Torniolainen Elma Luokkala oli neitokaisiästä lähtien naisasia-aktivisti, tinkimättömästi kuolemaansa saakka. Toinen aktiiviharrastus oli kirkkokuoro. Eläkevuosina mukaan tulivat rintamamiesveteraanien naistoiminta ja vieläpä pitsinnypläys. Kaikista näistä hän sai ansaitusti tunnustusta.
Elma Julia Luokkala (os. Kenttämaa) syntyi 20. kesäkuuta 1912 Ylitornion Lohijärvellä. Viisilapsisen perheen esikoisena hän joutui jo lapsena huolehtimaan myös sisaruksistaan, mutta mieli paloi koulutielle. Haaveena oli opettajan ammatti. Ylitornion kirkolla asuneen Kalle-sedän luona asuen koulunkäynti mahdollistuikin, mutta sitten tuli takaisku.
Äidin kuolema synnytyksessä oli kahdeksanvuotiaalle Elmalle valtava järkytys. Se eli hänen muistoissaan kovana palana läpi elämän, ei vähiten siksi, että hänelle lankesi päätoiminen huolenpito nuoremmista sisaruuksistaan. Saman tien hän joutui heittämään kouluhaaveensa sikseen.
Kodinhoitovelvollisuudet jatkuivat Lohijärvellä. Vaikka taloon oli tullut äitipuoli, tuli myös velipuolia, joita oli hoivattava, ja karjanhoitotehtäviäkin lankesi Kenttämaan esikoiselle.
Vasta 18-vuotiaana Elma vapautui niistä. Tultuaan Tornioon kyläilemään äitipuolensa sisaren luo, hän sai erikoisen sattuman myötä ensimmäisen työpaikkansa ja palkan, vaikka pienenkin, (18 markkaa kuussa) kera jonkinlaisen itsenäisyyden.
Työpaikka Tornion yleisessä sairaalassa aukeni siten, että Elma sattui olemaan sairaalan pihamaalla ystäviensä kanssa, kun isännöitsijä tuli paikalle ja rupesi ääneen harmittelemaan, että sairaalan siivooja lähtee synnytyslomalle, eikä uutta ole saatu. ”Tässähän minä olen”, sanoi Elma. Isännöitsijä vei neitokaisen sisälle, jossa tämä saman tien tarttui ikkunanpesurättiin ja ryhtyi työhön. ”Että tällä samalla kyläreissulla tässä ollaan”, sanoi Elma-äitini 90-vuotishaastattelussaan Pohjolan Sanomissa.
Naisetko vain piikoja ja vaimoja?
Samassa haastattelussa hän kertoi jo tuolloin sydämistyneensä siihen, että naiset siihen aikaan olivat ”vain piikoja ja vaimoja tai muuten alistettuja”. Naisten asian ajaminen leimasi hänen toimintaansa noista ajoista aina elämänsä loppuun saakka. Hän liittyi Suomalaiseen Naisliittoon heti kun se oli mahdollista, ennen kahdettakymmenettä vuottaan, ja se kehysti hänen tasa-arvotyötänsä siitä pitäen.
Samaan aikaan Tornion kirkkokuoro tempaisi nuoren naisen mukaansa, ja itse asiassa kuorosta tulikin hänen rakkain harrastuksensa liki 70 vuoden ajaksi. Kun sopraano ei liki yhdeksänkymppisenä enää helissyt kirkkaimmillaan, hän jatkoi koraalikuorossa.
Tätipuolensa luona asuessaan hän tapasi Jaakko Luokkalan, joka Alatornion seurakunnan suntion työn ohella oli pienviljelijä ja hankki lisätienestiä myös hoitaen hevosineen joidenkuiden Tornion kaupungissa asuvien antamia tehtäviä. Elma ja Jaakko Luokkala vihittiin 1930.
Alatornion Putaalla sijainneen pientilan emännyyden hoitaminen ei ollut mitenkään vähäpätöinen urakka. Karjan hoito ja huushollin ylläpito olivat täysipäiväistä työtä, varsinkin, kun perheeseen syntyi viisi lasta. Siitä huolimatta Elma jatkoi naisasia- ja kuoroharrastustaan – mukaan tuli vielä toiminta maatalousnaisissa.
Sotajärkytys
Sota kohtasi kovasti koko Suomen kansaa. Jaakko Luokkalan talvisotareissu alkoi 27 vuoden iässä.
Välirauha helpotti hetkeksi, kunnes kutsu tuli jatkosotaan. Ja Lapin miehistä iäkkäämmätkin, kuten Jaakko Luokkala, joutuivat vielä karkottamaan ystävistä vihollisiksi muuttuneita saksalaisia kotikonnuiltaan. Kotirintamalla naiset kantoivat rankan taakan, jota ei ehkä ole arvostettu kylliksi. Ilman naisten panosta Suomen miehet eivät olisi selviytyneet rintamalla niin, että itsenäisyys saatiin säilytettyä. Nythän se toki tunnustetaan.
Lapin sodan alkuhetkiin osui Elma Luokkalan sotakokemuksista vaikein, järkyttävin kokemus.
Päivää ennen Tornion maihinnousua ja taisteluiden alkamista, me Elman kolme poikaa, kahdeksanvuotias Pekka, kuuden ikäinen Pentti ja minä nuorimpana, vajaan neljän ikäisenä, ryhdyimme kohtalokkaaseen leikkiin. Kahden serkkumme kanssa löysimme Röyttään johtavan radan vaihdekopista oudon, mutta erityisen kiehtovan esineen. Saksalaisen vartiomiehen poissa ollessa nappasimme sen mukaamme ja kannoimme kotiimme Kirkkoputaan ”Punasen sillan” viereen. Sulkeuduimme kärryvajaan tutkimaan löytöämme – ja PAM!
Saksalainen varsikäsikranaatti räjähti Pekan käsissä surmaten perheemme esikoisen. Me muut selvisimme joko pienin naarmuin tai mitenkään vahingoittumatta. Sen päivän minäkin muistan. Kun vuosikymmenten kuluttua kerroin siitä äidilleni yksityiskohtaisesti, hän ihmetteli: ”Miten sie poikarukka muistat, ko miekhään en muista?”
Järkytys ja shokki verottivat tietysti äidin muistikuvia. Nuorimmaisen mieliin ne syöpyivät, varsinkin kun taistelut kotitalomme liepeillä muuttuivat piiskatykkituleksi ja laukaustenvaihdoksi heti seuraavana päivänä.
Lapsuudessamme ei näistä tapahtumista juuri puhuttu jos lainkaan. Äiti suostui käsittelemään niitä vasta, kun joskus 1980-luvulla häntä niistä haastattelin, ja vaikeasti se sujui silloinkin. Lyhyeksi jäänyt evakkoretkemme Ruotsin Karsikkojärjelle olisi luku sinänsä, mutta jääköön, vaikka itsekin jotakin oman perheemme siellä olemisesta luulen muistavani.
Onneksi kotitalomme säilyi ehjänä, samoin ”Punanen silta”, vaikka saksalaiset olivat olleet aikeissa räjäyttää sen, mutta eivät ehtineet. Evakosta tultuamme pääsimme hautaamaan Pekan, ja pian Jaakkokin saatiin kotiin ja suntion tehtäviään hoitamaan. Arki alkoi palautua omiin uomiinsa, jälleenrakennus käynnistyi – ja se tarjosi myös työtä ja toimeentuloa Tornion seudullekin.
Ystäväpiiri tukena
Toistuvasti Elma Luokkala kiitteli ystäväpiirin tukea, paitsi naapuruston ja sukulaisten myös muun muassa järjestötoiminnassa syntyneiden läheisten ystävien. Erityisesti Elma arvosti Tornion apteekkarin Toini Wilénin tukea ja ystävyyttä. Se kehkeytyi läheiseksi, kun Elma lisäansioiden hankkimiseksi alkoi siivota apteekkia. Se suhde kesti Wilénin kuolemaan saakka.
Samoin Alatornion kappalaisen Olli Marttisen perheen ja Luokkaloiden ystävyys oli kestävä yli vuosikymmenten.
”Luonteeltani olen aina ollut tasainen, enkä ’riemastu’ pienistä ikävyyksistä”, sanoi Elma Luokkala syntymäpäivähaastattelussaan. Hän kesti hyvin kovemmatkin kolhut ”riemastumatta” jatkaen tyynesti arkista uurastamista, vaikka suruakin kantaen. Hän omaksui joustavasti uusia asioita, joita kehitys toi tullessaan, mutta ei niistäkään ”riemastunut”. Järkkymätön hän kuitenkin oli siinä mielipiteessä, että naisille on annettava heille kuuluva arvo. Suomalaisessa Naisliitossa hän toimi vakaumuksensa mukaisesti ja luottamusta nauttien eri tehtävissä.
1960-luvulla hän oli mukana perustamassa ja käynnistämässä rintamamiesveteraanien naistoimintaa ja toimi pitkään liiton Lapin piirin naistoimikunnan puheenjohtajana.
Eläkevuosiaan Elma piti elämänsä parhaana aikana. Kun toimeentulon vuoksi ei tarvinnut enää uurastaa, aikaa jäi entistä enemmän harrastuksille, jo aiemmin aloitetuille, mutta myös uusille. Niistä eniten opettelua ja sitkeyttä vaati varmaan pitsinnypläys, joka alkukankeuden jälkeen sujui niin sutjakasti, että hän vuosikaudet opetti sitä muillekin Tornion kansalaisopistossa. Kun hän ei enää oikein jaksanut liikkua, oppilaat saapuivat hänen kotiinsa koulutettaviksi.
Hänen pitsityönsä ovat hämmästyttävän taitavia. Kaikki perheen naispuoliset jäsenet saivat joka jouluksi uuden pitsiliinan. Pitsistä tehtiin kukkatauluja, eikä mielikuvituskaan asettanut rajoja kaikenlaiselle uudelle. Naiset saivat myös erityisen taidokkaasti nyplätyt punaiset ruusut rinnuksiinsa kiinnitettäviksi.
Luottamustehtävät toivat mukanaan paljon matkustelua – jopa siihen mittaan, että Jaakko Luokkala pisti johonkin täytettäväksi annettuun lomakkeeseen, jossa kysyttiin puolison ammattia: ”kyläluuta”. Leikkiähän se oli, sillä yhteisiäkin reissuja toki tehtiin.
Ei vanhaltakaan ilonaiheita puutu
Jaakko Luokkala kuoli 84 vuoden iässä 1996. Leskeys ja surutyö ottivat koville, ruokahalukin katosi ja monenlaiset ”krempat” rasittivat. Se jatkui ja jatkui, ei tuntunut loppuvan lainkaan. Pelättiin jo, että äiti kuihtuu olemattomiin. Hän huokaili: ”Jo mie joutasin Jaakon viehreen hautuumaalle, mutta Jumala on unohtanut minut tänne!”
Sitten miniä ja pojantytär kaivoivat kaikki reseptit esiin – ja lääkityksestähän kuihtuminen johtui. Yksi lääke vaihdettiin, elpyminen alkoi ja elämänhalu ja -ilo palasivat.
Tätä ja äitini elämänasennetta todistaakseni kerron seuraavan puhelinkeskustelumme ehkä parin kuukauden kuluttua lääkkeiden vaihtamisesta.
– Mitä kuuluu? Oleks sie jaksanu nyt paremmin?
– No, mie olen tässä aatellu, että samapa se on, vaikka ellääki, ko ei ole mikhään paikka kipeä.
– Hienoa! Ootko jo jaksanu reissata?
– Kävin mie tuossa Helsinkissä?
– Mitäs siellä?
– Nämä torniolaiset sai päähänsä, että lähettäisivät minut Tornion evustajaksi Naisliiton liittokokkouksheen. Mie sanoin, että jos ostatta mulle lentolipun, niin saatan mie vaikka lähteäkki. Olin elämäni ens kertaa lentokonheessa.
– Sillä lailla. Onko vielä muitaki matkoja ollu?
– Kävin mie tuossa Rovaniemeläki.
– Mitäs sielä?
– Se oli näitä rintamamiestouhuja.
– Koukkouksheenko piti taasen mennä?
– Ei ko ne anto mulle sielä semmosen palakinnon.
– No sullehan semmonen jo pitiki antaa. Mikäs se on?
– En mie tiä, joku tykinhylsy se näkkyy olevan!
– Vai semmonen – saiko niitä palakintoja muutki?
– Joo, oli meitä vishiin puolenkymmentä. Mutta ne muut oli kyllä kenraaleita.
Luulin, että taitaa mammalla päässä fiirata, kunnes seuraavalla Tornion-visiitillä näin kuvan tilanteesta. Siinä Elma Luokkala seisoo kansallispuvussaan tykinhylsy sylissä neljän kenraalin keskellä!
Siitä me jälkeenjääneet olemme iloinneet, että äitini saattoi viettää viimeiset vuoteensa kohtalaisen virkeänä. Vaikka muisti alkoi heiketä, nokkeluus ja huumori auttoivat kestämään vaivoja ja väliin naurukin helähti entiseen tapaan. Pari viime vuottaan Elma Luokkala vietti vanhainkodissa, jossa nukkui pois 92 vuoden iässä 2004.
Kirjoittaja
Paavo Luokkala
Lisätietoja
Kirjoittaja on Elma Luokkalan poika.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.