Korpi, lääkelaukku ja virsikirja – nämä kolme asiaa tiivistävät Elsa Tikkasen vuosikymmeniä kestäneen työuran Kuhmon seurakuntasisarena.

Lapsuus maalla

Elsa Tikkanen ei alun perin ollut Kuhmosta kotoisin. Hän syntyi vuonna 1924 Oulun läänin Pyhäjärvellä suureen perheeseen. Elsa oli seitsemäs kymmenestä lapsesta. Siskoja ja veljiä katraassa oli saman verran, eli hälinää oli paljon Pyhäjärvellä sijaitsevalla maatilalla. Maatilana se ei ollut mitenkään suuren suuri, sillä vaikka viljeltyä maata oli kohtuullisesti, esimerkiksi metsää oli niukasti.

Uskonnollisuus näkyi Elsa Tikkasen elämässä jo nuorena, mutta varsin hienovaraisesti. Uskontoa ei perheessä tuputettu, mutta ilmapiiri sen suhteen oli luonteva. Eräänkin kerran Tikkasen ollessa lapsi hän leikki piilosta ystävien kanssa. Piilostaan hän sattumalta kuuli äitinsä laulavan virsiä ja lukevan Raamattua. Tämä sai lapsen itkemään tunteikkaana ilman sen kummempaa ymmärrystä miksi. Tikkanen itse muistelee tilannetta sanoin:

”En oikein tiedä, miksi minä itkin, mutta jotenkin oli sellainen olo, ettei voinut olla itkemättä.”

Opiskelemaan; minne ja miten?

Opiskelemaan lähtö tuotti pieniä ongelmia heti alusta alkaen. Elsa Tikkanen olisi halunnut lähteä oppikouluun, mutta varsinkin hänen isänsä oli sitä vastaan. Hänen mukaansa maailmassa oli jo tarpeeksi herroja, eikä enempää tarvittu. Olisi ollut mahdollista, että suostuttelulla koulunkäynti olisi onnistunut, mutta Iisalmeen oli sen verran matkaa, että se jäi. Lisäksi Tikkanen kokeili esimerkiksi musiikin kirjekursseja, mutta siitäkään ei oikein tullut mitään.

Kahdenkymmenen ikään ehdittyään Elsa Tikkanen kuitenkin ymmärsi, että jos opiskelemaan halusi, hänen oli pakkoa lähteä pois Pyhäjärveltä. Sotavuosien loppupuolella, 1943–1944, Tikkanen teki henkisen karkumatkan ja lähti opiskelemaan Raudaskylän kristilliseen kansanopistoon vanhempien edelleen vastustaessa lähtemistä.

Elsa Tikkasen elämälle tämä oli kuitenkin äärimmäisen merkittävää, koska sattuman kautta hän päätyi hoitamaan erästä sairasta vanhaa naista tuona aikana. Tämä taas johti ajatukseen, että ehkä sen kaltaista työtä voisi tehdä elääkseen. Tikkanen epäili, että kyseessä saattoi olla jonkinlainen johdatus, kun muutaman päivän päästä tästä ajatuksesta, saapui lehti, jossa kerrottiin Sisälähetysseuran diakonissalaitoksesta ja diakonissojen työstä, mikä käynnistä nuoressa naisessa aikamoisen mietinnän.

Kovaa työtä ja opiskelua diakonissalaitoksella

Ennen hakemistaan diakonissaopiskelijaksi Elsa Tikkanen teki sopimuksen ystäviensä kanssa. He hakisivat ensin opiskelemaan Raahen opettajaseminaariin, ja jos se ei onnistuisi, sitten vasta haettaisiin diakonissalaitokseen. Raahessa eräs koetehtävä oli piirtää lehtorin kissa mahdollisimman levollisena, mikä ei Tikkaselta aivan onnistunut, eikä hän päässytkään sisään.

Tämä ei kuitenkaan Elsa Tikkasta masentanut, vaan hän ilmoitti innostuneena vanhemmilleen hakevansa Kuopioon diakonissalaitokseen. Isä ei pitänyt ajatuksesta yhtään, vaan kysyi heti, mikä nunna tyttärestä tulisi. Äiti kuitenkin suostui helpommin ja hakupaperit lähetettiin. Tikkasesta tuli diakonissaopiskelija.

Diakonissan opiskeluun kuului kolmevuotinen sairaanhoitajan koulutus ja vuoden kestävä seurakuntatyön opiskelu. Koko opiskelu oli kovaa työtä, eikä siinä Elsa Tikkasen mukaan vain kurkittu toisten olan yli, vaan joutui heti alusta asti oikeisiin töihin. Lisäksi valmistumisen jälkeen oli vielä kahden vuoden koeaika, ennen kuin kokelas vihittiin sisareksi. Kaikki samalla vuosikurssilla aloittaneet eivät lopulta valmistuneetkaan.

Kuhmolainen matka

Kun Elsa Tikkasen opinnot olivat päättymäisillään, kävivät oppilaitos ja paikkakunnat keskenään kauppaa siitä, kuka oppilaista menisi vuodeksi minnekin. Tikkasella ei siis varsinaisesti kysytty siitä, mihin päätyisi, vaikka hän olikin esittänyt muutaman toiveen paikkakunnista. Kuhmo ei ollut yksi niistä. Hieman pelokkaana hän kuitenkin suostui sinne lähtemään.

Kuhmoon pääsy ei ollut helppo matka. Kevättalvella 1950 Elsa Tikkanen otti ensin junan Kajaaniin ja jatkoi sitten postiautolla Sotkamon kautta Kuhmoon. Vaikka kevät tuntui ilmassa, tie oli vielä surkeassa kunnossa ja vihloi Kainuun maisemiin tottumatonta. Huolimatta peloista Tikkasen lämpimät tunteet kainuulaisia maisemia kohtaan alkoivat tuosta matkasta – eivätkä koskaan unohtuneet.

Kuhmoon vihdoin saapuneen Elsa Tikkasen koko omaisuus mahtui muutamaan laukkuun. Hänet laitettiin asumaan Koskelan taloon, missä asuivat pappi, kirkkohallintokunnan puheenjohtaja, suntio ja nyt uusi seurakuntasisar – eli neiti Tikkanen.

Kaikki vaiva ja pelko unohtuivat viimeistään silloin, kun hän pääsi kapeita portaita pitkin vinttihuoneistoonsa ja näki ikkunasta mykistyttävän iltapäivän auringon. Sen valo osui kirkkoon kullaten sen ristin. Näky oli sen verran vaikuttava, että Tikkanen muisti sen vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Näkyä katsellessaan Elsa Tikkanen muisti ajatelleensa: ”Siinä tilanteessa taisi syntyä alitajuinen päätös, ettei tästä ihan yhden vuoden käyntiä taida tullakaan.”

Työt alkavat

Työ alkoi heti seuraavana päivänä. Seurakuntasisaren tehtäviin kuuluivat tässä vaiheessa henkisen sielunhoidon ja seurakunnan avustamisen lisäksi vielä sairaanhoitajan työt. Elsa Tikkanen oli ensimmäinen, jolle soitettiin, kun tarvittiin apua milloin mihinkin vaivaan, ja hänen oli lähdettävä pitkien matkojenkin päähän katsomaan, mikä oli hätänä. Kun puhelin pirahti neljä kertaa, Tikkanen tiesi, että häntä todella kaivattiin.

Kulkuneuvoikseen Elsa Tikkanen sai pyörän, potkurin ja sukset, mutta joskus matkaa taitettiin postiauton, linja-auton tai jopa hevosen kyydissä. Aina mikään näistä ei auttanut, vaan hänen piti tarpoa pitkospuuttoman suon läpi potilasta tapaamaan. Kuhmon kokoisella vastuualueella Tikkanen joutui joskus pyöräilemään jopa 70 kilometriä samana päivänä, eikä ollut tavatonta, että samoja matkoja joutui tekemään useita kertoja peräkkäin, mikäli potilas oli jo siinä kunnossa, että tarvitsi enemmän pappia kuin lääkäriä.

Työtehtävät kattoivat kaiken syntymistä kuolemiin. Joskus, kun seurakuntasisarta tultiin hakemaan, oli mukana kyydissä ruumisarkku jo valmiiksi. Kuitenkaan koskaan voinut olla täysin varma, millaisesta tilasta potilaan löytää. Diakonissojen työt olivat tuolloin Tikkasen mukaan hyvin erilaisia:

”Jälkeenpäin olen monesti ihmetellyt, mitä kaikkea joutui tekemään. Nykyään kaikki sairaanhoitajatkaan, eivät ehkä lääkäritkään, joudu tekemisiin sellaisten tapausten kanssa, joita me sisaret käsittelimme usein, ja erittäin alkeellisissa oloissa.”

Toimiminen yhdessä seurakuntalaisten ja sairaalan henkilökunnan kanssa raskaissa tilanteissa antoi Elsa Tikkaselle voimia. Tilanteesta riippuen saatettiin tarvita potilasta auttamaan pappi, sisaria, sairaalan henkilökuntaa tai sosiaaliviranomaisia, mutta Tikkasen mukaan yhteistyö kaikkien välillä toimi saumattomasti. He olivat kuin perhe, joka kuunteli toisiaan. Kuitenkin, kun kaikki seurakuntatyöläiset hankkivat omat autonsa 1960-luvulla, tämä perhe etääntyi hieman toisistaan.

Työ oli ympärivuorokautista. Jos joku tarvitsi apua, seurakuntasisaren oli oltava auttamassa. Mikäli Elsa Tikkasella oli toinen potilas, hän vain jätti Koskelan oveen lapun, jossa kertoi, mistä hänet löytäisi. Kun Tikkanen oppi työnsä, hän ei koskaan ilmoittanut paluuaikaansa – se ei olisi kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Vapaata sai, kun työtehtäviä ei ollut. Yleensä aina kuitenkin oli jotakin, eikä vapaa-aikaa juuri jäänyt. Diakonissan työ oli kuitenkin kutsumustehtävä, missä nöyrällä ja uhrautuvaisella asenteella palveltiin Jumalaa ja läheisiä. Tästä syystä pitkillä päivillä ja raskaalla työllä ei diakonissoille ollut väliä.

Diakoniasisaren toimenkuvaan kuului luonnollisesti potilaiden saattaminen sairaalaan. Tätä tehdessään Elsa Tikkanen onnistui saamaan samalla varsinkin lääkäreiden luottamuksen, vaikkakin muutaman kerran tohtori oli aluksi karjahtanut äkäisenä, että Tikkanen toi terveitä potilaita sairaalaan. Hän joutui kuitenkin pian syömään sanansa potilaan kovan valituksen seurauksena.

Potilaiden sairaalaan saattamisessa saattoi olla monenlaisia ongelmia. Joskus saattaja sai majapaikan mitä erikoisimmista paikoista – esimerkiksi kerran Tikkanen joutui nukkumaan sairaalan silmätautiosaston kylpyhuoneessa. Toisinaan puhetapa aiheutti ongelmia, mutta sitä vaivaa ainakin yhtä usein lääkäreille kuin diakonissoillekin:

”Kerrankin tuli yksi lomittaja kysymään neuvoja. Hän ei sanonut ymmärtävänsä, kun eräs mummu kertoi olleensa nuorena riienvihhoama ja nyt hänellä olevan vapisutauti. Tulkitsin, että mummulla oli nuorena ollut riisitauti, ja nyt esiintyvän vapinaa…”

Työ oli sen verran raskasta, etteivät monet jaksaneet siinä pitkään. Kuitenkin, kun Elsa Tikkanen tuli diakonissaksi, hän pysyi samassa virassa vuosikymmeniä. Sitä tehdessään hän ansaitsi kuhmolaisten arvostuksen, ja varsinkin toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä diakoniatyötä tuettiin kylätoiminnan voimin pitämällä esimerkiksi myyjäisiä.

Seurankuntatyötä ja sielunhoitoa

Tietenkään diakonissan työ ei ollut pelkkää sairaanhoitoa, vaan siihen kuului paljon seurakuntatyötä. Elsa Tikkanen toimi esimerkiksi usein virsien aloittajina eri tilaisuuksissa, ja joskus tuurasi jopa kanttoria. Hänen aloittaessaan ei seurakunnalla ollut nuorisotyöntekijää, minkä takia sekin tehtävä lankesi Tikkaselle. Ihmisten auttaminen oli Tikkaselle sydämenläheinen asia, mistä hän suhtautui varsin intohimoisesti:

”Viran tai toimenhaltijoiden olisi lähdettävä ulos elämään käymään apua tarvitsevien ihmisten luona ennen kuin nämä nääntyvät hätäänsä – onhan paljon niitä, joiden huono asema tiedetään, mutta jotka eivät uskalla lähteä apua hakemaan.”

Pyhäkoulujen pitäminen oli erityisen tärkeää, ja Elsa Tikkanen piti niitä kahdesti joka sunnuntai yli 20 vuoden ajan. Ryhmien lapsimäärät olivat valtavia: ne huitelivat jopa 70 lapsessa. Vaikka pyhäkouluissa voitiin käydä retkillä, järjestää kevät- tai joulujuhlia, tai kerätä kahvipannuja ja aisakelloja valettaviksi kirkonkelloiksi, Tikkasen kerhoissa vallitsi tietty rutiini.

Vakiintuneen kaavan mukaan pyhäkoulut alkoivat alkuhartauksilla, mihin kuuluivat virsi ja rukous. Tämän lisäksi Tikkanen suosi sitä, että mukaan otettiin uskon- ja synnintunnustus, mitä seurasi päivän tekstin lukeminen jae jakeelta ja mahdollinen tekstin selittäminen. Ilmeisesti Tikkasen pyhäkoulut ovat jääneet niissä käyneiden lasten mieleen, koskapa vuosikymmeniä myöhemminkin hänelle tultiin puhumaan kerhoista lämpimästi. Nuorten kanssa työskentely antoi Elsa Tikkaselle arvokasta tietoa nuorten arvomaailmasta, mutta nuoret myös pitivät hänet itsensä virkeänä varsinkin myöhempinä työvuosinaan.

Pyhäkoulujen lisäksi Elsa Tikkanen veti tyttökerhoa Koskelan vinttikamarissa, sekä nuorten aikuisten iltoja ja erilaisia ohjattuja leirejä kesäisin. Seurakunnan ja sosiaaliviranomaisten pitämät äitileirit, joita järjestettiin 1950–60-luvuilla, olivat varsinkin jääneet Tikkaselle erityisiksi. Joskus niihin osallistuneilla äideillä saattoi olla jopa 15 lasta, eikä heidän ollut helppoa irrottautua kotoa, minkä takia Tikkaselta tarvittiin hieman suostuttelua saada joitakin äitejä mukaan. Työmäärästä huolimatta toisten ilon näkeminen oli Tikkasesta vaivan arvoista.

Joulun alla seurakunnalle lähetettiin valtavia määriä vaateavustuksia, jotka piti käydä läpi ja jakaa eteenpäin parhaan tietämyksensä mukaan. Vaatteita tuli puukengistä silkkisolmioihin, ja niitä jouduttiin varastoimaan ties minne. Elsa Tikkanen itse epäili, että vaatteiden aiheuttaman pölyn ja niiden lajittelun tuoma lisästressi olisi vuonna 1960 edistänyt hänen luultavasti sairasvuoteen ääreltä saaman keuhkotuberkuloosin puhkeamista. Tikkanen joutui viettämään seitsemän kuukautta parantolassa – ja ottamaan senkin jälkeen vielä kolmen kuukauden toipumisloman Kuhmossa, ennen kuin pystyi palaamaan takaisin töihin.

Musiikkia tähän maailmaan

Musiikki oli ollut osa Elsa Tikkasen elämää aivan pienestä saakka, sillä hänen äitinsä lauloi mielellään virsiä iltaisin. Soittamaan Tikkanen oli opetellut itse koulun harmonia käyttäen. Seurakuntasisarena hän päätyi usein vielä kanttorin töihinkin, missä soittotaito pääsi hyötykäyttöön. Kanttorin tuuraaminen ei varsinaisesti ollut diakonissan tehtävä, mutta koska Tikkanen oli jo opiskellessaan saanut lempinimen ”kanttori”, se oli luonnollinen jatke hänen tehtäviinsä, eikä kukaan koskaan tiettävästi ollut Tikkasta häätämässä soittimelta pois.

Ensimmäisiä asioita, joita Tikkanen teki Kuhmoon tultuaan, oli kirkkokuoroon liittyminen jo kevättalvella 1950. Siinä hän lauloi vuosikymmeniä useissa eri äänialoissa. Ensimmäistä kertaa hän hankki oman soittimensa, eli harmonin, vuonna 1957, mikä helpotti musikaalisuutta entisestään.

Musiikki toimi lisäksi terapeuttisena tekijänä, kun Elsa Tikkanen tunsi olevansa väsynyt ja loppuun palanut. Kun hän meni harmonin ääreen, ja soitti mahdollisimman synkän hautajaisvirren, se paransi mielialaa ja helpotti oloa. Miksi juuri hautajaisvirret toimivat tässä tilanteessa, sitä Tikkanen ei itsekään osannut selittää.

Lisäksi musiikki lähensi Tikkasta monien potilaidensa kanssa. Joskus hän kaivoi esille lääkelaukussaan olevan virsikirjan – ja lauloi sairasvuoteen äärellä tai potilaansa kanssa. Se tuntui Tikkasesta olevan Jumalan sanaa musiikin muodossa, ja lohdutti myös hänen potilaitaan.

Yllättävä työmurros

Elsa Tikkasen työkuva jatkui samankaltaisena, lähes ympärivuorokautisena hälytysvalmiutena kaksi ja puoli vuosikymmentä. Hieman yllättäen siihen kuitenkin tuli valtaisa muutos uuden kansanterveyslain myötä vuonna 1975. Sen mukaan diakonissojen sairaanhoitotehtävät ja päivystys siirtyivät käytännössä kokonaan terveyskeskuksiin ja sairaanhoitajille.

Diakoniasisaren työnteko siis helpottui valtavasti, kun kotisairaanhoitoa ei tarvinnut enää tehdä. Tästä huolimatta Elsa Tikkanen ei pitänyt muutoksesta lainkaan. Se jätti hänen mielestään työtehtäväksi pelkän seurustelun. Työ oli aiemmin ollut raskasta, muttei koskaan vastenmielistä; olihan se kutsumustyötä. Muutosta seurannut vuosi olikin ainoa, jolloin Tikkanen mietti jättävänsä työpaikkansa, kun Kuhmossa haettiin kotisairaanhoitajan virkaa.  Elsa Tikkanen kuvailee muutosta seuraavasti:

”Kun aikaisemmin oli saanut hoitaa sairaita, tuntea vievänsä apua ihmisille. Oli saanut kokea, että lääkärit luottivat, oli saanut nähdä työn tuloksia… Nyt piti siirtyä kuuntelijaksi, joka otti niin ja niin monta kontaktia joihinkin numeroihin.”

Kun puhelin ei enää sanellut työaikaa, Tikkanen sai paljon enemmän vapaa-aikaa. Nyt hänellä oli aikaa liittyä esimerkiksi Herättäjä-yhdistyksen Kuhmon paikalloistoimikuntaan. Heti sinne haettuaan, Tikkanen pääsi ansioillaan suoraan seuran puheenjohtajaksi. Yleisesti seuran tehtävänä oli pitää huolta heränneen kansan ominaisesta elämäntavasta, sielunhoitotyöstä ja siitä, että sopivaa kirjallisuutta oli jatkuvasti saatavilla. Myös matkustamisesta ja matkojen järjestämisestä erilaisiin seuroihin ja tapahtumiin tuli Tikkaselle uudenlaista tekemistä.

Eläkkeelle viimeinkin

Muutos kansanterveyslakiin toi pienoisen muutoksen Elsa Tikkasen asenteeseen omaa työtään kohtaan. Se ei suoranaisesti saanut häntä odottamaan eläkkeelle jäämistä, mutta käynnisti henkisen valmistautumisen siihen, vaikka työuraa oli siinä vaiheessa jäljellä vielä yhdeksän vuotta. Eläkkeelle hän lopulta jäi aprillipäivänä 1984, 60-vuotiaana.

Tikkanen tiesi heti, ettei lähtisi Kuhmosta eläkkeelle jäätyään, koska hänen kotinsa ja ystävänsä olivat siellä. Myös kuhmolaiset arvostivat häntä, ja kokivat diakoniasisaren tehneen elämäntyönsä Kuhmossa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että peräti 11 henkilöä oli ehdottanut kirjan tekoa ennen Seppo Kämäräistä, joka lopulta kirjoitti Elsa Tikkasen muistelmat.

Diakoniasisaren työ oli vaikea, raskas ja kuluttava ura. Silti sen jättäessään Elsa Tikkanen tiesi, ettei läheisten auttaminen ja Jumalan läheisyys koskaan oikeastaan loppuisi. Se vain muuttaisi hieman muotoaan, eikä enää ei tarvinnut laskea puhelimen pirahdusten määrää.