Kouvolan kansalaisopiston tekstiiliopiskelijoilla oli lukuvuoden 2016-2017 teemoina Nainen ja Suomi 100 vuotta. Tämän aiheen pohjalta paneuduttiin syvällisesti suomalaisen naisen elämänkaareen. Opiskelijat ottivat aiheen omakseen todella innostuneesti ja etsivät kätköistään vanhoja valokuvia, kansakouluaikaisia käsitöitä, kankaita, pitsejä, nauhoja, nappeja… Näistä materiaaleista syntyi hienoja seinätekstiilejä, joissa kerrottiin suvun tarinaa monin eri tavoin. Samalla työt toimivat kunnianosoituksena suomalaisen naisen tekemälle työlle ja 100-vuotiaalle Suomelle. Vasta projektin kuluessa moni on ymmärtänyt, miten merkittävää on myös ”tavallisen” naisen tekemä työ. Kevään 2017 aikana 12 naista on haastateltu, ja heidän töitään on kuvattu ja videoitu. Tarinat on julkaistu Kouvolan kansalaisopiston fb-sivuilla. On ollut ilo huomata, miten paljon kiinnostuneita lukijoita tarinamme ovat saaneet.  

Käsityötaito kulkee suvussa

Olen Raili Schulman, syntynyt vuonna 1938. Vanhuuden päivien turvan olen hankkinut työskentelemällä julkisen hallinnon palveluksessa 43 vuotta. Vanhuuseläkkeelle jäin vuonna 2001. Olen viisilapsisen perheen vanhin, kaksi veljeä ja kaksi sisarta. Isä oli puolustusvoimissa aliupseerina ja äiti kotiäitinä. Osittain isän ammatista johtuen asuinpaikkamme muuttui useasti. En varmaan käynyt yhtään luokkaa kansakoulusta kokonaan samassa koulussa. Keskikoulunkin suoritin kahdella paikkakunnalla ennen kuin 1950- luvun alkupuolella asuinkunnaksemme vakiintui Kouvola. Tämmöinen koulun vaihtaminen ei varmaan ollut omiaan vahvistamaan lapsen itsetuntoa, mutta sopeutumista erilaisiin olosuhteisiin se opetti.

Vietin lapsuuden kesinä hyvin paljon aikaa mummolassa. Mummola oli ns. pienviljelystila. Mummolan naisväki, mummo ja kaksi tätiä, tekivät silloisen tavan mukaan paljon käsitöitä. Talon lampaista saatu villa kehrättiin langoiksi kotona. Pellavaa kasvatettiin kotitarpeeksi. Koska lapsena olin mummolassa vain kesäisin, pellavan työstämisestä näin vain korjuun pellosta ja pellavanippujen liottamisen tilan mailla kulkevassa pienessä joessa. Mummo ja tätini olivat taitavia ompelijoita ja valmistivat vaatteita myös vieraille.

Nyt katsellessani vanhoja valokuvia olen ihmetellyt, miten minulla on silloin pikkutyttönä ollut niin kauniita mekkoja ja tullut siihen lopputulokseen, että ne ovat olleet mummoni tekemiä. Siihen aikaan ei liioin ollut valmisteollisuutta ainakaan halpaa ja kankaiden saantikin kiven alla. Itse aloitin vaatteiden ompelun hyvin nuorena. Sisareni ovat huomattavasti minua nuorempia, joten pikkutyttöjen vaatteiden teosta oli helppo aloittaa ja mummolassa sain hyviä ohjeita. Taito kasvaa harjoittelemalla ja pikkuhiljaa siirryin tekemään vaativampia ompelutöitä. Siinä sivussa tuli mukaan muutkin käsityöt kuin vaateompelu.

Olen vakuuttunut siitä, että taipumus kädentaitoihin on perinnöllistä. Molemmat sisareni ovat käsityöihmisiä ja toisen veljeni tytär on hyvin taitava käsistään. Joskus jokin sukupolvi saattaa jäädä väliin, mutta taipumus ja taito putkahtavat esiin seuraavassa sukupolvessa.

Annan sukupuu 

Alkusyksystä käsityöryhmässämme oli yhtenä aiheena kuvansiirtoa eri tekniikoilla. Samoihin aikoihin lapsenlapseni Anna soitti ja kyseli minun ja mieheni ammatteja ja missä olimme olleet töissä. Ilmeisesti asia oli esillä koulussa. Olin jäänyt eläkkeelle jo ennen Annan syntymää, joten hän ei tavallaan ollut nähnyt sitä aikaa, jolloin isovanhemmat olisivat käyneet töissä.

Siinä vaiheessa sain ajatuksen, että voisin valmistaa tekstiilityönä suppean sukupuun, jossa kokeilisin kuvansiirtoa kankaalle. Työstä jäisi muisto Annalle, ja hän voisi sen avulla kertoa suvusta seuraavalle sukupolvelle. Työhön tulee pelkästään Annan lähisuku: isovanhemmat, äiti, isä, täti, setä, eno ja kaikki serkut. Toteutan työn pääasiassa vanhoja nuoruuden kuvia käyttäen. Annasta on varmaan hauska todeta, millainen nykyinen vanha ryppyinen mummo on aikanaan ollut. Kun lapsenlapseni olivat pieniä, mieheni oli sairas, suorastaan pelottava. He eivät ole nähneet ukkiaan lainkaan terveenä. Lapsuuden kuva toimii siinäkin mielessä tosi hyvin.

Kuvat seinävaatteessa asettuvat siten, että oikeaan laitaan on sijoitettu Annan isänpuoleinen suku ja vasemmanpuoleiseen laitaan äidinpuoleinen suku. Annan äidin ja isän sisarusten lapset eli Annan serkut on pyritty liittämään läheisesti heidän vanhempiinsa. Olen liittänyt työhön tehosteina pieniä muistoja vuosien varrelta: pieni pala siitä äitiysmekosta, jota käytin Annan äitiä odottaessani, pitsiä morsiuspukuun kuuluneesta jakusta, pala Kiki-tädin vanhojen puvusta, muisto Annan äidille hänen rippijuhliinsa tehdystä mekosta. Köynnöksen kangasta olen käyttänyt Annalle tekemääni tilkkupeittoon.

Olen aikanani ommellut paljon vaatteita ja kaikkea säästäneenä näitä tilkkuja löytyi vielä varastoistani. Työssä olevat pitsit ovat joko vanhoista varastoista kaivettuja tai kirppislöytöjä. Omana ryhmänään työssä ovat sukuun tulleet miniät ja vävy. Annan serkukset tapaavat kesäisin mökilläni Ristiinassa, jolloin myös ulkomailla asuvat ovat Suomessa. Serkukset ovat asettuneet ryhmäkuvaan mökkirannassa olevaan puuhun. Järven sini ei tule näkyviin mustavalkoisessa kuvassa. Muuten hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että hääkuva on otettu saman järven rannalla, ei kuitenkaan mökillä.