Aili Mirjam Väänänen, os. Pussinen syntyi Neittävällä Juho ja Iida Pussisen kahdeksanneksi lapseksi. Kaikkiaan perheeseen siunautui 13 lasta.

Aili Väänänen aloitti Neittävän kansakoulun 7 vuoden ikäisenä. Sotavuodet tulivat, jonka vuoksi Aili viiden kouluvuoden jälkeen hän joutui lopettamaan koulunkäynnin ja lähtemään hoitamaan vanhimman veljensä lapsia.

Teinivuosinaan Aili Väänänen työskenteli tehtaassa, jossa oppi valmistamaan naistenhattuja. Hän oli myös ”perjantaityttö”, jolloin hän hoiti juoksevia asioita ja keitti kahvia. Tähän aikaan Aili asui serkkunsa Siiri Karppisen luona. Siiri Karppinen huolehti tohtorin taloudenhoidosta ja leikkaussalista, kunnes tilat tuhoutuivat venäläisten pommituksessa.

Aili joutui palaamaan kotiinsa Neittävälle, jossa täydensi kesken jäänyttä koulunkäyntiään ja kävi lisäksi seitsemän kuukautta kestäneen käsityökurssin. Seuraavaksi oli vuorossa 2–3 vuotta kestävä pesti kenkätehtaalla. Ja sitten tuli eteen työ, joka muutti Ailin koko elämän.

Elämänkumppani löytyy

Kuusinen Oy:n Pukutehdas valmisti Suomen armeijalle univormuja, ja Aili pääsi tehtaalle koneenkäyttäjäksi. Vapaa-ajalla tietenkin tanssit kutsuivat nuoria tapaamaan ikätovereitaan. Niin lähti Ailikin tanssiaispukuunsa sonnustautuneena pyörähtelemään tanssin tahtiin. Eteen tuli komea nuorimies, kumarsi ja pyysi Ailia tanssimaan. Olikohan rakkautta ensi silmäyksellä, mutta tästä alkoi Ailin ja Väinön yhteinen elämäntaival.

Pariskunta vihittiin Oulussa Uudenvuoden päivänä 1949. Häävalmistelut sujuivat jouhevasti Ailin järjestäessä hääjuhlaa. Ahkera ja tarmokas Aili oli tilannut hääkakut parinsadan metrin päässä Nuutinojan varressa asuvalta leipuri Hanna Hyväriseltä. Kakkujen valmistuttua Aili kuskasi kakut tarjoilupaikalle talvipakkasessa vesikelkalla vetäen.

Ensimmäinen nuorenparin koti sijaitsi Parkkisenkankaalla Metsotien varressa, josta Väinön sisaren mies oli arpajaisvoittorahoillaan ostanut pienen omakotitalon. Pariskunnan esikoispoika ehti syntyä vielä samalle avioitumisvuodelle ja perhe pääsi pian muuttamaan Väinön vanhempien omistamaan taloon parinsadan metrin päähän Sangintien varteen. Kuusi lasta syntyi nopeassa tahdissa kahden vuoden välein. Ison pesueen hoitamisessa ei ollut vapaa-ajanongelmia, vaan vuorokauden jokainen tunti oli työntäyteinen, ellei nukuttu.

Toimeentulo niukkaa

Aili Väänänen rakasti lapsiaan ja piti poikalaumansa hyvässä järjestyksessä, toki hänellä aikaa riitti ainoalle tyttärelleenkin. Lämmöllä ja rakkaudella Aili letitti joka aamu Raijan vaaleat hiukset kauniisti letille ja koristeli hiukset vaaleansinisellä silkkinauhalla. Neljän perheen asuttamassa pihapiirissä Ailista pidettiin ja arvostettiin suuresti hänen taitojaan ison lapsilauman hoitajana. Aili oli myös hyväsydäminen ihminen, jonka ei kuultu puhuvan pahaa kenestäkään.

Suurperheen isä Väinö Väänänen polki ahkerasti tehtaalle töihin punaisella miestenpyörällään. Yöksi hän laittoi pyörän nojolleen punaiseen puuaitaan odottamaan seuraavan aamun starttaamista. Tehtaasta saatu palkka oli pieni verrattuna perheen kokoon, ja perheen eläminen oli kovin niukkaa. Aina oli ruoka ajallaan tarjolla.  Päivittäinen ruoka koostui usein keitetyistä perunoista ja läskisoosista, oululaisista rössypottuista, lihasopasta ja muista edullisista keitoista sekä puurosta. Vihannekset keittoihin kasvatettiin omassa ryytimaassa. Herkkuja tai hedelmiä saatettiin saada ehkä kerran vuodessa. Silloin herkuteltiin esimerkiksi omenanpalasella.

Siirtolaiseksi Australiaan

Aikansa asiaa pohdittuaan Väinö rohkeni ottaa vaimonsa kanssa puheeksi perheen elämän muuttavan asian. Väinö ehdotti, että perhe muuttaisi Australiaan. Pienoisesta järkytyksestä selvittyään ja asiaa yön yli ajateltuaan Ailikin oli suostuvainen muuttoon. Matkanteko siirtyi kuitenkin kahdella vuodella, sillä perheen nuorimmainen lapsi ilmoitti tulostansa. Olipahan hyvää aikaa suunnitella matkaa ja Väinön käydä kielikursseilla, ettei aivan ummikkona tarvitse vieraalle maalle mennä.

Väinö hoiti paperihommat kuntoon ja Ailille jäivät talon sisällä tapahtuvat matkasuunnitelmat. Lastenhoidon lomassa kotona ollessaan Aili seuloi talouden tavarat ja vaatteet, jakoi ne läjiin, mitä mukaan otetaan, mitä annetaan pois tai myydään, ja vähitellen tilanne alkoi selkiintyä. Lapset kävivät koulua vielä talven ajan ja Väänäsen perhe starttasi matkaan Australiaan 26.5.1959.

Laivamatka Australiaan kesti seitsemän viikkoa. Se aika oli Ailille pisin ja ainoa loma vuosikausiin – ei ruoanlaittoa tai siivoamista, koska laivalla oli täysi ylläpito. Australiassa perhe majoitettiin aluksi Fremantleen, jossa oli Bonegillan parakkiasumukset maahanmuuttajille. Vähitellen perheelle löytyi viihtyisä koti Adelaidesta.

Australiassa Aili Väänänen työskenteli siivous- ja keittiötöitä tehden. Ravintola Wentworthissa työskennellessään hän joutui ottamaan 2-vuotiaan Mikon mukaansa, koska ei voinut jättää poikaa päiväkotiin lapsen itkuisuuden vuoksi. Muita työpaikkoja olivat: Savings Bank of S.A., Prince Alfred College ja the Royal Adelaide Hospital.

Yhteydet kotimaahan

Perheen muutettua Australiaan Aili Väänänen piti tärkeänä säilyttää yhteydet isänmaahan. Kyläläiset olivat tilanneet perheelle sanomalehti Kalevan vuodeksi, etteivät Suomen asiat heti perheeltä unohtuisi. Kyläläisten kesken oltiin lupailtu kirjoittaa kirjeitä ja kertoa kuulumisia. Aili kirjoitti naapuritalon kauppiaalle, jonka tytär oli ollut Raija-tyttären hyvä leikkikaveri. Tytöt olivat käyneet kansakoulua vain ensimmäisen vuoden ennen perheen lähtöä, joten tyttöjen kirjoitustaidossa ei ollut vielä kehumista. Raapustelimme toisillemme aina muutaman sanan vanhempiemme kirjoittaman kirjeen loppuun. Kirjoitustaidot karttuivat ja tyttöjen osuus kirjeestä kasvoi, kunnes aloimme kirjoittaa toisillemme omia kirjeitä.

Ilman Aili Väänäsen sitkeyttä siteiden ylläpitäjänä emme Raijan kanssa olisi tänäkään päivänä olleet WhatsApp-yhteydessä saatikka kirjoitelleet kirjeitä ja kortteja 58 vuoden ajan. Olemme muutaman kerran tavanneetkin Australiassa, Hollannissa ja Suomessa.

”Uusi koti tuo uuden lapsen”- sanonta piti paikkansa myös Väänäsen perheen kohdalla. Irene-tyttönen syntyi uudella mantereella kaikkien iloksi.

Viimeinen vierailu

Aili Väänänen vieraili Suomessa yksin vuonna 1991. Häntä vähän harmitti, kun ei ollut tullut opetelluksi englanninkieltä oikein kunnolla. Hän tosin tuli aivan hyvin toimeen oppimallaan kielellä, mutta ilmeisesti koki, että olisi paremminkin voinut kieltä käyttää. Hän joutui lähtemään takaisin Australiaan jo suunniteltua paluumatkaa aikaisemmin. Hän sairasti rintasyöpää, mikä verotti voimavaroja. Aili halusikin hyvästiksi sanoa:” Tämän jälkeen saavat toiset matkustaa.” Merten taa tehty matka sukulaisten luo piti äidin mielen korkealla, vaikka sairaus otti välillä yliotteen.

Hänellä oli vähän koulutusta, mutta hänellä oli paljon sydämenviisautta.   Hän lähestyi kuolemaa, kuten hän lähestyi elämää; hyväksyen, luottavaisin mielin ja huumorintajulla. Aili toivoi tulevansa haudatuksi kumipuun alle, jossa naurulinnut laulavat.

”En pelkää kuolemaa enkä sano – miksi minä – koska jokaisen elämä on samanarvoinen.” Äiti kohtasi kuoleman arvokkaasti ja rohkeasti, mikä kosketti syvästi ja voimisti lähdön hetkellä läsnä olleita rakkaita omaisia.