Kun sovimme kirjoittamisesta Naisen ääneen, tehtävänjako oli selvä. Helena Rannan kollegana professori emeritus Erkki Vuori kirjoittaa laajemman osion, jota voi sanoa pienoiselämänkerraksi. Siinä korostuvat ne lukuisat erilaiset työtehtävät, joihin Helena Ranta on osallistunut.

Opetusneuvos Marja Liisa Toivasen osalle tuli järjestötoiminta ja näkökulma siihen Helena Rantaan, joka osallistuu vapaaehtoistyöhön.

Helena Rannan elämäkerta

Tammisten perheeseen syntyi Kajaanissa 1946 neljäs lapsi, tyttö. Perheessä oli jo kaksi poikaa ja yksi tytär. Uusi tulokas sai nimekseen Meri Helena. Perheen äiti, Ilona, oli koulutukseltaan matemaatikko ja toimi Kajaanin kauppakoulun rehtorina. Isä, Kauko, oli kemisti ja työskenteli puunjalostusteollisuudessa.

Helenan ollessa viisivuotias isä yleni Enso-Gutzeitin tutkimuskemistiksi ja nimityksen myötä perhe joutui muuttamaan Imatralle. Luonnontieteilijävanhemmiltaan Helena peri kyvyn loogiseen ja analyyttiseen ajatteluun. Sisarusparven nuorimpana oleminen puolestaan opetti keinot selviytyä itseään vanhempien ja osaavampien lasten keskuudessa.

Helenalla oli turvallinen lapsuus, vanhemmat jumaloivat kaunista, kiharatukkaista nuorinta tytärtään. Sodan jälkeen kuopuksen syntyminen oli kuin toteutunut lupaus rauhanajan koittamisesta. Sodassa haavoittuneen isän silmissä lapsi oli konkreettinen osoitus elämän jatkumisesta ja hän iloitsi saadessaan seurata nuorimman lapsensa kasvamista. Helenan ikäero vanhempiin sisaruksiin oli juuri sopiva, hekin osasivat iloita pikkusiskostaan.

Tästä lapsuudesta saadusta myönteisestä huomiosta ja tuesta on varmasti saanut alkunsa Helena Rannan vahva luottamus omaan osaamiseensa ja terve itsevarmuus. Nämä luonteenpiirteet ovat myöhemmässä elämässä olleet tarpeen ja ovat joutuneet koetukselle erilaisten onnettomuuksien ja kriisien selvittelyn yhteydessä.

Äidinpuolen suku, Grotenfeltit, on vanha kulttuurisuku, jossa on ollut useampiakin Helsingin yliopiston professoreita. Suvun perinteen mukaisesti Tammisten perheessä soitettiin, luettiin ja laulettiin. Niinpä kaikki lapset kävivät pianotunneilla. Perheen äiti lausui runoja ja lauloi suomenkielen lisäksi myös ruotsiksi ja saksaksi ja näin mainitut kielet tulivat lapsille tutuiksi jo kotona.

Vanhemmat siirsivät lapsilleen myös luontoharrastuksensa. Kasvien keräily, hyönteiset ja linnut kiinnostivat Helenaa. Perhe kävi yhdessä sienimetsässä ja sienestys onkin kuulunut Helenan harrastuksiin ihan lapsuudesta alkaen. Helena liittyi partioon, jossa niin ikään liikuttiin paljon luonnossa.

Helenan ollessa lukiossa hänen vanhemmat sisaruksensa olivat kaikki jo siirtyneet opiskelemaan Helsinkiin. Molemmat pojat opiskelivat Teknillisessä korkeakoulussa teknillistä fysiikkaa ja sisko Helsingin yliopistossa ydinfysiikkaa. Vanhemmat olivat ostaneet nuorille Helsingin keskustasta kaksion opiskeluboksiksi.

Myös Helenan mielenkiinto kohdistui koulussa luonnontieteisiin ja hän mm. suoritti erityispitkän matematiikan kurssin. Tulevaisuudensuunnitelmana hänellä olikin lähteä lukemaan Helsinkiin yliopistoon matematiikkaa tai sitten päästä opiskelemaan diplomi-insinööriksi Teknilliseen korkeakouluun.

Helenan äidin ystävätär oli ammatiltaan hammaslääkäri ja Helena oli pannut merkille hammaslääkärin ammatin hyvät puolet: työtä pystyi tekemään kodin yhteydessä, sen määrää pystyi säätelemään, toimeentulo näytti turvatulta ja aikaa jäi myös harrastuksille. Niinpä suunnitelmat muuttuivat ja Helena pyrki ylioppilastutkinnon jälkeen 1965 Helsingin yliopistoon hammaslääketieteen opintosuunnalle, jonne myös heti pääsi.

Hammaslääkäriksi opiskelevan arki oli kaukana akateemisesta vapaudesta: opiskelijat joutuivat noudattamaan tiukkaa lukujärjestystä. Opiskelijoiden ainejärjestö oli vahva ja vapaa-aika kului oman alan opiskelijoiden yhteisissä riennoissa. Elettiin opiskelijaradikalismin aikaa.

Taistolaisuus kiehtoi tiedostavaa nuorisoa, mutta Helena Ranta ei tuntenut vasemmistolaista ääriliikettä omakseen. Hän osallistui kyllä ylioppilaspolitiikkaan ja oli ylioppilaskunnan edustajistossa vuosina 1969–1972. Hän oli ensin kokoomuksen ryhmässä, mutta erosi siitä liiallisena pitämänsä ryhmäkurin vuoksi ja liittyi liberaaleihin, joiden edustamat arvot Ranta koki enemmän omakseen. Minkään poliittisen ryhmän jäsenkirjaa ei Helena Ranta kuitenkaan ottanut.

Liberaalien ryhmässä Helena Tamminen tutustui Kari Rantaan, joka opiskeli niin ikään hammaslääketiedettä. Nuorten suhde syveni nopeasti ja heidät vihittiin Helenan opintojen ollessa vielä kesken vuonna 1969. Helena Ranta oli aktiivinen myös useissa kansalaisjärjestöissä, mm. Seksuaalipoliittisessa Yhdistyksessä ja toimi yhdistyksen sihteerinä vuonna 1971.

Helena Ranta valmistui hammaslääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1972. Seuraavan puoli vuotta hän työskenteli yksityishammaslääkärinä Helsingissä. Hän oli ollut jo opiskeluaikanaan mukana tutkimusprojekteissa ja hänelle oli jäänyt halu ja kiinnostus jatkaa tutkijana. Siksi hän palasi Hammaslääketieteen laitokselle, nyt assistentin virkaan.

Paluuta helpotti osaltaan Lääketieteellisen toimikunnan myöntämä tutkijastipendi vuodelle 1973. Helena Rannan tutkimuksen aiheena oli kollageeni, yhdiste, joka on keskeinen osa ihmisen sidekudosta. Kollageenin häiriöihin liittyy useita sidekudossairauksia ja aihetta tutkittiin intensiivisesti myös muualla: Kansanterveyslaitoksella Helsingissä ja Oulun yliopistossa.

Kansanterveyslaitoksen professori Jarmo Pikkarainen houkutteli Helena Rantaa omaan ryhmäänsä ja niin Ranta lähti Hammaslääketieteen laitokselta työnohjaajansa pettymykseksi. Kansanterveyslaitoksessa tutkimuksen taso ja resurssit olivat ylivoimaisesti paremmat kuin yliopiston laitoksella. Erityisen tärkeää nuoren tutkijan kannalta oli tutkimusyhteisön suurempi koko ja parempi laatu. Samassa ryhmässä tutkimusta olivat tekemässä lääkärit, kemistit ja toksikologit.

Osana väitöskirjaan tähtäävää tutkimustyötä olivat jatko-opinnot Englannissa Agricultural Research Centressä, Bristolissa 1976–1977, jossa Helena Ranta hioi samalla kielitaitoaan. Hän omaksui yläluokkaisen Oxfordin englannin aksentin puheeseensa. Tästä on ollut myöhemmin suuri hyöty erilaisissa kansainvälisissä kiistatilanteissa, jossa sanavalintojen lisäksi ääntämisen vivahteita voidaan käyttää osoittamaan vastapuolelle paikkansa.

Väitöskirja valmistui kolmessa vuodessa. Väitöstilaisuuden lähestyessä työn ohjaaja professori Pikkarainen pyysi luvan saada lukea etukäteen väittelijän avauspuheenvuoron, lectio precursorian. Hän oli oppinut tuntemaan oppilaansa suorapuheisena ja reippaana nuorena naisena ja ilmeisesti pelkäsi mitä totuuksia väittelijä saattaisi pöntöstä laukoa. Helena Ranta toimitti puheen ja ohjaaja hyväksyi tekstin.

Väitöstilaisuudessa kävi kuitenkin ilmi, että Helena Ranta esitti aivan toisenlaisen puheenvuoron. Hän oli valmistanut uuden version, koska ei pitänyt siitä, että väittelijälle kuuluvaa oikeutta puhua itse tärkeänä pitämäänsä tekstiä yritettiin rajoittaa. Professori Pikkarainen ei ollut jälkeenpäin asiasta pahoillaan, vaan oli varmasti Rannan tuntien mielessään tähänkin vaihtoehtoon valmistautunut.

Työt jatkuivat Hammasklinikalla kariesopin osastolla. Virkanimikkeet vaihtelivat vs. assistentista ja opettajasta tutkijaan, toimipa Helena Ranta hetken aikaa vs. apulaisprofessorina vuonna 1984. Opetustyö kiinnosti häntä, saihan siinä olla jatkuvasti yhteistyössä opiskelijoiden ja potilaiden kanssa.

Kari Ranta työskenteli niin ikään samassa laitoksessa ja avioparia yhdisti kiinnostus tutkimukseen ja opetukseen. He olivat ostaneet Käpylästä puutalon ja molemmat nauttivat asumisesta pientalossa. Karin myötä Helena sai uusina harrastuksina ruuanlaiton ja purjehduksen. Rannaton meri oli Helenalle outo elementti, hänhän oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa sisämaassa. Hän oppi kuitenkin nopeasti ison, suolaisen veden tavoille ja pariskunta vietti useita viikkoja kesäisin purjehtimalla. Helena onkin sanonut, että ”Pitkät (purjehdus)retket opettivat minulle kärsivällisyyttä, kuten koko avioliittokin”.

Elämä muuttui rutiiniksi ja Helena Ranta kaipasi uusia haasteita. Vuonna 1989 hän haki ja sai paikan oikeusministeriön ylihammaslääkäriksi. Viranhaltijan tehtävänä oli kehittää hammashoitoa koko maan vankiloissa ja tehdä samalla myös kliinistä työtä. Veriteitse tarttuva C-hepatiitti levisi epidemiana vankiloissa ja uusi hammaslääkäri joutui suunnittelemaan ehkäisytoimia.

Samaan aikaan Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen konsultoiva oikeushammaslääkäri HLL Olavi Heikinheimo oli jäämässä eläkkeelle. Hänen työlleen ei löytynyt jatkajaa. Siksi laitokselta otettiin yhteyttä julkisessa virassa olevaan Helena Rantaan ja kysyttiin hänen kiinnostuksestaan ryhtyä oman työnsä ohella oikeushammaslääkäriksi. Hän innostui heti asiasta. Hän oli jo pienenä lukenut dekkareita ja henkirikosten selvittäminen kiinnosti. Oikeusministeriön tehtävässä oli huokoisuutta, eikä vainajien parissa työskentely tuntunut rosvojen jälkeen millään lailla ongelmalliselta.

Niinpä Helena Ranta otti tarjotun oikeushammaslääkärin tehtävän vastaan. Heti alkuun paljastui työn haastavuus ja kansainvälinen ulottuvuus. Interpolilla oli uhrientunnistamisjärjestelmä, joka oli tuotava ja tehtävä tutuksi Suomessa. Keskusrikospoliisi oli muodollisesti vastuussa asiasta, mutta toiminnan käynnistäminen vaati yhteistyön luomista KRP:n, oikeuslääketieteen laitoksen ja oikeushammaslääkäreiden kesken.

Samalla oli suunniteltava hammaslääkäreille koulutusohjelma, jotta maahan saataisiin kattava oikeushammaslääkäreiden yhteisö. Koulutusohjelma laadittiin yhdessä professori Antti Penttilän kanssa ja ohjelmalle saatiin Hammaslääkäriliiton hyväksyntä suppeaksi erikoisalaksi. Nuoret hammaslääkärit innostuivat joukolla uudesta alasta ja useat kymmenet kunnallisissa viroissa toimivat hammaslääkärit ja myös muutama yksityishammaslääkäri aloittivat koulutuksen.

Helena Rannan pettymykseksi Puolustusvoimien hammaslääkärit eivät lähteneet silloisen ylilääkärin kielteisen päätöksen johdosta koulutukseen. Helena Ranta oli alun perin suunnitellut uuden organisaation nopean toiminnan perustuvan nimenomaan armeijan hammaslääkäreiden varaan. Heillähän, jos kellään tulisi olla koulutus ja hyvä valmius uhrintunnistukseen.

Parikymmentä vuotta kestänyt lapseton avioliitto Kari Rannan kanssa oli päättymässä 1990-luvun alussa ja Helena Ranta oli muuttanut pois yhteisestä kodista. Oikeushammaslääketieteen tehtävät ja opetus veivät yhä suuremman osan hänen työpäivästään. Samalla kiinnostus vankilalaitoksen tarjoamiin työtehtäviin väheni.

Helena Rannalle tarjoutui tutkijanpaikka Norjasta vuonna 1993 ja hän päätti ottaa sen vastaan. Hän kaipasi etäisyyttä sekä yksityiselämäänsä että virkaansa. Norjan aika kului tutkiessa hampaiden paikkaamisessa käytettyjä materiaaleja ja antropologiaa. Molemmat aiheet sopivat mainiosti täydentämään oikeushammaslääketieteessä tarvittavia tietoja ja taitoja. Norjan vuosi mahdollisti myös verottoman BMW-auton hankinnan, joka olikin hänen ensimmäisen oma autonsa.

Estonia 1994

Helena Ranta oli palaamassa Norjasta Suomeen ajamalla uudella autollaan Ruotsin läpi. Hän oli tapaamassa ruotsalaisia kollegojaan 27. syyskuuta 1994 Tukholmassa, kun järisyttävä uutinen tuli tietoon: matkustajalaiva Estonia oli haaksirikkoutunut kovassa merenkäynnissä ja uponnut Itämerellä matkalla Tallinnasta Tukholmaan.

Ranta otti yhteyttä Suomeen uhrintunnistuksen valmiusryhmään. Hän sai onnettomuustutkinnan johtajalta Kari Lehtolalta neuvon jäädä Tukholmaan ja avustaa Ruotsin poliisia parhaansa mukaan. Pian paljastui asia, joka lähes halvaannutti Ruotsin poliisin toiminnan: laivassa oli ollut useita kymmeniä laitoksen siviilivirkamiehiä.

Estonian uhrit ajautuivat Suomen aluevesille ja useita vainajia tuotiin Utön varuskuntasaarelle. Virossa ei ollut valmiutta tutkia suurta vainajamäärää ja Tukholman laitoksella vallitsi suuri järkytys, koska niin suuri osa kadonneista oli ruotsalaisia. Virossa ja Ruotsissa ei myöskään ollut valmiina uhrintunnistukseen koulutettuja ryhmiä. Siksi kolmen maan pääministereiden päätöksellä uhrintunnistus annettiin suomalaisten tehtäväksi.

Helena Rannan paluu takaisin kotiin viivästyi ja hän, sekä suomen että ruotsinkielen hallitsevana henkilönä, auttoi maiden välisessä kommunikoinnissa ja organisoi elämänaikaisten ante mortem tietojen keruuta.

Estonian onnettomuus vaati kaikkiaan 852 uhria ja yhteensä 95 vainajaa saatiin talteen merestä. Erikoisjärjestelyin oikeuslääketieteen laitoksen parkkipaikalle tuotiin kylmäkontit ja kaikki kolme avaustilaa otettiin päiväsaikaan käyttöön onnettomuusuhrien tutkimiseen. Illalla toinen vuoro puolestaan tutki normaalit omat vainajat.

Helena Ranta kutsui kouluttamansa oikeushammaslääkärit työhön ja muodosti heistä työpareja, jotka suorittivat vainajien hammasstatuksen tutkimisen. Tyypillisesti työparin toinen jäsen oli kokenut osaaja ja toinen nuorempi aloittelija. Siten tunnistamistyötä käytettiin myös osana koulutusta. Samanaikaisesti laitokselle tuli fakseina kadonneiden ante mortem tietoja ja molempia tietoja yhdistämällä suurin osa vainajista saatiin tunnistettuja. Norjan ajan opit tulivat niin ikään tarpeen, paikkausmateriaaleista ja työtavoista hän pystyi antamaan nopeasti arvion todennäköisestä uhrin kansalaisuudesta.

Kansainvälisen käytännön mukaisesti uhrin lopullinen tunnistaminen ja virallistaminen tulee tapahtua kolmijäsenisen ryhmän tekemänä. Mukana ovat poliisiviranomainen, oikeuslääkäri ja oikeushammaslääkäri, jotka kaikki allekirjoituksellaan vahvistavat asiakirjat. Helena Ranta toimi alansa edustajana jokaisessa Estonian uhrien tunnistamisessa. Työ vei kaikkiaan vähän yli kuukauden ajan ja kaikki tutkitut vainajat saatiin lopulta tunnistettua ja heidät voitiin luovuttaa omaisille haudattavaksi. Lopputulos oli erinomainen: Suomen uhrintunnistusryhmä tuli kansainvälisesti tunnetuksi ja sai monet kiitokset työstään.

Suuronnettomuus oli tuonut selvästi esiin ammattitaitoisen uhrintunnistusryhmän tarpeen. Toisaalta esiintyi myös kyynistä ajattelua: iso onnettomuus oli nyt tapahtunut ja siitä selvittiin, ei olisi kovin todennäköistä, että uutta tulisi vähän aikaan. Oikeushammaslääkäreiden koulutusta jatkettiin kuitenkin normaalisti.

Bosnia 1996

Hajonneessa Jugoslaviassa serbimieliset joukot tappoivat heinäkuussa 1995 noin 8000 Srebrenicasta paennutta miestä. Tekoa pidettiin yleisesti etnisenä puhdistuksena. Elisabeth Rehn toimi silloin Sarajevossa YK:n ihmisoikeusraportoijana ja oli käynyt alkuvuodesta 1996 tapahtumapaikalla. Hän oli nähnyt maastoon jätettyjä vainajia ja esitti vaatimuksen uhrien tunnistamisesta. Rehn otti yhteyttä Kari Lehtolaan, joka ehdotti Estonian tunnistamistyössä kunnostautunutta suomalaista ryhmää tähän vaativaan työhön.

Maaliskuussa 1996 lähtikin Lehtolan johtama nelijäseninen fact finding – ryhmä Bosniaan ja yksi ryhmän asiantuntijoista oli Helena Ranta. Ryhmä asettui sodan runtelemaan Sarajevoon ja teki sieltä tiedonkeruumatkoja tapahtumapaikoille. Tietojen saamiseksi jouduttiin tekemään runsaasti työtä. Serbian viranomaiset piti saada uskomaan, että tehtävä oli pelkästään humanitaarinen ja koski vain uhrien tunnistamista. Tehtävänä ei ollut etsiä syyllisiä.

Ryhmän käsityksesi muodostui, että suomalaiset oikeuslääketieteen asiantuntijat pystyisivät auttamaan tunnistamistyössä. Kansallisella ja kansainvälisellä rahoituksella suomalaiset tutkijat lähtivät Bosniaan ja uhrien ruumiinavaukset oli tarkoitus suorittaa Tuzlassa sijaitsevassa sairaalassa.

Tehokas työskentely alkoi heinäkuussa 1996, kun ryhmän pääjoukko oli viimein saatu paikalle. Johtoryhmän muodostivat oikeuslääketieteen professori Antti Penttilä, poliisin edustaja Raimo Sintonen ja oikeushammaslääketieteen ja antropologian edustajana Helena Ranta.

Aluksi suomalainen ryhmä keräsi tapahtumapaikalta vainajia, jotka olivat tuhoutuneet jo luurankoasteelle ja suoritti sairaalan tiloissa luiden puhdistamisen ja tutkimisen. Löydösten perusteella varmistui käsitys uhrien kuolemisesta luoteihin.

Työtä ei kuitenkaan voitu jatkaa suunnitellulla tavalla ja suurin osa ryhmästä palasi Suomeen. Paikalle jäi Helena Ranta kahden poliisin kanssa ja heidän tehtävänään oli saattaa tunnistustyö loppuun. Kansainvälinen yhteisö pyysi Suomea edelleen jatkamaan aloitettua tehtävää ja näin tapahtuikin.

Jatkossa toimintatapa kuitenkin muutettiin siten, että paikalliset keräsivät vainajat ja suomalaiset opastivat paikallisia oikeuslääkäreitä varsinaisen tunnistamistyön tekemisessä. Uudella tavalla tapahtunut työskentely oli tehokasta, vaikka suomalainen ryhmä oli aikaisempaa pienempi. Suomalaiset tutkivat Bosniassa 1996–1997 välisenä aikana noin 500 vainajaa.

Kosovo 1998–2000

Entisen Jugoslavian hajoaminen jatkui. Albaniankielisessä Kosovossa oli perustettu Kosovon vapautusarmeija, joka kävi sissisotaa serbijoukkoja vastaan. Puolin ja toisin väitettiin tapahtuneen veritekoja.

Kansainvälinen yhteisö painosti Jugoslavian presidentti Slobodan Miloševićiä hyväksymään ulkopuoliset tarkkaajat selvittämään väitettyjä siviilisen tappamisia. Tehtävän sai suorittaakseen Helenan Rannan ryhmä, joka koostui ulkoministeriön ja poliisin edustajista. Ryhmän oli määrä toimia EU:n mandaatilla.

Heti maahan tultua alkoivat vaikeudet. Serbian edustajat halusivat, että ryhmä keskittyisi tutkimaan albaanisissien tekemiä julmuuksia, mutta ryhmä ei halunnut, että sen tutkimusvaltuuksia rajattaisiin. Ryhmä oli valmistautunut tutkimaan sekä albaanien että serbien hautoja.

Rannan ryhmän tutkittavaksi sovittiin lopuksi kuusi paikkakuntaa: Klečka, Gornje Obrinje, Volujak, Glodjane, Golubovac ja Orahovac. Näissä osassa uhreina olivat albaanit, osassa serbit ja osassa uhreja oli molemmista etnisistä ryhmistä.

Helena Rannan fact finding -ryhmä palasi Suomeen, jossa aloitettiin henkilövalinnat ja valmistelut varsinaisen uhrintunnistustyön suorittamiseksi. Jugoslavian päällä oli edelleen NATO:n pommitusuhka.

Viisumeja koskevan väännön jälkeen suomalaiset asiantuntijat pääsivät lopulta Kosovoon. Serbimieliset eivät pitäneet siitä, että myös albaaneihin kohdistunutta väkivaltaa aiottiin tutkia.

Seuraava ongelma tuli siitä, että albaanien joukkosurmapaikat sijaitsivat albaanisissien valvomalla alueella ja sinne serbialaiset eivät olleet tervetulleita. Tällainen alue oli mm. Gornje Obrinje, jonne menemiseen Helena Ranta sai järjestettyä paikalliselta sissijohtajalta luvan sillä ehdolla, että ryhmässä ei olisi Serbian edustajia.

Kun tutkijaryhmä oli aamuvarhaisella menossa tapahtumapaikalle, pyrkivät serbijoukot väkisin mukaan. Tästä alkoi Helena Rannan uran vaarallisin tapahtuma. Vaikeassa tilanteessa EU:n autot yhtäkkiä hyytyivät kylmään ja ajoneuvoletka pysähtyi. Nyt suomalaiset olivat albaanisissien ja serbisotilaiden välissä.

Serbit vaativat edelleen, että heidän täytyy päästä mukaan noutamaan uhreja. Helena Rannalle oli sanottu, että serbien mukanaolo tietäisi väistämättä tulitaistelua. Asiasta käytiin kovaäänistä sanasotaa.

Samassa albaanien puolelta tuli kävellen yksinäinen mies, espanjalainen toimittaja, jonka Helena Ranta tunsi. Mies tuli ja halasi Rantaa ja kuiskasi samalla korvaan, että ette saa edetä enää metriäkään, albaanisissit ovat muutaman sadan metrin päässä ja avaavat tulen heti, jos serbisotilaat tulevat alueelle. Ryhmä päätti palata takaisin Prištinaan. Pian selvisi, että suomalaisilla ei ollut enää toimintaedellytyksiä ja missio päättyi.

Suomessa oleminen ei ehtinyt jatkua pitkään, kun tuli tieto Račak nimisessä albaanikylässä löydetyistä 45 vainajasta. ETYJin tarkkailuryhmän johtaja William Walker syytti serbejä siviilien murhaamisesta. Serbit puolestaan väittivät uhrien olleen terroristeja ja että heidät on surmattu taistelussa. Račakin vainajat nousivat rauhanneuvottelujen ollessa käynnissä käännekohdaksi tapahtumien kululle.

Serbian oikeusministeri pyysi Helena Rannan ryhmää selvittämään asiaa, sillä serbit eivät halunneet YK:n alaisen sotarikostuomioistuimen tutkijoita paikalle. Suomalainen 17 henkinen tutkijaryhmä lähti Kosovoon. Sillä välin Račakin vainajat olivat siirretty ensin paikalliseen moskeijaan ja lopulta Prištinan yliopistolliseen sairaalaan.

Jugoslavialaiset oikeuslääkärit olivat aloittaneet omin päin vainajien tutkimisen yhdessä valko-venäläisten asiantuntijoiden kanssa. Suomalaisen ryhmän EU:n antama mandaatti puolestaan edellytti itsenäistä ja riippumatonta tutkimista.

Lopulta työ saatiin sopimuksen mukaisesti käyntiin. Aluksi tarkastettiin jugoslavialaisten patologien pöytäkirjat ja sitten siirryttiin tutkimattomiin vainajiin, joissa todettiin tyypillisesti useita ampumavammoja.

Osa ryhmästä kävi Račakissa tapahtumapaikalla keräämässä kuvamateriaalia. Samalla huomattiin viiden vainajan puuttuminen. Kaikki odottivat suomalaisen ryhmän tutkimustuloksia. Kuuma kysymys oli, olivatko vainajat tapettuja siviilejä vai kaatuneita sotilaita? Tutkijaryhmä pääsi Račakin tapahtumapaikalle, mutta juuri sataneen lumen vuoksi yksityiskohtaista paikkatutkimusta ei pystytty suorittamaan.

Samaan aikaan diplomaattinen tilanne kiristyi. Serbia sanoi karkottavansa Walkerin hänen lausuntojensa vuoksi. NATO:n pommitusuhan alla hän sai kuitenkin jäädä Kosovoon. Kosovoon kuuluvassa Rogovossa paljastui albaanien joukkosurma, jota Helena Rannan ryhmää pyydettiin pikaisesti tutkimaan.

Helena Ranta kävi yhdessä professori Penttilän kanssa tapahtumapaikalla ja he totesivat, että ilmeisesti kyse oli taistelijoista. Račakin tutkimukset olivat kuitenkin vielä kesken ja ne oli saatettava ensin loppuun. Tässä vaiheessa ei ollut mahdollisuutta aloittaa uuden tapahtumapaikan tutkimista.

Suomalainen ryhmä palasi kotiin ja jatkoi Račakin tutkimusta ja valmisteli tapauksen loppuraporttia. Sen valmistuttua siitä annettaisiin kopiot Jugoslavian hallitukselle, Prištinan oikeusviranomaisille, kaksi kopiota EU:n puheenjohtajamaalle, toinen toimitettavaksi Haagin sotarikosoikeusistuimelle ja yksi jäisi Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitokselle.

Tilanne entisessä Jugoslaviassa oli entisestään kiristynyt ja Račakista löydetyt vainajat olivat ns. viimeinen pisara. Oliko kyse siviileiksi puetuista albaanitaistelijoista, kuten serbimieliset väittivät vai olivatko vainajat oikeasti murhattuja siviilejä?

Suomalaisten tutkimuksen valmistuttua Ety-järjestö halusi järjestää asiasta tiedotustilaisuuden Prištinassa. Helena Ranta vastusti ajatusta, koska hän ymmärsi tilanteen herkkyyden ja sen, että eri osapuolet tulisivat painostamaan häntä.

Račakin raportti käsitti vain oikeuslääketieteellisten tutkimusten tulokset, se ei voinut ottaa mitään kantaa syyllisyyteen. Helena Ranta tapasi ennen tilaisuutta ETYJin tarkkailuryhmän johtajan Walkerin, joka oli heti vainajien löytymisen jälkeen syyttänyt serbejä. Nyt hän halusi Rannan vahvistavan lehdistötilaisuudessa tämän aikaisemmin antamansa tulkinnan. Ranta vastasi pitäytyvänsä ainoastaan kuolemansyihin, eikä ottaisi mitään kantaa syyllisyyteen. Walker suuttui silmittömästi, otti pöydältä kasan lyijykyniä, taittoi kynät ja heitti palaset pöydälle Helena Rannan eteen.

Helena Ranta aloitti tiedotustilaisuuden kertomalla, että ryhmän tulosten mukaan vainajien vaatteita ei ollut vaihdettu, vaatteissa ei ollut sotilaallisia merkkejä, taskuissa ei ollut ammuksia ja vaatteissa olevat luotien aiheuttamat reiät vastasivat ampumavammoja. Vainajien ikärakenne ei myöskään puoltanut käsitystä, että he olisivat olleet taistelijoita.

Tämän jälkeen alkoi täpötäydessä pressihuoneessa kysymysten ja kommenttien vyöry. Helena Rantaa vaadittiin kertomaan, oliko kyse serbien murhaamista siviileistä ja oliko kyse joukkomurhasta. Samoin väitettiin ryhmän salaavan tietojaan ja näin peittelevän syyllisten tekemisiä. Kysyttiin myös, miksi vainajille ei tehty ruutisavututkimuksia käsistä.

Helena Ranta vastaili parhaansa mukaan, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Lopulta hän sanoi moraalisen kannanoton tapahtuneesta ja kuvasi käsitystään, että kyseessä oli rikos ihmisyyttä vastaan. Ranta vältti käyttämästä juridisia termejä kuten ”joukkomurha”, koska ryhmän työ rajoittui kuolemansyyntutkintaan. Pahaksi onneksi ”rikos ihmisyyttä vastaan” voi olla myös juridinen termi ja sen käyttö tässä yhteydessä aiheutti etenkin juristeissa ylimääräistä kiihtymystä.

Lehdistötilaisuus ei ollut onnistunut. Albaanit olivat tyytymättömiä, kun raportissa ei suoraan sanottu tekijöiksi serbejä ja serbit pitivät raporttia tahallisena sumutuksena ja väittivät sen sisältävän ristiriitaisia kuvauksia. Eniten Helena Rantaa kuitenkin painoi se, että hänen tukenaan olleet suomalainen ulkoministeriön edustaja ja saksalainen diplomaatti eivät olleet millään tavalla apuna tilaisuudessa, vaan jättivät hänet ”yksin hyeenojen eteen”. Kuusi päivää Račakin tiedotustilaisuuden jälkeen NATO aloitti jo aikaisemmin uhkaamansa pommitukset.

Helena Ranta palasi Kosovoon loppuvuodesta 1999, nyt mukana oli rikospaikkatutkijoita ja ballistiikan asiantuntija. Tarkoituksena oli saattaa loppuun Račakin verilöylyn paikkatutkimus. Ryhmän varustukseen kuului metallinpaljastimia, joiden avulla löytyikin suuri määrä hylsyjä ja luoteja.

Helena Ranta ei mennyt itse tapahtumapaikalle, jotta ryhmä pystyisi suorittamaan tehtävänsä ilman ulkopuolista häirintää. Hänen paikalle tulemisensa olisi herättänyt liian suurta huomiota.

Todistusaineistoa löytyi runsaasti ja asiantuntijat pystyivät määrittelemään ampumapaikat ja ampumissuunnat. Paikalta löytyi myös biologisia näytteitä mm. luotien irrottamia hampaita, jotka voitiin yhdistää DNA tutkimuksilla vainajiin. Ryhmä palasi vielä seuraavan vuoden aikana tapahtumapaikalle ja tällöin Helena Ranta kävi itse tutustumassa maastoon. Ryhmä sai tutkimuksen valmiiksi kesällä 2000 ja kirjoitti siitä raportin.

Jenin 2002

Toisen Intifadan aikana Israelin joukot tunkeutuivat Länsirannalla Jeninissä sijaitsevaan palestiinalaiseen pakolaisleiriin ja puskutraktoreiden avulla hävittivät rakennukset maan tasalle. Tässä yhteydessä väitettiin ainakin 400–500 ihmisen saaneen surmansa.

Israel kielsi näin isot tappiot ja kiisti myös uhrien väitetyt joukkohaudat. YK:n Turvallisuusneuvosto nimesi ”Fact finding commission” (Resolution 1405) tutkimaan tapahtunutta.

Israelin ulkoministeri antoi luvan YK:n pääsihteeri Kofi Annanille perustaa tutkimusryhmä. Sen vetäjäksi valittiin presidentti Martti Ahtisaari, joka pyysi Helena Rannan mukaan tunnistamisen asiantuntijana. Ryhmä perustettiin 22.4.2002 ja se siirtyi Geneveen odottamaan pääsyä tapahtumapaikalle.

Israel kuitenkin esti ryhmän maahantulon, eräänä perusteena oli se, että ryhmässä ei muka ollut riittävästi sotilasasiantuntijoita ja lisäksi Israel vaati sotilailleen syytesuojaa. Ryhmä odotteli pääsyä suorittamaan tehtäväänsä, mutta ei saanut koskaan lupaa lähteä tapahtumapaikalle ja ryhmä palasi Suomeen toukokuun alussa 2002.

Slobodan Milošević

Račakin tapahtumat nousivat vielä kerran päivänvaloon. Pommitusten jälkeen irtautuva Kosovo oli YK:n ja NATOn joukkojen suojeluksessa. Presidentinvaalit aiheuttivat kansannousun, joka johti Slobodan Miloševićin eroamiseen.

Uusi hallinto yritti suojella entistä presidenttiä kansainväliseltä oikeudelta, mutta taipui lopulta luovuttamaan Miloševićin Haagin tuomioistuimeen epäiltynä sotarikoksista. Oikeudenkäynnin alettua syytetty Milošević ei halunnut puolustusasianajajaa vaan juristina halusi puolustaa itse itseään.

Helena Rantaa ei oltu alun perin nimetty oikeuteen todistajaksi. Hän oli antanut sveitsiläiselle lehdelle haastattelun Račakin tutkimusten tuloksesta ja kertonut siinä selvitetyn mm. ampujien paikat ja käytettyjen aseiden vähimmäismäärän ja tarkan tapahtumapaikan. Oikeudella oli käytössä suomalaisryhmän raportti, mutta siihen ilmeisesti ei oltu perehdytty riittävän tarkasti. Milošević oli myös käyttänyt puolustuksessaan Rannan antamia haastatteluja ja tulkitsi niitä virheellisesti edukseen.

Ongelmaksi muodostui se, että Kosovoa koskeva syyte oli jo käsitelty. Tämä merkitsi sitä, että Helena Ranta jouduttiin nimeämään tuomioistuintodistajaksi, jolloin häntä saisivat ristikuulustella molemmat osapuolet.

Helena Ranta valmistautui oikeudenkäyntiin huolella ja kansainväliseen oikeuteen perehtyneet sotilaslakimies Kari Takamaa ja Sari Mäkelä ulkoministeriöstä tenttasivat Rantaa englannin kielellä, jotta vastaukset olisivat valmiiksi mietittyinä. Ranta valitsi myös huolella asunsa: musta hame, helmet ja helmikorvarenkaat, todistajan tuli toki myös näyttää luotettavalta, ”olin kuin hautajaisiin menossa”.

Oikeudessa käytiin kiistaa ns. parafiinitesteistä, joita aikanaan on käytetty ruutisavututkimuksissa, mutta menetelmä oli jo vuosikymmenet sitten hylätty epätarkkuuden vuoksi. Kuulemista jatkettiin vainajien siirtämisen merkityksestä.

Helena Ranta ei vilkaissutkaan Miloševićin suuntaan, vaan esiintyi siten, että henkilö ei häntä kiinnosta. Kun tuli Miloševićin vuoro tehdä kysymyksiä, hän alkoi kysymyksestä, olivatko vainajat siviilejä vai sotilaita, sen jälkeen hän palasi Pristinassa pidettyyn lehdistötilaisuuteen ja sen tiedotteeseen ja väitti sen sisältöä painostuksen alaisena tehdyksi. Syytetyn mukaan tällä tavalla oikeutettiin Jugoslavian pommitus.

Helena Ranta vastasi, että hänen puoleltaan kyse on ollut ainoastaan ja vain oikeuslääketieteellisestä tutkimuksesta ja ryhmä on tehnyt sen riippumattomasti eikä ole antanut ulkopuolisen painostuksen tai poliittisen tilanteen vaikuttaa tuloksiin.

Milošević väitti toistamiseen, että tutkijoiden tulokset syyllistävät virheellisesti serbejä. Ranta vastasi kerta toisen jälkeen, että raporteissa ei oteta kantaa syyllisyyteen.

Päivän lopuksi Helena Rantaa ristikuulusteli oikeuden määräämä ylimääräinen lakimies (amicus curiae), joka aloitti kyseenalaistamalla ryhmän antamat tiedot tapahtumapaikoista, koska vainajia oli siirretty. Sen jälkeen hänkin palasi puuttuviin parafiinitesteihin, jotka Ranta jälleen kiisti epäluotettavina. Koko oikeudenkäynti oli Helena Rannan osalta ohi yhden päivän aikana.

Oikeudenkäynti kesti kaikkiaan vielä monta vuotta ja sen keskeytti Miloševićin kuolema vuonna 2006.

Peru opetustyö 2002 ja 2007–2008

Professori Derrick Pounderin aloitteesta Perun totuuskomissio toivoi ”Helena Rannan ryhmää” etsimään ja selvittämään maassa vuosina 1980–2000 tapahtuneissa selkkauksissa kuolleiden henkilöiden joukkohautoja.

Helena Ranta ymmärsi heti, että hän ei voisi seistä maailman jokaisen joukkohaudan vieressä ja Suomen ulkoministeriön tuen avulla muutti pyynnön koulutusprojektiksi. Yhdessä professori Antti Sajantilan kanssa Ranta suunnitteli kaksi vuotta kestävän oikeuslääketieteellisen antropologian maisteriohjelman, joka toteutettiin Liman katolisessa yliopistossa.

Koulutusohjelma oli ensimmäinen alallaan koko Etelä-Amerikassa ja tuotti toistakymmentä maisteritutkintoa. Liman yliopisto palkitsi Helena Rannan ja Antti Sajantilan nimittämällä heidät yliopiston kunniaprofessoreiksi.

Irak 2004

Yhdysvallat oli alkanut vuonna 2003 sotatoimet Irakissa kukistaakseen Saddam Husseinin vallan. Syyksi sanottiin Irakin valmistamat joukkotuhoaseet ja terrorismin tukeminen. Yhdysvaltojen lisäksi hyökkäävässä koalitiossa oli mukana neljä EU-maata. Suomi ei lähettänyt sotilaita taistelemaan Irakiin, mutta vuonna 2004 Ulkoministeriö pyysi Helena Rannan ryhmää lähtemään tutkimaan mahdollisia joukkohautoja ja etsimään osoitusta väitetystä taistelukaasujen käytöstä.

Kun julkisuuteen tuli tieto ryhmän mahdollisesta lähtemisestä, Helena Ranta alkoi saada outoja yhteydenottoja. Saddam Husseinin aikana Irakissa oli ollut lukuisia suomalaisia rakentajia. Eräs rakennusmies halusi tulla laitokselle tapaamaan henkilökohtaisesti Rantaa. Miehellä oli mukanaan Irakin kartta, johon oli merkitty useita ”maatalousoppilaitoksia”, joita hän oli ollut rakentamassa.

Mies kertoi ihmetelleensä jo silloin, että kovasti merkillisiin paikkoihin laitoksia pystytettiin. Lisäksi oppilaitosten varustuksiin kuuluivat polttouunit sairaiden eläinten tuhoamiseksi. Nyt kertojalla oli suuri hätä siitä, mitä uuneissa oikein on poltettu ja mitä hän oikeasti on ollut tekemässä.

Helena Ranta valmistautui tehtävään kokoamalla DVI-ryhmän, johon kuuluivat antropologi ja tutut jo Kosovossa palvelleet poliisimiehet. Ranta toivoi saavansa mukaan, vaikka siviilinä, yhdysupseerin, koska tiesi joutuvansa operoimaan sotilaiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan järjestynyt.

Pekka Haavisto oli juuri palanut Irakista, jossa oli ollut YK:n erityistehtävissä ja Helena Ranta sai häneltä tuoreita tietoja paikallisista oloista ja mahdollisista eteen tulevista ongelmista. Ranta tutustui Ekokemin laitoksella polttotekniikkaan ja sai neuvoja tarvittavista näytteidenottopaikoista. Vaikka toimintamahdollisuudet näyttivät ennakkotietojen valossa huonoilta, Ranta oli monipuolisesti varautunut eteen tulevaan.

Ryhmä siirtyi Bagdadiin mukanaan tarvittava varustus mukaan luettuna maatutka joukkohautojen etsimistä varten. Antamansa vaitiololupauksen vuoksi Helena Ranta ei ole koskaan julkisesti eikä yksityisesti kertonut ryhmän tekemisistä eikä työn tuloksista.

Sotatoimet kiihtyivät ryhmän maassa olon aikana. Ryhmä oli ensin majoitettu Saddamin palatsin pihalle telttoihin, mutta jatkuvien pommituksen ja sirpalevaaran vuoksi ryhmä siirrettiin asumaan teräskontteihin paikallisen Kongressikeskuksen suojaan. Samaan aikaan kaksi suomalaista liikemiestä ammuttiin Bagdadin kadulla heitä kuljettavaan autoon. Tehdyn riskinarvion jälkeen tehtävä päätettiin keskeyttää heti ja ryhmä kotiutettiin saman tien Kuwaitin kautta.

Thaimaa 2004 (Tsunami)

Vuonna 2004 Tapaninpäivänä, iski merenalaisen maanjäristyksen aikaansaama tsunami voimakkaana Kaakkois-Aasian ja Etelä-Aasian rannikoille. Valtaisa hyökyaalto osui pahasti Thaimaan ja Sri Lankan lomaparatiiseihin. Kesti muutaman päivän ennen kuin tuhon laajuus selvisi. Tsunami onkin paljastunut suurimmaksi tunnetuksi luonnonkatastrofiksi ja se vaati kaikkiaan 230.000 uhria.

Thaimaa oli suomalaisten lomailijoiden suosiossa ja pahimmat tuhot tapahtuivat suomalaisten suosimassa Khao Lakissa. Ensimmäiset arviot menehtyneiden suomalaisten määrästä olivat pahasti aliarvioituja ja niiden perusteella suomalaisen tunnistamisryhmän lähettäminen paikan päälle viivästyi. Helena Ranta lensi Phuketiin pääjoukon mukana vasta uudenvuodenaattona. Tunnistamisryhmää johti KRP:n Ismo Kopra.

Suomalaisten uhrien ja kadonneiden lukumäärä nousi lopulta 179:ään ja vainajien etsimistä ja tunnistamistyötä jouduttiin tekemään keskeytyksettä useita kuukausia. Thaimaassa toimi tunnistamisryhmiä yli kolmestakymmenestä maasta, mutta toiminta tapahtui Thaimaan viranomaisten määräyksiä noudattaen. Heidän toivomuksestaan ulkomailta tulleet ryhmät tutkivat pääsääntöisesti ulkomaalaisiksi arvioituja vainajia.

Vaikka kuumuudesta johtuvan nopean mädäntymisen vuoksi työ oli haastavaa, niin tässä työssä ei tarvinnut pelätä eläviä, kysehän oli luonnonkatastrofin uhreista, ei ollut pahantekijöitä eikä syyllisiä.

Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomen noin 40 tunnistustyössä olevan asiantuntijan kohdalla rotaatiot eivät toimineet, vaan samat henkilöt joutuivat olemaan työssä ilman riittäviä lepojaksoja. Tämä aiheutti eräissä ryhmän jäsenissä kasvavaa ärtymystä.

Työn aikana paljastui tutkimusmenetelmissä ja suhtautumisessa vainajiin suuria kansallisia eroavaisuuksia. Pohjoismaiseen työkulttuuriin kuuluvat vainajien kunnioittava käsittely ja tutkimus. Myös näytteidenotto tapahtuu sen mukaisesti. Sen sijaan eräiden muiden maiden tutkijat kohtelivat vainajia esineinä ja esim. irrottivat ruumiinosia vain sen vuoksi, että niitä olisi helpompi ja nopeampi tutkia. Helena Ranta huomautti näistä sopimattomina pitämistään tutkimustavoista työkokouksissa.

Helena Ranta onkin ollut pioneeri puhuttaessa vainajien ihmisoikeuksista. Aikaisemmin on jopa esitetty, että vainajilla ei ole lainkaan ihmisoikeuksia. Vainajien kunnialliseen ja arvokkaaseen kohteluun kuuluu myös se, että kukin vainaja tunnistetaan, saatetaan kotimaahansa omaistensa luo ja haudataan arvokkaasti uskontonsa mukaisesti. Näitä Rannan esittämiä periaatteita on sittemmin saatu YK:n ihmisoikeusneuvoston kannanottoihin.

Vuosi 2006

Helena Ranta oli hoitanut oikeushammaslääkärin tehtäviä oman toimen ohella vuodesta 1991. Työtehtäviin oli kuulunut tutkimus, opetus, uhrintunnistus, kliiniset oikeushammaslääketieteelliset tutkimukset sekä oikeushammaslääketieteen erikoispätevyyteen johtavan koulutuksen antaminen. Suomeen olikin muutamassa vuodessa luotu koulutettujen oikeushammaslääkäreiden yhteisö.

Samoin tehtäväkenttään olivat kuuluneet vaativat tunnistustyöt sekä kotimaassa että ulkomailla. Huhtikuussa 2006 Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitokselle saatiin lupa perustaa oikeushammaslääkärin virka ja Helena Ranta tuli itseoikeutetusti valituksi tehtävään. Kansainvälisten missioiden suorittamisen helpottamiseksi laitokselle oli niin ikään perustettu yliopiston rehtori Ilkka Niiniluodon määräyksellä Finnish Forensic Expert Team – jonka nimissä ulkomailla tapahtuva työnteko tapahtui. Ansioista rehtori myönsi Helena Rannalle samana vuonna professorin arvonimen

Huhtiniemi 2006

Lappeenrannan seudulla eli sitkeä huhu, että sotavuonna 1944 rintaman repeämisen jälkeen siellä olisi toiminut salainen kenttäoikeus, joka oli jakanut laittomia kuolemantuomioita, sotatuomarin nimikin tiedettiin. Niin ikään väitettiin, että Huhtiniemessä olisi salainen joukkohauta.

Historiantutkimus ei kuitenkaan pystynyt yksilöimään kadonneita sotilaita, eikä väitetyistä oikeudenistunnoista löytynyt dokumentteja. Paikallinen toimittaja kertasi näitä väitteitä kirjoituksissaan ja piti tietojen puuttumista varmana osoituksena yrityksestä peitellä asiaa.

Lappeenrannan kaupunki suunnitteli ottavansa käyttöön Huhtiniemen maa-alueen. Tiedossa oli, että sieltä oli vuonna 1972 löydetty ihmisen luita. TV2:n toimittaja oli kiinnostunut Huhtiniemen mysteeristä ja oli saanut kaivausluvan alueelle. Kaivaus toteutettiin kömpelösti kauhakuormaajalla vuonna 2005. Tässä yhteydessä alueelta löydettiin muutamia ihmisen luita sekä sotaan viittaavia esineitä: hylsyjä ja tuntolevyjä.

Helena Ranta ja muut oikeuslääketieteen edustajat olivat saaneet kuulla arvostelua siitä, että maailmalle ollaan kyllä valmiit menemään etsimään ja tunnistamaan vainajia, mutta kotimaan joukkohautoihin ei uskalleta koskea. Ranta tarttui haasteeseen ja aloitti neuvottelut rahoituksen saamiseksi kaivauksille.

Työryhmään otettiin mukaan arkeologian professori Mika Lavento. Monitieteellisen tutkimusryhmän perustaminen oli edellytys tehtävästä suoriutumiseen. Mahdollisten löydösten tuli täyttää sekä tieteellisen tutkimuksen vaatimukset että myös mahdollinen rikosoikeudellinen prosessi.

Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin aloitettiin Huhtiniemen kaivaukset lokakuussa 2006. Suunnitelman mukaisesti arkeologit vastasivat kaivausten teknisestä suorittamisesta ja dokumentoimisesta ja mahdollisen esiin tulevan esineistön tutkimisesta. Oikeuslääketieteen edustajat suorittaisivat puolestaan vainajien jäännösten tutkimisen ja vastaisivat kuolemansyyn tutkimisesta. Työssä käytettiin moderneja menetelmiä mm. maakerrosten tutkimista tutkalla ja kaivausten dokumentointia laserkeilauksella.

Jälleen kerran Helena Rannan nimi veti puoleensa monenlaisia yksityisajattelijoita ja keräilijöitä. Moni tuli kertomaan varmat vihjeensä hautapaikoista ja usealla oli mukanaan muovikassillinen maastosta kerättyjä luita. Saadut löydökset käytiin läpi, mutta ne paljastuivat eläinten luiksi. Väitetyt hautapaikat tutkittiin maatutkalla, mutta niissä ei havaittu mitään epäilyttävää.

Työryhmä osui lopulta Huhtiniemessä kalmistoon, josta nostettiin kaikkiaan 13 vainajan jäännökset. Luurangot olivat siistissä rivissä, käsivarret pieteetillä ristissä rinnan päällä. Jo pikainen tarkastelu osoitti, ettei niissä ollut väkivallan merkkejä esim. ampumisvammoja. Myös muut hautalöydökset mm. kasteristit ja napit olivat selvästi vanhempia kuin vuodelta 1944.

Hautalöydös herätti suuren mediakohun ja työryhmä joutui järjestämään lehdistötilaisuuden asian johdosta. Oli sovittu, että työryhmä vastaa vain tehtyihin kysymyksiin ja tutkijoiden suureksi hämmästykseksi kukaan toimittajista ei kysynyt oliko vainajissa ampumisjälkiä.

Löydös tutkittiin ja dokumentoitiin huolellisesti. Radiohiilimenetelmällä luut ajoitettiin 1850-luvulle. Työryhmä oli osunut unohtuneelle sotilashautausmaalle. Vainajien jäännöksiä säilytettiin Oikeuslääketieteen laitoksella, kunnes lopulta vuonna 2015 ne saatettiin siunattuun maahan ortodoksisin menoin Lappeenrannan vanhalle hautausmaalle.

Nepal 2006, 2008 ja 2010

Vuonna 2006 päättyneessä Nepalin sisällissodassa kuoli kaikkiaan 13000 ihmistä. Nepal oli Suomen kehitysavun kohdemaa ja Ulkoministeriön kautta Suomeen välittyi pyyntö auttaa sodassa kadonneiden ja kuolleiden etsimisessä ja tunnistamisessa.

Helena Ranta lähti fact finding -matkalle vuonna 2006 Turun oikeuslääketieteen professori Pekka Saukon kanssa. Matkan tarkoituksena oli tutustua väitettyjen joukkohautojen sijaintipaikkoihin. Matkan aikana tehtiin myös koekaivauksia ja niiden yhteydessä löydettiin poltettuja ihmisen luita.

Ryhmä palasi Suomeen ja alkoi tutkia luunäytteiden DNA:ta. Polttamisesta huolimatta luista pystyttiin eristämään tunnistamiseen kelpaavaa tietoa perimästä. Helena Ranta oli jo alun perin rajannut projektin tarkoituksen paikallisen tunnistamistyön tukemiseen ja siksi kieltäydyttiin pyydetystä vertailunäytteiden tutkimuksesta Suomessa.

Nepalissa erityisen suurta surua ja kohua oli koettu viiden kadonneen opiskelijan kohtalosta. Paikalliset olivat etsineet heidän hautojaan tuloksetta. Helena Ranta lähti uudelleen Nepaliin vuonna 2010 yhdessä dosentti Jukka Palon kanssa, joka on erikoistunut DNA:n avulla tehtävään tunnistamiseen. Vastaavaa työtä hän oli tehnyt Suomen sotavainajaprojektin yhteydessä.

Paikanpäällä Helena Rannan ryhmä löysi paikallisen ryhmän avulla verraten nopeasti haudat, jossa oli neljän vainajan luurankoasteella olevat jäännökset ja vähän myöhemmin löytyi vielä puuttuva viides vainaja. Vainajien kädet olivat sidotut taakse ja silmien edessä olivat siteet. Nämä merkit puhuivat vahvasti sen puolesta, että opiskelijat oli teloitettu.

Myös näistä vainajista otettiin luunäytteet perimän tutkimusta varten ja jälleen luunäytteet tutkittiin Suomessa. Myös näiden vainajien tunnistamisessa vertailuun tarvittavat tutkimukset ja varsinainen tunnistaminen jätettiin paikallisten tehtäväksi. Helena Rannan mielestä vainajat löytyivät ehkä sittenkin hieman liian helposti ja hänelle jäi vaikutelma, että niiden löytyminen haluttiinkin antaa kiusalliseksi koetun tapahtuman vuoksi ulkomaalaisten tehtäväksi.

Takaisin Kosovoon

Edellisestä Kosovon komennuksesta oli kulunut lähes 20 vuotta. Kosovo oli tällä välin itsenäistynyt ja nuorella kansakunnalla oli suuri kiinnostus päästä jäseneksi Euroopan Unioniin. Osana tähän johtavaa kehitystä Kosovo toivoi saavansa apua oikeuslääketieteellisten palvelujen vahvistamiseksi ja modernisoimiseksi.

Maa oli anonut ja saanut EU:lta 2 vuotisen määrärahan tähän tarkoitukseen (No2013/334–892). Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos ja Helsingin Yliopiston oikeuslääketieteen osasto muodostivat koalition ja jättivät yhteisen hakemuksen. Ongelmaksi muodostui löytää sopiva ja pätevä projektin vetäjä. Niinpä Helena Rantaa pyydettiin hakemaan mainittua tehtävää.

Helena Ranta tunsi vanhastaan Kosovon ja Prištinan olosuhteet ja ilmoitti olevansa kyllä käytettävissä, mutta ei ole valmis muiden sitoutumisien vuoksi olemaan vaadittavaa kahta vuotta projektin palveluksessa. Hakemus jätettiin, mutta siinä ei mainittu, että projektin johtaja tullaan vaihtamaan kesken kautta.

Helena Ranta olisi halunnut, että hakemuksessa olisi pelattu avoimin kortein, mutta projektin suomalainen johto kielsi Rantaa ottamasta asiaa esiin. Tästä aiheutui ensimmäinen sisäinen ristiriita. Suomi sai projektin hoitaakseen ja Ranta muutti talvella 2014 Prištinaan. Oikeuskemian kehittämiseksi Helena Ranta sai työparikseen kokeneen oikeuskemistin FT Ilpo Rasasen, jota monelta taholta oli suositeltu tehtävään.

Ensimmäiseksi oli laadittava projektin yksityiskohtainen ohjelma kahdeksi vuodeksi. Helena Ranta huomasi nopeasti, että parannettavaa oli usealla oikeuslääketieteen eri osa-alueilla. Siksi hän toivoi saavansa heti alkuun kaksi muuta asiantuntijaa, jotka voisivat omalta osaltaan vahvistaa uudistamisen tarpeet.

Helena Rannalle ilmoitettiin, että projektin alkuvaiheessa hän ei saa käyttää lyhytaikaisia asiantuntijoita, vaan hänen on itse laadittava projektille ”road map”. Hän ei tyytynyt tähän, vaan pyysi uudelleen lupaa saada käyttää asiantuntijoita. Hän tiesi, että epäkohtien lista tulee olemaan pitkä ja että se tulee aiheuttamaan paikallisissa voimakasta vastustusta, jos se on vain yhden ihmisen tekemä. Niinpä Ranta sai avukseen oikeuslääketieteen osalta THL:n ylilääkäri Riitta Kauppilan ja oikeuskemian osalta professori Erkki Vuoren. Tällä asiantuntemuksella saatiin valmiiksi hyvin yksityiskohtainen ohjelma, joka kattoi oikeuslääketieteen eri osa-alueet.

Helena Rannan ilmestyminen Kosovoon aiheutti paikallisissa asiantuntijoissa sekä iloa että kunnioitukseen liittyvää pelkoa. Hänen maineensa lahjomattomana ja tiukkana neuvottelijana ja asiantuntijana oli vielä hyvin muistissa.

Monet niistä henkilöistä, joita hän oli tavannut ja joiden kanssa ystävystynyt edellisen mission aikana, olivat nyt valtion hallinnossa korkeissa asemissa. Niinpä Helena Rannalle olivat ovet avoinna pelkällä puhelinsoitolla ministeritasolle asti. Paikalliseen tapaan, hyviä suhteita käyttäen monet asiat saatiin sujumaan sopimalla henkilökohtaisesti.

Heti aluksi, projektin tilojen valmistuttua, Helena Ranta järjesti koko Prištinan oikeuslääketieteen laitoksen henkilökunnalle tervetulojuhlat, jossa tarjottiin täysi buffet-lounas. Henkilökunta oli hyvin hämmästynyt, kun kutsu käsitti akateemisten lisäksi myös teknisen henkilökunnan, siivoojat ja vahtimestarit. Tämä oli uutta ja poikkeuksellista. Juhlaan osallistuivat kaikki kutsutut ja näin projekti tuli tunnetuksi ja sai hyvin myönteisen vastaanoton.

Toinen paikallisille uusi asia oli viikon kestänyt strategia-johtamisen koulutus, jossa Juha Rumpusen ja Erkki Vuoren johdolla henkilökunta rakensi yhdessä laitoksen toiminnalle vision, mission ja strategiapolun. Koulutuksen yhteydessä tehdyt ryhmätyöt olivat henkilökunnalle täysin uusia, mutta osallistuminen oli innostunutta ja ryhmät työstivät annettuja tehtäviä erinomaisella tavalla.

Projekti eteni suunnitelman mukaisesti, tosin oikeuskemian osalta aikatauluja jouduttiin muuttamaan hankintojen viivästymisen vuoksi. Helena Ranta aloitti hyvissä ajoin ennen sitoutumisensa loppumista kartoittaa mahdollista jatkajaa. Lopulta tehtävään saatiin lupautumaan Oulun apulaiskaupunginjohtaja HLT Sinikka Salo, jolle Ranta luovutti projektin vetovastuu syksyllä 2014.

Eivätkä kansainväliset tehtävät ole näihin missioihin loppuneet. Tätä kirjoittaessa (tammikuu 2017) Helena Ranta on lähdössä Ulkoasiainministeriön pyynnöstä jo toiselle matkalle yhdessä kansanedustaja Pekka Haaviston ja Korkeimman hallinto-oikeuden entisen presidentin Pekka Hallbergin kanssa Eritreaan.

Marja Liisa Toivanen, opetusneuvos:

On YK:n päivä syksyllä 2015. Helsingin tuomiokirkossa on virsi juuri vaiennut ja puhujakorokkeelle astuu vaalea nainen, professori Helena Ranta. Puhe alkaa lauseilla, jotka Ranta kirjoitti kuultuaan kollegan ja ystävän kuolemasta:

”Hänen tehtävänsä oli antaa ääni heille,
joilla ei sitä ollut tai joilta se oli riistetty.
Ja kasvot heille, jotka kärsivät tai joilta ne oli murskattu.
Jotta me kuulisimme heidän huutonsa,
jotta me näkisimme heidän tuskansa,
jotta me tekisimme jotakin,
jottemme unohtaisi. ”

Yleisö on niin hiljaa, että voisi kuulla kirjan lehden kääntyvän. Jokainen ymmärtää, että nämä sanat ovat nousseet kokemuksesta.

Helena Ranta huokuu vakavuutta ja varmuutta, tietoa niin monesta ihmisyyttä vastaan tehdystä rikoksesta. Ja kuitenkin näen jossain takana pienen kiharatukkaisen Helenan, jolle korostettiin hyvän käytöksen tärkeyttä. Tiedän, että hän on edellisenä yönä poistanut puheestaan yhden lauseen, lauseen, joka olisi saattanut loukata paikalla olevaa diplomaattia. Helena Ranta, jonka Tarja Halonen oli esitellyt YK:n pääsihteerille naisena, jota diktaattorit pelkäävät, tiesi että pelon herättämistä tärkeämpää on olla loukkaamatta yksilön itsetuntoa. Ihmisarvo ei ole mielipidekysymys. Se kuuluu jokaiselle.

Tutustuin Helena Rantaan varsin myrskyisissä merkeissä. Oli UNIFEM:in vuosikokous vuonna 2006. Meillä vantaalaisilla oli hyvä puheenjohtajakandidaatti ja uskoimme, että vaali ei edes herätä keskustelua. Tosin kävi, kokoukseen tuotiin monelle tuntematon ehdokas, Helena Ranta, joka voitti äänestyksen. Muistan käyttäneeni aika räväköitä puheenvuoroja. Kun sitten uusi hallitus kokoontui, Ranta ei eleelläänkään osoittanut muistavansa käytyä keskustelua. Tärkeämpää kuin taakse jäänyt oli se, mitä siinsi edessä.

Tällainen tapa suhtautua asioihin on juuri tyypillisimmillään sitä Helena Rantaa, jonka vuosien kuluessa olen oppinut tuntemaan. Taaksepäin katsominen on ajan hukkaan, kun edessä on niin paljon tehtävää. Turhanaikainen jaarittelu ja tyhjänpäiväinen höpötys ärsyttävät häntä silminnähden alta aikayksikön. Hänellä on ilmiömäinen kyky keskeyttää tällainen meno englantilaistyyppisellä kuivan ikävällä toteamuksella, niin että läsnäolijat eivät heti edes ymmärrä mitä tapahtui. Asioiden hoituminen on se, mikä on tärkeää.

Tahto, vakaumus vai sattuma

Helena Rannan kohdalla olen miettinyt, mikä johtaa ihmistä tiettyyn suuntaan. Onko se vakaumus, vahva tahto vai joskus vain sattuma?

Olen kuullut, miten pieni Helena sai osakseen paljon rakkautta. Liikuttavia ovat kahden perheettömän tädin yritykset kasvattaa ehkä hieman hemmoteltua perheen kuopusta. Kun tädit kieltävät sokerin sirottelun puuron päälle, äiti tulee tueksi ja sokeria kaadetaan oikein roppakaupalla.

Vaikka pieni Helena menestyi hyvin koulussa, hän ei unelmoinut kansainvälisestä urasta, vaan ajatteli, että hammaslääkärin työ olisi mukavaa vaikkapa puolipäiväisenä. Lopun ajan voisi käyttää kauniin edustuskodin luomiseen tai istumiseen suuren perheen kanssa pitkän pöydän ääressä. Elämä on kuitenkin määrännyt toisen osan, vastuullisen ja vaativan uran. Onneksi jotain haaveista on sentään toteutunut: Raaseporin Lillforsinmäen kauniin kodin ruokapöydän ääreen saavat kokoontua niin sukulaiset kuin ystävät.

Se tämän päivän Helena Ranta alkaa välähdyksen omaisesti näkyä jo opiskeluvuosina. Oli meneillään radikalismin valtavuodet ja opiskelijapolitiikka vei mennessään myös nuoren Helenan. Sanottiinhan, että edustuskodin tuntee siitä, että perheen nuoret ovat taistolaisia ja kodin seinällä Särestöniemen taulu.

Helena Rantaa ei valtavirta vienyt. Itsetuntoa riitti niin, että kodin perintöä vastaan ei tarvinnut kapinoida. Politikointi ei jäänyt rivijäsenyyteen, vaan hänet valittiin HYY:n edustustoon, ensimmäisellä kerralla kokoomuksen listoilta. On aika helppo ymmärtää, miksi tilanne ryhmässä alkoi ahdistaa. Se Helena Ranta, joka uskaltautuu sodan ja vaarojen keskelle, tietää mitä tahtoo eikä voi suostua ryhmäpäätöksiin.

Liberaalinen puolue, joka panosti sosiaaliliberalismiin, sopi paremmin vapautta ja tasa-arvoa tavoittelevalle. Liberaalien listoilta – tosin sitoutumattomana – hänet valittiinkin edustajistoon vielä kaksi kertaa. Olen vakuuttunut siitä, että kokemukset ylioppilaspolitiikassa ohjasivat tuleviin ratkaisuihin paljon vahvemmin kuin ahkera klinikalla työskentely. Kokoukset vaativat neuvottelukykyä, taitoa nähdä tätä päivää pidemmälle. On osattava olla jämäkkä, mutta ymmärrettävä myös kompromissin voima.

Opiskeluvuodet olivat täyttä menoa, olivat opinnot, yhteiskunnalliset harrastukset ja rakastuminen opiskelutoveriin, avioliitto. Valmistuminen ei kuitenkaan venynyt, vaan tutkinto oli valmis 1972. Puolen vuoden sijaiskeikan jälkeen hammaslääkärin työ ei enää houkutellut, vaan tutkimus veti puoleensa.

Kansainväliseen suuntaan

Väitöskirja valmistui Bristolissa 1978. Voikin kysyä, näkyikö lähdössä Englantiin viitteitä kansainvälistymisestä. Helena Rannan oma selitys on, että aihe vaati lähtöä joko USA:han tai Englantiin. Anglofiili valitsi Britannian. Minä näen lähdössä nuoren naisen, joka toimii toisin kuin suurin osa kollegoistaan.

Kun väitöskirja valmistui, lapsuuden haaveet helposta vastaanottotyöstä olivat jo aikaa sitten painuneet unholaan ja niin nuori tohtori aloitti työt tutkijana. Kymmentä tutkijavuotta seurasi pari vuotta oikeusministeriössä ja siirtyminen oikeushammaslääkärin tehtäviin Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitokselle. Pohja tulevalle oli laskettu.

Samoihin aikoihin 1990-luvun alussa oli perustettu Keskusrikospoliisin uhrintunnistusyksikkö. Tähänastisen uran voi kirjata kodin perintönä tulleen työmoraalin ja oman tavoitteellisuuden piikkiin. Sattuma, kohtalo oli kuitenkin mukana, kun opintomatkalta Oslosta palaava Helena Ranta pysähtyi Tukholmaan 27.9.1994. Seuraavana yönä upposi Itämerellä autolautta Estonia ja vei mennessään 852 matkustajaa. Yksikköä ja Helena Rantaa kutsuttiin tositoimiin.

Elämä kääntyi suuntaan, josta ei ollut paluuta arkipäiväisyyteen. Mitä seuraavat vuodet toivat tullessaan, näkyy Helena Rannan kollegan, professori Erkki Vuoren tekstistä, jonka liitteenä tämä kirjoitukseni on.

Vapaaehtoistyö järjestöissä

Minulle Helena Ranta on tutuin vuosista, jotka olimme samanaikaisesti UNWomen/UNIFEMin ja Suomen Akateemisten Naisten Liiton hallituksissa sekä Luetaan yhdessä -verkoston ohjausryhmässä.

UNIFEMin puheenjohtajuus vuosina 2006–2011 vaati niin aikaa kuin taitoa. Oli toiminnanjohtajien vaihdoksia ja uusia työntekijöitä. Ihailin Helena Rannan kysyä erottaa tunteet ja faktat vaikeissakin tilanteissa. Erityisen vaativa ja tärkeä oli vuosi 2010. Neljä YK:n alaista kansainvälistä järjestöä, yhtenä niistä UNIFEM, liittyi yhdeksi. Uusi järjestö sai nimen UNWomen.

Yhdistyminen merkitsi suurta muutosta myös toiminnalle Suomessa. Helvi Sipilän luomasta UNIFEMistä oli muovattava Suomen UNWomen. Jo sääntöjen muuttaminen vaati keskustelua. Paljon vaikeampaa oli perustella paikallistoimikunnille sitä, että UN Womenin perustamisen myötä myös kansallisten komiteoiden rooli ja mandaatti laajenivat ja varainhankinnan vahvistaminen nousi tärkeään asemaan.

Helena Rannan viimeisenä puheenjohtajuusvuonna linjattiin mm. päätökset kuukausilahjoittamisohjelman käynnistämisestä ja muista tärkeistä toimenpiteistä varainhankinnan kehittämiseksi. Tässä puheenjohtajalle riitti ”uranuurtamista” nykyiselle toiminnalle ja strategian linjauksille.

Suomeen oli jo vuonna 2006 perustettu avoin 1325 -verkosto, jonka tehtävä on edistää turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus” ja tätä tukevien päätöslauselmien toimeenpanoa Suomessa ja suomalaisten toimijoiden keskuudessa. Toki toimintaa oli ollut, mutta vaikka olin istunut UNIFEMin hallituksessa, heräsin huomamaan 1325-verkoston panokset vasta Helena Rannan tultua UNIFEMiin, jonka yhteydessä 1325 verkosto toimi.

Vuodesta 2012 Helena Ranta on toiminut 1325 -verkoston vetäjänä. Puheenjohtajan suorat yhteydet presidentteihin, ministereihin ja laajaan päättäjien joukkoon eivät voineet olla vaikuttamatta. Kannanotot ovat joskus niin vahvoja, että me vierestä katsojat vedämme henkeä. Ehkä Helena Ranta ajattelee joidenkin henkilöiden kohdalla, että ei ole niin tarpeen, että häntä rakastetaan kunhan vähän pelkäävät. Räväkkä puheenjohtaja, jolla on käytössään erinomaiset verkostot, on kuitenkin myös päättäjien enemmistön mieleen eikä Helena Ranta ole toiveistaan huolimatta päässyt puheenjohtajuudesta vieläkään.

Suomen Akateemisten Naisten Liiton hallituksen puheenjohtajaksi Helena Ranta valittiin yksimielisesti marraskuussa 2012. Me, jotka tunsimme hänen toimintaansa muissa järjestöissä, taisimme hieman lobatakin.

Muistan vieläkin sen – voisiko sanoa – voitonriemuisen tunteen, jolla valinnasta tiedotettiin. Olimme ylpeitä puheenjohtajastamme. Vuonna 2013 Helena Ranta ei enää ollut tuntematon kellekään paikalla olleista. Hänen ansiolistansa järjestöissä oli suorastaan hengästyttävä. Hän oli ollut puheenjohtajana UNWomenin ohella mm. Plan Suomessa, Helsinki komiteassa, varapuheenjohtajana Naisjärjestöjen Keskusliitossa ja jäsenenä lukuisissa järjestöissä ja komiteoissa.

Suurin osa luottamustoimista on liittynyt joko ihmisoikeuskysymyksiin tai tyttöjen ja naisten asemaan. En tunne ketään muuta, jonka CV:hen mahtuvat Vuoden Eevan, Vuoden Naisen, Vuoden Alumnin ja Vuoden käyttäytyjän ansiot ja useat kunniapuheenjohtajuudet.

Helena Rannan puheenjohtajuusvuodet merkitsivät suurta muutosta Suomen Akateemisten Naisten Liiton toiminnassa. Puheenjohtajan aktiivisuus näkyi Liiton toiminnassa: mielipidekirjoituksia, kirjeitä ministereille ja kannanottoja painotettiin entistä vahvemmin. Työtä ryhdittivät myös Kyllikki Leino – rahaston ja Liiton kesken tehdyt järjestelyt, joiden tuloksena oli saatu toimistoon asiamies.

Hallituksen kokouksissa näkyi puheenjohtajan kyky toimia tehokkaasti. Esityslistat oletettiin luetuiksi ja päätökset tehtiin nopein nuijankopautuksin. Puheenjohtajuus on jo ohi, mutta toisin kuin monet muut hallituksen jättäneet, Helena Ranta seuraa edelleen toimintaa, käy kokouksissa ja ottaa kantaa.

Puolestapuhuja

Kolmas yhteisö, jossa sain läheltä seurata Helena Rannan työskentelyä, oli Luetaan yhdessä-verkosto, joka tavallaan yhdisti kolme Helenalle tärkeää naisjärjestöä: UNWomenin, Zonta –piiri 20:n ja Suomen Akateemisten Naisten Liiton.

Vantaan UNIFEMin paikallistoimikunnassa vuonna 2004 syntynyt toiminta, jossa vapaaehtoiset opettavat maahanmuuttajanaisille suomea ja lukutaitoa vauhdittui, kun Zonta piiri 20 päätti koota toiminnan tueksi vuoden 2007 Keltaisen Ruusun keräyksen tuoton.

Laajeneva toiminta edellytti ohjausryhmää, jonka vetovastuu lankesi Helena Rannalle. En usko, että verkosto olisi tänään yli kuusisataa vapaaehtoista käsittävä, laajaa arvostusta nauttiva ja hämmästyttävän tunnettu ilman valovoimaista vetäjää. Käynnit Suomen Kulttuurirahastossa ja eri ministerien luona tuottivat toiminnan laajentamiseen tarvittavan rahoituksen, mutta toivat myös näkyvyyttä, mikä puolestaan houkutteli yhä uusia naisia mukaan.

Helenaa motivoi Luetaan yhdessä –verkoston toimintaan hänen oma maailmankuvansa. Maahanmuuttovastaisuuden kasvaessa se rohkaisee sanomaan asiat niin kuin ne ovat. Se sama maailmankuva on antanut voiman lähteä paikkoihin, jonne menemistä tavallinen Maija Suomalainen ei koskaan edes kuvittelisi mahdolliseksi.

Lehtihaastattelussa Helena Ranta toteaa, että jos eurooppalaiset eivät muuta suhtautumistaan pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin, meitä uhkaa humanitaarisen katastrofin ohella myös moraalinen kriisi. ”Tarjoamme vainajille kunnioittavan, ihmisarvoisen kohtelun. Miksi emme suo samaa eläville”, hän ihmetteli haastattelijalleen.

Työ, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo näkyvät Helena Rannassa. Hän puhuu paljon ja nopeasti, mutta yleensä vain asiaa. Ainoastaan sienimetsä ja sieltä löytyneet harvinaisuudet saavat arkivaihteen päälle. Sitä Helenaa, joka Raaseporin kodissa yksin itkien purkaa niitä kauheuksia, joihin projektit vievät, emme me muut näe. Kenenkään elämä ei suju kolhuitta, kenenkään kaikki unelmat eivät toteudu. Eivät Helenankaan. Ne surut on kohdattava yksin.

En oikein voi kuvitella Helena Rantaa opettamassa Luetaan yhdessä -ryhmässä enkä edes majoittamassa pakolaisperhettä kotiinsa. Hän ilmoittaa itse: ”Teen sitä, mitä parhaiten osaan. Aion puhua, tai oikeastaan saarnata”. Eikä hän ainoastaan aio, vaan puhuu. Ja yhä useampi taho pyytää häntä puhumaan.

YK:n päivän puheessaan hän sanoo: Meidän on muistettava, että hiljaisuuskin on yksi sanojen muoto ja toimimattomuus rikoskumppanuutta. Hiljaiseksi hän ei ole jäänyt. Hän on uskaltanut todistaa Haagin sotarikosoikeusistuimessa Slobodan Miloševićia vastaan. Hän on kertonut mielipiteensä poliittisille päättäjille silloin, kun muut kiertelevät.

Rohkeutta on sekin, että Helena Ranta presidentin vaalissa asettui Pekka Haaviston näkyväksi tukijaksi. Politiikkaan hän ei kuitenkaan ole lähtenyt, vaikka menestys vaaleissa olisi varmaa. Rohkeudenpuutteesta se ei ole johtunut. Olisiko syynä epäilys, että puolueen jäsenyys asettaa rajan sille mitä voi ja saa sanoa. Vapaaksi syntynyttä ei voi teljetä häkkiin.

YK-juhlan puhetta edeltävä virren ensimmäinen säkeistö päättyy ohjeeseen: ”…vastuun tielle meidät ohjaa antimesi jakamaan, köyhimmille, pienimmille kasvuvoimaa antamaan.” Virsi on teini-ikäisen Helenan uskonnonopettajan, runoilija Anna-Maija Raittilan suomentama. Koti ja koulu ovat rakentaneet Helenan maailmankuvaa. Kuinka suurelta osin ja miten, jää arvauksen varaan. Jostain on noussut se voima, jonka avulla hän on selvinnyt silloinkin, kun se inhimillisesti on näyttänyt mahdottomalta.