Saara Heikkinen syntyi 1947 Koillismaalla isoon maataloon. Heikkinen oli perheen esikoinen ja kaikki seuraavat lapset (kuusi kappaletta) olivat poikia. Maatalossa vanhemmilla riitti töitä,  kiireisinä aikoina avuksi otettiin piikoja ja renkejä. Heikkisen ympärillä oli iso suku ja kaikki osallistuivat kasvatukseen omalla tavallaan, mutta mummo kasvatti ja hoiti Saaran.

Mummolta Heikkinen omaksui myös elämän arvot: rehellisyys, siisteys, puhtaus, ahkeruus, vastuunkantaminen ja kova työnteko.

Saara Heikkistä kutsuttiin ”Singeri-Saaraksi”, koska hän osasi ommella jo ennen kuin oppi kävelemään. Häntä kutsuttiin myös ”touhutädiksi”, koska hän halusi aina olla mukana talon töissä. Mummo oli vaativa mutta silti hyväsydäminen ja lämmin ihminen. Kerran mummo lähetti Saaran (8v.) rantaan pesemään pirtin räsymattoja. Saara oli ilahtunut mäntysuopavaahdosta ja alkanut leikkiä sillä mattoja pestessään, kunnes mummo oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen luokseen ja vihaisena kädet puuskassa todennut että: ”arvasinhan minä että täällä se vaan leikkii vaikka mattojen pitäisi olla jo narulla kuivumassa!”.

Heikkisellä oli jo pienenä hyvin kehittynyt kauneuden taju: naapurin ikkunoissa Saara oli nähnyt kauniit ruusukuvioiset verhot, joihin hän oli kovasti ihastunut ja kerran kun naapurissa ei ollut ketään kotona, oli Saara mennyt sisälle taloon ja ottanut sakset ja leikannut palan verhoista itselleen!

Kauneuden taju ja kädentaidot ovat sukuperintöä, sillä esimerkiksi Heikkisen isänäiti oli kylä-räätäli. Vaatteet ovat aina kiinnostaneet Heikkistä ja hänestä kehittyikin jo nuorena taitava ompelija.

Heikkinen oppi jo noin 5-vuotiaana lukemaan ja laskemaan ja kun hän aloitti koulunkäynnin, opettaja joutui usein miettimään mitä tehtäviä hän Heikkiselle antaa kun tämä oli niin paljon taidoissaan edellä muita lapsia. Usein Heikkinen sai tehdä käsitöitä, kun virkkaaminenkin sujui hyvin, ja joskus hän sai tiskata opettajan kotona kattiloita (opettaja asui koulurakennuksessa).

Heikkinen oli myös ns. poikatyttö, hän leikki veljiensä kanssa ja kiipeili puissa yhtä hyvin kuin pojat. Sunnuntaisin tytöillä oli yllään mekko ja esiliina ja niinpä kerran puissa kiipeillessään Saara jäi essun nauhoista puuhun roikkumaan!

Eräänä talvena kun talossa oli teurastettu karjaa Saara ( 10 v.) lähetettiin viemään paperiin käärittyä lihakimpaletta naapuriin. Saara lähti suksilla niittyjen poikki  ja yllättäen kohtasi matkallaan miehen irrallaan olevan ison koiran kanssa. Koira sai vainun lihasta ja ryntäsi Saaran kimppuun sillä seurauksella että mummon ompelema kaunis villakankainen takki repeytyi riekaleiksi. Onneksi Saara onnistui suojaamaan kasvonsa hyökkäyksen aikana. Mies sai sitten koiran hallintaansa ja vei järkyttyneen Saaran tämän kotiin ja lupasi korvata vahingot. Tapaus jätti kuitenkin Heikkiselle ikuisen koirapelon.

Eräänä kesänä oli ollut kova ukonilma ja Saara oli istunut huoneessa, jossa puhelin oli sijainnut hänen takanaan aivan hänen päänsä yläpuolella. Yhtäkkiä salama oli iskenyt puhelimeen niin että se syttyi tuleen ja aikuiset olivat pyytäneet Saaraa konttaamaan palavan puhelimen luota turvaan. Siitä tapahtumasta jäi Heikkiselle pelko ukkosta kohtaan.

Heikkisen kotona arvostettiin kovaa työntekoa ja lapset olivat jo varhain aikuisten mukana talontöissä. Aina ei tarvinnut ostaa kaupasta uutta vaan vanhasta vaatteesta tehtiin uutta laittamalla ”nutukasta nurin”. Pellavaa kasvatettiin ja kodissa oli mm. tärkätyt itse tehdyt pellavaverhot. Meijeri palkitsi talon emännän pikkulusikoilla kun maidon tuotanto oli niin hygienisesti hoidettu. Uskonto kuului perheen elämään ja vanhempia ihmisiä tuli kunnioittaa.

Heikkinen muutti 19-vuotiaana Ouluun ja oli tykätty myyjä naistenvaateliikkeissä. Siihen aikaan liikealalla hyvistä myyjistä kilpailtiin ja pian Heikkinen oli jo myymäläpäällikkönä!

Vuonna 1974 Heikkinen meni naimisiin ja synnytti kaksi poikaa. Avioero tuli kun pojat olivat 12- ja 14-vuotiaita. Heikkisestä tuli yksinhuoltaja, mutta koko perhe ”puhalsi yhteen hiileen”, ts. pojatkin auttoivat äitiään esim. jakamalla lehtiä. He olivat varsinainn ”kolmen kopla”! Pojat omaksuivat äidiltään elämän arvot ja toteavat, että ”mitä mamma ei ole opettanut sen maailma opettaa”.

Heikkinen on aina ollut vastuunkantaja. Hän otti vastaan ompelutöitä ja ompeli jopa lasten urheilujoukkueelle, häneltä onnistui niin frakin ompelu kuin papin puvun teko. 50-vuotiaana Heikkinen oli töissä korjausompelimolla päällikkönä ja hänellä oli apulaisia. Kaupungilta tuli iso tilaus, 1000 kangaskassia, jotka tehtiin sairaalan vanhoista lakanoista. Tekstiilipölyä syntyi valtavasti kun lakanoita revittiin ja se aiheutti allergisia oireita. Heikkisellä oli vahva työmoraali: ensimmäisen kassin tuli olla yhtä hyvin tehty kuin viimeisenkin! Kun ympäristöministeriön alainen kestävän kehityksen projekti aloitettiin Oulussa, kävi presidentti Halonenkin vierailulla korjausompelimolla. Ompelimolla otettiin vastaan vanhoja vaatteita ja ne ratkottiin, pestiin, käännettiin ja uudistettiin. Heikkinen on tunnollisuuden, ahkeruuden ja monitaitoisuuden lisäksi hyvin sosiaalinen ja hän auttoi paljon naapureitaan esimerkiksi leikkaamalla tarvittaessa mummojen ja pappojen hiuksia. Heikkinen  haettiin apuun, jos vaikka mummo oli kaatunut kotonaan eikä tätä pystytty nostamaan. Heikkinen kuitenkin koki, ettei hänellä enää ollut ”arkea eikä pyhää” ja 3,5 vuotta riitti. Niinpä Heikkinen vaihtoi työpaikkaa.

Heikkisellä todettiin rintasyöpä vuonna 2011. Hän sai sytostaatti- ja sädehoidot ja sitten häneltä kysyttiin haluaisiko hän testata uutta rintasyöpälääkettä, joka ei vielä ollut sairaaloissa käytössä. Heikkinen suostui tutkimuspotilaaksi. Lääketestaus kesti 1,5 vuotta ja lääke oli kova rasitus koko elimistölle. Heikkinen joutui käymään säännöllisesti kolmen viikon välein tutkimuslääkkeen tiputushoidossa ja kardiologin sekä silmälääkärin vastaanotolla. Lääkehoidon haittavaikutuksena häneltä lähtivät kynnet sekä varpaista että käsistä ja lisäksi hänelle tuli ihottumaa! Hän joutui ostamaan (omalla kustannuksellaan) lukuisia käsineitä apteekista ja lisäksi uusia isompia kenkiä kun varpaat olivat niin kipeät. Heikkinen jaksoi viedä tutkimushoidon loppuun asti, koska hän ajatteli, että lääkkeestä voisi olla joskus hyötyä muille rintasyöpään sairastuneelle ja tietysti hänelle itselleen myös. Lääkehoidon loputtua Heikkinen jaksoi hoitaa koko kesän lapsenlapsiaan, joita on kolme alle kuusivuotiasta!

Heikkinen on sitkeä, empaattinen ja valoisa ihminen, jolla on huumorintajua. Heikkinen totesi että ”jos minun täytyy nyt täältä maailmasta lähteä, niin silloin taivaassa tarvitaan ompelijaa!” Tällä hetkellä Heikkinen voi jo paremmin eikä hänellä ole huolta syövän levinneisyydestä.