Saimi Lindroth – Utsjoen ja Vienan-Karjalan terveyssisar

Vaatii paljon rohkeutta lähteä itselle uuteen kulttuuriympäristöön ja asuinseudulle. Vastuullinen sairaanhoitajan työ tuo oman lisähaasteensa työhön. Jos uudella asuinpaikalla ei ole lainkaan tuttuja, täytyy sosiaalinen verkosto luoda tyhjästä. Tällaista rohkeutta löytyi Saimi Lindrothilta, jonka elämäntyönä oli toimia terveyssisarena Suomen pohjoisimmalla sairasmajalla Utsjoella sekä hoitaa terveyssisaren tehtäviä sota-aikana Vienan-Karjalassa. Lindroth oli myös kirjailija, joka tallensi kokemuksensa Utsjoen ja Vienan-Karjalan vuosistaan muistelmien muotoon.

Terveyssisar Lapin lumoissa

Saimi Elina Lindroth syntyi 23. päivänä huhtikuuta 1903 Hollolassa. Hän varttui ja opiskeli sairaanhoitajaksi Etelä-Suomessa, joten lähtiessään tammikuussa vuonna 1935 Utsjoelle sairasmajan hoitajaksi Lindroth oli jännittynyt uudesta elämänvaiheestaan. Hän kertoo olleensa jo lapsena kiinnostunut Lapista. Ennakkokäsityksiä elinoloista ja elämäntyylistä Pohjois-Suomessa Lindrothilla ei vielä tässä vaiheessa ollut, vaan hän oppi niistä lisää sitä mukaan, kun kohtasi uusia tilanteita.

Päätös lähteä Utsjoelle, täysin uuteen ympäristöön oli rohkea ja herätti ihmetystä Lindrothin lähipiirissä. Utsjoelle ei vielä vuonna 1935 mennyt lainkaan maantietä ja matka Helsingistä pohjoiseen kesti monta päivää linja-autolla, junalla, hevosreellä ja porokyydillä. Kahdeksantena päivänä Etelä-Suomesta lähdön jälkeen Lindroth saapui Suomen pohjoisimmalle sairasmajalle.

Sairaanhoitotyö oli Lapissa erilaista kuin Etelä-Suomessa. Välimatkat olivat pitkiä ja asutus harvaa. Lindrothin työnkuvaan kuuluivat kotikäynnit, jotka saattoivat kestää monta päivää liikenneyhteyksien ja kulkuneuvojen vaihtelevuuden vuoksi. Työmatkat Lindroth teki usein jonkun matkaseuralaisen kuten postimiehen tai samaan suuntaan kulkevien matkustajien kanssa.

Lindroth koki pohjoissuomalaisen kulttuurin olevan vieraita kohtaan paljon ystävällisempi kuin eteläsuomalaisen. Hän majoittui usein matkoillaan tavallisten ihmisten kodeissa ja oli yllättynyt vieraanvaraisuudesta ja huolenpidosta terveyssisarta kohtaan.

Kielelliset haasteet tulivat osaksi Lindrothin työtä. Alueella oli paljon saamenkielistä väestöä, joten kommunikointi tuotti joskus pulmia. Koska alue oli lähellä Norjan rajaa, myös naapurimaan saamelaisten kanssa oli vuorovaikutusta. Silloin oli norjan tai oikeastaan ruotsin kielen taito tarpeen. Norjan sairaaloihin oli usein helpommat kulkuyhteydet, joten niiden kanssa tehtiin yhteistyötä. Joskus Lindroth esimerkiksi saattoi Norjan puolelle potilaita hoitoon.

Saimi Lindroth huomasi työnkuvansa laajentuneen työpaikan syrjäisen sijainnin vuoksi. Tavallisesti lääkärille ohjattavat potilaat olikin hoidettava itse lääkärin puhelimitse antamien neuvojen avulla. Lähin lääkäri löytyi Ivalosta parin sadan kilometrin päästä. Niinpä Lindrothin hoidettavaksi tulivat niin suuret mätäpaiseet päässä kuin hampaiden poistotkin.

Utsjoella oli myös kätilö, jonka kanssa Lindroth jakoi sairasmajan. Lindroth auttoi kätilöä majalla tapahtuvissa synnytyksissä, mutta joutui hätätapauksissa toimittamaan itsenäisesti kätilön tehtäviä. Terveyssisaren, kätilön ja lääkärin työnkuvat menivät joskus potilailta sekaisin, eivätkä synnyttävät naiset kutsuneet kätilöä paikalle, kun kuulivat terveyssisaren olevan tavoitettavissa.

Utsjoen seudun asukkaat arvostivat Lindrothin työtä ja hänen sanottiin olevan ”kuin lääkäri”. Lindrothia miellytti hänen kohtaamansa tunnustus, mutta ei silti kokenut ansainneensa sitä. Muistelmassaan Terveyssisarena tunturipitäjässä hän toteaa: ”Ja minä itse sain kulkea henki kurkussa, pelätä, että ei vain tuo ansaitsematon lääkärin maineeni olisi romahtanut.”

Saimi Lindroth päätyi hankkimaan lisäkoulutusta Helsinkiin syksyllä 1935, kun Utsjoen sairasmajan hoitajattaren paikasta tehtiin terveyssisaren virka. Lindroth oli jo ehtinyt kiintyä Lappiin ja palasi takaisin, vaikka etelässäkin olisi ollut terveyssisaren töitä tarjolla.

Hänestä tuli siis Utsjoen ensimmäinen terveyssisar. Uusi toimenkuva toi työhön Lindrothin mukaan myös ”terveen ihmisen ongelmat”. Aikaisemmin hän oli keskittynyt vain sairaiden hoitamiseen, nyt hänen oli annettava ohjeita terveistä elämäntavoista. Lindroth alkoi tehdä matkoja alueen kouluihin, joissa hän teki terveystarkastuksia sekä antoi terveysvalistusta oppilaille.

Oltuaan yli neljä vuotta töissä Utsjoella Lindroth koki voimakasta liikkumisen halua ja irtisanoutui työstään huhtikuun alussa 1939. Hän koki, että oli ”paras aika lähteä, muuten olisin jäänyt Lapin lumoihin koko iäkseni.” Lindrothille järjestettiin läksiäisjuhlat, jotka kertovat paikallisten kiintymyksestä ”sösteriinsä”. Juhla lämmitti myös Lindrothin mieltä. Lappi ja sen ihmiset jättivät häneen jälkensä: ”Mutta en suinkaan ole päässyt Lapin lumoista, joka ikinen kesä olen tuntureilla taas vaeltanut. Kuulen kapustarinnan haikean huudon aution tievan laidassa: pliyy, pliyy…”

Elämä rajan takana sotatoimialueella

Jatkosodan alussa, syksyllä 1941 Saimi Lindroth lähti vapaaehtoisena Suomen miehittämille alueille Vienan-Karjalaan, Suvannon kylään Kiestingin piiriin. Hän siirtyi Suvantoon työskenneltyään ensin edellisen kesän Kuusamossa sotasairaalassa.

Uusi sairaanhoitopiiri oli alueellisesti suuri, mutta huollettavana oli vain noin sata henkilöä, jotka olivat lähinnä naisia ja lapsia, koska miehet olivat sodan vuoksi poissa kotoa. Työskentely miehitetyllä alueella sodan aikana tiesi haasteita. Lindroth koki tärkeäksi ilmaista potilailleen, että terveyssisar ei ollut poliittinen eikä sotilaallinen henkilö, vaan tarjosi apua.

Terveyssisaren asuun kuului Punaisen Ristin käsinauha, joka viesti hyväntahtoisista tarkoitusperistä. Kansainvälisyydellään merkki viestitti myös saksalaisille sotilaille Lindrothin roolin sotatoimialueella.

Suvannossa kotikäynnit olivat osa terveyssisaren toimenkuvaa ja matka kylästä toiseen piti tehdä peukalokyydillä eli yleensä sotilaiden autojen kyydissä. Jalkaisin kulkeminen olisi ollut riskialtista, sotilaspartio olisi saattanut yllättää. Lindrothia myös huoletti aseettomuus vaarallisen tilanteen sattuessa.

Jos Utsjoella Lindroth oli tarvinnut saamen ja norjan kielen taitoa, Vienan-Karjalassa tuli vastaan murrealue ja Lindrothille vieraat sanat, jotka hän kyllä oppi nopeasti. Saksaa hän pääsi käyttämään saksalaisten sotilaiden kanssa. Myös tällä alueella, kuten Utsjoellakin, Lindroth vieraili kouluilla tekemässä terveystarkastuksia ja antamassa valistusta, esimerkiksi tuberkuloosista.

Sota oli jatkuvasti läsnä Vienan-Karjalassa. Lindroth tunsi sympatiaa karjalaisia kohtaan ja ajatteli heidän joutuneen ikävään ristituleen. Hän itse ajatteli, että karjalaiset ja suomalaiset olivat samaa ”Suomen sukua” ja häntä huoletti, miten asukkaille käy ja kohtelisivatko suomalaisten kanssa taistelevat saksalaiset sotilaat heitä suomalaisina vai venäläisinä.

Sota herätti Lindrothissa monenlaisia tunteita. Pelkäämään joutui, kun ulkona ei ollut turvallista liikkua yksin ja viha heräsi silloin, kun suomalaisten sotilaat ja Lindrothin kanssaeläjät kohtasivat sodan raakuudet.

Syyllisyyttä Lindroth koki, kun Suvannossa järjestettiin vappujuhlat. Samaan aikaan lähistöllä oli kuitenkin ollut taistelu, mistä juhlijat kuulivat vasta myöhemmin. Lindrothia hävetti hauskanpito, kun lähistöllä oli monta ihmistä samaan aikaan menehtynyt taistelussa.

Huolimatta sodan aiheuttamista kielteisistä tunteista Lindroth tunsi myötätuntoa sotavankeja kohtaan. Hän hoiti myös heidän terveyttään ja solmi ystävällisiä suhteita heidän kanssaan, esimerkiksi Lindrothin mökkiä huoltaneeseen Aleksiin ja nuoreen kirgiisipoikaan, jolle Lindroth antoi lahjaksi lapaset, ettei tämän tarvitsisi tehdä talvella töitä sormet jäässä. Lindroth mietti syitä sodan syttymiselle:

”Oli sota ja koko maailma kuohui. Oliko tämä kaikki vain yhden hullun ihmisen miel[e]tön unelma, vai koko ihmiskunnan yhteinen hulluus? Vai oliko tämä luonnonlaki… yhä toistuva apuharvennus kansojen liiaksi tihenevässä ihmismetsässä, syksyinen kuihtuva kasvu, joka väistyy uuden kevään tieltä?”

Oltuaan talven ja kevään Suvannossa Lindroth sai kesällä 1942 siirron Etelä-Vienan Akonlahteen. Asumuksekseen hän sai kodikkaan rantamökin. Elämä Akonlahdella oli muutenkin rauhallisempaa kuin pohjoisemmassa Suvannossa, sota ei ollut siellä niin konkreettisesti läsnä. Toki alueen asukkaat olivat edelleen pääasiassa naisia ja lapsia ja välillä tuli eteen vaarallisia ja uhkaavia tilanteita.

Syksyllä Lindroth joutui vaihtamaan asuntoa rantamökistä paremmin talvea kestävään Mitrei Omenaisen taloon. Koska tilaa oli enemmän, Lindrothilla oli mahdollisuus perustaa sinne ensiapuasema. Asemalla pystyi hoitamaan tarpeen vaatiessa potilaita muutaman vuorokauden. Rauhallisemman ympäristön vuoksi Lindrothilla oli nyt enemmän aikaa myös koulutyöhön.

Vuonna 1943 Lindroth sai luvan hakea SPR:n Lentiiran sairasmajan johtajattareksi ja sai paikan. Lentiira sijaitsi Suomen puolella, mutta oli lähellä Akonlahtea, josta tuli Lindrothin toimipaikka ja jonne sijoitettiin työskentelemään myös apuhoitaja. Lindroth oli molempien toimipaikkojen johdossa sodan loppuun, syksyyn 1944 saakka. Silloin Lindroth joutui lähtemään kuukaudeksi evakkoon Lentiirasta. Hänen palattuaan takaisin vastuulla oli enää Lentiiran toimipiste. Rajantakaisia ystäviään Lindroth ei enää nähnyt.

Kirjailijan ura

Saimi Lindroth oli terveyssisaren työnsä ohella kirjailija. Hän osallistui nimimerkillä Taamottu Gummeruksen romaanikilpailuun (1946–1947) teoksella Se paikka ei ihmistä kestä. Palkintoa hän ei voittanut, mutta käsikirjoitus lunastettiin ja romaani julkaistiin vuonna 1948 nimellä Taamottu. Teos jäi Lindrothin ainoaksi romaaniksi. Sen lisäksi hän julkaisi myös kaksi muistelmateosta: Terveyssisarena tunturipitäjässä (1970) ja Minun Vienan-Karjalani (1972).

Näiden teosten lisäksi Lindrothilta jäi kolme julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta, jotka ovat nykyään Mäntsälän kirjastossa. Lindroth tarjosi vuosina 1976–1977 näitä teoksia sekä runojaan kustantajille menestyksettä. Vuonna 1999 Vuokkiniemi-seura keräsi varoja, jotta Vienan-Karjalan Vuokkiniemeen saataisiin vanhustentalo. Lindroth itse kuoli vuonna 1977, mutta hänen omaisensa antoivat luvan julkaista Lindrothin runoista Lapin runoja -kokoelman. Runokokoelman myyntituloilla tuettiin vanhustentalon rahoittamista.

Saimi Lindrothin muistelmat Utsjoelta ja Vienan-Karjalasta ovat arvokasta muistitietoa, joka kunnioittaa näiden alueiden kulttuurista perintöä. Runoteoksensa julkaisun myötä Lindroth myös konkreettisesti huolehti Vienan-Karjalan ihmisistä vielä kuolemansakin jälkeen.