Isoäitini oli meille kaikille sukulaisille Mamma, muille Kronqvistin Mamma. Mammasta tuli mamma, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi: hän ei halunnut itseään kutsuttavan mummuksi, sillä hänen kuopuksensa Veli Allan oli syntynyt 1954, vuotta ennen ensimmäistä lastenlastaan.

Koulu on laiskojen laitos

Vieno Rantakrans kasvoi isänsä Iisakin (Isak Juhonpoika 26.11.1875–9.6.1943) kodissa Ylitornion Aittamaan kylässä. Äiti oli Maria Johanna, sukuaan Rovanperä (17.12.1875–30.3.1916) kuoli Vienon ollessa vasta yhdeksän vuotta vanha. Perheessä oli kuusi lasta: Hannes, Väinö, Helmi, Vieno, Veera ja Vilma. Väinö asui Aittamaanpäässä, Hanneksen tiedettiin menneen Venäjälle, Helmi ja Vilma asuivat ja kuolivat Ruotsissa, lähellä Suomen rajaa. Veera kuoli 12-vuotiaana.

Iisak Rantakrans avioitui uudelleen Sofia Johanna Kransin (1875-1957) kanssa. Vieno joutui jo 12-vuotiaana lähtemään vieraan palvelukseen ja vastaamaan yksin toimeentulostaan. Hän oli ainoa Iisakin lapsi, joka ei ole käynyt päivääkään koulua, ei edes kiertokoulua. Isä-Iisakki piti koulua laiskojen laitoksena. Iisakki oli sanonut, että Vieno oppii lukemaan ilman koulua ja niin oppi! Mamma opetteli lukemaan ja kirjoittamaan muun muassa tätiensä Amerikasta lähettämien kirjeiden kautta. Hän opetteli ompelutaidon, jonka avulla hän ratkaisevasti levensi perheensä leipää, mutta toi meille lastenlapsille myös paljon iloa ja kauneutta.

Tännekö minut toit?

Vieno tapasi Hjalmarin ensi kerran Tengeliössä Korven talossa vuonna 1929. Voi uskoa, että Haapajärveltä tullut kirvesmies ja kirkonrakentaja rakastui tummasilmäiseen pieneen 23-vuotiaaseen kaunottareen. Vieno avioitui Hjalmar Nikolai Kronqvistin kanssa vuonna 1930, ja heille syntyi 13 lasta, joista 11 saavutti aikuisiän. Avioliiton solmimisen jälkeen Kronqvistit muuttivat muutamaksi vuodeksi Muonioon. Hjalmar työskenteli kirvesmiehenä rakennuksilla ja oli rakentamassa muun muassa Pallas-hotellia. Mamma ompeli ja hoiti lapsia. Vanhin lapsi Veikko Antero syntyi 1930, äitini Aila Annikki 1932 ja Aarre Hjalmar 1934.

Vieno ja Hjalmar elivät vaatimattomasti ja säästäväisesti saaden rahaa myös säästöön. He huusivat syyskuussa 1933 Kuivakankaan kylän Aittamaanpään tilan pakkohuutokaupassa Suomen valtiolta 10 000 markalla. Tilaan kuului talo ja noin hehtaari maata. Aittamaahan he muuttivat syksyllä 1934. Mamma ei olisi halunnut palata Aittamaahan, siellä nimittäin asui hänen äitipuolensa Isä-Iisakin kanssa.

Tilukset laajenivat ostojen kautta myöhemmin niin, että peltoa oli noin seitsemän hehtaaria ja metsää muutama kymmen hehtaaria. Koska tila sijaitsi Aittamaan kylän päässä, sitä on aina kutsuttu Aittamaanpääksi. Tai oikeastaan Aittamanpääksi. Taisin olla jo aika iso tyttö, kun minulle selvisi, että kylän nimi on Aittamaa, eikä Aittamanpää. Ihmettelin ääneen, että Maan pää, miten hienoa.

Elantoa ruokkomiehistä

Vieno Kronqvistilla oli ”ruokkomiehiä” eli hän ruokki 5-10 kanavankaivajamiestä (miehiä, jotka olivat rakentamassa kanavaa voimalaitosta varten) sekä savottamiehiä päivittäin. Usko Nyström oli heistä ”kuuluisin”, asuihan hän Kronqvisteilla yläkerran kamarissa ns. Uskonkamarissa kahdeksan vuotta. Tätini Marjatta Kouri (s. Kronqvist) sanoi, että Usko oli niin viisas, että oli hullu. Usko oli laajasti sivistynyt kansanmies, joka luki paljon. Hän kirjoitti kaikki Kronqvistin lasten esitelmät, olipa kyse sitten Aleksis Kivestä tai kirkkohistoriasta.

Vieno Kronqvistin päiväohjelma on voinut olla seuraavan lainen:

-Savottaporukan/kanavankaivajien aamuateria, 5-10 miestä

– navetan aamutoimet (viisi lehmää ja paljon nuorta karjaa)

-lasten aamuruokailu sekä kouluun lähettäminen

– talon siivoukset ja järjestelyt

-päiväruuan tekeminen kotona oleville

-leipominen

-iltaruokailu sekä omalle perheelle että savottamiehille

– perheen iltatoimet

– ompelu, vaatteiden parsiminen ja paikkaus.

Sota, josta ei puhuttu

Hjalmar Kronqvist haavoittui sodassa kaksi kertaa. Kuula lävisti hänen nenänsä. Siitä ei jäänyt näkyviä vammoja. Pahempi loukkaantuminen oli, kun räjähtävä luoti osui hänen vasempaan ranteeseensa. Jatkosotaan hänen ei enää tarvinnut osallistua. Lapsiakin oli jo kuusi. Hjalmar siirtyi Tullihallituksen palvelukseen.

Muistan, että lapsena tuijotin ihmetellen papan vasenta jäykkää rannetta, kun hän soitti pianoa ja veisasi virsiä koraalikirjasta. Tiesin, että käsi liittyi hirveällä tavalla sotaan, josta ei puhuttu.

Puoliso oli jo kirvesmieskautenaan ollut töidensä takia usein viikkokausiakin pois kotoaan, jolloin perhe ja talous oli täysin Mamman harteilla. Viimeistään sodan aikana Mammasta alkoi vähitellen tulla matriarkka, perheen pää ja johtaja. Sen aseman hän säilytti suvussa kuolemaansa asti.

Uskonkamarista uskon kammareihin ja seurapenkkiin

Mamma oli säännöllisesti Rauhan Sanan juhannusviikon suurseurojen pääemäntä Ylitornion kirkonmäellä. Muistan itsekin istuneeni seurapenkissä pikkutyttönä Ylitornion kirkon pihamaalla. En muista saarnoja enkä mitään ahdistavaa, jota koin esimerkiksi vierailtuani Suviseuroilla. Ehkä me lapset juoksentelimme kirkonmäellä ja välillä levähdimme seurapenkeillä. Ehkä siellä oli sama tunnelma, kuin Mamman oma uskokin oli: valoisaa kristillisyyttä.

Mamma kuului Sotainvalidien Veljesliiton Ylitornion osaston naisjaostoon, toimien pitkään sen puheenjohtajana ja aktiivisena jäsenenä. Hjalmar toimi vuosikaudet Sotainvalidien Veljesliiton Ylitornion osaston puheenjohtajana ja Mamma huolehti pääasiallisesti osaston kokoukset, myyjäiset ja juhlien järjestämisen.

Vieno Kronqvist palkittiin toukokuussa 1970 Presidentin linnassa Äitienpäivän Suomen Valkoisen Ruusun 1 luokan mitalilla kultaristein.

Muistelen Mammaa

Kun nyt itsekin aikuisena naisena mietin Mammaa, suljen hetkeksi silmäni ja näen edessäni hänen kauniit kätensä. Loppuelämänsä aikana niissä oli paljon komeita sormuksia, kynnet olivat kauniin ovaalin muotoiset. Mutta ennen kaikkea niillä oltiin tehty paljon. Aika muutti käsien ihon hienoksi laskeutuvaksi silkiksi, mutta kova työ ei ollut tuonut niihin kyhmyjä ja naarmuja, vaikka pyykkiä oli jäisissä vesissä huuhdeltu, taikinat alustettu käsin ja karja ruokittu.

Kun pidän edelleen silmiäni kiinni, muistan vikkelät sormet, joilla hän pyöräytti joka päiväisen nutturansa. Ensin pitkä letti ja siitä suitsait nuttura, joka sidottiin vahvoilla soljilla. Sellaisia en ole nähnyt koskaan kenenkään muun käyttävän. Yöksi nuo pikimustat hiukset letitettiin. Hiusten laitto oli aamuun ja iltaan liittyvä rituaali. Muistelen, että Mamma haaveili joskus lyhkäisistä hiuksista, permanentista, ”kestoista” kuten hän sanoi.

Noilla käsillään Mamma leipoi paljon. Oli anismunkit, joita ei kieritetty sokerissa, leetaa, pitkoja siis, jotka paistettiin aika kuumassa leivinuunissa, ne olivat päältä tummia ja sisältä vähän raakoja. Se oli ehdoton ominaisuus, joka liittyi vain mamman pullaan.

Rieskat, tietenkin rieskat! Niitä paistettiin Aittamaanpään leivinuunissa, samoin kuin puolipaksua, fenkolilla maustettua leipää. Ja uunituoretta leipää sai syödä niin paljon kuin jaksoi, voi suli leivän päälle ja valui suupielistä vaatteille. Kun Maija-Liisa, Mamman tytär, tiedusteli Mamman ollessa jo ehtoopuolella rieskareseptiä, se oli yksinkertainen ja helppo: teelusikka suolaa leipää kohti. Ohrajauhot ja vesihän olivat itsestään selviä, samoin niiden suhteet.

Pistelevätkö nuppineulat?

Tärkein Mamman käsillä tekemä asia oli kuitenkin ompelu. Meidän perheen tytöille, siis Ailan lapsille, hän ompeli kaikki juhlaleningit, takkeja ja muuta. Tweedhaalarin muistan erityisen hyvin 1970-luvun alkupuolelta. Tunsin olevani huippumuodikas niissä.

Vaatteiden sovitukseen liittyi aina tärkeä kysymys: pistelevätkö nuppineulat? Mamma ei näet koskaan harsinut mitään. Hän piirsi itse kaavat, voipaperiin tai joskus sanomalehteen, sitten kangas leikattiin ja nuppineuloilla alustavasti kasaan ja Husqvarna hurisemaan. Muistan ihanat tummansiniset ja turkoosit samettikankaat. Anteron tytöillä taisivat olla punaisesta sametista ommellut juhlaleningit. Ja kaikilla valkoiset pitsikaulukset.

Ajatella, että te saatte itse päättää

Mamma synnytti 13 lasta sekä koki useita keskenmenoja. Muistan kun Mamma tiedusteli minulta, aionko tehdä enemmän lapsia, kuin nämä kaksi säyseää tytärtä. Sanoin että en. Hän sanoi, että on hienoa, kun voi itse päättää lapsiluvun. Tuskinpa hyvän Jumalan tahto on se, että nainen uupuu lapsivuoteelle. Kyllä se on ihmisen sanomaa. Kotiliedessä (25.9.1970) hän toteaa: ”Kyllä minun täytyy sanoa, että jos vaimon osaksi tulee vain raskaudesta toiseen laahautuminen, puulta maistuu sellainen elämä. Näissä asioissa tarvitaan valistusta.”

Sitten hänestä tuli markiisitar

Kun elämään on liittynyt ankara lapsuus, köyhyys, työtä, työtä ja työtä, sotia, suuri perhe, huolta ja murhetta mm. kohtusyöpä, voisi ajatella, että ihminen katkeroituu. Mutta ei Mamma. Hän muutti perheineen Ylitornion kirkonkylään, myöhemmin miehensä kanssa Tornioon. Aittamaanpää on säilynyt suvun kesäpaikkana.

Nyt oli aikaa ja rahaa. Hän nautti kauniista vaatteista, koruista, naistenlehdistä, sanomalehdistä erityisesti. Hän osasi sitaista silkkihuivit tyylikkäästi, kiinnitti rintakorunsa leninkeihin, rakasti sormuksia. Leskeksi jäätyään ja asuttuaan jo vanhainkodissa hän valitsi illalla valmiiksi korut, jotka hän laittoi aamiaiselle. Voin uskoa, että leskipapat vanhainkodissa katsoivat ja ihmettelivät: kuka tuo markiisitar on?

Vieno ja Hjalmarin lapsia on elossa 10, lastenlapsia, meitä serkuksia on 33, lastenlastenlapsia 54 ja lastenlastenlastenlapsia on 10.