Ida Godenhjelm perusti miehensä Bernhard Godenhjelmin kanssa Helsingin suomalaisen tyttökoulun ja Helsingin suomalaisen jatko-opiston. Godenhjelmit työskentelivät yhdessä suomalaisen naiskasvatuksen ja suomenkielisen väestönosan ja erityisesti nuorten naisten hyväksi kymmenien vuosien ajan. Bernhard Godenhjelmille myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1901. Ida Godenhjelmiä ei palkittu.

Idan lapsuus ja opetustyön alku

Ida Gustava Lindroos syntyi vuonna 1837 Helsingissä tullilaitoksen vahtimestarin Abraham Lindroosin (1799-1876) ja Gustava (1810-1868) o.s. Laurén vähävaraiseen perheeseen. Perheessä oli 9 lasta, joista Ida oli vanhin ja hän oppi huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan äidin ollessa useasti sairaana, hän jopa ompeli osan perheen vaatteista. Perhe asui Ludviginkatu 8:ssa Miekkalan korttelissa Helsingissä, jossa vuonna 1835 ostetulla omalla tontilla oli asuinrakennus ja talli-navetta. Osa huoneista pidettiin vuokrattuna. Tullipäällysmies Abraham Lindroosista tuli suhteellisen varakas mies myöhemmin elämässään.

Lindroosin tyttäristä Ida ja Minna (Maria Wilhelmina, 1841-1917) olivat lahjakkaita nuoria naisia ja isä halusi kouluttaa tyttärensä. Alkeisopetuksen ja käytännön saksan kielen taidot Ida sai venäläisen rouva Lebedeffin pikkulastenkoulussa. Valistunut ja kirjallisuutta harrastava isä ilmoitti Idan Helsingin ruotsinkieliseen valtion tyttökouluun, mutta sinne ei Ida päässyt, sillä perhe ei kuulunut säätyläisiin, vaikka Ida oli ruotsinkielinen. Säädösten mukaan tyttökoulut ns. fruntimmersskolat olivat vain säätyläisperheiden ruotsinkielisille tytöille tarkoitettuja.

Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä yksityiseen tyttökouluun. Yksityisopetusta hän sai Elisabeth Blomqvistiltä (1827-1901), joka oli Svenska fruntimmersskolanin johtajatar. Tässä koulussa hän ja sisarensa Minna jatkoivat yksityisellä kaksivuotisella opettajatarluokalla, opetuskieli oli ruotsi.

Ida pääsi erittäin varakkaan lahjoittajan ja Helsingin diakonissalaitoksen perustajan Aurora Karamzinin (1808-1902) lastentarhaan johtajattareksi. Aurora Karamzinin on pitänyt tykätä ja uskoa Idaan ja hän kannustikin lisäopintoihin kustantamalla Idan kahden vuoden opiskelun Saksassa, jossa tämä tutustui aktiivisuuspedagogi Friedrich Fröbelin (1782-1852) toiminnalliseen pedagogiikkaan. Fröbel oli tunnettu siitä, että hänen mielestä lapset ovat aktiivisia, uteliaita ja luovia tutkijoita, jotka oppivat parhaiten toiminnan, leikin ja puheen avulla. Hän kehitti oppimateriaalisarjan ”Fröbelin palikat” yksinkertaisista leikkivälineistä. Saksassa Ida opiskeli Henriette Breymannin Fortbildungsschulessa Braunschweigischissä ja A. Köhlerin oppilaitoksessa Gothan pikkukaupungissa vuosina 1861-1863.

Ida oli 25-vuotias, kun hän palasi Saksasta. Hän oli innostunut toiminnallisesta pedagogiikasta ja perusti näiden metodien mukaisen lastentarhan ja pientenlastenkoulun Helsinkiin vuonna 1863. Koulusta tuli heti suosittu ja oppilaita peräti sata. Koulu kuitenkin lopetettiin, koska Ida avioitui vuonna 1867 yliopiston saksan kielen lehtorin kanssa. 

Suomenkielisen sivistyksen uranuurajat 

Ida Lindroos solmi avioliiton vuonna 1867 Pietarissa syntyneen saksan kielen yliopistonlehtorin Bernhard Fredrik Godenhjelmin (1840-1912) kanssa, jonka vanhemmat olivat taidemaalari ja varatuomari Berndt Abraham Godenhjelm ja Alexanda Fredrika Hornborg. Bernhard Godenhjelm osallistui säätyvaltiopäiville sukunsa edustajana aatelissäädyssä useampana vuotena.

Ida liittyi avioliiton solmittuaan suomalaisuusliikkeeseen. Molemmat olivat ruotsinkielisestä kodista. Bernhard oli opiskellut suomea ja saanut suomalaisuusaatteen jokapäiväiseen elämäänsä. Hän oli perustamassa vuonna 1862 Suomen ystäväin liittoa, jonka tavoitteena oli saada suomi säätyläisten yleiseksi puhekieleksi. Avioliiton alussa kotikieleksi vaihtuikin sitten suomi ja Ida opetteli suomen kielen. 

Helsingin ensimmäinen suomalainen tyttökoulu

Suomenmieliset Ida ja Bernhard Godenhjelm perustivat yhdessä seitsenluokkaisen Helsingin ensimmäisen suomalaisen tyttökoulun 1869, jonka johtajana toimi Bernhard Godenhjelm vuosina 1869-1886, Ida kuului johtokuntaan ja tyttökoulun johtajattarena toimi Idan sisko, Minna Lindroos vuodet 1869-1876. Tyttökoulun yhteyteen he perustivat vuonna 1881 Helsingin Suomalaisen jatko-opiston, jonka johtajana Bernhard toimi vuodet 1881-1886. Ida opetti useita aineita tyttökoulussa ja jatko-opistossa hän ohjasi alkeisopetuksen harjoitustunteja.

Oman työnsä ohella Ida Godhjelmin asiantuntijuutta tarvittiin myös muualla. Hän oli perustamassa uusia koulutusmuotoja naisille mm. käsityön ja liikunnan alalla. Hänhän oli taitava käsityöntekijä ja kuului Helsingin käsityökoulun johtokuntaan 1881-1899, toimi sen puheenjohtaja vuodet 1899-1909 ja oli jäsenenä komiteassa, joka suunnitteli voimistelunopettajien koulutusta vuonna 1891. 

Tyttökoulussa oli osaavia opettajia. Suomen ensimmäinen naismaisteri Emma Irene Åström (1847-1934) opetti tyttökoulussa ja hän kuului myös Godenhjelmin tuttavapiiriin. Ottilia Stenbäck (1848-1939), josta tuli Idan siskon Minna Lindroosin jälkeen tyttökoulun johtajatar peräti 43 vuodeksi, opetti myös jatko-opistossa. Ottilia oli tyttökoulussa johtajattarena ja opettajana vuodet 1876 – 1919 ja jatko-opistossa johtajattarena 1905 – 1919. Hän oli määrätietoinen ja voimakas persoona, joka johti tyttökoulua tiukalla järjestyksenpidolla ja uskontoon vedoten aivan eri tavalla kuin koulun perustajat Ida ja Bernhard, jotka olivat tunnettuja vapaamielisyydestä ja avarasta humanismista. 

Helsingin suomalainen jatko-opisto

Jatko-opiston perustaminen oli tärkeä virstanpylväs suomalaisten naisten koulutuksen historiassa ja se oli pitkään tärkein oppilaitos suomea puhuville. Vuonna 1881 Godenhjelmit olivat jälleen kerran tienraivaajia perustamalla jatko-opiston. Opettajiksi aikovilla kolmannen vuoden ohjelmassa oli etupäässä kasvatus- ja opetustaito-opintoja. Ida valvoi opettajakandidaattien harjoitus- ja koetunteja.

Jatko-opiston tutkinnon läpäisseet saivat tietotodistuksen, opettajaopinnot suorittaneet lisäksi opettajatodistuksen. Tästä jatko-opistosta valmistui huomattava joukko ensimmäistä opettajasukupolvea ja sen ohjauksessa Suomen ensimmäiset naisylioppilaat vuonna 1886 Tekla Hultin ja Aino Perenius saivat tarpeelliset tiedot.  

Lehtori Godenhjelm Ida-vaimoineen antautui varsinkin jatko-opiston opiskelijoiden tueksi ja turvaksi. Heidän Ludviginkadulla sijainnut kotinsa tuli oppilaille tutuksi. Oppilaat vierailivat siellä ja lainasivat kirjoja, tenttivät ja saivat jopa taloudellista tukea. Godenhjelmit rohkaisivat, auttoivat opintojen ohjaamisessa ja vaikeuksissa ja auttoivat jopa työpaikan hankinnassa. 

Bernhard ja Ida Godenhjelm olivat yhdessä viihtyvä avio- ja työpari, jonka perhemäinen huolenpito kannusti jatko-opiskelijoita viihtymään opinnoissaan ja opiskelupaikkakunnalla. Lapseton aviopari sai oman suojatin ”jatkolaisten” joukosta, nimittäin Irene Mendelinin (1864-1939), johon he kiintyivät. Irenestä Suomi sai ensimmäisen suomeksi omia runokokoelmia julkaisseen naisrunoilijan ja hän oli aikansa naisvaikuttaja. 

Nämä tunnetut henkilöt ovat opiskelleet jatko-opistossa, mm. Hilda Käkikoski, Hilja Haahti, Ester Ståhlberg, Maria Stenroth, L. Onerva, Tekla Hultin, Alli Nissinen, Aune Krohn, Naemi Ingman, Ilta Koskimies, Irene Mandelin, Laimi Leidenius ja Anna Sahlstén. 

Godenhjelmin pariskunta pysyi tyttökoulun ja jatko-opiston johtokunnassa vuoteen 1905 asti, vaikka molemmat oppilaitokset siirtyivät vuonna 1886 valtion omistukseen.

Bernhard Godenhjelmille myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1901. Ida Godenhjelmiä ei palkittu.

Lastenlehti Pääskynen ja monia yhdistyksiä

Tyttökoulun ja jatko-opiston lisäksi Ida opetti terveysoppia vuosina 1893-1902 Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa, jota hän oli ollut perustamassa ja kuului johtokuntaan. Koulun ensimmäinen johtajatar oli maamme merkittävämpiä naisasianaisia Lucina Hagman (1853-1946). 

Kaiken opetustoiminnan lisäksi Ida toimitti lastenlehti Pääskystä vuodet 1873-1877. Ensimmäisen suomenkielisen lastenlehden Pääskysen oli Emilie Bergbom (1834-1905) perustanut ja lehti alkoi ilmestyä vuonna 1871. Kulttuurivaikuttaja Emilie johti Suomalaista teatteria yhdessä veljensä Kaarlo Bergbomin kanssa. Ida sai toimia myös asiantuntijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkitessa parhaita nuorisokirjoja.

Koska Ida oli todellinen naisasianainen henkeen ja vereen saakka, oli hän myös perustamassa Naisasialiitto Unionia ja Marttajärjestöä. Näiden järjestöjen perustaja ja puheenjohtaja oli edellä mainittu koulunjohtaja Lucina Hagman.

Godenhjelmit asuivat kesäisin Lopen Syrjässä, joka on tunnettu laajasta kirjastostaan. Ida Godenhjelmista tuli sisarensa Minnan tyttären ja tulevan kirjailijan Aino Kallaksen (1878-1956) äidin sijainen, koska Minna sairasteli ja muuttui raskasmieliseksi miehensä hukkumisonnettomuuden jälkeen. Minna oli avioitunut professori Julius Krohnin (1835-1888) kanssa 1876.

Ida menehtyi vuonna 1913

Suomen Nainen kirjoittaa vuonna 1913 seuraavasti Ida Godenhjelmin poissamenon johdosta: ”Aina olivat hänen kotinsa ovet heille yhtä avoimet kuin hänen sydämensäkin ja kauvan senkin jälkeen kun oppilaat koulusta olivat eronneet ja hajonneet maailman teille, ohjautuivat heidän askeleensa tähän kotiin, kun he tulivat pääkaupunkiin. Harvinaisen onnellinen, sopusointuinen ja viihtyisä olikin tämä koti. Ja niinhän sen täytyi olla, kun puolisoiden harrastukset, työ ja toimi olivat kokonaan yhteiset ja tie aina alusta loppuun kulki samaa päämäärää kohti.”

Ida Godenhjelm kuoli Helsingissä pitkällisen sairauden jälkeen kesäkuussa 1913. Hän lepää miehensä rinnalla Godenhjelmien sukuhaudassa Hietaniemen hautausmaalla. Tyttökoulun oppilaat lauloivat hautajaisissa, Ottilia Stenbäck ja maisteri O. Hallstén laskivat tyttökoulun ja jatko-opiston seppeleen, Elin Malin laski Unionin seppeleen ja monia muita ansioituneita henkilöitä osallistui pidetyn Idan hautajaisiin.  

Pääskynen-lehdessä kirjoittaa Julius Krohnin tytär, toimittaja Helmi Krohn hautajaispäivästä näin: ”Kirkas ja lämmin oli se kesäinen päivä, jolloin Ida Godenhjelmin maalliset jäännökset laskettiin haudan poveen. Hautakummun peittyessä kukkien alle tulkitsivat oppilaat ja ystävät kiitollisuuttaan ja kaipaustaan lämpimin sanoin ja sävelin. Kesken juhlallista toimitusta alkoi lintu läheisessä puussa visertää. Sen viserrys oli riemua täynnä, ikäänkuin sekin olisi tahtonut kertoa millainen vainaja oli, joka nukkui nyt ikuista untaan. Kirkas ja kaunis oli hänen elämänsä, rakkautta viimeiseen hengenvetoon saakka.”