Suomalaisen kansanperinteen ja mytologian tutkimuksen asiantuntijana Anna-Leena Siikalaa (1943-2016) muistetaan lämmöllä ja kiitollisina niin tutkijoiden, opiskelijoiden kuin lukijakansan keskuudessa. Hän oli professori, joka toi unohtumassa olevia perinteitä nykyajan tietoisuuteen.

Hän oli akateemikkona ja tutkijana edistämässä folkloristiikan tunnettavuutta kansallisesti ja kansainvälisesti.  Anna-Leena Siikala keskittyi tutkimustyössään Euraasian alkuperäiskansojen uskonnollisiin tapoihin, shamanismiin, mytologiaan ja kalevalamittaisiin runoihin. Häntä on kutsuttu myös Suomen suurlähettilääksi suomalais-ugrilaisten kansojen viimeisissä kylissä.

Professori Anna-Leena Siikala oli peloton edelläkävijä. Vanhojen perinteiden, elinkeinojen, kielten ja rituaalien häviäminen maailmasta tapahtuu nopeasti. Hän toteutti kenttätutkimuksiaan myös Tyynenmeren alueella.

Pitkä taival alansa asiantuntijaksi

Anna-Leena Siikala suoritti filosofian maisterin tutkinnon 1968 ja valmistui lisensiaatiksi 1970.  Hän väitteli tohtoriksi 1978. Anna-Leena Siikala toimi folkloristiikan professorina Helsingin yliopistossa 1995-2007. Hän sai professuureja myös Turussa, Joensuussa ja Hampurissa. Hänen monialainen asiantuntemuksensa oli huomattavaa, ja hänen tieteellinen pätevyytensä käsitti myös kulttuuriantropologiaa ja uskontotiedettä.

Anna-Leena Siikala käsitteli opintojensa alussa suomen kielen fraseologiaa. Hänen gradunsa ja lisensiaatin työnsä olivat myös tältä alalta. Hän julkaisi linsensiaatintyöstään teoksen Johdatus suomen kielen fraseologiaan.

Kun Anna-Leena Siikala väitteli tohtoriksi 1978, hänen tutkimusalueensa oli täysin toinen: hänen väitöskirjansa aiheena olivat Siperian shamaanien riitit. Siitä alkoi ja avautui konkreettisesti se tutkimussuunta, jota hän jatkoi johdonmukaisesti tutkijanuransa loppuun asti ja joka huipentui Itämerensuomalaisten mytologiaan.

Tutkimusprojekteista ja avainteoksesta

Anna-Leena Siikalan merkittävimpiä tutkimusprojekteja olivat Myth, history, society: Ethnic/National Traditions in the Age of Globalization (1999–2004) ja The Other Russia. Cultural Multiplicity in the Making (2004–2007). Hän toimi johtajan asemassa suomalais-ugrilaisten kansojen mytologioita käsittelevän teossarjan Encyclopaedia of Uralic Mythologies toimitustyössä yhdessä Mihály Hoppálin ja Vladimir Napolskin kanssa.

Anna-Leena Siikalan elämäntyönään tekemä teos Itämerensuomalaisten mytologia julkaistiin 2012. Sitä voidaan pitää avainteoksena, jota voikin lähestyä kansallisen lähiluvun kautta. Toimittaja Kirsikka Moring kirjoittaa, että teos käsitteleekin ”Kalevalan suhdetta muiden Itämeren kansojen perintöön, naiseen ja mieheen, lintuihin ja meriin, maailmanpuihin ja tähdistöihin”.

Perhe mukana elämäntyössä

Uran lisäksi perhe kuului osaltaan Anna-Leenan Siikalan elämäntyöhön. Hänen puolisonsa Jukka Siikala on sosiaali- ja kulttuuriantropologian emeritusprofessori. Tytär Hanna Kuusi työskentelee yhteiskuntahistorian yliopistonlehtorina. Toinen Anna-Leena Siikalan pojista on luokanopettaja ja teatteri-ilmaisun ohjaaja ja toinen on antropologi.

 Ei helppoa tietä tutkijana

Anna-Leena Siikalan tutkijan polku oli monien lähteiden mukaan rankka, mutta hän sai myös paljon huomiota ja kiitosta. Hänelle myönnettiin kunniatohtorin arvosana monessa yliopistossa. Anna-Leena Siikalan tiedetään olleen maailmalla tunnetuin suomalainen folkloristi. Hänet tunnettiin myös tundran tutkijana, ja hän piti yllä kansainvälistä keskustelua suomalais-ugrilaisten kylissä, joiden olemassaolo oli haurasta. Anna-Leena Siikala olikin katoavien kansojen ja kulttuurien tulkki. Sitä hän on tietenkin yhä julkaisujensa kautta.

Hän seurasi monien suomalaisten tutkijoiden jalanjälkiä. Hänen taitonsa oli havaita myös ennen löytämättömiä metodeja ja tapoja, joiden avulla hän uudisti ja tarkensi myyttien tutkimusta. Anna-Leena Siikalan kerrotaan olleen itsekin vähän shamaani savolaisen isoäitinsä kautta.

Anna-Leena Siikala ei lannistunut tabujen edessä, vaan pyrki ratkaisemaan visaisimpiakin kysymyksiä. Mytologian tutkimuksen alueella hän seurasi Martti Haavion, Lauri Hongon ja Matti Kuusen tutkimusperinteitä, joita hän toteutti liittämällä metodiseen tiukkuuteen.

Muistoja tutkimusalan historiasta

Tutkimusalan monipuolinen historia ei ole tuttua ihan kaikille. Esimerkiksi marilaisten ja udmurttien keskuudessa vanha muinaisusko oli neuvostoaikana yhä elävää, vaikka sitä oli yritetty Neuvostoliitossa kaikin keinoin kitkeä pois hävittämällä muun muassa pyhiä lehtoja. Ainakin näissä kahdessa tasavallassa niitä kuitenkin säilyi, ja kun Neuvostoliitto romahti, ihmiset alkoivat uskaltaa käydä niissä näkyvästi.

Anna-Leena Siikala sai kuulla Tartossa virolaisilta ja suomalais-ugrilaisilta kollegoiltaan tästä samasta asiasta. Kun Neuvostoliiton romahdettua rajat jälleen avautuivat suomalaisille tutkijoille, Anna-Leena Siikala lähti ensimmäisenä udmurttien ja Siperiassa asuvien hantien pariin. Yli sadan vuoden takaiset tutkimusmatkailijat, esimerkiksi Kai Donner, ovat kertoneet matkoistaan ja siitä, miten rankkoja kokemuksia ne ovat olleet.

 Syvä kutsumus johdattaa tutkimusmatkoilla

Professori Anna-Leena Siikalan kenttätutkimusmatkat Venäjän tundralla ja taigalla jäänevät moniksi tarinoiksi tieteenalan historiaan. Vaikka hän oli pienikoinen nainen, onnistui hän kantamaan painavia rinkkoja, kohtaamaan luonnossa piileviä vaarallisia tilanteita niin yllättävän rajumyrskyn kuin vaikkapa karhun kohdatessaan. Tutuiksi matkoilla tulivat Komi, Udmurtia, Volgan muut tasavallat ja Ob-joen maastot. Näillä matkoilla tutkijaa inspiroivat ja johdattivat niin tieteen kutsumus kuin rakkaat ystävät, joita kyläläiset hänelle olivat.

Eräs kollega kuvasi, että professori Siikalaa otettiin vastaan kylissä kuin kauan kadoksissa ollutta ”sisarta”. Anna-Leena Siikalalle ojennettiin kansallispuku puettavaksi päälle, ”kaulalle korut ja lasi pontikkaa”. Hän oli monille kyläläisille heidän ”oma professorinsa”.

 Toiminnallinen tutkija vaaratilanteissa

Anna-Leena Siikala kertoi tarvinneensa itsepuolustustaitoa tutkimusmatkoillaan.

”Kriittisiä tilanteita on tullut eteen, mutta niistä ei ole syytä korottaa ääntään. Pahin tilanne lienee, kun tutkijakollega heitettiin jokilaivasta veteen.”

Sitä sisuuntuneena hän päätti opetella sambo-itsepuolustuslajia.

”Kerran rajumyrsky kaatoi suuren petäjän suoraan eteemme. Yksi askel, ja olisimme murskaantuneet. Tai kaatosade liotti passini niin, että saimme sen pelastettua vain kuivurilla”, Anna-Leena Siikala muisteli.

Todellisia vaaratilanteita aiheutti myös Siperian niin kuin muidenkin Venäjän kylien tulevaisuuden vihollinen alkoholi. Siikalan mukaan suomensukuiseen kieliperheeseen kuuluvat hantit olivat alttiita, sillä heidän geeninsä eivät pystyneet suodattamaan alkoholiin sisältyviä myrkkyjä.

Tutkijan on osattava heittäytyä ja omistautua

Anna-Leena Siikalan mukaan Venäjältä löytyi paljon muutakin tutkittavaa kuin suurimmat kaupungit.

”Suomalainen Venäjä-tutkimus keskittyy suurimmaksi osaksi suurkaupunkeihin Moskovaan tai Pietariin, mutta aivan toinen Venäjä avautuu tutkijalle periferiassa, jossa asuu kymmeniä kansoja erilaisine kielineen ja perinteineen.”

Hän kävi kylissä, vieraili ihmisten luona asuen lattioilla ja laavuissa. Asuminen kyläpäälliköiden työhuoneiden vaatekomeroissa tuli myös tutuksi.

”Jos haluaa koota aineistoa, on välttämätöntä asettua kylien tavalliseen arkeen. On tultava tutuksi ihmisten kanssa, mutta sekään ei vielä riitä. Tutkijan on annettava yhtä paljon itsestään kuin odottaa saavansa. Pitää uskaltaa kertoa omat salaisuudet, jos haluaa kuulla toisten salaisista rituaaleista.”

Pohjoisten hantien ja udmurttien parissa tehty työ oli Anna-Leenasta Siikalasta erityisen mielenkiintoista. Professori sai päästä heittäytymään näiden kansojen ikivanhojen rituaalien maailmoihin. Luottamuksen oli kuitenkin oltava vahva tutkijan ja kylien asukkaiden välillä, ja näin hän pääsikin tutuiksi hantien kotijumalienkin kanssa.

 Kutsuja Suomeen, ystävystymistä ja haasteita

Ystävystyminen täysin tuntemattomien kansojen kanssa on erityinen taito. Anna-Leena Siikalalta se sujui luontevasti, ja ystävyyssuhteita jatkettiin tutkimusmatkojen päätyttyä.  Hän antoi kutsuja sukukansojen nuorille suomeen opiskelemaan ja jatkotutkijoiksi. Professorille oli tärkeää kannustaa heitä palaamaan opintojen jälkeen kotiseuduilleen.

Kun oltiin Venäjällä, eivät Anna-Leena Siikalan mukaan etäiset kylät olleet saavutettavissa ilman ongelmia. Akatemiatutkijankin on ollut vaikeaa saada niihin edellytettäviä ”propuskoja”. Oli oltava kärsivällinen, sillä odottamista riitti, samoin ennakkoluuloisuutta. Anna-Leena Siikalaa epäiltiin toisinaan vakoilijaksi, vaikka hän oman kuvauksensa mukaan vain jututti vanhoja mummoja. Samoja kokemuksia on ollut myös edellisten tutkijasukupolvien matkoilla. Anna-Leena Siikala kehui Venäjän rautatieverkostoa, jonka ajatteli pitävän koko maan toimintakykyisenä.

Mahdollisuuksia alkuperäiskansoille

Professori Anna-Leena Siikala on jäänyt monien folkloristiikasta syvällisesti kiinnostuneiden mieliin monilahjakkaana kenttätutkijana, jonka saavutuksia on vaikea ylittää tänä päivänä. Hän edustanee teoksineen harvinaista, katoavaa perinnekulttuurin tutkimusta, joka pitää hiljaisempien alkuperäiskansojen äänen mukana suuressa keskustelussa. Anna-Leena Siikala oli omistautunut työhönsä vahvasti.

Näiden kaukana asuvien kansojen ääni on ehkä marginaalissa, eikä niin tunnettua niin kutsutun valtavirran keskuudessa. Anna-Leena Siikalan työ oli myös ihmisoikeustyötä. Kaikilla on oikeus tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja kohdatuiksi tasavertaisina ihmisinä.

Verenperintö ja kansainvälinen tunnettavuus

Anna-Leena Siikalan tutkimustyötä on käännetty monille kielille. Se tulee jäämään alansa historiaan eri artikkeleiden, kirjojen, uralilaisen ensyklopedian ja suullisen perinnön kautta.

Vaikka olikin urbaani maailmannainen, säilytti Anna-Leena Siikala kyvyn kuunnella, ymmärtää avoimin mielin ja ajatuksin luonnossakin eläviä alkuperäiskansoja. Se isoäidiltä saatu shamaanin verenperintö ehkä myös toimi jonkinlaisena sisäisenä oppaana hänen tutkimusmatkoillaan vaikkapa Venäjällä.