heitä.

Uudet feministiset ajatukset olivat levinneet joukkotiedotusvälineiden kautta kaikkialle maahan ja muista kaupungeista tuli naisia Unioniin pyytämään neuvoja ja tukea. 1970-luvun puolivälissä perustettiin itsenäisiä paikallisyhdistyksiä mm. Turkuun, Tampereelle, Ouluun ja Lappeenrantaan. Turussa oli vanha itsenäinen ruotsinkielinen yhdistys Åbounionen. Myös tämä yhdistys uudistui perusteellisesti.

Mallia maailmalta

Kävimme opintomatkoilla ulkomailla ja sovelsimme kokemuksiamme kotimaassa. Osallistuimme suuriin naiskokouksiin mm. Kööpenhaminassa, Amsterdamissa ja Pariisissa. Perustimme oman lehden, Akkavaki – Naisten Äänen, laitoimme alulle naiskurssit Villa Salinissa ja perustimme pahoinpideltyjen naisten turvakodin.

Uusi naisasialiike käynnistyi Suomessa hitaammin kuin muualla Pohjoismaissa. Mutta kun se vihdoin pääsi alkuun, se saattoi käyttää hyväkseen pohjoismaisten sisartensa kokemuksia. Jatkossa kehitys oli samansuuntainen: euforinen nousukausi, jolloin joukkoon liittyi paljon uusia naisia.

Seurasi vaiherikas aika, jolloin naisten tietoisuus otti aimo harppauksen. Tällöin muotoutuivat useat toiminnot, joista moni on käytössä vielä tänä päivänä: feministinen aikakauslehti, naisten kurssikeskus ja pahoinpideltyjen turvakoti.

Pannulapuista feminismiin

Tutustuin Unioniin Naisten joulumessujen kautta. Myin joululyhtyjä messuilla, jotka pidettiin viimeistä vuotta yliopiston voimistelusalissa Kasarminkadulla. Siellä tapasin henkilökohtaisesti Unionin vanhoja teräsmummoja. Helmi Tungen oli silloin vielä elossa. Pyysin häneltä Unionin sääntöjä ja saatoin todeta, että yhdistyksen toiminnan päämääräksi oli kirjattu naisasian eteenpäinvieminen. Anoin ja sain Unionin jäsenyyden.

Unionissa tapasin muita ”nuoria” naisia, jotka halusivat kuten minäkin herättää henkiin yhdistyksen kunniakkaan menneisyyden ja antaa panoksensa naisasialle. Näiden naisten joukossa olivat mm. Karmela Bèlinki ja Sinikka Salo. Pian meitä oli kymmenkunta nuorta, jotka kokoonnuimme säännöllisesti keskustelemaan naisasiasta. Jonkun työtoveri tuli mukaan, jonkun toisen sisar ilmoittautui. Vähitellen joukkomme kasvoi.

Keskustelimme vasta ilmestyneistä naisten asemaa käsittelevistä kirjoista. Luimme Marilyn Frenchiä, Kate Millettia ja Simone de Beauvoiria. Vertasimme lukemaamme omaan todellisuuteemme. Oli innostavaa vaihtaa ajatuksia muiden naisten kanssa, jotka eivät hyväksyneet patriarkaatin pelisääntöjä.

Henkilökohtaisesta poliittiseen

Vähitellen tietoisuutemme kasvoi ja ymmärsimme, että olimme liittyneet yhteiskuntaa muuttavaan liikkeeseen. Puhuimme kokemuksistamme työelämässä ja niiden miesten tavoista, joita olimme tunteneet tai joiden kanssa elimme. Olimme siis lähinnä uusfeministejä. Sosialismin aatteesta ei Unio­nissa koskaan tullut vedenjakajaa. Kukaan ei koskaan ehdottanut, että noudattaisimme ajattelussamme mitään ennalta määrättyjä sääntöjä.

Kukaan meistä ei ollut kokenut yhdistysihminen. Tapasimme, koska oli hauska tavata – siinä kaikki. Vähitellen aloimme ottaa kantaa yhteiskunnal­lisiin tapahtumiin ja huomasimme, että toimittajat kiinnostuivat meistä ja päätelmistämme.

1970-luvun alussa miesministerit saattoivat laukoa lehdistölle hämmästyttävän naisvihamielisiä ajatuksia, joita me puolestamme ivasimme. Kirjoi­timme lentolehtisiä, joissa esitimme kiukkumme. Kannoimme tiedotteet suoraan Suomen tietotoimistoon neuvottelematta Unionin hallituksen kanssa. Seuraavassa kuukausikokouksessa saimme sitten kuulla kunniam­me.

”Vanhat” syyttivät meitä Unionin häpäisemisestä. Rauhallisempina aikoina meille nyökkäiltiin ystävällisesti ja luvattiin muutama hallituspaikka seuraavassa vuosikokouksessa. Moneen vuoteen emme olleet edes kiinnos­tuneita vallasta yhdistyksessä. Meille riitti se, että saimme kokoontua kauniissa huoneistossa keskellä Helsinkiä.

Nuorten piiri laajeni jatkuvasti, mutta vain harvat anoivat jäsenyyttä. Vanhat toistivat aina, ettei nuorten tarvinnut anoa jäsenyyttä ja että Unio­nissa saattoi oleskella aivan vapaasti olematta jäsen. Vanhat olivat paljon kokeneempia yhdistyskettuja kuin saatoimme ikinä aavistaa.

Toisinaan me nuoret pohdimme, kannattiko toimia perinteisessä yhdistyksessä, jossa voimia hukkaantui kitkaan vanhojen kanssa. Olimme Euroopassa ainoa itsensä feministiseksi määrittelevä ryhmä, joka oli liittynyt vanhaan suffragettijärjestöön päämääränä sen uudistaminen. Kritiikkiä tuli eri tahoilta.

Toisinaan mietimme todella vakavasti pakatako paperit ja lähteä, mutta aina päädyimme siihen, että jäimme.

Taistelun vuodet 1973-1978:

Vuosi 1973

Vielä vuoden 1973 vuosikokouksessa olimme niin sinisilmäisiä, että luulimme vanhan kaartin antavan meille vapaaehtoisesti valtaa. Vuosikoko­ukseen osallistui vain kaksitoista nuoren polven edustajaa ja kuitenkin kuvittelimme, että ehdokkaamme Karmea Bèlinki valittaisiin puheenjohtajaksi.

Kun varaehdokas Olga Bremer huomasi myrskyn lähestyvän, hän luopui vapaaehtoisesti ehdokkuudestaan, vaikka hän oli pitänyt vain muutamaa viikkoa aikaisemmin innokkaan vaalipuheen, jonka pääsanoma oli, ettei Unionin päätehtävä voinut olla rahakasan kasvattaminen. Joten taas kerran valittiin Irina Matwejev puheenjohtajaksi, ja kaikki hallituspaikat menivät vanhalle kaartille. Kokouksen jälkeen kaikki palautui ennalleen: hallitus hoiti Unionin raha-asiat ja me nuoret naisasiakysymyksen, eivätkä nämä kaksi asiaa koskaan kohdanneet.

Vuosi 1974

Me Unionin monivuotiset jäsenet emme vieläkään tajunneet kehottaa sisariamme liittymään Unionin jäseniksi. Anoessaan jonkin järjestön jäsenyyttä ihmisen on ylitettävä tietynlainen henkinen kynnys, paitsi jos hän on kokenut järjestöihminen. Monet naiset tuntevat vastenmielisyyttä miesten salaperäisiä saunakokouksia kohtaan, ja saattavat siksi inhota ylipäänsä kaikenlaista järjestäytynyttä yhdistystoimintaa.

Vuoden 1974 vuosikokouksessa 55:stä osanottajasta vain viisitoista oli nuoren polven edustajia. Olimme kuitenkin jo jakautuneet erilaisiin työryhmiin: meillä oli päivähoitoryhmä, samapalkkaisuusryhmä, kasvatusryhmä (meitä kasvatetaan tytöiksi), joukkotiedotusryhmä ja vielä lehtileikeryhmä. Sen verran vanhat tulivat meitä vastaan, että suostuivat valitsemaan Karmela Bèlinkin hallitukseen. Valitettavasti Karmelasta ei koskaan tullut nuorten edustajaa hallituksessa, vaan hän liittoutui vanhojen kanssa.

Lopulta me nuoret opimme läksymme. Ymmärsimme, että niiden työryhmien jäsenten, jotka eivät vielä olleet yhdistyksen jäseniä, tuli anoa jäsenyyttä. Myös eräät sosiaalidemokraattiset naispoliitikot, joita olimme tukeneet, jakoivat meille jäsenanomuksensa. Yleensä uuden jäsenen hyväksyminen on puhdas rutiinitoimi, jota kukaan ei kuukausikokouksessa vastusta.

Vuoden 1974 viimeiselle kuukausikokoukselle esitimme 70 uutta jäsenhakemusta. Jostain käsittämättömästä syystä olimme pitäneet täytetyt jäsenanomukset laatikossa sen sijaan, että olisimme antaneet ne yhdistyksen sihteerille sitä mukaa kun olimme saaneet ne. Ei siis ihme, että yhdistyksen vanha kaarti puhui valloittamisyrityksestä. Nämä 70 anomusta pantiin pöydälle yli vuosikokouksen. Kolme vuotta myöhemmin Karmela Bèlinki tuli toistamaan saman erehdyksen.

Vuosi 1975

Vuoden 1975 vuosikokouksessa me nuoret olimme siis taas kerran vähem­mistönä. Talla kertaa vanha kaarti tarjosi meille kompromissia valitsemalla hallitukseen kaksi vanhaa ja kaksi nuorta jäsentä. Puheenjohtajaksi valittiin jälleen Irina Matwejev. Nuo kaksi nuorta tulokasta olivat Sinikka Salo ja minä.

Vuonna 1975 vietettiin kansainvälistä naisten vuotta ja vanhojen hallitusenemmistö tietenkin harmitti meitä. Miellä oli paljon suunnitelmia. Nyt maita nuoria oli kuitenkin hallituksessa kaksi, ja oli entistä tärkeämpää tehdä ero asiallisen käytöksen ja alistuvuuden välille.

Irinan hallituksessa rituaalit olivat jäykkiä ja juhlallisia. Kokouskeskustelut olivat salaisuuksia, joita ei tullut paljastaa muille, teroitti Irina. Eikä ollutkaan erityisen vaikeaa vaieta hallituksen salaisuuksista, koska hallitus keskittyi täysin Unionin omaisuuden hoitoon. Nämä ikävät rutiiniasiat eivät juuri houkutelleet lavertelemaan.

Irina ei ollut kuin Olga, hän ei edes teeskennellyt kiinnostusta naisasi­aan! Irinaa kiinnosti politiikka ja hän oli pyynnöstä suostunut puheenjoh­tajaksi ja sillä siisti. Irinalla ja minulla ei liioin ollut kovin paljon yhteistä, mutta eräs periaate meitä kuitenkin yhdisti. Irina katsoi, että Unionin omaisuus sai kernaasti säästyä tulevia tarpeita varten. Olin aivan samaa mieltä. Irina oli ortodoksi ja minä ateisti. Meitä yhdisti kuitenkin luterilai­nen moraali, pidimme kunniassa säästäväisyyttä ja varovaisuutta.

Minulla oli oma pieni yritys, jonka hoidossa tämä moraali auttoi minua. Ansaitsin hyvin ja tiesin, että olisin ansainnut vielä paremmin, jos olisin pannut kaiken tarmoni yritykseeni. Mutta Unioni oli minulle intohimo. En tähdännyt palkkioihin tai yhteiskunnalliseen valtaan, ainakaan suppeasti tai lyhytjänteisesti määriteltynä. Olen perinyt keksijäluonteeni isältäni. En siedä auktoriteetteja, varsinkaan määräileviä miehiä. Minulle Unioni edusti siis vapaaehtoisesti menetettyä työansiota.

Minun puheenjohtajakaudellani Unionin hallitus oli varsin säästeliäs ja kartutimme Unionin omaisuutta. Viisitoista vuotta myöhemmin ns. kasinopelin aikana, meitä moitittiin siitä, ettemme olleet harjoittaneet kasinorulettia. Mielestäni kannatti olla varovainen ja pitää menot kohtuullisina, jottei yhdistyksen tulevaisuudessa olisi pakko anoa valtiolta tai kunnalta toimin­tatukea.

Kansainvälisenä naistenvuonna me nuoret jouduimme siis tulemaan toimeen, vaikkemme olleet hallituksessa enemmistö. Meillä oli paljon suunni­telmia. Mutta vanha kaarti koki asemansa uhatuksi ja tarttui viimeistä edelliseen oljenkorteen. Siihen aikaan Lahja Piha oli toinen kahdesta tilintarkastajasta. Keväällä 1975 hän ehdotti, että yhdistykselle tulisi perustaa tarkastuskomitea, jolle esitettäisiin kaikki naisasiatoimenpiteet ennen niiden toteuttamista.

Komitea perustettiin ja sen puheenjohtajaksi valittiin Lahja Piha. Mutta me emme esittäneet ehdotuksiamme Lahjalle. Ideat olivat omiamme. Aika oli median omaamme ja suunnitelmien toteuttaminen ei yleensä maksanut enempää kuin toimittajien kahvit. Kahvinkin maksoimme omasta pussistamme. Tarkastuskomitea kuivui kokoon. Vuosi 1975 eteni ja toteutimme suuren osan ideoistamme.

Vuosi 1976

Taas oli vuosikokouksen aika, talla kertaa 15. helmikuuta. Puheenjohtajan vaalissa Karmea Bèlinki sai 14 ääntä, Irina Matwejev 37 ja minä 56. Tyhjät hallituksen paikat menivät kaikki nuorten edustajille, ja Helena Auvinen, Riitta Tiainen ja Marianne Tuomala valittiin hallitukseen. Meiltä oli kulunut seitsemän vuotta, ennen kuin saimme vallan.

Tämän kokouksen jälkeen Irina ei koskaan enää näyttäytynyt Unionissa. Nyt oli tilaisuus käsitellä hallituksessa sekä pakolliset omaisuuden hoitoon liittyvät asiat että tehdä esityksiä kuukausikokoukselle naisasioista. Vihdoin saatoimme nauttia kauan odotetusta vapaudesta. Vuonna 1976 hallitus kokoontui 32 kertaa.

Hallituksen ehdotukset esitettiin kuukausikokoukselle, joita pidettiin joka kuukausi paitsi kesäaikana. Näihin kokouksiin osallistui yleensä 20–30 henkeä. Kuukausikokouksissa tehtiin kaikki tärkeät naispoliittiset päätökset.

Pidin tärkeänä, että käsittelisimme kaikkia ehdotuksia, vaikkakin keskustelu vaati paljon aikaa. Kaikki eivät kylläkään olleet innostuneita rehellisestä keskustelusta. Miellä suomalaisilla ei ole erityisen kunniakas avoimen keskustelun perinne. Siksi on tärkeää, että me naiset harjaannumme keskustelun jalossa taidossa. Ainoita valttikortteja mitä meillä on, ovat nimenomaan ilmaisutaitomme ja halukkuutemme puhua. Meidän ei siis tule matkia patriarkaatin tyyliä, ”tämä asia on jo sovittu niiden ja niiden välillä”. Sellainen tapa on epädemokraattinen ja se vähentää halukkuutta toimia.

Unionin hallituksen jäsenet olivat sikäli samoissa lähtökuopissa, ettei kukaan meistä ollut yhdistyksestä taloudellisesti riippuvainen. Meillä oli jokaisella työpaikka muualla. Eikä ollut minkäänlaisia syitä tarttua siihen hätäratkaisuun, jota palkollisten osallistuminen hallitukseen yleensä merkitsee. Toiminta on paljon luovempaa, kun naisasia-aktivisteista kokoonpantu hallitus on vuorovaikutuksessa vakituisten työntekijöiden kanssa – ainakin verrattuna siihen tilanteeseen, jossa vakituiset työntekijät kysyvät itseltään, mitä he kuvittelevat muiden heiltä odottavan.

Olimme siis kaikki yhtä lapsellisia ja innokkaita. Pidän tällaista ilmapiiriä sopivana feministisen järjestön hallitukselle. Se luo parhaimmat edellytykset puhkoa aukkoja patriarkaatin linnakkeeseen.

lnvestoin paljon henkistä pääomaa uusien tulokkaiden palvelemiseen. Pidin tärkeänä sitä, että ensimmäistä kertaa talossa vierailevat naiset saivat jokainen kouraansa tukevan tietopaketin saapuessaan kirjallisuusiltoihin, keskustelupiireihin tai lauluesityksiin. Tietopaketista ilmeni eri ryhmien toimintamuodot ja kokoontumisajat.

Erityisen tärkeänä pidin uusien tiedostamisryhmien perustamistilaisuuksia. Niitä henkilöitä, jotka tulivat näihin tilaisuuksiin, kehotin heti täyttämään jäsenanomuskaavakkeen. Uusia jäseniä liittyi yhdistykseen tasaisena virtana. Eikä jäsenanomuskaavakkeita enää pantu laatikkoon, vaan ne esitettiin heti seuraavalle kuukausikokoukselle.

Vuosi 1977

Vanha kaarti oli kaikesta huolimatta sitkeä. Vuoden 1977 helmikuun vuosikokoukseen osallistui 130 naista. Vanhat, jotka olivat nyt oppositiossa, ehdottivat erästä rouva Tudeer-Karvosta puheenjohtajaksi. Hän ei ollut koskaan näyttäytynyt kokouksissa. Tudeer-Karvonen sai 58 ääntä ja minä 72. Joten vain 14 ääntä pelasti uuden linjan jatkuvuuden. Siina kokouksessa kuulin ”nuorten” keskuudessa sanottavan, että, jos uusi linja olisi jäänyt vähemmistöön, olisi jo kannattanut luopua koko Unionista.

Vuosi 1978

Vielä vuoden 1978 vuosikokouksessa Olga Bremerin ja Karmela Bèlinkin kannattajat yrittivät yhdessä päästä takaisin valtaan ehdottamalla, ettei tilinpäätöstä hyväksyttäisi. Tässä kokouksessa suhdeluvut olivat 71–60 nuorten hyväksi. Tuskin kukaan vakavissaan kuvitteli, että tileissä olisi ollut jotain moittimista. Tilintarkastajina toimivat Lahja Piha ja Anja Höök vanhojen leiristä, ja he olivat esittäneet suolatut laskunsa tilien tarkastamisesta. Mutta näin suomalainen yhdistyselämä toimii. Kun oppositio haluaa tarttua dramaattiseen korttiin, se esittää vuosikokoukselle, ettei istuvalle hallitukselle anneta vastuuvapautta. Mutta onneksemme pieni enemmistö oli puolellamme.

Olimme saaneet tarpeeksemme kallispalkkaisista tilintarkastajista ja valitsimme uudet nuoremmat naiset heidän tilalleen. Emme enää olleet yhtä sinisilmäisiä kuin kahdeksan vuotta aikaisemmin. Halusimme kuitenkin pitää kiinni johtoajatuksistamme, ja eräs niistä oli se, että luottamustehtävien tuli kiertää. Olin toiminut puheenjohtajana jo kaksi vuotta ja oli aika luopua. Joten siinä kokouksessa valitsimme puheenjohtajaksi Ann-Mari Pihlströmin.

Karmela Bèlinki oli kerännyt Unionin jäsenanomuksia eduskunnan ja Helsingin kaupunginhallituksen naispuolisilta kokoomusjäseniltä. Hän jätti ne yhtenä nivaskana sihteerille, joka sitten esitti ne seuraavalle kuukausikokoukselle. Anomukset hylättiin silla perusteella, etteivät nämä henkilöt olleet koskaan edes käyneet yhdistyksessä. Jos Karmela olisi oppinut jotain meidän erehdyksestämme, hän olisi syöttänyt naita anomuksia eri kuukausikokouksille vähitellen. Näiden tapahtumien jälkeen ei Karmelaa enää näkynyt Unionissa.

Toimintaohjelma

Toimintaohjelman laatiminen Unionille vaati vuosien valmisteluja. Tunsin itseni pieneksi valtavan tehtävän edessä. Tuskin olin yksin tämän tunteen kanssa. Jokainen miettii toisinaan, mihin on pyrkimässä ja mitä voi kohtuuden nimissä vaatia. Minun oli hahmoteltava mielessäni sellainen yhteiskunta, joka täyttäisi juuri minun vaatimukseni. Minulla oli oikeus asettaa yhteiskunnalle ehtoja. Minulla oli oikeus vaatia yhteiskunnalta oikeudenmukaisia pelisääntöjä.

Olemme kasvaneet yhteiskunnassa, jossa toimii Axel Sandemosen kuvaama Janten laki, joka kieltää yksilöä nostamasta päätään. Erityisen tiukkana kielto koskee naisia. Olemme eläneet viisi tuhatta vuotta vallinneiden patriarkaalisten arvojen maailmassa. Siinä maailmassa naiselta vaaditaan huimaa rohkeutta esittää vaatimuksia.

Helsingissä syntynyt toimintaohjelma ei Tampereen naisille kelvannut, vaan he laativat oman ohjelmansa. Se valmistui myöhemmin kuin Helsingin ohjelma, joten tamperelaiset saattoivat käyttää Helsingin ohjelmaa mallina. Eräs kohta, joka on kirjattu vain tamperelaisohjelmassa, kuuluu seuraavasti: ”Me naiset pyrimme löytämään uudelleen unohdetun historiamme, kulttuurimme ja ihmisarvomme”.

Unionin ensimmäinen toimintaohjelma oli elävä dokumentti. Heti kun ensimmäinen ohjelma oli hyväksytty, ryhdyimme jo uusimaan sitä. Nyt oli korkea aika ryhtyä laatimaan ohjelmaa, joka tähtäisi vuoteen 2000. Maailma on nyt aika lailla erilainen nyt kuin silloin, kun viimeinen ohjelma syntyi.

Sivustatukea

Kutsuimme sosiologian professori Elina Haavio-Mannilan Helsingin yliopistosta kertomaan, mitä hänen mielestään toimintaohjelmaan pitäisi sisällyttää. Elina muistutti meitä siitä, miten lyhyt aika on kulunut siitä, kun suomalainen nainen sai äänioikeuden ja oikeuden päättää talousasioistaan ilman holhoojaa. Muita akateemisia naisia, joilta pyysimme näkemyksiä naisten vaatimuksiin, olivat Riina Jallinoja ja Riitta Auvinen. Kaikilla jäsenillä oli oikeus osallistua näihin tilaisuuksiin, mutta vanhaa kaartia ei paikalla näkynyt.

Pyysimme myös aktiivisia naispoliitikkoja hahmottamaan oman näkemyksensä suomalaisen naisen asemasta. Sosiaalidemokraatti, kansanedustaja Kaarina Suonio sekä kansandemokraatti Elina Hytönen pitivät molemmat esitelmän tästä aiheesta. Vähitellen toimintaohjelma hahmottui. Järjestimme teemailtoja, joissa käsittelimme tulevan toimintaohjelman tiettyjä osa-alueita kirjaten muistiin kaikki hyvät ehdotukset.

Emme aina pystyneet erottamaan sitä, mikä olisi järkevää kirjata tasa-­arvo-ohjelmaan, ja mitkä asiat eivät olleet sopimuksin määriteltävissä. Usein joku teki ehdotuksen siitä, miten kotityöt tulisi jakaa perheen jäsenten kesken. Painotus oli aina siinä periaatteessa, että jokainen perheenjäsen suoritti oman osansa. Erityisesti korostettiin sitä, että miehen tuli tehdä kotona yhtä monta työtuntia kuin naisen. Ei riitä, että mies on vain apuna kotitöissä. Lähdimme aina siitä, että sekä nainen että mies käyvät ansiotyössä. Meitä ei kiinnostanut se vaihtoehto, että nainen jäisi kotiin hoitamaan lapsia. Kävimme kaikki ansiotyössä ja teimme yleistyksemme omista kokemuksistamme käsin.

Tietysti vaadimme samasta työstä saman palkan. Tuolloin Suomessa ei vielä ollut tasa-arvolakia. Nähdäkseni Unionin Toimintaohjelma oli Suomen ensimmäisen tasa-arvolain taustapaperi. Meitä ei kuitenkaan koskaan pyydetty mukaan tekemään lakiin minkäänlaisia ehdotuksia.

Työ toimintaohjelman parissa kesti monta vuotta ja se oli hyvin innostavaa. Kysymykset, joiden kanssa taistelimme, luotasivat olemassaolomme syvimpiä alueita. Mitä vaadin elämältä, yhteiskunnalta, ympäristöltä, mieheltä, jonka kanssa elän, itseltäni? Miellä kaikilla Unionin aktivisteilla oli suhteellisen samanlainen tausta. Ymmärsimme toisiamme hyvin. Edustimme kaikki samaa sosiaalista keskiluokkaa, aivan kuten monien muidenkin maiden feministit.

Mielestäni tämä ei ole mitenkään yllättävää. Elämme patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa keskiluokkaisten miesten tavat ja keskiluokan normit ovat määrääviä. Keskiluokkaiset naiset ovat ensimmäisinä kapinoimassa näitä sääntöjä vastaan. Esimerkiksi työläisnaisiin kohdistuu niin moninaisia paineita keskiluokkaisen patriarkaatin taholta, etteivät he uskalla luottaa omiin päätelmiinsä, vaan turvautuvat liittojen ja vasemmistopuolueiden muodostamiin ryhmänäkemyksiin.

Apua sisarilta

Työstäessämme Unionin toimintaohjelmaa, josta oli tuleva Suomen ensimmäinen tasa-arvo-ohjelma, hyödynsimme pohjoismaisten sisartemme toimintaohjelmia. Meillä oli hallussamme tekstejä Ruotsin Grupp-8:lta, Tanskan Rödströmperne- ja Norjan Nyfeministerne -ryhmiltä. Monissa näissä toimintaohjelmissa toistui vaatimus lyhyemmästä työpäivästä. Tuo kaksikymmentä vuotta sitten esitetty vaatimus oli enteellinen, ja nyt siitä keskustellaan yleisemmin.

Pitkien neuvottelujen jälkeen toimintaohjelmaan lisättiin kohta, jossa vaadimme, ettei päätöksentekoelimissä kummankaan sukupuolen osuus saanut ylittää 60 %:a. Nykyinen tasa-arvolaki edellyttää, että kunnalliseen lautakuntaan tulee kuulua sekä naisia että miehiä, mutta suhdelukuja laki ei esitä. Kaksikymmentä vuotta vanha toimintaohjelmamme on tukevaa tekoa. Vuonna 1993 eduskunta keskusteli uudesta tasa-arvolaista, johon tulisi 30 %:n vähimmäismäärä vähemmistösukupuolelle.

Vaatimukseen kaikkien oikeudesta työhön sisältyy toinenkin tärkeä vaatimus: nimittäin se, että kaikilla lapsilla tulee olla oikeus kunnalliseen päivähoitoon. Tätä vaatimusta kannatimme kaikki. Joskus kuuli jonkun esittävän, että meidän tulisi vaatia kotiapulaisen palkan verovähennyskelpoisuutta, mutta ajatus ei saanut kannatusta. Se oli yläluokkainen vaatimus, joka ei kiinnostanut keskiluokan naisia.

Feministinen tiedostaminen

Suomalainen nainen harvoin rohkenee puhua tunteistaan. Kun aloitimme toiminnan perusryhmissä, keskustelimme aluksi päämäärähakuisesta toiminnasta, kuten vaikkapa naistenpäivän vietosta, emme tiedostamisesta. Mutta asiapitoisen kokouksen jälkeen joimme kupin teetä, ja silloin nousi puheensorina, kerroimme toisillemme kokemuksistamme nimenomaan naisina.

Monen vuoden ajan Unionissa oli tällaisia ryhmiä kymmeniä. Yksi ryhmä kokoontui aina keittiössä, toinen kirjastossa. Joskus meitä oli niin monta, että kaksi ryhmää joutui jakamaan saman huoneen. Muuan ryhmä kokoontui eteisessä, koska talo oli todella täpötäysi.

Tiedostamisryhmätoiminta alkaa

Käydessäni kerran Tukholmassa Grupp-8:n vieraana, pyysin saada haltuuni tiedostamisryhmiä koskevaa aineistoa. Emäntäni sanoi minulle, ettei hän uskaltanut antaa minkäänlaista kirjallista aineistoa ulkopuolisten käyttöön ilman yhdistyksen suurkokouksen lupaa. Mutta, kun hän käväisi wc:ssa, nappasin tiedostamisryhmiä käsittelevän tekstipinon ja laitoin sen laukkuuni. Ajattelin, etteivät hekään olleet nollasta aloittaneet, ja että meidän tuli auttaa toisiamme.

Kaikki tiedostamisryhmiä kuvaavat tekstit olivat pääsisällöltään suunnilleen samanlaisia. Meillä oli tekstejä kaikkialta Pohjoismaista. Niissä ehdotettiin, että kuudesta kahdeksaan naista muodostaisi tiedostamisryhmän, joka kokoontuisi kokoushuoneessa tai jäsenten kotona. Tapaamisen tulisi kestää vähintään kaksi tuntia, ryhmän jäsenet kertoisivat toisilleen kokemuksistaan naisina, erityisesti ryhmäläisten tulisi pyrkiä kuvaamaan toisilleen tunteitaan.

Tanskan Rödsrtömperne -liike oli tiukka vaatimuksessaan, se edellytti, että istuttaisiin ympyrässä. Tällöin puheenvuorot kulkisivat aina yhdessä suunnassa vierustoverilta toiselle, jolloin ujoinkin saisi mahdollisuuden aukaista suunsa. Tämä sääntö ei meillä kuitenkaan toiminut. Meillä ujoimmat naiset olivat niin kainoja, etteivät he suostuneet tulemaan mukaan, mikäli heidät, kuten he sen kokivat, pakotettaisiin puhumaan ilman, että heillä mielestään oli mitään sanottavaa.

Tiedostamisryhmä muodostaa vakavan uhan perheen yhteenkuuluvuudelle. Perheen aikuisen naisjäsenen tehtävänä pidetään tunnesiteiden vaalimista, eikä muille luottamuksellisille suhteille liikene paljonkaan tilaa. Sellainen on vanha porvarillinen malli. Ehkei todellisuus sittenkään ole aivan näin ahdistava. Kun nainen ansaitsee itse leipänsä, kuten yleensä Suomessa on laita, perhesiteet alkavat myös hellittää.

Tiedostamisryhmään liittyy usein ristiriitaisia uskollisuusvaatimuksia. Kun pyrkii rehellisyyteen, on esim. pakko kritisoida kumppania, jonka kanssa elää ja lisäksi joutuu tarkastelemaan kriittisesti miespuolisia esimiehiä, työtovereita, veljiä, ystäviä, opettajia, pappeja ja poliitikkoja. Näin on ainakin heteronaisten kesken, silla heitä yhdistää monesti kokemus yhteiselämästä miehen kanssa.

Ryhmätyöskentelyä

Tiedostamisryhmässä tavanomainen tapahtumaketju oli, että aluksi toisilleen vieraat naiset tekivät tuttavuutta. Keskustelut olivat suhteellisen arkipäiväisiä ja pinnallisiakin. Vähitellen yhteenkuuluvuus vahvistui ja ryhmän jäsenet alkoivat uskoutua toisilleen kiiltokuvan kääntöpuolta välttelemättä. Kiinalainen hokema ”henkilökohtainen on poliittista ” eli oivallus yhteisistä samansuuntaisista käyttäytymismalleista ja tietoisuus siiat, että tämä oivallus tuo helpotuksen, on varmaan tiedostamisryhmän suurin anti.

Joistakin teksteistä luimme, miten amerikkalaisissa ryhmissä keskusteltiin seksuaalisuudesta täysin avoimesti. Naiset mm. kertoivat toisilleen, millaisista asennoista he pitivät rakastellessaan ja miten he kokivat orgasminsa. Me emme kehdanneet puhua toisillemme näistä asioista. Kerroimme toisillemme vaikeuksistamme saada miehiämme kantamaan vastuuta lapsista ja kotitöistä. Keskustelimme myös kokemuksistamme työelämässä, miten epäoikeudenmukaisia miespuoliset johtajamme usein olivat, kuinka he nipistelivät meitä takapuolesta, heti kun silmä vältti. Mielestämme he käyttivät valta-asemaansa väärin, eikä sellainen meitä ainakaan kiihottanut.

Toisinaan sanat loppuivat. Silloin kortit jaettiin uudelleen ja sovittiin, että jokainen lukisi vuorollaan jonkin tekstin ja siitä sitten keskusteltaisiin.

… kaiken A & 0

Seitsemänkymmenluvun puolivälissä me Unionin aktivistit pidimme tiedostamisryhmiä hyvin tärkeinä. Ryhmässä kaikki olivat tasavertaisia. Ryhmässä ei ollut vetäjää, jolla olisi ollut suurempi auktoriteetti kuin muilla. Ryhmä oli siis itseohjautuva ja sen jäsenet haparoivat yhdessä eteenpäin. Jotkut voimakastahtoiset ryhmän jäsenet puhuivat ryhmässä tietenkin enemmän, mille ei voinut mitään.

Tiedostamisryhmien avulla kasvoimme ihmisinä, meistä tuli rohkeampia ja opimme olemaan valittamatta siitä, että lehdistö teki meistä usein naurunalaisia. Ymmärsimme, että se on aktiivisen naisasiatoiminnan haittapuoli, jolle ei juurikaan voinut mitään.

Uskon vielä tänä päivänä tiedostamisryhmän toimintaan. Heti kun viidestä kymmeneen naista, joita feminismi kiinnostaa, kokoontuu yhteen, kannattaa mielestäni perustaa tiedostamisryhmä – riippumatta siitä, mitä ryhmässä muuten tehdään tai mistä siellä keskustellaan. Tiedostamisryhmä kehittää sen jäseniä yksilöinä, mikä myös edistää laajemmin naisasiaa.

Tiedostamisryhmät olivat sisäänpäin kääntyneitä ryhmiä, joilla ei ollut tarkkaan määriteltyjä päämääriä. Myös kaikki muu työ tehtiin pienryhmissä, joihin jokainen halukas saattoi liittyä. Jokainen oli tervetullut, oli hänellä sitten aikaisempaa kokemusta tai ei. Kuitenkaan kaikki eivät olleet valmiita ottamaan yhtä paljon työtehtäviä vastaan, olemmehan yksilönä erilaisia.

Lehtileikeryhmä

Lehtileikeryhmä oli kooltaan suhteellisen suuri ja sillä oli selvä päämäärä. Se etsi lehdistä juttuja, jotka liittyivät naisasiaan. Taltioimalla tekstejä ja analysoimalla niitä ryhmä pyrki selvittämään, kuinka suomalainen lehdistö suhtautui naisasiaan.

Lyhyen ajan sisällä ryhmän jäsenten tapa lukea lehtiä muuttui olennaisesti. Luottamus muuttui pidättyvyydeksi. Ryhmä oli alkujaan uskonut, että yhteiskunnassa todella pyrittäisiin ihmisten väliseen tasa-arvoon. Käytimme siihen aikaan usein sanaa asenne. Päämäärämme oli vanhentuneiden asenteiden muuttaminen tasa-arvoisemmiksi. Emme olleet kuvitelleet asenteiden istuvan niin lujassa,

Emmekä liioin aluksi tajunneet, että asenteiden takana vaanisi kaikilla tasoilla yhteiskunnan rajoitettujen resurssien puolesta taistelevat ihmisryhmät. Pettymyksemme oli suuri, kun meille valkeni, että toimittajat ovat leipänsä edestä työskenteleviä ihmisiä, joilla on harvoin varaa kirjoittaa, niin kuin sydän sanoi. Toimittajien oli kuunneltava lehteä hallitsevien taustaryhmien toivomuksia.

Lasten päivähoitoryhmä

Lasten päivähoitoryhmä edellytti yhteiskunnan tarjoavan kaikille 0-7vuotiaille lapsille päivähoitopaikan. Unionin päivähoitoryhmä jatkoi Yhdistys 9:n viisi vuotta aikaisemmin esittämien argumenttien pohjalta. Koska lähdimme siitä, että kaikki aikuiset käyvät ansiotyössä, tulimme siihen tulokseen, että päivähoitopaikkoja tarvitaan paljon. Naistenpäivän mielenosoitusjulisteissa vaadimme lisää päivähoitopaikkoja.

Henkilökohtaisesti painotin kahta asiaa; ensiksikin sitä, että oli kysymys laskutavasta. Kun jossain kunnassa laskettiin päivähoitopaikkojen tarve, jonka mukaan laadittiin suunnitelmia, voitiin lähtökohdaksi ottaa joko ne luvut, jotka saadaan, kun lasketaan yhteen lasten vanhempien ilmoittamat paikkatoivomukset, tai se luku, joka saadaan, jos yksinkertaisesti vain lasketaan kaikki kunnassa elävät 0-7vuotiaat lapset. Tämä luku oli suurempi, mutta mielestäni rehellisempi. Toisaalta olin sitä mieltä, että Suomessa tulisi alentaa ikää, jolloin lapset aloittavat koulun.

Toisinaan päivähoitoryhmä järjesti keskustelutilaisuuksia, joissa joku näitä asioita työstävä poliitikko tai virkamies esitti näkemyksiään. Alustuksen pohjalta keskusteltiin aiheesta yleisesti.

Kirjaryhmät ja kirjailijaillat

Toiset ryhmät pysyivät koossa vain vähän aikaa. Tallaisia olivat mm. samapalkkaisuusryhmä ja kasvatus tasa-arvoon -ryhmä. Aikaa myöten monet tiedostamisryhmät muuttivat luonnettaan ja niistä tuli naisasiakirjallisuusryhmiä.

Alkuperäisrekisterejä ei ollut kotimaisilla kielillä vielä saatavilla. Vähitellen ilmestyi kuitenkin Ruotsissa kirjoitettuja kirjoja. Mutta suomalaiset kustantaja käännättivät suhteellisen nopeasti Euroopassa ja USA:ssa suurta huomiota herättäneitä tekstejä.

Suomessa on monta naiskirjailijaa, jotka käsittelevät suomalaisen naisen asemaa. Usein kutsuimme näitä kirjailijoita Unioniin kertomaan aiheistaan. Toiset näistä naisista olivat poliittiselta katsantokannaltaan taistolaisia. Näissä tilaisuuksissa he eivät kuitenkaan puhuneet politiikkaa, niin kuin ei kukaan yleisössäkään.

Tietysti on perusteltua kysyä, miten syvälliseksi keskustelu voi muodostua, ellei käsitellä kirjailijan yhteiskuntanäkemystä eikä muitakaan taustalähtökohtia. Vaikka taistolaiset ivasivatkin naistaistelukäsitettä, ei tämä estänyt taistolaisia naiskirjailijoita luomasta herkkiä kuvauksia naisen voimattomuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Monet ajankohtaiset eri leireistä ja taustoista lähtöisin olevat naiskirjailijat vierailivat Unionissa kertomassa työstään.

Naistenpäivätyöryhmä

Naistenpäivätyöryhmä kokoontui vuosittain valmistelemaan kansainvälisen naistenpäivän viettoa.

Muissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa tällaiset työryhmät palkkasivat yleisten varojen turvin jopa sihteeristöjä ja tiedotusväkeä mukaan suunnitteluun. Miellä ei ollut näin. Koko kuorman vetäminen oli Unionin vapaaehtoistyötä tekevien feministien harteilla.

Alussa naistenpäivän vieton suunnittelussa oli mukana naisia eri puolueista. Joka vuosi samat rituaalit toistuivat. Ensimmäiset joulun jälkeen pidetyt kokoukset kiinnostivat monia. Joku ehdotti vuoden teemaa, joku toinen vaati, että juuri sen ja sen hänen puolueestaan pitäisi päästä puhumaan.

Mitä lähemmäksi naisten päivää päästiin, sitä pienemmäksi kutistui naisjoukko. Viimeisiin helmikuun kokouksiin saapuivat vain vasemmiston ja Unionin edustajat. Oikeiston naiset tuntuivat vieroksuvan kansainvälistä naistenpäivää. Muissa pohjoismaissa sitä vietetään kuitenkin suurin juhlallisuuksin, myös YK:ssa New Yorkissa ja Genevessä seminaarein ja juhlapuhein.

Monen vuoden ajan ohjelmassa oli mielenosoituskulkue, jota seurasivat lyhyet puheet jossain Helsingin keskustassa. Jonakin vuonna puheet pidetiin Havis Amandan luona, jonakin toisena Eino Leinon patsaan juurella. Kannoimme julisteita, joissa vaadimme lapsille kunnallista päivähoitoa ja kaikille työssäkäyville kuuden tunnin työpäivää. Jossakin julisteessa oli jokin ajankohtainen vitsikäs heitto.

Suurista puolueista osallistui mielenosoituksiin hämmästyttävän vähän väkeä. Suurin osa marssijoista oli Unionista. Vaati rohkeutta marssia ja osoittaa mieltään keskellä Helsinkiä. Jälkeenpäin menimme Unioniin lämmittelemään.

Yhtenä vuonna vietin naisten päivää Ruotsissa ja osallistuin naistenpäivämarssiin. Väitän osallistujamäärän olleen kymmenkertainen verrattuna meidän joukkoomme kotimaassa. Tukholmassa oli järjestetty yleisin varoin myös hieno naistenpäiväjuhla työväentalon isoon saliin.

Naiskuvatyöryhmä

Mikä oli esikuvamme? Naisen esineellistämisilmiö synnytti monta työryhmää. Itse osallistuin niistä jokaiseen. Kirjailija Simone de Beauvoir painottaa, että yhteiskunnassa naista käsitellään toisena, vieraana, ihmisen negaationa. Erityisesti mies esineellistää naista seksuaaliobjektina. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että sama ranskalainen seksuaaliobjekti on itse vasta vähän aikaa mieheltään kysymättä voinut asioida pankissa.

Minulle oli vierasta nähdä itseni seksuaaliobjektina muussa merkityksessä kuin että mies ja nainen ovat toinen toisensa seksuaaliobjekteja. Pidin kaupallisena vääristymänä sitä, että ilmiö toimisi vain yksisuuntaisesti. Siitä hyötyvät vain ne, jotka pitävät naisen ruumista kauppatavarana.

Osuusliike Elanto halusi palkata Fennia -nimiseen ravintolaansa tarjoilijoiksi kaunisrintaisia naisia. Nämä naiset sitten tarjoilisivat drinkkejä yläruumis paljaana ja kaninkorvat hiuksissaan. Unionin naistyöryhmä laati lehdistötiedotteen, jossa se kritisoi Fennian henkilöstöpolitiikkaa. Elannon pomojen mielestä meiltä puuttui huumorintaju. Me puolestamme käännyimme Elannon edustajiston puoleen, joka on osuusliikkeen korkein päättävä elin.

Lopulta voitimme, mutta ennen sitä keskustelu Unionin ja Elannon korkeimman johdon välillä oli saanut lehdistössä paljon palstatilaa. Fennian tarjoilijat saivat jatkossakin tehdä työtään vaatteet päällä. Meille unionilaisille oli tarjoutunut mahdollisuus osoittaa käytännössä, mitä naisen esineellistäminen on.

Maaliskuussa 1993 Oslon ravintolatyöntekijäinliitto kohtasi saman ongelman. Erään oslolaisen ravintolan omistaja oli määrännyt tarjoilijansa työasuksi paljaat rinnat. Myös tässä kädenväännössä työntekijät voittivat.

Kunhan pohjoismaat lähestyvät Eurooppaa vielä vähän enemmän, on odotettavaa, että näyttämölle ilmestyy joukko epämääräisiä tyyppejä, jotka haluavat ansaita rahaa pohjoismaisen naisen ruumiin avulla.

Me unionilaiset laadimme tekstin, jossa todistelimme, millä lailla missikilpailut diskriminoivat naisia. Julkilausuma herätti lehdistössä paljon huomiota, ja mainostelevisio järjesti missikilpailujen televisioinnin moneksi vuodeksi. Sopii kysyä, millä lailla missikilpailujen televisiointi olisi tänä päivänä vähemmän diskriminoivaa kuin silloin. Olisi myös kiinnostaa kuulla MTV:n hallintoneuvoston 25: n kerran antama vastaus tähän kysymykseen.

Naisliikkeen tehtävänä on pyrkiä siihen, ettei ihmisiä, ei naista eikä miestä, käytetä kaupallisesti hyväksi. Tällä hetkellä on tapetilla uusi kekseliäs tapa hyödyntää ihmisen läheisyyden tarvetta. Tämä melko uusi ilmiö on seksipuhelinpalvelu.

Akkaväen lauluryhmä

Mitkään kokeneet kuoroihmiset eivät Akkaväen lauluryhmää perustaneet. He olivat naisia, jotka lauloivat innolla feministisiä lauluja: naisten taistelulauluja ja vanhoja suffragettilauluja. Ryhmän jäsenet keräsivät lauluja joka puolelta Eurooppaa. He käänsivät tekstejä ja sovittivat ne sitten ryhmälle. Itse en kuulunut lauluryhmään, mutta kirjoitin joitakin laulutekstejä, joita ryhmä esitti. Muiden muassa tämän:

”itsenäisinä ihmisinä meidän tärkein vaatimus

 perusoikeus on työhön –siinä ydinkysymys / toisto /

Meistä riippuu huominen

joka jättää taakseen ankeuden.

Naisten maailma on tulevaisuuden,

tasa-arvoon siskot, luomme sen. ”

Lauluryhmästä oli paljon iloa yhteisissä tilaisuuksissamme ja se oli tärkeä yhteenkuuluvuuden side. Lauluryhmä johti yhteislaulua marsseilla ja kokouksissa. Toisinaan se esitti uudempia lauluja, jotka otimme innostuneesti vastaan.

Lauluryhmän tärkeä johtaja oli Kati Kujala-Räty. Hän lauloi myös itse, säesti pianolla ja esitti välillä lyhyitä sooloja. Muistelen kuoroa suurella lämmöllä. Tärkeintä eivät olleet kuoron harjaantuneet äänet, vaan kuoron ympärilleen luoma iloinen innostus. Me kuulijat emme kuluttaneet ammattimaisesti esitettyjä lauluja, vaan kuuntelimme laulavia sisariamme, jotka olivat osa meidän naisten yhteistä taistelua.

Naistaide

Kun nainen ensimmäisen kerran astui Bulevardi 11 A l:n ovesta sisään, hän yleensä kuvitteli tulleensa yksityiseen yläluokan kotiin, joka oli seissyt koskemattomana sata vuotta. Totuus oli tietysti toinen. Huoneisto oli aikaisemmin toiminut hammaslääkärin vastaanottotilana ja yksityiskotina.

Kun Unioni osti asunnon, se sisustettiin huonekaluilla, jotka aikaisemmin olivat olleet yhdistyksen kokoushuoneistossa Uudenmaankadulla. Jonkin verran tavaraa tuli myös Helmi Tengénin kodista. Sen jälkeen huoneistossa ei ollut tehty mitään. Tunnelma toi mieleen tšehovilaisen nostalgian, mikä ei ollut mitenkään sopusoinnussa päivänkohtaisten kannanottojemme kanssa.

Ehdotin, että siirtäisimme muotokuvat eteisen seinille, jotta salien seinät vapautuisivat naistaiteilijoiden näyttelytiloiksi. Olin toki tietoinen siitä, että vain sellaiset naispuoliset taiteilijat olisivat kiinnostuneita, jotka olivat halukkaita kantamaan feministileimaa, mutta entä sitten?

Vanha kaarti moitti meitä siitä, että koskimme ”pyhiin” pintoihin. He menivät niinkin pitkälle, että uhkasivat minua oikeustoimilla, koska olin uskaltanut poistaa musiikkihuoneesta eräitä puurakennelmia, joita he väittivät kiinteiksi rakenteiksi. Salin seinät maalattiin valkoisiksi ja kattoon asennettiin ripustuskiskoja ja pieniä valonheittimiä. Suomen ensimmäinen naisgalleria oli valmis. Feminismi oli taas edennyt pienen askeleen.

Kansainvälisen naistenvuoden ensimmäisinä viikkoina saimme aikaiseksi suurta huomiota herättävän ruotsalaisen naistaiteen näyttelyn Amos Anderssonin museoon. Monica Sjöön valtavat naisjumalattaret olivat näyttelyn valtteja. Tämä oli ensimmäinen avoimesti feministinen taidenäyttely Suomessa, ja se pani alulle kauan kestävän keskustelun naisten luomisen ehdoista.

Feminismi Suomessa

Kun me Unionin aktivistit olimme päässeet alkuun Helsingissä, ryhdyimme levittämään sanomaamme ympäri maata. Matkustin Tampereelle, Jyväskylään, Ouluun ja Lappeenrantaan kertomaan siitä, mitä me Helsingin seudulla teimme.

Olin sitä mieltä, että Unionin sääntöjä tulisi muuttaa niin, että Unionista tulisi todellinen liitto, ettei se olisi vain paperitiikeri. Mutta ajatukseni herätti niin vähän innostusta, ettei siitä ehkä löydy edes muistiinpanoja kuukausikokousten pöytäkirjoista.

Paikallisyhdistysten jäsenet olivat niin innokkaita tekemään kaiken oman päänsä mukaan, ettei heitä lainkaan kiinnostanut liitto paikallisyhdistyksineen, vaikka he olisivat voittaneet tällaisen järjestelyn kautta myös taloudellisesti. He ottivat helsinkiläiseltä sisaryhdistykseltään varoja vastaan mieluummin kertatukijaisina puhelinkuluja, vuokria jne. varten. Kun varattomista paikallisyhdistyksistä ovat vain muistot jäljellä, voidaan kysyä, eikö sittenkin olisi ollut viisaampaa, jos olisimme perustaneet todellisen liiton.

Tänä päivänä miellä olisi ainakin selkäranka jäljellä. Eräs ranskalainen sosiaalidemokraattinen naisministeri valitteli, että poliittinen ilmapiiri oli niin kova, että se pelotteli naisia pois. Hänen näkemyksessään on varmaan perää. Mutta meidän ei tule unohtaa sitä historian ohjenuoraa, jonka mukaan pitkäaikaistulokset edellyttävät aina jonkinlaisia yhdistys- ja liittomuotoja. Naisliike ja vihreä liike rakastavat välittömyyttä ja improvisaatiota, mikä valitettavasti usein johtaa siihen, että ihmiset kokoontuvat yhteisten ihanteiden ympärille, mutteivat saa paljoakaan aikaan.

Jyväskylässä ei syntynyt paikallisyhdistystä. Siellä opiskelijatytöt perustivat oman ryhmänsä melko aikaisessa vaiheessa, eikä Unioni eivätkä muut olemassa olevat naisyhdistykset heitä kiinnostaneet. Joten sain lahtea Jyväskylästä kotiin ilman uutta paikallis-Unionia. Tampereelle muodostui hyvin aktiivinen paikallisyhdistys, jolla oli moninaisia toimintamuotoja. Valitettavasti tämä kaikki on nyt mennyttä.

Turkuun perustettiin suomenkielinen Turun Naisunioni, joka elää hiljaiseloa vielä tänäänkin. Sen jäsenet pystyivät neuvottelemaan kaupungilta Turun Naisunionille ja muille Turun naisyhdistyksille hyvät kokoontumistilat keskellä Turkua. Turussa oli ennestään itsenäinen ruotsinkielinen Abo Unionen, jonka jäsenistön enemmistö oli lähtöisi n Abo Akademista.

Parhaimpina aikoina Unionin paikallisyhdistyksiä oli ympäri Suomea. Paitsi Tampereen, Turun, Oulun ja Lappeenrannan rekisteröidyt yhdistykset, naisryhmiä oli Vaasassa, Rovaniemellä, Porissa ja Lahdessa. Suomeen ei koskaan syntynyt feministisiä ryhmiä, jotka olisivat nimittäneet itseään sosialistisiksi. Ehkä unionien ja taistolaisryhmien välissä ei ollut tarpeeksi tilaa.

Muutama vuosi myöhemmin Kuopion, Tampereen ja Helsingin ylioppilaskuntien naiset perustivat omat naisryhmänsä.

Toiminta naisiin kohdistuvan väkivallan näkyväksi tekemiseksi

Oikeus liikkua kadulla ja omassa kodissa ilman, että tarvitsee pelätä jonkun käyvän käsiksi, eli oikeus fyysiseen turvallisuuden tunteeseen, on eräs tärkeä naisliikkeen vaatimus. Kaikkialla Länsi-Euroopassa naisliike on pannut alulle turvakoteja väkivallan kohteeksi joutuneille naisille. Englannissa Erin Pizzey oli aktiivisimpia tällä sektorilla. Myös me unionilaiset tutkimme tarkkaan hänen kirjaansa, jossa hän kertoi siitä, miten hän ja hänen feministisisarensa olivat käynnistäneet turvakotitoiminnan Englannissa.

Unionissa Sirkka Germain, Marja-Liisa Polkunen-Garcz, Christina Törnroth ja minä päätimme ryhtyä keräämään pahoinpidellyiltä suomalaisnaisilta kirjeitä, joissa he kuvaisivat kokemustaan. Lähetimme lehdistön kautta avoimen kirjeen, jossa pyysimme pahoinpitelyn uhreja kirjoittamaan meille. Ilmoitimme, että tulisimme käyttämään kirjeitä suunnitteilla olevan kirjamme lähtökohtana.

Saimme yli sata kirjettä, jotka kaikki kertoivat traagisista naiskohtaloista. Muokkasimme aineiston kirjaksi, jonka nimeksi tuli Väkivalta perheessä. Se ilmestyi sekä suomeksi että ruotsiksi ja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Unioniin alkoi ilmestyä naisia, joilla oli erilaisia kouriintuntuvia ongelmia. He halusivat, että kuuntelisimme heitä. Meillä ei ollut paljonkaan kapasiteettia auttaa heitä, mutta jotain saimme kuitenkin aikaiseksi. Ilmoitimme naispuolisille lakitieteen opiskelijoille mahdollisuudesta saada käytännön kokemusta antamalla Unionissa naisille ilmaista juridista apua. Tämä toiminta on eräs ainoita, joka jatkuu vielä nykyäänkin – kiitos tomerien lakitiedettä opiskelevien naisten.

Pyrimme perustamaan pahoinpideltyjen naisten turvakoteja Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa. Helsingissä törmäsimme varsin yllättävään esteeseen. Ensi-Kotien liiton johto, jonka tarkoituksena oli alun perin tarjota turvaa naimattomille äideille, halusi myös perustaa koteja pahoinpitelyn uhreille. He eivät halunneet kilpailua, joten he suostuttelivat Helsingin lastensuojelulautakunnan olemaan luovuttamatta kaupungin tiloja helsinkiläiselle turvakotiyhdistyksellemme. Yrittivätpä he sekoittaa kuvioitamme myös Espoossa, mutta onneksi pystyin estämään ne aikeet, ja espoolainen turvakotimme toimii tänä päivänäkin kaupungin omistamassa omakotitalossa.

Minua pyydettiin aika usein erilaisiin tilaisuuksiin kertomaan perheväkivallasta. Tallöin jouduin usein kasvotusten erään Ensi-Kotien liiton miespuolisen lääkärin kanssa. Hän halusi nähdä ongelman siten, että kyseessä oli perheen sisäinen rähinä, jossa kaikki riitelevät keskenään. Tilastot osoittavat kuitenkin selvästi, että perheväkivalta on yleensä miesten väkivaltaisen käyttäytymisen seurausta. Minulle oli varsin outo kokemus törmätä tähän yllättävään suhtautumiseen sosiaalidemokraattisen hyväntekeväisyysjärjestön taholta.

Suomessa keskustelu miesten aggressiivisuudesta patriarkaatin ilmenemismuotona on ollut vähäistä. Vielä tänä päivänä mies, joka pahoinpitelee vaimoaan kodin seinien sisällä, saa teostaan lievemmän tuomion kuin jos hän olisi aiheuttanut saman vamman vaimolleen esimerkiksi kadulla. Väkisinmakaaminen avioliitossa on monessa Euroopan maassa rangaistava teko, mitä se ei vielä meillä ole.

Akkavaki –lehti

Lehden ensimmäisiä numeroita teimme Unionin vanhalla vahakopiokoneella. Teimme kaiken itse nostamatta palkkiota. Joitakin kuvia saattoi tehdä polttovahaksille. Mm. tanskalaisen Dea Trier-Morchin kuva pyöräilevästä naisesta tuli tällä menetelmällä hyvin esille. Kuva oli puuleikkaus, jonka löysin eräästä Dean kirjoittamasta ja kuvittamasta kirjasta. Sellainen tunnelma oli siihen aikaan. Pohjoismaisten feministien kesken oli niin voimakas itsestään selvä solidaarisuus, että saatoimme lainata toisiltamme tarvitsemaamme aineistoa kysymättä etukäteen.

Kellään meistä ei ollut kokemusta lehtityöstä ja tulos oli sen mukainen. ”Meillä” tarkoittaa tässä yhteydessä niitä samoja naisia, jotka tekivät muunkin työn. Teimme alle sata kappaletta tätä vahamonistelehteä, j ota sitten jaoimme jäsenille kokouksissa. Lehdellä ei ollut omaa kassaa eikä budjettia.

Naisten joulumessujen hoito oli aina ollut vanhojen käsissä ilman median nuorten sekaantumista asiaan. Mutta eräänä päivänä Sassa Janzon, jonka harteilla päävastuu oli, ei enää jaksanut. Joulumessut eivät suinkaan ole mikään hyväntekeväisyysbasaari kuten ensi näkemältä luulisi, vaan tuottoisa liike. Sitten keksin idean. Jos joulumessujen ja lehden taloudet yhdistäisi, saattaisi joulumessujen tuotolla maksaa lehden painatuskuluja. Ehdotin siksi, että perustaisimme erityisen yhdistyksen, Naisten Kulttuuriyhdistyksen, joka vastaisi joulumessuista ja samalla julkaisisi lehteä. Näin teimme ja Naisten Kulttuuriyhdistys perustettiin loppuvuodesta 1979.

Ensimmäisenä vuonna, kun lehden toimituskunta oli vastuussa joulumessuista, jännitimme hiukan uutta tehtävää. Mutta kaikki meni hyvin, myös tilitys. Kannoimme vuorotellen päiväkassan pankkiin heti messujen sulkemisajan jälkeen. Se oli käteiskassa ja ainoa tapa valvoa sitä oli verrata yhden päivän kassaa toisen päivän kassaan.

Mutta lehti ei tietystikään siitä parantunut, että se nyt painettiin kirjapainossa. Itse olin innolla lukenut eri kielisiä teoreettisia tekstejä, joita löysin milloin mistäkin. Ehdotin toimituskunnan kokoukselle, että kääntäisimme näitä kirjoituksia ja julkaisisimme niitä lehden liitteenä. Väitin, että vakavasti naisasiasta kiinnostuneet lukijat kyllä tervehtisivät näitä tekstejä ilolla helppolukuisempien kirjoitusten rinnalla. Sitä paitsi saatoimme teoreettisen aineiston kautta löytää uusia lukijoita yliopistonaisista, ja tähän teoreettiseen liitteeseen viitaten myös anoa valtiolta tiedonjulkaisemistukea. Sanottu ja tehty, saimme tuen. Minun aikanani ehdimme julkaista suuren määrän naisasiateoreettisia tekstejä käännöksinä englannista suomeen.

Naisille oma kurssikeskus

Unioni omistaa kauniin huvilan Helsingissä Lauttasaaren kaupunginosassa. Ida Salinin testamentin mukaan huvilaa tulee käyttää naisten virkistystoimintaan.

Huvila oli 70-luvulla talvisin tyhjillään, koska se oli huonokuntoinen. Ehdotin huvilan kunnostamista ja että sitä alettaisiin käyttää talvisin opiskelija-asuntolana. Kesäisin huvilassa voitaisiin pitää naisille kursseja samassa hengessä kuin naiskorkeakouluissa muualla Euroopassa.

Vuoden 1976 lopulla Villa Salin päätettiin korjata, ja korjaustyö toteutettiin vuoden 1977 aikana. Itse vietin rakennuspaikalla niin paljon aikaa, että sinä vuonna firmani tulos oli miinuksella. Kukaan ei pakottanut minua tähän ilmaiseen työhön enkä suinkaan tarkoita sitä, että minun panokseni tulisi olla jokin esimerkki. Kaikkien ei ole aina mahdollista antaa naisasialle niin paljon aikaa kuin mitä minä tuolloin annoin. Olin valmis siihen.

Säntäsin töistä Villa Saliniin, takaisin töihin ja sieltä pari tuntia myöhemmin Unioniin pitämään tiedotustilaisuutta uuden tiedostamisryhmän jäsenille tai osallistumaan johonkin teemakokoukseen.

Villa Salinin työryhmä sai uusia tehtäviä: sen tuli suunnitella naiskorkeakoulun ohjelmatarjonta. Tutkimme muiden pohjoismaisten naiskorkeakoulujen ohjelmia. Kokosimme kokonaisen paketin erilaisia kursseja ja esitelmänpitäjiä. Jotkut kurssit kestivät koko viikon, toiset vain muutaman päivän. Järjestimme mm. luovuuskursseja sekä kursseja, joissa tarkasteltiin suomalaisen naisen asemaa työssä ja kotona.

Kerran vuodessa järjestimme paikallisyhdistysten edustajien tapaamisia. Tällöin keskustelimme yhteisistä asioista. Mutta niin pitkälle emme koskaan päässeet, että olisimme luoneet toimivan muodon näille tapaamisille. Ne olivat yhtä sekasortoisia kuin yleensäkin naisliikkeen kokoukset. Monet naiset inhoavat sääntöjä ja järjestäytyneitä muotoja, jotka he kokevat patriarkaalisena painolastina. Naisliikkeessä rehellinen keskustelu vallankäytöstä ei oikein ota syttyäkseen. Naiset kokevat vallankäytön niin patriarkaalisena ja epänaisellisena, että työntävät toisinaan mieluummin sivuun koko ongelman.

Sisaret Euroopassa

Uusi naisliike oli päässyt alulle koko läntisessä Euroopassa aikaisemmin kuin meillä, joten saatoimme Suomessa käyttää hyväksemme sisartemme kokemuksia. Meitä oli noin viisitoista aktivistia, jotka teimme retken Tukholmaan tutustuaksemme Grupp-8:n toimintaa. Inga-Lisa Sangregorio tarjosi meille kotonaan spagetti-illallisen. Siihen aikaan Grupp-8:in kokoushuoneena toimi ikkunaton varastotila. Heillä ei ollut median taloudellisia resurssejamme. Mutta ideologisesti he olivat päässeet pitkälle, ja heistä uhkui päämäärähakuisuutta.

Meillä oli mukanamme miestoimittaja sekä miesvalokuvaaja Viikko­Sanomista. He aikoivat tehdä jutun retkestämme. Ruotsalaiset sisaremme olivat kauhuissaan, eivätkä voineet käsittää, miten saatoimme päästää kaupallisen lehden tutkimaan toimintaamme. Ja kaiken lisäksi kaksi miestä!

Ehkä en itsekään tänä päivänä kannattaisi ajatusta, että kaksi herraa päästettäisiin mukaan feministien retkelle. Vaan tekeepä niin tai näin, suhde lehdistöön on aina vaikea. Ylipäänsä, jos välttelee tiedotusvälineitä, monikaan ei saa tietoa naisliikkeen toiminnasta. Ja jos taas päättää avata lehdistölle ovet, siellä kyllä päätetään, ketä lähetetään tekemään juttuja. On päivänselvää, että toimittajat määräävät painotuksista ja näkökulmista.

Itse suhtauduin joukkotiedotusvälineisiin melko ylimielisesti. Annoin toimittajien kirjoittaa mitä he halusivat – tarkistamatta heidän kirjoituksiaan. Koin, ettei mahdollisista korjauksista olisi kuitenkaan paljon apua ollut. Mutta monet retkiryhmän sisaret taistelivat Viikko-Sanomien kanssa urheasti tulkintaeroista. Siinä hässäkässä he oppivat yhtä ja toista tiedotusvälineiden vallasta.

Toisen opintomatkan teimme Pariisiin Vincennen yliopistoon, jossa pidettiin naisten festivaalit. Paikalla oli tuhansia naisia. Kuitenkin vaikutti siltä, kuin todellinen vallanpitäjä olisi ollut muuan miespuolinen leninistinen opiskelijaryhmä, joka neuvoi järjestelystä vastaavia naisia kulisseissa varsin yksityiskohtaisesti. Vincennen yliopiston suurissa luentosaleissa keskusteltiin vilkkaasti erilaisista teoreettisista kysymyksistä. Olin odottanut, että kokouksessa olisi käsitelty eurooppalaisten feministien katto-organisaation perustamista, mutta en saanut tilaisuutta edes ehdottaa moista.

Kävin myös Amsterdamin naistentalossa, jossa pidettiin kansainvälinen naisten kokous. Kokoukseen osallistui muiden joukossa eräs englantilainen nainen nimeltään Selma James. Hän puhui vakuuttavasti mm. äidinpalkasta. Kokouksen isäntämaassa Hollannissa varsin pieni osa naisista, joilla on lapsia, käy ansiotöissä, joten siellä suhtautuminen äidinpalkkaan on aivan erilainen kuin esimerkiksi miellä suomalaisilla feministeillä.

Amsterdamin naistentalo on entinen kansakoulu, jonka naiset valloittivat aina uudestaan, kunnes kaupunki lopulta antoi periksi. Kokouksen järjestelyt tulivat pienituloisia naisia vastaan, mikä oli varsin iloinen asia.

Kävin Oslon naistentalossa useasti, ja aina palatessani minulla oli mukanani eri ryhmien laatimia tekstejä. Erityisesti Kvinnefrontenin kirjoituksia minulle kertyi runsaasti. Minulla oli tästä aineistosta runsaasti hyötyä tehdessäni aloitteita Unionissa. Hallitsen useita kieliä, mistä on ollut tietysti hyötyä. Ymmärrän sekä norjaa että tanskaa ja vastaan norjan kielellä höystetyllä ruotsilla, jota norjalaiset ja tanskalaiset sisaret hyvin ymmärtävät. Liikuin siksi kuin kotonani sekä Rödströmpernen naistentalossa keskellä Kööpenhaminaa että toisessa suuressa naistentalossa Grevinde Dannerissa. Tekstien ja lehtien lisäksi toin Suomeen palatessani tuliaisina paljon uusia ideoita.

Yhtenä vuonna Rödströmperne järjesti Kööpenhaminan keskustaan Fälledparkeniin kevätjuhlan, ja minua pyydettiin tilaisuuteen puhujaksi. Koko puisto oli täynnä ihmisiä, aurinko paistoi ja orkesterit soittivat. Ennen minua puhui Angela Davis. Hän puhui lyhyen lauseen, jota seurasi hiljaisuus, huudahdus, hiljaisuus, huudahdus ja niin edelleen. Se olikin ainoa oikea tapa pitää puhetta siinä tilaisuudessa! Mutta minä onneton luin tekstini paperista. Siitä seurasi, että kansa kuunteli puhettani muutaman sekunnin, jonka jälkeen neliskulmainen esitykseni hukkui yleiseen muminaan.

Kööpenhaminassa oli myös Dansk Kvindesamfundetin tilat, mutta joka kerta, kun yritin käydä siellä, paikalla ei ollut ketään. Oikeastaan yhdistys on vanhastaan Unionin sisaryhdistys. Mutta siitä on jo aikaa, kun yhteys viimeksi toimi, mikä on todella valitettavaa.

En käynyt koskaan naisasiakokouksissa Englannissa, mutta löysin kyllä englantilaista aineistoa kokouksista ympäri Eurooppaa. Nyt kaikki tuo on historiaa.

Tästä eteenpäin

Uusi Seelanti ja Suomi ovat kaksi länsimaisia perinteitä omaavaa maata, jotka ovat urbanisoituneet monia muita nopeimmin. Hyvin monien on ollut pakko muuttaa kodeistaan maalta kaupunkiin, pieniin asuntoihin, joista heille on kertynyt suuret velat. Kotona opittu nollaantuu yhdellä iskulla ja on pakko oppia uusia tapoja olla ja elää -kokonaan uusi arvomaailma.

Monia suomalaisia rasittavat epävarmuuden tunne ja masennus, ja tämä koskee erityisesti naisia. Tanskalaiset puolestaan osaavat nauraa itselleen ja elämälle. Suomalaisen on oltava juovuksissa voidakseen nauraa. Onko yhä näin? Ehkei enää niin poikkeuksetta kuin aikaisemmin, mutta silti vanha perinne elää sitkeästi.

Meillä suomalaisilla on mielestäni turhan suuri kunnioitus kouluja käyneitä kohtaan. Byrokraattisten naistutkijoiden ja aktiivifeministien välillä vallitseva syvä kuilu tulisi täyttää, onhan kyse yhteisestä päämäärästä. Kuitenkin on myös suuri etu, että kulttuurimme on nuori. Meillä elää vielä matriarkaalisen kauden muisto voimakkaine naishahmoineen. Meillä nainen on nainen, eikä naisen tarvitse olla pieni ja sievä. Häneltä odotetaan monessa tilanteessa sekä älyä että aloitteellisuutta.

Meitä eivät liioin rasita tukahduttavat yläluokkien perinteet kuten vanhoilla siirtomaakansoilla. Suomalainen yhteiskunta muuttuu nopeasti. Kansalaiset eivät enää luota poliittisten puolueiden ja byrokratian kykyyn ratkaista yhteiskunnan ongelmia, vaan turvautuvat aitoihin kansalaisliikkeisiin näiden perinteisten valtaryhmittymien ulkopuolella. Erityisesti naiset kaipaavat uusia raikkaita ratkaisuja ja inhimillisiä johtajia. Naiset odottavat myös naisliikkeeltä paljon, mutta nyt laman vallitessa ilmeisesti arastelevat osallistua aktiivisesti naisliikkeessä uusien teiden raivaamiseen.

Uuden naisliikkeen kudelma ovat naisverkostot, jotka vahvistavat naisryhmän yhteenkuuluvuutta. Niiltä ei pidä edellyttää mitään kokonaisvaltaista patriarkaatin kritiikkiä. Toisaalta, ellei ole voimakasta naisliikettä tukemassa tasa-arvoasiain neuvottelukunnan valtiofeminismin toimenpide­ehdotuksia, ei naisen asema parane. Yleisen mielipiteen on tuettava muutosehdotuksia, jotta ne tulisivat hallituksessa ja eduskunnassa hyväksytyiksi. Ja jos tätä tukea ei saada, joudutaan monia hyviä ehdotuksia hautaamaan. Näin kävi muun muassa kiintiöperiaatteen kohdalla.

Jotta naisliike kasvaisi voimakkaaksi, tarvitaan paljon innokkaita naisia mukaan toimintaan: yleiskokouksiin, naisliikkeen lehden tekoon, ottamaan kantaa joka taholla.

Tulenkohan minä vielä kokemaan sen.