Tapaan perjantaina 4. tammikuuta 95 vuotta täyttävän Eeva Järvelän (s. 1924 o.s. Lukkaroinen) kotonaan Piehingissä, joka sijaitsee entisen Saloisten kunnan alueella. Saloinen liitettiin Raaheen vuonna 1973.

– Sinähän olet Mannisen Kirsti, kyllä minä sinut tunnen, hän sanoo, kun kättelemme. Ihmeellistä, että hän näkee lukea ilman silmälaseja. Kuulo on aikain saatossa mennyt heikoksi. Vanhat asiat ovat pysyneet hyvin muistissa.

Aika kuluu hiljalleen. Arki sujuu, kun tytär käy hänen luonaan neljä kertaa päivässä. Toiset lapset käyvät, kun kiireiltään ehtivät. Lastenlapset käyvät silloin tällöin.

Työ opittiin jo lapsena

Palaamme ajassa taaksepäin lähes sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Janne ja Elisabeth Lukkaroinen asuivat Piehingissä harmaassa hirsitalossa. He viljelivät maata ja heillä oli neljä lehmää.

– Minä lähdin harmaasta mökistä ensimmäisenä, Eeva aloittaa muistelunsa. Hän oli perheen seitsemästä lapsesta toinen.

Kansakouluun Eeva lähti jo kuusivuotiaana häntä vanhemman Laina-siskon mukana. Omat eväät piti viedä kouluun. Koulua käytiin Nurkkalassa neljä vuotta. Toisinaan hän pesi maitopullon hiekan kanssa ojassa koulusta palatessaan.

Työn syrjään oli lasten tartuttava heti kun kynnelle kykenivät. Eeva oppi kotona lypsytaidon eikä hän ollut vielä täyttänyt kymmentä vuotta, kun hänet lähetettiin lypsämään naapurin lehmiä emännän lapsivuoteen ajaksi. Ennen rippikouluikää hän ahersi naapureiden pelloilla kesäapulaisena.

Rippikoulun jälkeen piikomaan

Rippikoulua käytiin viikko syksyllä ja viikko keväällä Saloisissa. Piehingin nuoret asuivat kouluviikon Tokolan talossa.

– Me tytöt nukuttiin pirtissä, Eeva muistelee. Samassa huoneessa nukkuivat talon rengit. Matka kotoa kirkolle taittui jalkaisin Rantatietä pitkin, joka noihin aikoihin oli mutkainen soratie. Piehingistä Saloisten kirkolle kertyi 25 kilometriä. Nykyistä suoraa pikitietä sama matka on enää noin 10 kilometriä.

Rippikoulusta päästyään Eeva lähti Raahen kaupunkiin etsimään työtä. Kun hänelle tuttu nainen lähti palveluspaikastaan, hän sai piian paikan leskiäidin perheessä, jossa oli kaksi lasta. Perhe asui Brahenkadun ja Pitkänkadun kulmassa talossa, jota ei enää ole. Palvelussuhde kesti reilut kolme vuotta.

– En minä tiennyt sodasta mitään, kun olin sen ajan piikana. Sota vaikeutti elämää niin, että monet elintarvikkeet olivat kortilla.

Lakanapyykkiä pestiin vain kerran vuodessa. Eräs mummu tuli sitä pesemään. Pyykit kuivattiin vintillä ja käytiin mankeloimassa apteekin kartanossa.

Eeva kertoo käyneensä elokuvissa joka lauantai.

– Katsoin kaikki suomalaiset elokuvat ja sinne ne palkkarahat menivät. Palkka oli 300 markkaa kuukaudessa.

Takaisin Piehinkiin

Yhteinen elämä Erkki Järvelän (1925-2015) kanssa alkoi sotavuosien jälkeen. Esikoinen syntyi vuonna 1946. Perheeseen syntyi seitsemän lasta. Heistä kolme on kuollut.

Erkki työskenteli Järvelän pajalla, joka omana aikanaan oli kyläkunnan keskus siinä missä posti ja kauppakin. Siellä kallittiin viikatteet ja korjattiin koneet ja laitteet.

Tähän taloon, jossa Eeva edelleen asuu, Järvelät muuttivat vuonna 1953. Vesijohtoa ei ollut. Kaivo oli ja on vieläkin nurkan takana. Alueella on vesisuonia ja kaivossa hyvä vesi.

Käsistään kätevä Eeva on aina ommellut vaatteet itselle ja lapsille. Tyttären mekot oli ommeltava niin tyköistuviksi, että ne sai juuri ja juuri mahtumaan päälle.

Myös kyläläiset toivat hänelle ompeluksia. Hän muistelee, että kerran hänelle tuotiin puserokangas mutta ohjeita puseron tekoon ei annettu. Hän sanoo, että teki kankaasta niin ison puseron kuin siitä tuli. Kaipa se oli hyvä, kun jälkeenpäin ei kuulunut mitään.

Eeva Järvelä on elänyt leskenä neljä vuotta.

– Minä en tykkää juhlista, hän sanoo topakasti haastattelupäivänä. Vieraat ovat tervetulleita piristämään yksinäisiä päiviä, mutta muuten hänellä ei ole aikomus juhlia 95-vuotispäiväänsä.

Juttu on julkaistu Raahen Seudussa 4.1.2019.