Ritva Sorvali – näyttelijä ilman rajoja

Kohtasin Ritva Sorvalin ensimmäisen kerran Lahden kaupunginteatterin lämpiössä vuonna 1994. Kyseessä oli teatterin uuden ohjelmistokauden esittely. Siinä tilaisuudessa esiteltiin ja esittäytyi myös Ritva Sorvali, Oulun kaupunginteatterista Lahden teatteriin kiinnitetty näyttelijä. Hänen tulkintansa Tamara Lundin tunnetuksi tekemästä laulusta Sinun omasi jäi lähtemättömästi mieleeni.

Ritva Sorvali oli lapsena paljon yksin kotona. Teknikkoisä oli päivät töissä, ja illalla hän oli usein oman orkesterinsa kanssa keikalla. Äiti työskenteli sairaalassa vanhusten osastolla ja teki myös ilta- ja yövuoroja.

”Olin onneksi oppinut aika pienenä jo lukemaan. Luin todella paljon ja kehittelin niistä erilaisia juttuja, joihin liittyi myös pianonsoitto. Järjestelin nukkeja katsomoon ja opettelin kumartamaan esitysten jälkeen”, Ritva muistelee.

”Myöhemmin teatterini siirtyi talomme pommisuojaan, jossa bisnes astui kuvaan mukaan. Pääsylippu maksoi kaksikymmentä penniä, mutta jos samasta perheestä tuli kolme, pääsivät he viidelläkymmenellä pennillä.”

Pommisuojan jälkeen Sorvali meni teiniteatteriin, jossa hän esitti Aulikki Oksasen Kyllä, kyllä -näytelmässä Eero-poikaa. Ammatikseen Sorvali suunnitteli opettajan hommaa tai jotain muuta järjellistä. Teatterityö ei tullut silloin edes mieleen.

Ylioppilaaksi päästyään Ritva Sorvali meni vuodeksi Ruotsiin hoitamaan vanhuksia. ”Se oli mahtavaa työtä. Eväät olin saanut jo lapsena, kun olin perushoitajaäidin mukana yövuorossa, siellä hoitelin mummoja ja menin aamulla normaalisti kouluun.”

Ruotsissa Ritvalle kypsyi ajatus teatterista. Hän pyrki teatterikorkeakouluun, putosi viimeisessä vaiheessa ja ryhtyi opettajaksi. Siihen aikaan oli pula opettajista, joten ylioppilaskin kelpasi. Vuoden kuluttua hän pyrki uudelleen ja sama juttu. Opettajan työt jatkuivat.

”Ne olivat mahtavia aikoja, mutta teatteriin halusin. Minulla ei ollut juurikaan näyttelijäkokemusta ja olin arka, joten jotain piti keksiä. Sitten huomasin lehdestä, että Vapaa Taidekoulu etsi alastonmalleja. Tuo se vasta olisi hirveä homma, ajattelin. Hain kuitenkin paikkaa ja minut valittiin. Aika kului rattoisasti – päivät opettajana ja illat alastonmallina,” Ritva naurahtaa.

Turkan oppiin

Seuraavalla haulla Sorvali pääsi Teatterikorkeakouluun. Ensimmäinen vuosikurssi meni hilpeästi taiteilijaelämää viettäen ja baareissa istuen. Aiemmin hoikka vartalo pyöristyi. Jouko Turkan otettua koulun ohjat käsiinsä hän tokaisi Ritvalle: ”Sinäkin tuollainen pullataikina, mitä ajattelit, että sulla on suomalaiselle näyttämötaiteelle annettavaa?”

Ellei Jouko Turkka olisi tullut Sorvalin opettajaksi toisena opiskeluvuotena, hänestä tuskin olisi tullut näyttelijää. Turkan tulon jälkeen tahti muuttui. Baarissa istuminen jäi, koska fyysisesti rankoista harjoituksista ei olisi huonolla kunnolla selvinnyt hengissä.

Turkan treenissä Ritvan elopainosta putosi heti kymmenen kiloa, ja Turkka antoi siitä hänelle viidenkymmenen markan stipendin omista varoistaan. Kaikki eivät tykänneet Turkasta ja hänen metodeistaan, mutta Ritva tykkäsi. ”Olen viimeiseen asti Turkan puolustaja. Sain häneltä hirveästi sekä kehua että rökitystä.” Turkka kannusti: ”Sinä olet poikkeuksellisen lahjakas – älä koskaan katso maahan.”

Valmistuttuaan Sorvali vieraili Helsingin ja Turun kaupunginteattereissa, kun hänet pyydettiin Ouluun. Muodokkaana blondina Sorvalille tarjottiin rooleja, joissa tarvittiin aina vähemmän ja vähemmän vaatteita. Kun jälleen vieraileva ohjaaja esitti hänelle vähäpukeista osaa, puuttui henkilökunnastaan hyvää huolta pitänyt teatterinjohtaja Yrjö-Juhani Renwall peliin: ”Annoin Ritvalle ylimääräisen vapaavuoron, sillä hän on tehnyt lyhyen ajan sisällä riittävän monta vähäpukeista roolia”. Oulussa vierähti seitsemän vuotta, kunnes Sorvali liitettiin Lahden kaupunginteatterin näyttelijäkuntaan.

Teatteri Vanha Juko

Pesti Lahden kaupunginteatterissa jäi kuitenkin lyhyeksi sillä jo seuraavana syksynä Sorvali perusti silloisen miehensä, näytelmäkirjailija Jari Juutisen, näyttelijä Jukka Juolahden, ohjaaja Mika Lehtisen, kuiskaaja-tarpeistonhoitaja Tuija Muhosen ja ääniteknikko Pekka Saarikon kanssa Teatteri Vanhan Jukon. Siinä sitten menikin viisitoista vuotta.

Tultuaan Lahteen Sorvali sai kiinnostavia rooleja, mutta ilmapiiri ei ollut paras mahdollinen, Tuli hinku perustaa oma teatteri. Tilat sille löytyivät lopetetusta elokuvateatterista. Edessä oli iso remontti. Ritva ja miehensä Jari ottivat velkaa jo ennestään velkaista omakotitaloaan vastaan. Ritva jäi aluksi kaupunginteatterista virkavapaalle.

Alkuvuosina Teatteri Vanhan Jukon ohjelmisto koostui omista tuotannoista, vierailuesityksistä ja klubeista. Juko tuotti vuosittain kahdesta kolmeen ensi-iltaa.

”Työ Jukossa oli rankkaa, palkkaa siitä työstä sai epäsäännöllisesti, mutta saipa kuitenkin. Se oli perheyhtiö, jossa näyttelemisen lisäksi jokainen myös markkinoi, siivosi ja jakoi ohjelmistoja. Teimme töitä toinen toistamme tukien. Vanhin lapsi myi lippuja ja kaksi nuorempaa oli tarvittaessa näyttämöllä. Harjoitusajat olivat joustavammat, jolloin koti-iltoja kertyi viikossa enemmän kuin laitosteatterissa.”

Eihän siitä hyvää seurannut. Sorvali sairastui työuupumukseen, ja burnoutista kertova näytelmä Likainen sukka jäi tekemättä oman burnoutin takia. Se oli tosi hirveää. Sorvalin äiti tuli apuun ja ilmoitti tilanneensa kotiin siivoojan. ”En minä mitään siivoojaa tarvitse”, parahti Ritva ensin, mutta kiitti siitä myöhemmin äitiään. Lähes vuoden kestäneen sairauslomansa aikana Ritva paransi itsenään kävelemällä, mielettömästi kävelemällä ja päätti, ettei ikinä enää aja itseään siihen tilaan. Liikunta on yhä mieleinen harrastus.

Paluu kaupunginteatteriin

Kun Lahden kaupunginteatterissa tapahtui johtajanvaihdos, uusi johtaja kysyi Sorvalilta, tulisitko hän takaisin. Ensi ajatus oli: ei enää laitosteatteriin! Mutta mieli muuttui. Ritvalle se merkitsi melkoista elämänmuutosta.

”Kun viisitoista vuotta on itse määritellyt, mitä juttuja haluaa tehdä, tuntui laitosteatteriin paluu pitkästä aikaa oudolta. Jukossa kaikki tunsivat toisensa läpikotaisin. Vaikka kaupunginteatterissa olikin vielä entistä porukkaa, tuntui aluksi siltä, etten tunne juuri ketään – varsinkin Vittulajänkä-näytelmässä, jossa oli paljon väkeä isolla näyttämöllä. ”

Tämä työ vaatii täydellistä heittäytymistä ja luottamista, ja kun pantiin vieraiden ihmisten sekaan, se tuntui aluksi hämmentävältä. Toki kunkin näytelmän edetessä porukka hitsautuu yhteen”, analysoi Sorvali teattereiden eroa.

”Kiehtovinta ammatissani on se, että voi yrittää saada ihmisiä ajattelemaan ja että jokin tärkeä asia voisi nytkähtää johonkin suuntaan. Teatterissa annettu sanoma pitää minut tässä ammatissa. Esimerkiksi Populaarimusiikkia Vittulajänkältä -näytelmässä kahden pojan kasvutarinassa on paljon arvokasta sanomaa.”

Ritva Sorvali aloittaa roolinsa työstämisen niin, että hän vain tekee asioita intuitiivisesti eikä liiemmälti rakenna kaarta eteenpäin. Repliikit hän kuitenkin pyrkii hallitsemaan jo ensimmäisessä harjoituksessa. Hän tunnustaa olevansa hurja jännittäjä ja että lavalle meno vaatii kovia ponnisteluja. Mahdollisuuksien mukaan hän lähtee juoksemaan ennen näytöstä. ”Kun säntää lavalle hiestä märkänä, ei niin paljon pelota. Joka näytelmän kohdalla se vain ei käy päinsä. Roolit eivät yleensä seuraa minua kotiin, siitä ovat myös lapset pitäneet huolen.”

Näyttelijätyönsä ohella Ritva Sorvali tekee laulukeikkoja, usein Kaj Chydeniuksen kanssa. Ritva tutustui Chydeniukseen Laulu Otavasta -näytelmän harjoituksissa, jossa oli hänen musiikkinsa. Tutustumisen myötä Chydenius sävelsi Ritvalle laulukokonaisuuden Älä elämää pelkää. Sitä hän on esittänyt lähes kymmenen vuoden aikana pianisti Saku Koskelaisen kanssa kolmesataaviisitoista kertaa.

”Se on ollut yksi tärkeimmistä näyttelijä-laulajan töistä urallani. Työtähän sekin on, mutta kuitenkin erilaista ja rentouttavaa. Voisin tehdä sitä loputtomiin, se lataa tehokkaasti akkuja. Tampereen teatterikesässä tein illan, jossa esitin Laila Kinnusen laulelmia. Neljännesvuosisadan olin hänen laulujaan kuunnellut enkä koskaan ennen ajatellut, että uskaltaisin niitä esittää.”

Ritva Sorvali sanoo olevansa esiintymispelkoinen ihminen, kauhea jännittäjä, joka on kiusannut itseään esiintymällä kolmekymmentä vuotta.

”Ei minun olisi mitään järkeä kiduttaa itseäni niin kauan, ellei minulla mielestäni olisi oikeasti jotain niin tärkeää sanottavaa. Miksi muuten ilta toisensa jälkeen kulisseissa pulssi kahdessasadassa vannoisin itselleni, että tämä on viimeinen kerta?”

Vähäosaisten vimmainen puolustaja

Syksyllä 2016 Ritva Sorvalin mitta tuli täyteen. Hän kirjoitti Facebookiin: ”Mietin täällä pääni puhki, mitä me voisimme tehdä osoittaaksemme, että suurin osa suomalaisista ei ole rasisteja! Että me toivotamme pakolaiset ja apua tarvitsevat tervetulleiksi. Että me tuomisemme Helsingin asema-aukion kuolemaan johtaneen tapahtuman!”

Samassa kirjoituksessa Sorvali kyseli tutuiltaan, innostuisivatko he järjestämään asian hyväksi solidaarisuuskonsertin. Spontaanisti näpytelty ehdotus sai kulttuuriväen nopeasti hereille. Sorvali alkoi saada kymmeniä yhteydenottoja, joissa luvattiin tehdä mitä vaan.

”Sunnuntaina laitoin viestin ja maanantaina oikeasti ryhdyin järjestämään sitä, kun tajusin, että en voi enää perua”, kertoo Sorvali.

Huominen ilman pelkoa -konsertti järjestettiin 20. marraskuuta 2016 Kansallisteatterin isolla näyttämöllä. Ohjelmassa oli laulua ja runoja, ja esiintyjinä muun muassa Aulikki Oksanen, Heidi Herala, Tanjalotta Räikkä, Taikuri Luttinen, Tumppi Varonen, Klovnit ilman rajoja sekä tietysti Sorvali itse.

Tapahtumalle löytyi bändiksi Seppo Kantonen trio ja graafikko suunnittelemaan tapahtumalle logon. Sorvali itse toimi tuottajana. Sponsoreista oli pulaa. Vaikeinta oli kaiken organisointi, vaikka siitäkin Sorvalilla oli kokemusta Teatteri Vanha Jukon ajoilta, jolloin hän tottui hoitamaan kaikenlaisia asioita. Sorvali on toiminnan nainen.

”Olin koko ajan miettinyt, että pitäisihän nyt jotain tehdä. Välillä lakkasin lukemasta nettiä, koska ahdistuin. Olo oli sellainen, että mitä voisin tehdä oikeasti”, Sorvali sanoo.

Hänelle viimeinen pisara oli Helsingissä Rautatieaseman edustalla tapahtunut pahoin­pitely, jonka johdosta Suomen vastarintaliikkeen aktiivia epäiltiin kuolemantuottamuksesta. ”Olen ymmärtänyt, että taiteilijalla on vastuu. Ei voida enää olla puolueettomia ja olla ottamatta kantaa. Tiedän, että läheskään kaikki taiteilijat eivät ole samaa mieltä.”

Ritva Sorvali ei voi ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluaisivat sulkea Suomen rajat ulkomaalaisilta.

Hän myös tiedostaa, että on ihmisiä, jotka vetävät herneen nenään siitä, että joku järjestää rasisminvastaisen konsertin.

Sorvali sai tapahtumaa järjestäessään ja sen jälkeen kosolti sekä myönteistä että kielteistä palautetta. Tappouhkauksiakin, myös vauhdikkaita kuvauksia siitä, miten hänet tapetaan. Konsertin järjestäjät kysyivät poliisilta, pitäisikö olla huolissaan uhkailuista. Poliisi vastasi: kyllä ja järjesti tilaisuudelle tehostetun valvonnan.

”Toivon, että tapahtuma antoi maahanmuuttajille ja muille viestin, ettei mitä tahansa saa tehdä. Me ei lopeteta tähän. Olen miettinyt, miten tätä pakolaisasiaa voisi esittää kääntäen niin, että vastustajat oikeasti ymmärtäisivät kulttuurien erilaisuuden ja rikkauden, Kun olin seitsenkymmenluvulla tukholmalaisessa sairaalassa siivoamassa, kaikki muut olivat maahanmuuttajia. Olin ylpeä ja vähän leveilinkin ystävilleni siitä. Erilaisuus ei ole ollut mulle mikään juttu, on erivärisiä ja -kielisiä ihmisiä.”

Sorvali sanoo, että hänellä on ylikorostunut oikeudenmukaisuuden vaatimus, Hän arvelee, että se kumpuaa jo lapsuudesta. ”Joudun silmittömän raivon valtaan, jos näen esimerkiksi jonkun vanhemman kohtelevan huonosti lastaan.”

”Olen suurimman osan elämääni tottunut siihen, että elämme sivistysvaltiossa. Nyt ihmiset kehtaavat päästää suustaan mitä vaan. On todella järkyttävää, että tämä yhteiskunta on yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi, että kuka vain voi sanoa ihan mitä vain.”

Mikä on Ritva Sorvalin ääni maailmalle?

”Maapallo ei kestä enää tällaista kulutusta. Kapitalistisessa maailmassa on ajauduttu jamaan, jossa kuvitellaan, että kaikilla on samat mahdollisuudet. Ei ole. Röyhkeimmät ja nopeimmat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Toivoisin, että kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan ja hoitamaan.”

Sorvali mainitsee yhtenä suurena negatiivisena tekijänä sotateollisuuden. Jos kahdeksan päivän aikana ei valmistettaisi aseita, pystyttäisiin kahdentoista vuoden ajan antamaan opetusta kaikille maailman lapsille.