Eeva Säynäjäkangas – elämänviisautta ja kiitollisuutta

Pohjanmaalta Lappiin

”Olen aina tykännyt hoitaa vauvoja, koska ne tuoksuukin niin hyvälle”. Äitimme muisti monenlaisia sanontoja. ”Siitä ne vaikeudet lasten kanssa vasta alkaa, kun korva korvan tavoittaa”.

Äitimme Eeva oli Helka ja Eemeli Rantamäen esikoinen. Äiti eli lapsuutensa ja nuoruutensa Evijärvellä, Kortesjärven Kivimäen kylässä. Perheeseen syntyi lisäksi kolme poikaa ja kaksi tyttöä.

Äidin suuri haave oli tulla kotitalousopettajaksi, mutta vanhemmat ajattelivat emäntäkoulun riittävän. Isä ja äiti tutustuivat evakkomatkallaan, ja avioiduttuaan äiti muutti evakon jälkeen huhtikuussa 1945 Kemijärven Luusuaan. Perheeseemme syntyi kymmenen lasta – viisi tyttöä ja viisi poikaa. Yksi lapsista jäi isän kuoltua vuonna 1972 hoitamaan kotitilaa. Vuonna 1975 hän rakensi pihapiiriin uuden talon, jossa äiti sai viettää loppuelämänsä. Toiset lapset kävivät kaikki lukion ja korkeakouluopintojen jälkeen siirtyivät erilaisiin ammatteihin.

Luusuaan muutto oli äidille suuri muutos. Talossa asui ”syytingillä” isän äiti kuolemaansa, vuoteen 1960 asti. Lisäksi isän sisko asutti yhtä kamaria.

Pohjanmaan ja Lapin väliset kulttuurierot olivat suuria. Sopeutuvaisena ja kilttinä ihmisenä äiti tuli hyvin toimeen uudessa ympäristössä. Hän säilytti oman hengellisen vakaumuksensa todeten, että hän on evankelisluterilainen.

Uskonto, virret, lorut ja erilaiset sanonnat olivat hänellä tarkassa muistissa. Vielä vanhana hän soitti huoneessaan sähköharmonia ilman nuotteja ja osasi ulkoa lukemattomia virsiä. Joka ilta hän rukoili läheisilleen varjelusta ja unentuloa helpotti: ”Levolle laske Luojani, armias ole suojani. . .”

Elämän viisauksia arjen keskellä

Karjanhoito, taloustyöt, lapsista huolehtiminen veivät kaiken hänen aikansa. Mutta iloisuus ja positiivisuus säilyivät. Kerran hän totesi, että meistä lapsista ei kenestäkään tullut niin iloista kuin hän on. Anna on melko iloinen, mutta ei Annakaan ole niin iloinen kuin hän itse.

Karjanhoito vaati aikaisen heräämisen; ylös oli noustava usein jo ennen viittä. Pirtin hellaan ja navetan padan alle oli sytytettävä tuli. Enimmillään meillä oli kahdeksan lehmää, lampaita, hevonen ja keväisin hankittu sika. Siitä hän kuitenkin sanoi, että ”sika laarista syö”. Sianpito ei ollut kovin taloudellista, vaikka vaihtelua ruokavalioon toikin. Hän muisteli, että pienimpiä lapsia oli pidettävä navetassa saavissa. Piika oli kyllä monesti apuna ja lapsilauman kasvaessa kunnalta sai kodinhoitoapua.

Keväisin, ennen juhannusta äiti piti suursiivouksen. Sängyt kannettiin ulos ja kuurattiin. Huoneet pestiin ja samoin talvivaatteet, jotka siirrettiin kesäksi aittaan. Kesäisin pyykit pestiin rannalla isossa padassa. Perjantai oli leipomispäivä. Omista ohrajauhoista äiti teki rieskoja, jotka säilyivät talvella pakkasessa. Ruisleivät kuivuivat kesällä orressa. Kesällä piti leipoa yöllä tai sateella, jotta palovaaraa ei olisi.

Äiti opetti tytöille vaatteiden tekoa ja kangaspuilla kutomista sekä ruuanlaittoa. Kattilaan piti laittaa kansi päälle, jotta ”vitamiinit eivät karkaa”. Herkullisin hänen valmistamistaan ruuista oli uunissa paistettu vastasyntynyt vasikka. Perinneruokien valmistajana hän oli taitava. Mieleen ovat jääneet lihaviillokki, kampsut ja kuupullat, ternimaitopannukakku, leipäjuustot, navetan kesäkeittiössä keitetyt porsaan sorkat sekä paistetut ja keitetyt kalat. Varsinkin nuottauksen ansiosta kevytkalorista kalaa syötiin niin paljon, että äiti totesi närästyksensä parantuneen Kemijärvellä ”huonolla ruualla”. Pohjanmaalla syötiin paljon rasvaista lihaa.

Kiitollisuutta ja kiitosta

Voi sanoa, että äitimme uhrautui lastensa hyväksi. Mutta silti hän tunsi valtavaa kiitollisuutta elämää kohtaan. Usein hän totesikin onnistuneiden asioiden jälkeen ”laittavansa kädet kyynärpäitä myöten ristiin”. Hilkka-siskomme oli kysynyt kerran äidiltä, että miksi meitä on niin monta. Äidin vastakysymys kuului: ”Kenet sinä antaisit pois?” Lasten lähdettyä kouluun Kemijärvelle ja myöhemmin opiskelemaan etelään äiti kirjoitti kirjeitä ja lähetti kortteja.

Äidin muisti hyvin menneitä asioita. Käsirasvasekoituskin oli jäänyt hänen mieleensä ja hän pyysi apteekkia sekoittamaan rohtuneille kasilleen voiteen, joka sisälsi ”lanolia, linolia, lysosia ja lyseriinia”.

Raamattu oli hänelle hyvin tuttu. Ja huumoria hänellä riitti. Kysyin kerran, että mitä Raamattu sanoo alkoholin käytöstä. Aili vastasi, että ”viiniä murhemieliselle, väkevää viinaa menehtyvälle”. Äidin mielivirsi oli ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan.” ja ”Onpa taivaalla tarjolla lapsillekin” sekä ”Jeesuksesta laulan”.

Äitimme ei koskaan puhunut pahaa kenestäkään ihmisestä. Meille lapsille on jäänyt mieleen hänen hellyytensä. Äidillemme myönnettiin elämäntyöstään Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitali kultaristein, jonka hän vastaanotti äitienpäivänä presidentin linnassa 1983.