Siiri ”Äitee” Rantanen (o.s. Lintunen) syntyi vuonna 1924 Tohmajärvellä kuusilapsiseen maanviljelijäperheeseen. Äiti kuoli nuorena, joten Siirille jäi suuri vastuu perheestä, leipomisesta, siivouksesta ja pienemmistä sisaruksista. Lehmät hän lypsi jo ennen kouluun lähtöä.

Palava into hiihtoon

Kovasta työstä kasvoi sitkeä tyttö, jolla oli kova into hiihtämään. Nyt kun hän on nähnyt hiihtovälineiden huiman kehityksen, hän voi vain muistella tallukkaita, enon tekemiä suksia ja itse metsästä haetuista näreistä tehtyjä sauvoja, joihin kotona kortteerimiehenä ollut suutari teki sommat.

”Jo koulussa hiihdin poikien sarjassa, kun tytöistä ei ollut vastusta. Tiesin, miten sukset saadaan kulkemaan. Ensi kertaa hiihdin kuusivuotiaana kun lainasin salaa tädin suksia. Meillä ei ollut kotona suksia. Kun sanoin isälle, että sukset olis kivat niin isä vei enolle puolitoistametrisen koivun ja jo saatiin sukset Siirille ja siskoillekin. Sitten piti vielä norkoilla kilpapaikalla ja johan älysivät, että tytöllä on kova hinku hiihtämään. En vain kuulunut mihinkään seuraan. Hiihdä sitten vaikka Värtsilän Teräksen nimissä, minulle sanottiin, ja siitä minä numerolappu rinnassa rempasin lavulle. Sen tiesin, että kun lavulle piäsen niin kaikki on hyvin. Voitin kilpailun, vaikka minulla oli voitelemattomat sukset.”

Kilpasiskoilta lempinimi Äitee

Ja niin pääsi Siiri näyttämään mihin pystyy vielä monta kertaa. Ensin kuitenkin hän meni naimisiin Kallensa kanssa. Siirin oli päättänyt, ettei hän ota miestä, jolla on maatila. Silloin on tehtävä niin paljon töitä, ettei hiihtämään kerkeä. Kalle oli seppä. Perhe muutti Liperiin ja sai kaksi poikaa. Kalle sanoi, että kun teet ensimmäiselle pojalle kaverin, niin sitten saat hiihtää niin paljon kuin haluat. Näiden kahden pojan hiihtävänä äitinä hän sai kilpasiskoiltaan lempinimen Äitee, joksi häntä yleisimmin kutsutaan.

Naiset kansainvälisiin kisoihin

Ja Siirihän hiihti! Lahteen muutettuaan hän sain ensimmäiset kunnon Järvisen kilpasukset, juuri ennen ensimmäisten kansainvälisten hiihtokilpailujensa aattona 1951. Seuraavana vuonna olivatkin sitten Oslon talviolympialaiset, joissa Suomen naiset ottivat kolmoisvoiton, Siiri pronssimitalin. Siitä reissusta Siiri muistaa maanmainion kultalammaskauluksisen pompan, joka yllään hän komeilee monessa valokuvassa. Sen parempaa asua ei myöhemmin tullut, vaikka niitä alkoi olla jos minkälaisia. Olympiakisoihin saatiin aina vaatteet ja niillä piti pärjätä seuraavat kaksi vuotta. Cortinan olympiakisoissa 1956 tulikin hieno kultamitali viestissä, kun Siiri voitti Neuvostoliiton viestiankkurin.

Monille oli kauhistus, että olympialaiset avautuivat naishiihtäjille. Varsinkin norjalaisten mielestä oli epäeettistä antaa naisten rehkiä pitkiä matkoja. Ensimmäisen kerran naiset osallistuivat olympiakisoihin vasta vuonna 1952.

Luomuhiihtoa

”Tuohon aikaan ei ollut juuri minkäänlaista valmennusta. Harjoiteltiin töiden jälkeen mikä jaksettiin ja jos joskus mentiin leirille, ei sielläkään mitään ohjausta ollut. Omin päin me tytöt hiihdettiin ja harjoiteltiin ja pidettiin hauskaa. Tanssien rentoutettiin lihaksia. Jos oli työpaikalta poissa, se vähennettiin heti palkasta. Leireillä saatiin 3–5 markkaa korttirahaa, että sai viestitellä kotiin. Ei ollut testejä eikä tavallista kummempaa ruokaa. Se oli luomuhiihtoa, ei tunnettu dopingia vaan syötiin mustikkasoppaa!

Naishiihtäjät olivat aivan lapsipuolen asemassa. Ei meihin luotettu eikä uskottu meidän pärjäävän. Yhdet sukset sai talvessa ja niillä oli pärjättävä. Ilmeni joskus sellainenkin asia, että suksitehdas oli antanut naisillekin useammat jopa nimetyt varasukset, mutta miehet möivät ne ja käyttivät rahat! Itse myös voitelin aina sukseni. Ei ollut sellaista palvelua kuin nyt. Suksihuoltoon meni paljon aikaa ja energiaa juuri ennen kilpailuja, mutta aina minä voitelin sukseni itse. Eivät tahtoneet aina antaa meille voiteitakaan, vaikka tehtaat olivat niitä lahjoittaneet,” kertoo Siiri. ”Kerrankin jouduin hiihtämään hieman rikkinäisellä suksella, mutta onneksi se kesti sen reissun.”

Tytöillä oli luja yhteishenki. Voittajan tytöt pesivät aina kilpailun jälkeen saunassa. Siiri muistelee hiihtosiskojaan lämmöllä. Kahdenkymmenen vuoden ajan käytiin Lapissa. Hiihdettiin, naurettiin, nautittiin ja illalla tanssittiin! Mieheni päästi minut ihan mielellään näille matkoille, mutta kaikki tytöt eivät olleet tässä suhteessa yhtä onnekkaita.

Palkintokaapit pullollaan

Uskomattomalla sitkeydellä selvittiin ja hiihtointoa riitti. Siirillä on kotona valtava määrä palkintoja: mitaleja, viirejä, pyttyjä, kunniakirjoja, tauluja, koruja, lusikoita, patsaita… Niitä riittää täyttämään suuret vitriinit ja olohuoneen seinät. ”En minä tiedä kuinka monta niitä on”, sanoo Siiri vaatimattomasti, mutta kuitenkin selvästi ylpeänä elämänurastaan, joka on nyt monin tavoin arvostettu.

Suurimman osan elämästään Siiri hiihti Lahden Hiihtoseuran riveissä. Sai hän kerran kilpailukiellonkin kevääksi, kun antoi nuoremmille mahdollisuuden hiihtää ja oli vähän selkäkipujakin. Selkä oli vioittunut jo nuorena raskaissa maatöissä ja peräti halvaus uhkasi 1955. Lääkärin suosittelema ahkera urheileminen piti selkälihakset kunnossa, vaikka usein jouduttiin turvautumaan kiropraktikon apuun.

Ei siitä kuitenkaan sen kummempaa närää syntynyt. LSH:n kanssa vietettiin riemukkaat 90-vuotisjuhlat Lahden hiihtostadionin Voitto-ravintolassa joulukuussa 2014. Hiihtosiskojen ja nykyisin Hiihtoveikkojen kanssa on vietetty monta hauskaa hetkeä ja ne jatkuvat vielä, koska Siiri käy joka aamu tunnin lenkillä ja pitää kunnostaan hyvää huolta. Hän osallistui myös lukuisiin pitkän matkan hiihtoihin, kuten Pogostan ja 7 veljeksen hiihtoihin, Finlandia-hiihtoon peräti 20 kertaa. Täysmittaisen 75 kilometrin Finlandia-hiihdon hän hiihti vielä 71-vuotiaana. Intohimoinen hiihtäjä!

Ikinuori hiihtäjä

Suomalaisista naishiihtäjistä Siirin ura on kaikkein pisin. Nyt hän hiihtelee ilokseen. Elämä on hänen mielestään nyt hauskaa, rauhallista ja myönteistä. Siinä keskustellessamme soi puhelin ja siinä sovitaan lähdöstä Jyväskylän Laajavuoreen Hiihtoveikkojen vuosikokoukseen. Sinne tullaan hänet noutamaan kotiovelta.

Siiri on julkkis Lahden kaduilla. Ohikulkijat huikkaavat tervehdyksen, taputtelevat olalle, muistelevat vanhoja, kiittävät mitaleista ja rohkaisevat ladulla.

Siiri sai 2015 ainoana urheilijana opetus- ja kulttuuriministeriön ensimmäistä kertaa myöntämän täyden urheilijaeläkkeen.