Alle kouluikäisenä minulla oli kolme toiveammattia: satukirjailijan, karjakon ja lastentarhan opettajan. Lukiota aloittaessani olin varma, että minusta tulee eläinlääkäri, sitä lopettaessani päätin, että halusin opiskella tekstiilitaiteilijaksi, miksi valmistuinkin. Avioliittoni myötä minusta tuli Montessori-ohjaaja, sitten mainonnan copywriter ja luova johtaja. Eläkeiän kynnyksellä kiinnostuin jälleen kirjoittamisesta.

Synnyin 23.7. 1948 Hämeenlinnassa Elina Marja Annikki Patailan (ent. Peltonen, os. Kurki-Suonio) ja Pentti Samuel Peltosen tyttärenä. Äitini oli pianonsoiton lehtori, isäni lääketieteen lisensiaatti, ortopedian erikoislääkäri. Molemmat elivät varsin iäkkäiksi; isäni kuoli 101-vuotiaana vuonna 2021, äitini kaksi vuotta myöhemmin 97-vuotiaana.

Opin kolmevuotiaana lukemaan melkein vahingossa ääntelemällä kirjaimia peräkkäin. Lukeminen oli iso oivallus, joka muutti elämäni, koska tajusin, että kirjoittamalla syntyy lisää luettavaa. Kirjoitin tikkukirjaimilla isän työhuoneesta pihistämiini vesileimapapereihin pieniä tarinoita ja riimittelin runoja. Miten ihanaa olisi isona kirjoittaa oikeita kirjoja!

Karjakoksi taas halusin, koska Seinäjoen kunnanlääkärinä toimiva isäni otti minut usein mukaan maaseudulle suuntautuville sairaskäynneille, jotta hänellä olisi autossa juttukaveri. Isän hoitaessa potilaitaan minä vietin aikaa navetoissa. Lehmät olivat niin lempeitä ja ymmärtäväisiä olentoja, että olin siitä paikasta valmis jäämään navettapiiaksi.

Lastentarhan opettaja oli haaveenani, koska ihana kummitätini Helmi opiskeli siksi Ebeneser-seminaarissa Helsingissä ja oli tavattoman kiinnostunut tavastani ajatella. Hän testasi minulla leluja, pelasi kanssani pelejä ja kuunteli tarinoitani.

Yksi oikotie ja ensimmäinen kiertotie

Vuonna 1955 menin seitsemänvuotiaana kouluun suoraan toiselle luokalle, koska osasin monet niistä taidoista, joita ensimmäisellä luokalla opetellaan. Tahtomattaan hyvää tarkoittavat aikuiset aiheuttivat tällä oikotiellä minulle vuosien mittaisen ongelman. Olin lukion alkuun asti aina luokan priimus, mutta luokkatovereitani pienempi, lapsellisempi ja sosiaalisesti kömpelömpi. Minua kiusattiin, vaikka tein kaikkeni sopeutuakseni porukkaan.

Lukiota aloittaessani olin varma, että minusta tulee eläinlääkäri. Tai ehkä ihmislääkäri. Mutta ensimmäinen vuosi lukion pitkän matematiikan ja sitä opettavan lehtorin kanssa oli häkellyttävä. Matematiikka oli aina ollut minulle helppoa, mutta opettajan tapa opettaa oli tavattoman sekava ja epälooginen. Sain häneltä kokeista elämäni ensimmäisen kuutosen.

Juuri tuolloin enoni kertoi, että hän ja hänen vaimonsa olivat saaneet vuoden mittaiset apurahat Yhdysvaltoihin väitöskirjatyötä varten. Heillä oli 3- ja 1-vuotiaat tyttäret, joita olin usein viikonloppuisin ja lomilla hoitanut. Nuorempi tytöistä oli vaikeasti näkövammainen, ja siksi vanhemmat kysyivät, kiinnostaisiko minua lähteä heidän mukaansa vuodeksi, jotta lasten sopeutuminen uudessa kieliympäristössä olisi mahdollisimman helppoa. Vastineeksi saisin pientä palkkaa ja mahdollisuuden käydä puolipäiväisesti paikallista High Schoolia.

Innostuin valtavasti tästä kiertotiestä. Pääsisin eroon matikan opesta ja luokasta, jossa edelleen olin pienin ja nuorin. Minulla oli varaa pitää välivuosi. Lisäksi oppisin englantia, sillä vanhempani olivat pakottaneet minut valitsemaan koulussa pitkän saksan.

High Schoolissa kirjallisuus käy kimppuuni

Muutin enoni perheen kanssa Pittsburghiin, Pennsylvanian osavaltioon, missä Reino-eno teki apurahan turvin tutkimustyötä Carnegie Institute of Technologyn tutkijatiimin kanssa ja hänen vaimonsa Liisa suoritti lingvistiikan jatko-opintoja Asla-stipendillä University of Pittsburghissa.

Arkiaamuisin kahdeksan ja kahdentoista välillä minulla oli tilaisuus osallistua paikallisen Squirrel Hill High Schoolin opetukseen, koska Liisa järjesti opinto-ohjelmansa iltapäivän tunteihin. Olin haltioissani, vaikka alku oli hieman takkuista, sillä olin koulussa opiskellut lyhyttä englantia vasta yhden vuoden. Halusin oppia mahdollisimman paljon ja valitsin aamupäiviini kolme ainetta: englannin kieliopin, amerikkalaisen kirjallisuuden ja Yhdysvaltojen historian. Kieliopissa loistin alusta asti; olinhan aina pitänyt myös suomen kieliopista, joka antoi ainutlaatuisen pohjan ymmärtää paljon yksinkertaisempaa englannin kielioppia.

Yhdysvaltojen historia oli mielenkiintoista, ja tunneilla sain paljon keskusteluharjoitusta. Mutta kirjallisuustunnit veivät minut aivan uusiin maailmoihin. Sanavarastoni kasvoi huimaa vauhtia, vaikka muutamia kertoja itku ei ollut kaukana, kun lukuvuoden alkajaisiksi työn alle otettiin Herman Melvillen vanhahtavalla englannin kielellä kirjoittama Moby Dick, josta päivittäin piti lukea useita lukuja seuraavan päivän keskustelun pohjaksi.

Kun siitä selvisin, seilasin jo riemukkaasti läpi Nathaniel Hawthornen, Mark Twainin, Ernest Hemingwayn ja John Steinbeckin teoksia, ihastuin novelligenreen ja rakastuin amerikkalaisiin runoilijoihin. Emily Dickinson ja T.S. Eliot nostivat ihoni kananlihalle ja E. E. Cummings pyöräytti maailmani pari kertaa ympäri niin, että huimasi.

Minusta alkoi tuntua, että kaikista eniten haluan kirjoittaa.

Pako Tyttölyseosta Taideteolliseen Korkeakouluun

Pittsburghissa päivät kuluivat kuin siivillä koulua käydessä ja pieniä serkkujani iltapäivisin hoitaessa. Viikonloppuisin teimme tutustumisretkiä ympäristöön ja muihin kaupunkeihin. Kun kotiinpaluun hetki koitti, oli vaikea ymmärtää, että tässä se vuosi nyt oli. Aika oli karannut käsistä kuin huomaamatta. Silti koin olevani kokonaan toinen ihminen kuin se matkalle lähtenyt tyttö kaksitoista kuukautta aikaisemmin. Maailmankuvani oli avartunut, itseluottamukseni parantunut ja kielitaitoni oli aivan toista luokkaa kuin aiemmin.

Palasin innostuneena takaisin kouluun lukion toiselle luokalle. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun selvisi, että pitkän matematiikan opettajani olisi edelleen sama kuin ennen. Hän oireili jo selvästi alkavaa muistisairautta, mutta koska hän oli myös koulun rehtori, häntä oli ilmeisen vaikea painostaa ennenaikaiselle eläkkeelle.

Jouluun mennessä olin saanut tarpeekseni ja päätin tehdä mitä vaan, ettei minun tarvitsisi palata kevätlukukaudeksi sekopäisille matematiikan tunneille. Hätäpäissäni keksin, että voisin hakea opiskelemaan jonnekin, missä ylioppilastodistus ei ole tarpeen. Tuohon aikaan Taideteollisen Korkeakoulun joillekin osastoille pääsi pelkillä sisäänpääsykokeiden pisteillä, vaikka ei ollut suorittanut lukiota loppuun. Niinpä päätin saman tien, että halusin ehdottomasti opiskella tekstiilitaiteilijaksi ja ilmoittauduin pääsykokeisiin.

Kun omaksi ja perheeni yllätykseksi sain opiskelupaikan, ilmoitin Hämeenlinnan Tyttölyseoon, että en palaa sinne. Muutin helsinkiläiseen opiskelija-kämppään.

Seuraavat neljä ja puoli vuotta kuluivat vauhdikkaasti ja varsin mielenkiintoisesti tekstiilitaiteen parissa. Mitä pidemmälle opintoni etenivät, sitä hauskempaa oli. Valmistuin Taideteollisesta 1970-luvun alkupuoliskolla. Pian sen jälkeen sain ensimmäisen lapseni, joten ensi töikseni jäin äitiyslomalle. Olin mennyt naimisiin teini-iän ihastukseni metsänhoitaja Antti Rytkösen kanssa vuonna 1968, ja vaikka olimme jo kertaalleen päättäneet erota, palasimme yhteen juuri ennen valmistumistani.

Kahden lapsen kotiäitinä Kaliforniassa

Ehdin toimia freelance-suunnittelijana suomalaiselle painokangasteollisuudelle vain vajaan vuoden. Myin muutamia malleja tuotantoon Finlaysonille ja Porin Puuvillalle. Hain työpaikkaa Järvenpäässä tuolloin sijainneesta, pienestä neuleita valmistavasta yrityksestä. Samaan aikaan kun sain ilmoituksen, että minut on valittu heille suunnittelijaksi, mieheni ilmoitti saaneensa apurahan ekonometrian erikoisopintoihin ja väitöskirjatyöhön Berkeleyn yliopistossa, Kaliforniassa. Kolmihenkinen perheemme alkoi järjestellä muuttoa Yhdysvaltoihin seuraavaksi lukuvuodeksi.

Kaiken tämän touhun keskellä toinenkin lapsemme, Kaisa, ehti syntyä 1973. Lensimme syksyn tullen Helsingistä San Franciscoon parin matkalaukun, parivuotiaan esikoisen ja vauvan kanssa. Löysimme asunnon Albany Village -opiskelijakylästä Berkeleyn läheltä. Se oli erityisesti ulkomaalaisten, perheellisten jatko-opiskelijoiden suosiossa edullisten vuokriensa ja toimivan lapsenvahtirinkinsä ansiosta.

Lasten iän vuoksi en edes miettinyt töihin menoa, ja paljastui, ettei se olisi ollut edes mahdollista. Stipendiopiskelijan vaimona en olisi saanut työlupaa. Sen sijaan lapsenvahtirinki mahdollisti lyhytaikaisia poissaoloja; vahtimalla toisten lapsia sain tunteja säästöön ja voin sitten vuorostaan jättää tarpeen tullen omat lapseni jonkun toisen äidin hoitoon.

Näin pääsin tekemään pieniä ”taskurahakeikkoja” paikallisen tekstiilikoulu Fiberworks’in kautta. Sieltä löytyi ihmisiä, jotka halusivat ohjausta muun muassa kankaan kudonnan tekniikoista ja silkkipainomenetelmästä paperisabluunan kanssa. Vastineeksi sain pikku palkkioiden lisäksi toisinaan osallistua tekstiilikoulun työpajoihin, joissa opin indigovärjäystä sekä ikat- ja batiikkitekniikkaa.

Tein myös pyynnöstä muutamalle suomalaiselle tekstiili- ja vaatetusalan yritykselle kartoitusta länsirannikon muoti-ilmiöistä ja sisustustrendeistä valokuvin ja tekstiraportein. Näiden pikku raporttien tekemisestä pidin kovasti.

Lisäansiot olivat tarpeen, sillä mieheni apurahaa ei varsinaisesti ollut mitoitettu nelihenkiselle perheelle. Hänen saatuaan tutkimusassistentin tehtävän Berkeleyn yliopistossa jäimme apurahan loputtua Kaliforniaan vielä puoleksitoista vuodeksi. Vuonna 1975 aloin odottaa kuopustamme, Ellaa, mikä lopulta ratkaisi paluumme Suomeen. Perheenpään väitöskirja ei valmistunut, kun rahat loppuivat.

Ylioppilaaksi kolmekymppisenä

Palasimme kotikaupunkiimme Hämeenlinnaan, koska siellä asuminen oli halvempaa kuin Helsingissä. Mieheni matkusti päivittäin töihin pääkaupunkiin, josta oli saanut töitä opetusassistenttina Helsingin yliopiston Maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa.

Sain kaksi vanhempaa lastani tarhaan, ja mukava eläkeläisrouva naapurista tarjoutui hoitamaan vauvaa muutaman tunnin päivässä, joten uskalsin hakea Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistossa auki olevaa tuntiopettajan paikkaa. Sain sen, ja opetin kudottujen kankaiden suunnittelua ja kankaanpainantaa. Työ tuntui mukavalta, mutta minua harmitti, kun sain siitä vain epäpätevän opettajan palkkaa.

Ammattikasvatushallitus edellytti tuohon aikaan, että pätevyyteen vaaditaan kasvatustieteen approbatur. Sitä taas ei voinut suorittaa tuolloin ilman ylioppilastodistusta.

Ilmoittauduin entiseen kouluuni yksityisoppilaaksi tenttiäkseni puuttuvat puolitoista vuotta lukion kursseista, jotta voin osallistua ylioppilaskirjoituksiin. Ehkä motivaationi oli parempi kuin teini-iässä, sillä opiskelu ei tuntunut raskaalta, vaikka aikaa siihen ei ollut kuin lähinnä iltaisin, kun olin saanut lapset nukkumaan. Suoritin lukion kurssit vuodessa ja kirjoitin viisi laudaturia täytettyäni kolmekymmentä.

En silti saanut tilaisuutta pyrkiä opiskelemaan kasvatustiedettä yliopistoon, koska…

Yllättäen tie viekin Roomaan

Ylioppilasjuhliani seuranneen kesän alussa mieheni ilmoitti, että me muutamme nyt Roomaan. Hän oli saanut nuoremman asiantuntijan paikan YK:n alaisessa World Food and Agricultural Organization´ssa (FAO), jonka päämaja on Roomassa. Niinpä me pakkasimme tavaramme ja muutimme taas.

YK-organisaation työntekijän vaimona Roomassa työlupaa oli yhtä mahdotonta saada kuin aikanaan Kaliforniassa. Tämä huoletti minua, sillä halusimme lasten pääsevän kansainväliseen kouluun ja lastentarhaan. Kumpikaan meistä vanhemmista ei tuossa vaiheessa vielä puhunut kovin sujuvasti italiaa. Tiesimme myös, että italialaiset koulut olivat säännöllisin väliajoin lakossa.

Kaikki kansainväliset koulut olivat kuitenkin yksityisiä ja kalliita. Vaikka FAO:lla oli työntekijöidensä lapsille varattu ”kouluraha”, se oli vuosien saatossa jäänyt ajastaan jälkeen koulujen yhä kallistuessa. Meillä oli krooninen rahapula, ja opintolainojen lisäksi muitakin lainoja rasitteena, mutta lähdin silti kierrokselle tutustumaan alueen kansainvälisiin kouluihin.

En koskaan päässyt ensimmäistä pidemmälle. The Academy School of Rome oli ikivanhasta maatalon pihapiiristä hienosti modernisoitu kokonaisuus. Suuri kivinavetta oli koulurakennuksena, pienempi lampola ruokalana, mantelipuiden sopivasti varjostama, laaja nurmipintainen pihapiiri lasten leikkialueeksi varusteltuna.

Keskustan pohjoispuolella, historiallisen Via Cassian läheisellä kukkulalla sijaitsevan maa-alueen ja rakennukset omisti johtajaopettaja Joanna Bulgarinin mies, joten koululla ei ollut suuria vuokrarasitteita. Niinpä sen hinnatkin kuulostivat lähes kohtuulliselta omassa lajissaan, vaikka tajusin sen toki olevan meille kallis.

Joanna kyseli uteliaana perheestämme ja mitä teimme Roomassa. Kerroin avoimesti kaikesta, myös sen mistä kouluasia meillä kiikastaa.

Kuultuaan ammattikoulutuksestani ja siitä, että olin osallistunut vapaaehtoisena Kaliforniassa ulkomaisten opiskelijoiden lapsille tarkoitetun Montessori-tarhan toimintaan, Joannan ilme kirkastui ja hän sanoi: ”Meiltä voisi löytyä sinulle töitä, joilla voit kuitata nuo koulumaksut. Sinulla on todella monipuolinen tausta!”

Niinhän siinä sitten kävi, että päädyin opettamaan askartelua ja kuvaamataitoa 7–9-vuotiaille, toimimaan 3–5-vuotiaitten ryhmässä Montessori-ohjaajan apulaisena, organisoimaan koulun varainkeruumyyjäisiä sekä kirjoittamaan ja taittamaan koulun vuosittain tehtävän esitteen, jota jaettiin eri maiden lähetystöihin ja kansainvälisten suuryritysten henkilöstölle. Vastineeksi tästä kaikesta sain Joannalta kerran vuodessa kuitin, että kolmen lapsemme koulumaksut oli maksettu. Kuitilla sain nostaa FAO:n koulutusavustuksen perheemme käyttöön. Se ei ehkä ollut täysin sääntöjen mukaista, mutta peri-italialaista ja elämäämme helpottavaa.

Puolivahingossa mainonnan maailmaan

Viihdyttyämme neljä vuotta Italiassa meidän oli pakko päättää, missä kulttuurissa haluamme lastemme aikuistuvan. He olivat aina mielellään lähdössä kesälomalle Suomeen, mutta heidän äidinkielentaitonsa ylläpitoon ei suomen satunnainen puhuminen kotona riittänyt. Sanavarasto alkoi hiipua.

Koin, että niin kauan, kun isovanhemmat, serkut, enot, tädit ja kesäkaverit vielä merkitsivät heille jotakin, on aika antaa heidän pitää kiinni kotimaastaan ja juuristaan.

Mieheni sai työtarjouksen Pöyryltä, ja Viktor Ek sai taas pakkaus- ja muuttohommia. Nuorinkin lapsista oli jo seitsemänvuotias, joten aioin hankkia vihdoinkin itselleni kunnon työpaikan. Selasin urheasti Helsingin Sanomien työpaikkailmoituksia, vaikka opiskeluaikojeni kaverit varoittelivat, että suomalainen tekstiiliteollisuus oli huonossa jamassa eikä teollisuuden omia design studioita ollut enää olemassakaan. Minun ammattikoulutukseni oli tähdännyt juuri sellaiseen työhön. Oli kesä 1983.

Pari kertaa kesän mittaan luulin jo löytäneeni ilmoituksen, jossa etsittiin tekstiili-suunnittelijaa. Pettymys oli suuri, kun tarkempi lukeminen paljasti, että kyse olikin tekstisuunnittelijan eli copywriterin paikasta. Yksi ilmoituksista jäi mieleeni, koska siinä luetellut toiveet hakijan kiinnostuksen alueista, valmiuksista ja kyvyistä koskettivat minua. Soitin ilmoituksessa annettuun numeroon ja kysyin, mitä kaikkea tekstisuunnittelija tekee.

”Mitä, jos tulisit itse katsomaan”, sanoi toimitusjohtaja Pentti Pilve, joka oli pienen, luovana pidetyn ja runsaasti alan palkintoja keränneen mainostoimisto Creator Oy:n perustaja ja omistaja.

Tapaaminen järjestyi samana päivänä, joka oli perjantai. Keskustelimme lopulta pari tuntia. Kun olin päässyt kotiin, puhelin soi. Siellä oli Pilve, joka kysyi, voisinko ehkä aloittaa jo maanantaina.

Niin minusta tuli ensin copywriter-harjoittelija, sitten copywriter, planner ja lopulta luova johtaja. Työn ohessa suoritin Markkinointi-instituutissa MAT-tutkinnon ja Lontoon IAA-instituuttiin Diploma in International Brand Management -tutkinnon. Ensimmäisen työnhaun jälkeen en koskaan joutunut hakemaan töitä. Yhteensä hieman yli kahdenkymmenen vuoden aikana työskentelin kuudessa eri toimistossa.

Vieheet, joihin työpaikkatarjouksissa tartuin, olivat mielenkiintoiset asiakkaat, uudet toimialat ja parempi palkka.

Olen suunnitellut mainontaa makeisista, elintarvikkeista ja alkoholista pankkeihin ja vakuutuslaitoksiin, eläinrehuista ja traktoreista luksusautoihin, kosmetiikasta maaleihin, huonekaluista muotiin, WC-papereista pesuaineisiin ja isoista liikeketjuista reseptilääkkeisiin. Alalle tyypillisissä mainonnan kilpailuissa olen voittanut kymmeniä kotimaisia ja myös useita kansainvälisiä palkintoja.

Vielä kerran takaisin Hämeenlinnaan 

Vetäydyin pääkaupunkiseudulta vielä kerran takaisin kotikaupunkiini Hämeenlinnaan vuonna 1996, kun isovanhempieni järvenrantahuvila tuli myyntiin. Tunsin tarvitsevani lapsuuden tutun maiseman rauhaa monien henkilökohtaisesti vaikeiden vuosien jälkeen. Olin sairastanut rintasyövän, eronnut miehestäni ja 23-vuotias esikoispoikani oli menehtynyt edellisenä vuonna auto-onnettomuudessa.

Kävin päivittäin Helsingissä töissä vuoteen 2005 asti, kunnes sain työnantajani yritysfuusion yhteydessä neuvoteltua itselleni alihankkijastatuksen.

Minulla oli pöytälaatikkoyhtiö, jonka olin aikanaan perustanut freelance-työskentelyä varten. Toimistossa, jossa olin tuolloin luovana johtajana, oli joukko asiakkaita, jotka halusivat jatkaa työskentelyä kanssani. Sovittiin, että toimin heidän tiimeissään edelleen luovan johtajan ja copywriterin roolissa ja laskutan työstä entistä työnantajaani.

Sopimus oli minulle kannattava, sillä omana yrityksenäni sain vapaasti tehdä töitä myös muille mainostoimistoille sekä suoraan asiakkaille, jotka sitä toivoivat. Minulle jäi enemmän omaa aikaa, koska matkustaminen ja turhat palaverit vähenivät. Aloin ensi kertaa vuosikymmeniin kehittää itselleni harrastuksia.

Olin avioitunut vuonna 1996 entisen työtoverini, toimittaja, mainonnan suunnittelija/copywriter Tapio Turtiaisen kanssa. Hän on monitaitoinen mies: remontoi vanhan huvilamme ja ylipuhui minut hankkimaan koiran. Alkuun meille tuli jäniskoiria, beagle ja dreeveri, joiden kanssa hän kävi metsällä. Sitten ystäväni Jaana Lamppu-Blick pyysi minua tulkiksi Italian matkalleen, koska oli varannut Bolognasta lagotto romagnolo -rotuisen koiranpennun. Näitä aikanaan vesikoirina käytettyjä kiharaturkkeja on jo lähes vuosisadan verran käytetty Toscanan ja Umbrian alueilla tryffelien etsintään.

Jaanan Italiasta tuoma Siiri-narttu ja myöhemmin Suomeen tuotu Ciro-uros olivat ensimmäiset lagotot, jotka löysivät Suomesta tryffeleitä. Siirin ja Ciron pentu Toto liittyi meidän laumaamme vuonna 2007 ja osoittautui yhdeksi parhaista tryffelikoirista, joita tiedän. Käytimme siitä lempinimeä TryffeliProffa.

Toto päästettiin autuaammille tryffelimaille 12,5-vuotiaana kivuliaan nivelrikon vuoksi. Mutta tryffeliharrastukseni elää ja voi hyvin. Koska olen herkkusuu, Toton työtä jatkoivat kanssani samasta sukulinjasta polveutuvat kaksi narttua, Rita ja Lola, sekä Ritan 5,5-vuotias tyttärenpoika Roope. Pari kuukautta sitten 14-vuotias Rita siirtyi Taivaallisten Tryffelikoirien joukkueeseen.

Eläkeläisenä esikoiskirjailijaksi

Kun ei yritä liikaa ohjailla itseään, sisältä nousevat taipumukset ja tarpeet, joihin luontaisesti tunnemme vetoa. Eläkkeelle jäätyäni huomasin innostuvani kirjoittamisesta uudella tavalla. Osallistuin erilaisiin luovan kirjoittamisen seminaareihin ja runotyöpajoihin. Liityin Kanta-Hämeen kirjailijayhdistykseen Vanaan ja Proosekko-proosaryhmään. Suoritin kirjoittamisen perusopinnot avoimessa yliopistossa ja olen nyt puolessa välissä aineopintoja.

Kirjoittamisesta on tullut ilo ja rentouttava harrastus. Vuonna 2020 voitin yllättäen YLE:n ja Suomen Luonnon Päivän säätiön luontorunokilpailun, josta sain kimmokkeen yrittää julkaista jotakin. Esikoisrunokirjani Mustarastas on minunkin nimeni ilmestyi heinäkuussa 2022 Basam Books Oy:n Puhuttava Runo -sarjassa. Samassa kuussa täytin 74 vuotta.

Ehkä nyt jo alan aavistaa, mitä minusta tulee isona.

”Kun on rakastanut ja vihannut riittävästi

kasvattanut itsensä aikuiseksi löytänyt

tasapainon tai sen tapaisen alkavat

jäsenet jäykistyä kävely muuttua

kivuliaaksi.

Veri vyöryy laavana suonissa

vähä vähältä jäähtyen. Ilmeet kivettyvät

lukituissa taloissa.

Äkkiä peilistä katsoo äiti. Äitini!

Lasin takana hänen kasvojensa kaiku

suu auki jakamassa käskyjä, joita

kumpikaan meitä

ei enää

jaksa noudattaa.

Syksy heittelee pihatien täyteen kultaa

emmekä me tänään ole samoja kuin eilen.

Jospa tuhlaan

tämä väliaikainen valuutta?

Pidetään juhlat!”